Palaa edelliselle sivulle

Kevään kenttäkilpailut 5.3.2008

Kilpailut on tarkoitettu tallissa asuville hevosille ja niiden omistajille sekä hoitajille. Kilpailu on tarinankerronta kilpailu, eli joka osuudesta kirjoitetaan pieni ja viihdyttävä kertomus. Halutessaan kilpailija voi korvata yhden osuuden tarinan kuvalla. Kilpailun tuomaroi Anne.

Kenttäkisoissa on kaksi luokkaa:

• Poniluokka: He B, Re 60cm, Me 50cm
• Hevosluokka: He B, Re 80cm, Me 60cm

Kouluratsastusosuudessa ohjelmana on Helppo B.

Esteosuuden radan löydät täältä.

Maastoosuus ratsastetaan Seppeleen lähimaastoissa, ja se on yksiosainen. Reitin alkupäässä ovat maastoesteet, loppuosa mittaa ratsun ja ratsastajan kestävyyttä.

• Maastoreitti kokonaisuudessaan
• Maastoreitin esteet

Palkinnot:

Palkintoja saavat kummankin luokan 1.-3. sijoittuneet.

Tulokset - poniluokka:

1. Fiia - Pella
2. Wear - Taiga
3. Xeni - Piccolo
4. Ada - Mari
ei sij. Lilly-Marie - Kamu

Tulokset - hevosluokka:

1. Dreamer - Blade
2. Brenna - Manki
3. Carkki - Leevi
4. Chao - Sipe
4. Oona - Jambo
4. Nelli - Frida
ei sij. Lilly-Marie - Bert

Xeni ja Piccolo

Saavuin tallille aikaisin aamulle, että ehdin hetken olle Celen ja varsan kanssa ennen kuin alan laittaa Piccoloa kisakuntoon. Cele ja Cassu oli päässyt tarhaan syömään aamuruokiaan. Ilma oli lämmin ja vaikka kello oli vähän aurinko lämmitti jo. Kävellessäni tarhaan Cele katsoi minua korvathörössä ja hörisi. Cassu tuli katsomaan tulijaa emäperässään. Rapsutin Cassua korvan juuresta ja se ojenti kaulansa pitkäksi. Annoin varsalle vielä pusun lämpimälle turvalle jonka jälkeen rapsutin kelen harjanjuurta sen syödessä heiniä. Hain vielä kottikärryt ja puhdistin ison karsinan. Kun Cele ja Cassu oli hoidettu menin hakemaan Piccolon tarhasta.

Piccolo tuli innoissaan portille vastaan tulijaa ja hörisi. Sain sen helposti kiinni. Tarhan portin kohalla Piccolo hyppäsi ihmeellisen loikan portti kohan yli jonka jälkeen se lähti reippaasti kävelemään tallia kohti melkein ravasi. Ihmettelin ponin omistuista käytöstä, mutta en niinkään välittänyt siitä ehkä se oli nähnyt vihreitä miehiä. Tallissa Jaakko jakois aamu ruokia tallissa oleville hevosille ja pyysi minua ruokkimaan Pikun. Karsinassa otin pojalta loimen pois ja annoin aamuruuat. Annoin Piccolon syödä rauhassa ja sillä välin menin puhdistamaan sen kamoja kiiltäväksi. Olin ostanut tummansinisen satulahuovan johon olin kirjaillut kirkkailla väreillä Piccolo. Kun varusteet oli puhdistettu suojia myöden lähdin harjamaan Pikkua harjalaatikko mukanani. Poika oli jo syönyt aamuruokansa ja ruokailun päätteeksi piehtaroinut ja nyt makasi karsinassa. Oona oli saapunut tallille ja harjasi Jamboa tervehdin tätä hieman ujosti ja menin karsinaan hätistelemään Piccoloa ylös. Poni oli aivan purussa ja oli likainen tarhailun järjiltäkin. Aloin harjaamaan sitä reippain liikkein. Ainakin puolituntia olin ponia harjannut ennenkuin se alkoin muistuttamaan Piccoloa eikä puruhirviötä. Rapsuttelin aina välillä Pikun harjantyveä. Harjailun aikana tallille oli saapunut melkein kaikki kilpailuihin osallistuneet hoitajat ja hevosenomistajat. Anne oli tullut talliin kertomaan päivän ohjelmaa. Ensin olisi koulukoe sitten este ja viimeisenä Kenttä. Ponin aloittaisivat jokaisessa joten olimme Pikun kanssa ensimmäisten joukossa. Perhoset alkoivat kertyä mahaani.

Aloin laittamaan Pikulle varusteita. Muutama hoitaja oli kehynyt huopaa ja olin tyytyväinen. Ponin varusteet kiilsivät vain sen yllä niinkuin ponikin. Letitin sen harjan söpöille pikku nutturoille, mutta jätin etutukan vapaaksi. Selvitin vielä hännän. Laitoin nutturoiden ympärille tummansiniset pienet rusetit. Jalassa minulla oli valkoiset puolipaikkaiset ratsastushousut ja mustat ratsastus saappaat. Päälläni oli myös siisti tummansinen ratsastustakki jonka olin puhdistanut kisaa varten. Kun Anne antoi luvan, että saa lähteä lämmittelemään ponia painoin päähäni tummansinisen ilmastoidun eurohunterin kypärän ja talutin Pikun kentälle jossa lämmittely suoritettiin. Nousin satulaan ja säädin jalustimet. Kentällä oli monta poniratsastajaa. Kävelin Pikun kanssa molempiin suuntiin. Jonka jälkeen aloin ravata. Poni kulki reippaasti ehkä se oli saanut ylimääräistä energia aamuisesta vihreästä miehestä ajattelin. Nostin Pikulla muutaman kerran laukan molempiin suuntiin ja kävin sitten mielessä radan läpi. Sitten olikin jo meidän vuoro mennä radalle. Kolme ratsukkoa oli ollut suorittamassa rataa maneesissa ennen minua.

Maneesin katsomossa oli melkopaljon ihmisiä jotka kaikki katsoivat minua ja Piccoloa. Tervehdin tuomareita jonka jälkeen aloin suorittaa rataa. Kun olin tekemässä käynnistä laukaan siirtymistä Pikku pusähtyi ja alkoi hinkkaamaan harjanjuurtaan maneesin seinään enkä saanut Ponia liikeelle ainakaan viiteen minuuttin. Kaunis kisakampaus oli entinen. Poni näytti huvittavalta ja minua alkoi naurattaa. Osa leteistä oli auennut osa oli vielä nutturalla ja jotkust olivat vielä leteillä.jatkoin radan suorittamista joka meni hyvin lukuun ottamatta muutamaa pukkia laukassa. Tullessamme maneesista pois muutamat hoitajat alkoivat nauraa Piccolon harjalle. Talutin Piccolon talliin ja purin siltä viimeisetkin letit pois ja laitoin sille martingaalin ja jännesuojat. Laitoin ponille loimen ja jäähdyttelin hetken sen kanssa ja menin hyppäämään muutaman harjoittelu esteen. Sen jälkeen vein Pikun karsinaan siksi aikaa, että menin tutustumaan rataan.

Odotimme Piccolon kanssa maneesin ulkopuolella melko kauan vuoroamme. Kävelimme ympyrää molempiin suuntiin loimipäällä. Ennen maneesiin menoa otin siltä loimen pois ja lyhensin hieman jalustimia.

Katsoin hetken rataa ja kävin sen mielessäni lävitse ennenkuin annoin tuomarille merkin, että olen valmis. Mietin mielessäni kuinka kauan siitä oli kuin olin viimeeksi mennyt esteitä. Katsoin vielä hetken rataa ja nostin sitten laukan ja aloitin. Ensimmäinen este sujui hyvin. Toisella esteellä Pikku hyppäsi todella läheltä ja nappasi samalla tekokukkaset mukaansa. Seuraavaksi olisi sarja este. En ole koskaan ollut hyvä sarjaesteillä, mutta nyt ne sujui hyvin viimeisenä oli trippeli jonka alla oli sininen patja kuvaamassa vettä. Viimeisellä esteellä jäin hieman jälkeen hypyssä, mutta hyvin onnistu. Kun poistuimme maneesista Pikulla oli vieläkin suussaan tekokukkaset. Laskeuduin ponin selästä otin kukkaset sen suusta ja laitoin sille loimen ja vein talliin juomaan ja odottamaan, että pääsisimme viimeiseen osioon. Annoin Pikulle vähän heinää, että se saisi energiaa. Sillä välin kun Piccolo huilasi karsinassa menimme muiden hoitajien kanssa kävelemään kenttäosion radan. Juttelimme kommelluksista mitä aikaisempien ratojen aikana oli käynyt.

Tullessamme takaisin tallille meille tarjottiin mehua. Jonka jälkeen suoritettiin kenttäosion veryttely. En laukannut Pikulla kuin vähäsen veryttelyssä molempiin suuntiin, että se sitten jaksaa kunnolla itse kilpailussa. Ennen minua meni kolme eri ratsukkoa. Odotimme pojan kanssa vuoroamme lähdössä. Olin ottanut siltä jo loimen pois. Tarkastin vielä satulavyön ja jalustimien hyvän pituuden. Sitten olikin jo aika lähteä matkaan. Piccolo temppuili lähdössä laukan nostossa ja lähti vain kiitoravia suostumassa laukkaamaan. Minun piti monesti hiljentää vauhtia ja yrittää nostaa uudelleen viidennen yrityksen jälkeen Pikku nosti laukan. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin ponin laukata vapaasti. Pian vastaan tuli ensimmäinen este. Hidastin hieman laukkaa. Piccolo hyppäsi esteen pitkästi ja horjahdin hieman, mutta pysyin hyvin kyydissä. Kaksi seuraavaakin estettä meni hyvin. Kolmannelle esteelle Pikku siirsi raviin enkä saanut laukkaa enää nostettua joten este ylitettiin ravissa. Esteen jälkeen poni ilmeisesti näki taas vihreitä miehiä koska lähti pukkilaukkaa melkein seuraavalle esteelle asti. Kumma kyllä sain ohjattua ponia vaikka se pukittelikin. Neljäs ja viides este meni hyvin. Kuudennen esteen Piccolo hyppäsi korkealta ja valahdin kaulalle mutta onnistuin nousemaan takaisin satulaan jonka jälkeen istuin kevyeeseen istuntaa ja annoin ponin laukata maaliin niin kovaa kuin sen jaloista lähti maalissa Pikku pysähtyi yllättäen ja minä putosin ponin eteen istumaan komealla voltilla. Istuin maassa kuin pieni lapsi hiekkalaatikolla. Kypäräni oli valahtanut silmille ja minä nauroin. Kun nostin kypäräni ympärilläni oli pienehkö lauma ihmisiä katsomassa olenko kunnossa. "Kaikki hyvin" sanoin virnuillen ja nousin maasta. Valkoiset ratsastus housuni olivat takaa päin mutaiset. Yritin pustata likaa mutta se ei lähtenyt. Toivoin vain, että se lähtisi pesussa pois.

Talutin Pikun karsinaan ja otin siltä varusteet pois ja laitoin sille loimen. Toin Piccololle kasan heinää ja tarkastin juoma-astian toimivuuden, ettei se ollut jässä joka olisi ollut ihme koska ulkona oli lämmin sää ja nolla keli. Annoin Piccolon juoda kun rapsutin sen kaulaa. Kävin hakemassa sille pari porkkanaa repustani ja menin sitten katsomaan muiden saapumisia kentäosiosta ja odotellen palkintojen jakoa.

Tuomarin kommentti:

Kivasti kerrottu valmistautumisesta kisohin, ja myöskin itse kisaosuus on hyvin yksityiskohtainen.

Ada ja Merryhoof

Mari näytti hienolta, tamma kulki kuolaimella, kaula pyöreänä ja niska ylhäällä, karva kiilsi ja sykeröt eivät olleet vielä purkautumispisteessä – sietikin näyttää kaiken sen jälkeen! Olin tuhlannut vapaapäiväni hukkumaisillani satulasaippuaan tamman varusteiden ja omien saappaitteni kanssa, ja tänä aamuna olin ollut tallilla aikaisemmin kuin aurinko – puunaamassa ruskeaksi taantunutta kimoa takaisin edustuskuntoon ja pistelemässä neulalla sormeeni sykeröiden kanssa. Mari ei kuitenkaan osannut olla ylpeä panostuksestani, tamman korvien välistä olisi varmaankin noussut pieni savupilvi jos se olisi joutunut tekemään vielä yhdenkään laukanvaihdon tai etuosakäännöksen, neiti ei selvästi osannut ajatella parastaan.

Rätinää. Vaativa ääni takaraivossani joka käski minua kuuntelemaan mitä siellä sanottiin. Ääni selkeytyi. ”…prosenttia, kiitos! Seuraavana radalle Dreamer hevosellaan Black Blade, valmistautuu Ada ja Merryhoof.” Ravistin päätä selkeyttääkseni ajatukseni ja kertasin nopeasti radan itsekseni mutisten, polkaisin Marin raviin ja kävin heittämässä kouluraipan maneesin nurkkaan, jos joku söisi sen niin saisi kuulla kunniansa. Lisää rätinää, nyt kuulutettiin meitä radalle, raviympyrä ennen lähtömerkkiä jonka kuullessaan Mari sai sydänkohtauksen ja pomppasi vähintään puoli metriä ilmaan, nopea pidäte ja radalle harjoitusravissa tammaa kannustaen että emme olisi peruuttaneet takaisin samaa tietä mitä radalle tulimmekin.

”Seiso nyt” puoliksi tiuskaisin ja puoliksi kuiskasin Marille joka yritti tarkastella tuomareita jokaisesta vinkkelistä kaula vispaten kuin käärmeellä. Tein nopean tervehdyksen – jonka takia taatusti sain pitkän miinuksen – ja nappasin ohjat takaisin käteeni, tunne oli huomattavasti turvallisempi kun hevonen oli kahden käden päässä eikä vain yhden. ”Harjoitusravia, eteen, eteen, eteen!, vasemmalle, kaula alas senkin kameli!” kertasin päässäni ja yritin saada Marin kiinnittämään huomiota minuun eikä siihen hemmetin ihmissyöjäpöytään. Ratsastus oli kuin olisi ajanut vanhalla Ladalla, tammalla oli vaihde tahmea päällä ja yritin saada ruosteisen vaihdetangon siirtymään vaihteeseen aktiivinen.

Sitten ympyrä tänne, suunnanvaihto ja ympyrä tuonne. Puolipidäte, sisäpohkeen siirto, laukannosto ja kiukkuinen hännänheilautus kun kuolain suussa esti tammaa painamasta kiidossa aidoista läpi. Vähän epätoivoista sahausta jotta pää pysyisi edes jotenkin alhaalla eikä yläilmoissa, pohkeet kiinni ja lisäys laukassa keskihalkaisijalla, sitten käyntiin. Käyntiin! Ei ravia, vaan käyntiin! Kiskaisin Marin lyhyestä ravista käyntiin ei-niin-hellävaraisesti ja valmistelin väistöt. Onneksi olin junnannut tamman kanssa kaikkea turhaa alkuverryttelyssä, se maksoi nyt vaivan kun en joutunut tappelemaan jokaisen sivuaskeleen kanssa. ”Hyvä Mari” kuiskasin karvamopolleni ja ravia, väistö ravissa, ravipysähdys epätasaisin jaloin, lisää ravia, voltti pitkälle sivulle, keskihalkaisijalle, hevosen pää alas viimeistään nyt!, pysähdys, tervehdys ja kurvaus pois radalta.

”Hieno otus sinä olet – usko pois vain” naurahdin ja liu’uin alas satulasta kentällä. Arpaonni ei ollut suosinut meitä, kouluradan suorittaminen ensimmäisenä oli hyvää tuuria mutta se että maasto-osuus alkaisi jo reilun puolen tunnin päästä ei, liian pitkä aika ratsastettavaksi mutta talliinkaan ei kannattanut viedä. No, mitäs me tässä, kävellään kenttään ympäri kauan ja vielä kauemmin, niin kauan että päässä pyörii.

--------------------

Kiskoin lähtönumeron nauhat tiukemmalle ja onnistuin saamaan koko hökötyksen umpisolmuun – aivan sama kunhan päällä pysyy. Mari oli vielä energinen, luimisteli sekä esitteli takajalkojaan epäonnekkaalle Taigalle joka oli sattunut kurvaamaan liian läheltä, kohta pamahtaisi. Mutta tällä kertaa se ei ollut kavio joka pamahti vaan pohkeeni, Mari luimisti korviaan, pukkasi mielenosoituksellisesti, mutta ei päässyt potkaisemaan Taigaa. Tiellä ravailu ja vuoron odottelu sai Marin hulluksi, ”päästäkää meidät jo radalle!”

”Hyvää matkaa, tulkaa te kimot ehjinä takaisin” lähettäjä naurahti minulle ja Marille ja päästi meidät tieltä eteenpäin. Tamma ei paljoa kannustusta kaivannut ja laukka lähti paikoiltaan, Mari laukkasi ensimmäiset askeleet pitkinä ja täysin hallintakykyni ulottumissa, muutama suuri pidäte ennen estettä ja rukous jumalalle että pääsisimme hengissä tästä yli. Sitten seuraava tukki nyt jo muutaman hillitymmän laukka-askeleen jälkeen, puu ja rengas-sarja jonka välissä raippa kaulalle, vene jolla liian pitkä hyppy, lapa edellä puskaan, puskasta ehjänä takaisin radalle, huolelliset hypyt tukeille, vesieste, iik! Vesi oli kylmää ja märkää, Mari oli laskeutunut fiksuna otuksena suoraan lätäkön keskelle ja saanut aikaiseksi tsunamiaallon ja monsuunisateen. Vettä valuvina ravia pois altaasta, puskaratsastusta takaisin tielle – ”Anne perkele, tie on huono vesiesteeltä! Epämääräistä sensuroitua kiroilua puhekuplan verran.” – laukannosto juuri ennen sarjaa, raippa, hyppy, raippa, hyppy, raippa, hyppy, laukka takaisin kontrolliin, huolellinen sihtaus kolmiolle ja yli. Syvä huokaus.

”Se on rusakko, idiootti!” kivahdin ja roikuin Marin kaulalla ohjista kiinni pitäen tamman painaessa neliä peltoa pitkin. Onneton rusakkoraasu oli tunkenut päänsä pellosta korvat söpösti heiluen juuri Marin painaessa ohi – mitä muuta tammalta voisi odottaa kuin hillitön pakokauhukohtaus, pukkisarja ja suoraan peltoon. Onneksi sentään suunta oli oikea ja olin vielä selässä, positiivinen ajattelu on kaiken aa ja oo. Marista saisi muuten mainion pääsiäispupun rusakkoa tuuraamaan jos se haluaisi vapaalle, tamma pomppi jo kuin parahin jänis ja noilla korvilla pääsisi lentoon. Valkoinenkin se oli.

”Vielä viimeinen laukkapätkä” tokaisin Marille ja annoin tammalle ohjaa venyttää kaulaansa. Tamma oli jo ohjelmanumeronsa esittänyt pellolla rusakon kannustavan ja innoittavan läsnäolon kera, ja nyt laukkasuoran päässä häämötti maaliviiva. Maaliviivan yli. ”Eikä, lisää puskaa!” Ja suoraan puskaan kun laukka vain rullasi eteenpäin ja eteenpäin. ”Puskajusseja me ollaan kaikki, ollaan kaikki…”

--------------------

Huokaisten kiskoin hikiloimen pois Marin päältä ja heitin sen epämääräiseksi mytyksi tallin käytävälle. Sitten vielä nopea harjan esittely tammalle, suojat jalkaan, satula selkään, suitset päähän ja menoksi. Onneksi nyt olimme saaneet vähän pidemmän tauon ja karvakasakin oli päässyt ihan talliin asti, mutta kaurat olivat kyllä jääneet väliin, elämä on rankka, eikös vain?

Ohjasin Marin vielä viimeiselle harjoitusloikalle, siirsin tamman ravin kautta käyntiin maneesin laidalle ja jäin odottamaan vuoroani. Onneksi rata ei ollut hankala – molemmat olivat jo uuvuttaneet itsensä aikaisemmilla osuuksilla, minä enemmän henkisesti pelätessäni mitä kaikkea Mari nyt keksisikään ja murtuisiko lopussa jommankumman niska, ja Mari fyysisesti kaikkien loikkiensa aikana. Mikrofoni rätisi taas tuttuun tapaansa, ”Kiitos Fiialle ja Pellalle, seuraavana radalle saapuu Ada ja Merryhoof.” Anne voisi vähän parantaa ulosantia, sama teksti oli toistunut kouluradalta lähtien. Jospa vaikka näytelmä- tai ilmaisutaitokurssi parantaisi asiaa – kannattaisi kokeilla.

”Jospa ratsastaja vaikka tervehtisi ensinnä” Anne kuulutti virallisena vaikka läpi kuulti pidätelty naurukohtaus. Annoin virneen kohota kasvoilleni ja heilautin raippaa muutaman kerran pääni päällä, se siitä tervehdyksestä, huonompiakin oli nähty. Kevensin ympyrällä esteiden välissä ja odotin lähtömerkkiä, Mari viskoi päätään ja kirosin miksi en ollut ottanut tammalle martingaalia. Fiksuna ihmisenä tietenkin olin olettanut että koulu ja maasto olisivat uuvuttaneet duracellpupuni niin että se ei olisi jaksanut hiitata itseään, mutta mitä vielä. Useimmiten olin väärässä, ehkä siitäkin oppisi elämän aikana jotain.

Lähtömerkki, Mari karkasi laukkaan ennen kuin ehdin edes reagoida, käänsin tai paremminkin kaadoin tamman ensimmäisen esteen kanssa linjalle, puolipidäte ja vähintään metrin ilmavaralla ehdottomalla taidolla ja hallinnalla yli. Oikeassa laukassa alas – hyvä – seuraava pysty tyylillä, sitten hurjan pelottava kolmoissarja. Raippa been ja ceen välissä kaulalle, maiskutusta ja yli. ”Sisäpohje kiinni ja ulko-ohja johtaa, poni mä en näe täältä sun pääs takaa mitään!” murahdin ja yritin kurkistella missä se nelonen olikaan. Mitä muuta voisi odottaa kuin tasajalkakenguruloikka yli ja ratsastaja kaulalla. Työnsin itseni takaisin satulaan ja käänsin takaisin ykköselle yrittävän Marin toisiksi viimeistä pystyä kohti, puolipidäte, harjasta kiinni koska jalustimet eivät olleet jaloissa, ja yli. ”Vielä viimeinen” sihahdin hampaitteni välistä ja käänsin lyhyen tien kutosen matalalle pystylle. Yli. Porttia päin. Eikun jarrutus ja äkkikäännös juuri ennen sitä. Ratsastaja maneesin seinää päin.

”Ja seuraava dokumenttimme käsittelee kimon puoliveritamman pyydystämistä maneesista, hyvää päivänjatkoa.”

Tuomarin kommentti:

Humorisesti kerrottu kilpailutarina. Hauskoja kommelluksia paljon. Ainut miinus on este- ja maasto-osuuden väärä järjestys.

Fiia ja Pella

Pella korskahtaa, pureskelee kuolainta ja steppasi takajaloillaan. Ohjat valuvat sormieni lomasta löysemmälle, Pella nykäisee päätään ja huokaisee sitten, tunnen sen kylkien kohoavan ja laskevan taas. Tammakin aistii jännittyneen ilmapiirin, ja vaikka kuinka yritän istua rennosti, en pysty kuin miettimään rataa. Missä onkaan pysähdys? Milloin on laukannoston aika? Kun meidät lopulta kutsutaan radalle, rauhoitun. Kyllähän Pella tietää mitä sen pitää tehdä, kai.

Tuuhea, kiiltävä harja heilahtelee edessäni edestakaisin. Pellan ihanan tasainen ravirytmi saa istuntani rentoutumaan ja vihdoin alan nauttia ratsastuksesta, vaikkakin jännitys kaivelee yhä istuinluita. Helppo B ei ole ollenkaan vaikea ohjelma, jankutan mielessäni ja taivutan samalla ponia kaarteen mukaan. Keskiravi on tamman mieleen, mutta se ei yritäkään mitään pukkitaisteluja, kiitos napakan alapohkeeni. Kolmikaarisella kiemurauralla minun pitää ratsastaa sitä lujasti eteen, poni ei yhtään tiedä minne sen pitäisi mennä, minähän se tässä ratsastan… Pella nojaa sisäohjalle ja odottaa, että kääntäisin sen jonnekin ja kenties hiukan maiskuttaisinkin. Sen teenkin, tosin huulet mahdollisimman tiukasti yhteen puristuneina ja niin, että tuomarit eivät sitä huomaa, toivotaan!

Laukannostosta asti kaikki menee pieleen. Pella painaa ohjia ja jyrää kiitoraviin, notkahtaa siitä laukalle ja viskaa komeat pukit päälle. Hammasta purren pysyn selässä kiitos ponin vapaana olevien harjajouhien, pidätän ohjilla ja saan kuin saankin tamman takaisin laukkaan, joskin se on nyt jo jännittynyt ja tikuttaa kuin ikivanha Bernina. No, laukkaa kuitenkin!

------------

Esteitä Pella on kyllä hyvä, vakuutan itselleni noustessani myöhemmin samana päivänä takaisin hoitoponini selkään. Vaikka kouluohjelma menikin hiukan pipariksi, esteet eivät tule menemään. Rapsutan tammaa säästä ja intoa puhkuen ratsastan sen verryttelyyn. Kilpatunnelma on taas päällä enkä voi muuta kuin nauraa itsekseni, kun katselen verryttelykentän touhuja – monen monta hevosta temppuilemassa jännittyinene ratsastajineen, mutaiset puomit joutuvat kovalle koetukselle…

Esterata alkaa pienellä okserilla, joka ei minua pelästytä, mutta saa Pellan nostamaan reippaan laukan ja säntäämään korvat hörössä liikkeelle. Annan sen valita itse ponnistuspaikan, mutta kun toiselle esteelle kääntyminen menee myöhäiseksi, toppuuttelen ponia hiukan ja tuon sen hitaassa tempossa pystylle. Este ylittyy vauhdilla ja pelottava kolmoissarja lähenee lähenemistään. Pellakin epäröi, huiskii hännällään ja nostelee päätään nähdäkseen sarjan paremmin. Annan sen katsoa estettä vaikka omat tunteenikin ovat pinnassa. ”Hyppää, ei hyppää, hyppää, ei hyppää, HYPPÄÄ!” kiljaisen lopulta. Pella luimistaa korviaan, jännittää takajalkansa ja lennähtää kuin kenguru yli pelottavan esteen. Löysään ohjaa, hihkun innoissani kuin ensimmäistä kertaa laukan nostanut alkeiskurssilainen ja taputan tammaa, joka jää sarjan jälkeen aloilleen huohottamaan.

Hetken kuluttua tajuan olevani yhä radalla ja nostan hätäisen, uskoakseni väärän laukan, ohjaten ponin neljännelle esteelle, joka on pysty kuten edellisetkin. Lähestyminen on tahmea, Pella ei ole vieläkään toipunut sarjasta, mutta yli mennään suomalaisella ja ruotsalaisella sisulla. Esteen jälkeen kerään tipahtaneet ohjat, otan jalustimet takaisin jalkaan ja kurvaan toiseksi viimoiselle esteelle, jonka poni hyppää valtaisalla loikalla. Viimeinen este – ryminää – ja kiitolaukka maalin, hengissä ollaan vielä toistaiseksi!

------------

Maastoesteitä on onneksi jo treenattu, joten ne eivät saa minua vapisemaan. Jännittää kuitenkin. Pidän ohjilla Pellan aloillaan odottaessani lähtömerkkiä. ”Ratsasta!” minulle hihkaistaan. Painan pohkeeni Pellan kylkiin, nieleskelen ja keskityn ratsastamiseen. Levännyt tamma laukkaa napakasti ja määrätietoisesti. Ensimmäinen este ilmestyy näkyviin tuoden mukanaan jännityksen aallon, Pellakin intoutuu; nyt hypätään! Tuen pohkeella neidin yli esteen, jarruttelen laukkaa seuraavalle ja yli taas. Kaatunutta puuta poni jännittää selvästi. ”Mene vaan, Pella pieni, hyppää pois, hyppää pois vaan”, höpisen mielipuolisesti ja taputtelen Pellan hionnutta kaulaa. Tamman askeliin tulee uutta varmuutta, joka kuitenkin kaikkoaa rengasesteelle mentäessä. ”Hyppää pliis, jooko”, maanittelen ponia. Pella hiljentää vauhdin raviin ja ponnahtaa yli hiukan liian kaukaa. Veneestä neiti kuitenkin tykkää ja meinaa sen jälkeen lähteä niin lujaa, että käännöksestä tulee hankala ja puskat rytisevät.

Yksi suora takana, aika monta edessä… Seuraavat neljä estettä sujuvat ilman hankaluuksia, mutta niiden jälkeen tulee kunnon kurvi veteen, jota en ole ennen reenannut, en Pellan kanssa tai muutenkaan. Siihen tamma odotetusti pysähtyy, laskeutuu melkein kintereilleen ja kääntyy tallille päin. Ripeällä kädellä ohjaan sen uudestaan veden eteen. Aika kuluu, poni seisoo ja minä olen jähmettynyt sinne selkään. Pella kuopii, pärskähtää, huokailee ja kun lopulta uskallan taas painaltaa pohkeilla tamman kupeita, se marssii veden läpi tyynesti. ”Oliko niin hankalaa”, Pella tuntuu nauravan ja lähtee innokkaasti laukkaa pitkin puskia kolmoisesteelle, joita se katsoo ikävystyneesti ja lompsii yli. Puhtia saadaan taas leveälle tukille, jonka poni ylittää hyvällä hypyllä. Painaudun lähemmäs Pellan kaulaa, raaputan hiukan sen harjanjuurta ja puristan taas pohkeillani sitä. Poni pärskähtää, jännittyy ja ampaisee matkaan. Vain pitkä pätkä kuin tehty laukkaamiseen, minä ja erihieno russ. ”Jipii!” kiljaisen innoissani niin että metsä kaikuu.

Tuomarin kommentti:

Hauskasti ja hyvin kuvaillen kirjoitettu tarina. Kilpailujen tunnelma tulee tarinasta hyvin läpi ja ratsastusta kuvaillaan viihdyttävästi, mutta kuitenkin realistisesti.

Wear ja Taiga

Vatsanpohjassa lenteli perhosia melkein samalla tapaa kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa tallasin Seppeleeseen johtavaa hiekkatietä pitkin. Fiia käveli varsin rauhallisen näköisenä vierelläni, olimme menossa samaa matkaa tallille.

– Eikö sua jännitä yhtään? Kysyin tytöltä, joka kohotti kulmiaan katsoessaan minuun.

– No tottakai, mitä sä luulet? Tämä heitti, ja naurahti. – Sä vaan näytit niiin rauhalliselta. Sanoin hymyillen.

Pian saavuimmekin Seppeleen pihalle.

– Taiga ja Pella on ponitarhassa. Fiia huomasi tähyillessään tarhoille päin. - Ja ihan likaisina, yök! Puhahdin, ja kävelin reippain askelin tarhan portille. Ponit nostivat molemmat päätään viheltäessäni.

– Taigaa! Hophop tännepäin! Kutsuin ponia, joka hirnahti ilahtuneena ravatessaan lähemmäs. Ruokkoamattomat, ja mutaiset, juuri rapakosta ylös nousseet ponit juoksivat perätysten portille.

– Voi ei. Noiden puhtaaksi saamiseen menee aika pitkä tovi.. Fiia huokaisi. Ojensin Taigalle sille varaamani porkkanan, ja poni ahmaisi sen yhdellä suupalalla suihinsa. Kurotin sitten nappaamaan Taigan riimusta kiinni. Myös Pella sai Fiialta näkkäriänsä.

Napsautettuani riimunarun Taigan riimuun kiinni, ja Fiiankin kiinnitettyään hoitoponinsa riimunarulla, lähdimme taluttamaan poneja perätysten kohti tallia.

Puolessa välissä pihaa Taiga hypähti pelästyneenä sivulle maassa lojuvaa muovipussia karkuun, saaden minut kupsahtamaan märkään maahan selälleni. Hetken en saanut kunnolla happea, ja makasin vain aloillani.

– Oletsä kunnossa? Fiia kysyi läheltä, ja auttoi minut pystyyn. – Enköhän. Ähkäisin. Taiga seisoi muutaman metrin päässä päätään riiputtaen, parka luuli varmaankin tehneensä jotain todella kamalaa. Hiukan huolissaan Taiga seurasi, kun nousin varovasti ylös maasta, ja kävelin sen luokse.

- Ei hätää muru, mä oon ihan kunnossa... Puhelin ponille pidätellen huulilleni pyrkivää hymyä. Poni oli vain niin kovin suloinen moittiessaan selvästi itseään todella rankasti. Fiiaakin hymyilytti tämän seuratessa vierestä Taigan anteeksipyytävää tuuppausta olkaani.

Tallissa riisuin Taigalta tämän ulkoloimen, ja kiikutin sen varustehuoneeseen kuivumaan. Otin sitten Taigan harjapakin mukaani, ja kannoin sen Taigan karsinalle. Poni odottelikin jo siellä minua kurotellen turvallaan karsinan oven yli.

- Tullaan tullaan Taiga-tyttönen. Touhusin, ja nappasin karsinan oven koukusta Taigan riimun mukaani. Pujotin riimun sitten Taigan päähän, ja otin ponin käytävälle harjattavaksi. Uteliaana poni kääntyili ja vääntyili, eikä suostunut seisomaan hetkeäkään paikallaan. Kenttäkisojen lähestyessä oli tallissa jo täysi tohina, ja Taiga halusi luonnollisesti nähdä kaikki tapahtumat, eikä näin suostunut hetkeksikään seisahtumaan aloilleen. Niinpä otin Taigan irti käytävältä, ja talutin sen takaisin omaan karsinaansa.

- Jospa nyt saataisiin sua vähän hoidettua edes... Puhahdin, ja tartuin kumisukaan. Taiga huokaisi, ja tuuppasi käsiäni hellästi. Melkein tunnin loputtomalta tuntuneen kuuraamisen ja puunaamisen jälkeen sain Taigan itseäni tyydyttävään kuntoon. Eihän ponin karvaa kovin kiiltäväksi saanut pörröisen talvikarvan takia, mutta nyt se oli edes hiukan siistimpi. Vielä näpräsin Taigan häntään letin, ja laitoin sen pörröisenä joka suuntaan hapsottavan harjan näteille sykeröille. Sitten heitin Taigalle puhtaan viltin päälle, ja kiirehdin varustehuoneeseen suitsia ja satulaa putsaamaan.

-----------------------------------------------

Vihdoin ja viimein istuin Taigan selässä, ja odotin vuoroamme päästä kouluradalle. Lämmittelyt olivat sujuneet suhteellisen hyvin - jos ei otettu huomioon Taigan heittämiä ilopukkeja, tai pään viskomista...

Poni allani tanssahteli hermostuneesti, ja kun viimein meidät pyydettiin radalle, oli Taiga todella levoton. Minun jännittämiseni ei auttanut asiaa juuri laisinkaan, ja Taiga käänteli varautuneena korviaan. Hengitin muutaman kerran syvään, ja ohjasin Taigan sitten kentälle. Tervehdin suu tiukkana viivana tuomareita, ja sain luvan aloittaa radan.

Radan jälkeen muistin vasta hengittää. Naama punaisena ohjasin Taigan ulos kentältä, ja pysäytin sen hetkeksi vetääkseni henkeä. Ihan hyvinhän kouluosuus oli mennyt, kun alkukankeus oli saatu häviämään. Taiga suoritti tehtävät hyvin, mutta tuntui kankealta ja liikkui mekaanisesti. Noh, esteillä sitten petraisimme, ajattelin.

----------------------------------------------------

Olimme Taigan kanssa heti ensimmäisiä esteradalla. Ratsastin kentälle luottavaisin mielin. Veryttely oli sujunut ihan nappiin, joten varmasti radallakin menisi hyvin... Nostin laukan tervehdittyäni tuomareita. Ohjasin Taigan ensin voltille, ja sen jälkeen aloitin okserilta, jonka yli Taiga liiteli vaivattomasti. Sitten aika tiukka käännös kakkoselle, jonka hyppäsimme jumppasarjan. Pidäte -hop - maiskutus - hop - pidäte - hop. Jumpan jälkeen kaarsimme neloselle, joka osoittautuikin aika vaikeaksi. Lähestyimme pystylle vinosti, ja Taiga oli aikeissa kieltää. Painoin kuitenkin viimehetkellä pohkeilla napakasti, levitin hiukan käsiäni, ja maiskutin: Taiga loikkasi lähes paikaltaan esteen yli, ja matka jatkui kiitolaukassa viimeisien esteiden yli. Maaliviivan ylitettyämme taputin Taigaa hymyillen kaulalle, ja kehuin rohkeaa tammaani runsaasti.

----------------------------------------------------

Maasto-osuuden alkaessa Taiga oli jo aika väsynyt ahkeroituaan jo kentällä esteiden ja koulukiemuroiden parissa. Tamma ei jaksanut enää oikein innostua ravatessamme kohti lähtöpaikkaa.

- Koita jaksaa vielä vähän, jooko? Rohkaisin Taigaa, ja saatuamme lähtömerkin nostin laukan, ja laukassa lähestyimme esteosuutta.

Kun ensimmäinen este ilmestyi näkyviin, Taiga käänsi korvansa hörölle, ja kiihdytti vauhtiaan laiskasta laukasta reippaampaan. Myötäilin mukana hypyssä Taigan ylittäessä tukkiestettä, ja tasapainossa jatkoimme seuraavalle. Maastoesteet olivat sujuneet todella hyvin viimeiseen esteeseen asti. Epäillen Taiga katseli kolmionmuotoista, leveää estettä, joka kohosi korkeana sen edessä. Poni yritti singahtaa esteen ohitse vasemmalta. Napautin kevyesti raipalla Taigaa, ja poni loikkasi korvat tympääntyneessä luimussa esteen ylitse isolla ilmavaralla. Taputin Taigaa kaulalle laukatessamme kohti peltoa, jossa meitä odotti vielä kestävyys osuus.

Pellon reunalla hidastin Taigan raviin. Poni puuskutti nyt aika kovasti, joten annoin ohjien liukua vähän pidemmiksi, ja nousin itse kevyeen istuntaan helpottaakseni Taigan työskentelyä. Vähän mutainen pelto syö Taigan muutenkin hidasta ravia, ja annan sen nostaa helpommalle, hitaalle laukalle.

- Ei ajalla ole nyt väliä Taigaseni, mennään sitä vauhtia mitä sä jaksat mennä. Puhelin urhealle ponilleni, joka taapersi nyt lähemmäs pellon reunaa.

Vielä viimeinen, lyhyt pätkä metsäpolkua pitkin, jonka taitamme reippaassa ravissa. Taigan kaula on kostea hiestä, ja pieni poni kääntää korvansa ääntäni kohden puhuessani sille.

- Hieno tamma, enää vähän matkaa maaliin! Rohkaisin Taigaa ja silitin sitä. Taiga pärskähti, ja nopeutti raviaan. Maali näkyi jo edessämme kääntyessämme mutkan takaa. Annoin Taigalle kevyesti pohkeita, ja poni siirtyi nöyrästi laukkaan. Ylitimme maaliviivan tyytyväisinä. Olin ylpeä urheasta ponistani, joka oli ponnistellut, ja antanut kaikkensa ihan maaliviivalle asti. Hyppäsin alas Taigan satulasta, ja suukotin ponin lämmintä turpaa.

- Me tehtiin se yhdessä. Supatin sille, ja Taiga hörisi vastaukseksi. Se taisi olla ihan samaa mieltä.

Kun kisat olivat ohi, Taiga sai osakseen vaikka kuinka paljon hyväilyä ja huomiota. Pyyhityyäni ensin sienellä hiet Taigan karvasta, heitin sille viltin päälle, ja annoin ponin kuivua karsinassaan. Sillä välin pesin sen varusteet huolellisesti, ja vaihdoin itsellenikin tavalliset tallivaatteet päälle. Sitten palasin Taigan luo, ja harjailin uupunutta ratsuani kauan. Puhelin ja lepersin sille koko hoidon ajan, ja aina välillä kävin suukottelemassa ja rapsuttelemassa sitä. Taiga nuokkui sillä välin takajalkaansa lepuuttaen, ja nautti ansaitusta hemmotteluhetkestään.

-wear&Taiga<3-

Tuomarin kommentti:

Mukavasti vuoropuhelua sisältävä tarina. Ratsastusosioiden kuvaukset ovat onnistuneita, erityisesti maasto-osuus on kiinnostava.

Carkki ja Letkajenkka

Heti aamusta saavuin tallille. Leevi oli jätetty sisälle riehumaan pyynnöstäni, siellä se ei ainakaan niin paljon kuluttaisi itseään, kuin ulkona. Vaikka kouluosuus ratsastettaisiinkin heti ensimmäisenä aamulla, eikä esteosuus. Tallikäytävillä parveili innokkaita kisoihin osallistujia hevostensa ympärillä. Kipitin suoraan toimistoon jossa olivat jo Brenna ja muutama muukin hoitaja tekemässä ties mitä. Istahdin penkille heidän viereensä ja kaivoin repustani kisahousut, hiusharjan ja kilpailunumeron. Harjasin pitkät hiukseni siisteiksi ja kiinnitin ne nutturalle. Kävin vessassa vaihtamassa kisahousut ja vaihdoin vielä toppatakkini hieman siistimpään mustaan kisatakkiin jossa luki selässä: Seppeleen ratsastajat. Ja takin taskun kohdalla luki tietenkin Letkajenkka. Kilpailunumeroni oli 4 joten olimme aika alussa. Kiinnitin siis numeroni vielä takin päälle ja sitten urakoimaan.

Kävin hakemassa varustehuoneesta harjat ja tallustin Leevin luo. ”Hello boy!” huudahdin astuessani karsinaan. Aloitin urakan eli toisin sanoen harjaamisen. Kesti siinä ainakin puolisen tuntia puunatessani eiliset maneesin pölyt pois. Ennen kuin nakkasin varusteet selkään, niin vaihdoin estesatulan alle vielä valkoisen satulahuovan jossa luki jälleen Letkajenkka. Sitten vielä tavalliset meksikolaisella turpahihnalla varustetut mustat suitset päähän ja viltti selkään. Heppa oli valmis ja minäkin melkein. Kunhan vielä kypärä päähän, silaus huulikiiltoa ja matkaan. Kävelimme ja ravasimme ulkona kentällä tehden voltteja ja taivutuksia, en laukannut, koska siitä Leevi olisi liiaksi kuumunut. Sitten vain odottelimme hetken sisään pääsyä. Emme kerenneet odottaa kauaa, kun jo pääsimme sisään maneesiin.

Ravasimme harjoitusravissa sisään ja tervehdin tuomaria. Lähdimme harjoitusravissa vasemmalle ja käänsin keskiympyrälle. Leevi myötäili pidätteitäni, koska ori meinasi hieman kuumentua. Sain sen hallintaan ja jatkoimme vielä hetken harjoitusravissa. Sitten keventelin keskiravissa kolmikaarisen kiemurauran jolla horjahdin hieman polleni kiihdyttäessä ravia. Pidätin jälleen ja Leevi vastasi potkaisemalla kipakasti taaksensa, mutta hiljensi kuitenkin. Vaihdoimme suuntaa ja teimme pääty-ympyrän ja keskiympyrän. Leevi taipui onnekseni hyvin ja pärskähteli innoissaan. Teimme pohkeenväistötkin molempiin suuntiin ja Leevi meni hiukan töksähtelevästi vasempaan suuntaan, mutta ihan siedettävästi. Sitten saimme laukata jossa sain kokea jännityksen hetkiä lumien tullessa alas katolta. Onneksi laukkasimme jo valmiiksi, mutta sain kyllä aika paljon pidätellä, jotta olisimme jälleen tasapainossa. Koulukoe sujui siis hyvin suurin piirtein ja saimme ihan hyvät pisteetkin. Estekoe ratsastettaisiin heti, joten emme menneet talliin, vaan jäimme ulos.

Kävelimme ensin hetken kentän ulkopuolella, mutta menimme kuitenkin pian sisään kentälle. Ravailimme suuria ympyröitä ja teimme hieman eteen-alas-liikettä. Jonka jälkeen Leevi oli jo aika rentoutunut ja pystyimme laukkaamaan ympäri kenttää. Hyppäsin vielä 50cm estettä kolmisen kertaa. Ja Leevi tuntui hyvältä heti. Ihan pian meidät jo kuulutettiin sisälle maneesiin.

Leevi höristeli innoissaan korviaan kun laukkasimme estekenttää ympäri. Ollessani valmis Anne vihelsi pilliin ja lähdimme laukkaamaan ensimmäistä estettä kohti. Se oli vihreäkeltainen okseri jonka korkeus oli noin 65cm. Pidätin oriani ennen estettä, jottemme menisi liian lujaa sitä kohti. Menimme yli hienosti, ainakin tarpeeksi korkealta. Käänsin katseeni heti lähellä olevalle kakkosesteelle. Kuin kumipallo se loikkasi innoissaan yli ja pukitti rajusti. Lensin kaulalle ja menetin jalustimeni. Yritin hidastaa hieman vauhtia, mutta Leevi ei halunnut. Kuin ihmeen kaupalla, se jatkoi oikealle esteelle, eli sarjalle ja minun täytyi vain roikkua kyydissä. Sarjan jälkeen sain jalustimet takaisin. Sieltä jatkoimme vasemmalla olevalle korkealle pystylle ja Leevi oli täynnä puhtia, kuten aina ja menimme yli reilulla ilmavaralla. Seuraava oli kentän melkein keskellä oleva muuri, jota hipaisimme, mutta emme onneksi tiputtaneet. Vielä viimeinen oikealla ja sekin mentiin yli. Jes! Saimme puhtaan radan heti ensimmäisissä kisoissamme! Laukatessamme hetken jostain kuului rysäys, Leevi säikähti ja minä lensin. Mutta onneksi ei sattunut mitään ja nappasin orini kiinni ja talutin sen ulos punastellen. Kukka toi luokseni viltin, jonka nakkasin orin selkään. Taluttelin Leeviä hetken ulkona jonka jälkeen vein sen talliin. Siellä riisuin sen nakuksi, mutta heitin kuitenkin talliloimen selkään. Jaakko toi hevosillemme heiniä ja me pääsimme kahvitauolle. Siellä Xeni kertoi kuinka Pikku oli syönyt tekokukat yhdeltä esteeltä ja nauroimme ratketaksemme muidenkin mokille. Noin kahden tunnin päästä palailimme talliin ja hoidimme hevoset valmiiksi maastokokeeseen. Leevi oli jälleen pirteänä kuin peipponen ja sen hyppiminen meinasi käydä hermoilleni. Sain kuitenkin sen valmiiksi ja menimme ulos muiden perässä. Nousin selkään ja lähdimme joukolla kävelemään kohti maastoesteitä. Lämmittelimme siis matkalla ja olimme täysin valmiita ensimmäisen lähtiessä matkaan. Toinen, kolmas, sitten me. Nostin laukan ja Leevi lähti rullaamaan kohti maastoesteitä. Lähdimme aika lujaa menemään kohti estettä, mutta kuitenkin hallitusti. Lensimme yli helposti ensimmäisestä esteestä ja jatkoimme toiselle. Sekin meni ongelmitta, samoin kolmaskin. Ne olivat helppoja ja pieniä tukkiesteitä. Seuraava oli ollut viimeksi Leevistä hiukan pelottava autonrengaseste ja oli se nytkin pelottava. Meinasimme kieltää, mutta karjumisellani ja parilla raipan napautuksella menimme yli. Jatkoimme aika kovaa eteenpäin kohti venettä jonka yli menimme helposti. Sitten oli kolme korkeaa tukkiestettä, jotka eivät onneksi olleet pelottavia ja annoin Leevin rauhoittua. Seuraavalle saapuessamme oli Leevi jo rauhoittunut ja menimme vesiesteen yli helposti. Jatkoimme matkaa viimeisille esteille. Toinen joka oli vain kolmisenkymmentä senttiä korkea, mutta hieman pidempi kuin muut, meni helposti, samoin viimeinen leveä tukkieste. Rauhoitin hieman ennen kuin saavuimme kestävyysalueelle. Annoin Leevin valita vauhdin ja menimme aluksi rauhallisemmin, mutta kun saavuimme laukkapolulle, lähti Leevi oikein kunnolla revittelemään ja nautin vain vauhdista.

Maastokin sujui siis erittäin hyvin ja palailin Chaon kanssa Seppeleeseen. Hoidimme hevoset kuntoon ja päästin Leevin ulos riehumaan. Sitten menimme palkintojen jakoon…

Tuomarin kommentti:

Oikein sujuvasti etenevä tarina. Erityisesti kouluosuuden kiemuroista ratsastaja on perillä, mikä tuo mukavaa realistisuutta tarinaan.

Dreamer ja Black Blade

Oli jo aamulla varhain tallilla, mahassa kurisi kun en ollut suupalaakaan pystynyt kotona syömään. Olin ensimmäisten joukossa tallilla valmiina laittamaan hevosta kuntoon ja lähteä törppöilemään radalle. Blade rouskutteli tyytyväisenä tarhassa ruokiaan, kun kutsuin sitä portilta tamma tyytyi vain aluksi hieman katsahtamaan minuun päin mutta päätti sitten että olin mukavampaa seuraa ja lähti reippaalla ravilla porttia kohti. Nappasin tähtipään nopeasti kiinni ettei se muuttaisi taas mieltään ja livahdin sen kanssa portista ulos ilman että portilla kiehnännyt Palmikko pääsi karkuun "Äläppä yritä tyttöseni." huikkasin ruunikolle ja pakotin sen peruuttamaan pois portin raosta, sen yrittäessä tunkea Bladen perässä ulos. Lopulta portti oli suljettu ja Palmikko jäi tuijottamaan peräämme kovin orvon näköisenä.

Puunattuani pölyisen Bladen edustavaan kuntoon kävin sen harjan kimppuun, selvitin sen kauniin näkäiseksi, mutten alkanut sen kummemmin letittämään niin lyhyttä harjaa. Hännästä sain jotenkin taiteiltua kauniin kalanruodon ja jalkoihin vedin huolella puhdistetut ja valitut suojat, jotka tottakai täsmäsivät yhteen satulahuovan kanssa joka oli sekin puhdistettu. Myös satula ja suitset olivat kiillotettu edellisenä päivänä kun tekeminen oli ollut vähissä. Loppusilaukseksi vaihdoin päälleni vielä puhtaat ja lähes upouudet valkoiset ratsastushousut, sisaren vanhan ja tuunatun tummansinisen ratsastustakin, pölyistä teipillä puhdistetun kypärän ja loppusilaukseksi öljytyt saappaat. Pyörähdin Bladen edessä, tamman toimiessa henkilökohtaisena makuutuomarina "No mitäs pidät?", kyselin mustalta hevoselta joka tyytyi antamaan minulle myöntyvän hörähdyksen. "Ei se Blade sulle vastaa, vaikka kuinka kyselisit sehän on keskittyny täysin ihailemaan itteänsä." Wear tokaisi huvittuneena Taigan karsinasta, "No joo niihän se tietysti, mutta kyllä tosta Taigan tuuheasta harjastaa saa paaljon komeemman kampauksen." sanoin hermostuneesti nauraen vetäessäni hanskoja käteeni, "No joo jos sais ees kunnollisen palmikon aikaseksi. Hermostuttaako?" Wear kysyi kaivaessaan esille suojia, "Arvaa vaan paljonko, mutta alan lämmittelemään niin eiköhän se ees vähän auttais." puhuin melkein itsekseni sillä olin jo tallin ovella menossa lopettaessani lauseen.

Pihalla oli jo muutama muukin lämmittelemässä ja kertaamassa koulurataa, itsekkin kipusin Bladen selkään vähemmän arvokkaasti puuskuttaen ja mutisten. Loppujen lopuksi istuin kuitenkin tyytyväisenä tamman selässä ja tarkistin jalustimet ja satulavyön samalla mutisten puoliääneen koulurataa "Käynnistä laukkaan siinä, suunnanvaihto siellä.." mutisin vielä käynnissäkin ja yritin hahmottaa kirjaimet päässäni kentällä. "Äh eiköhän se mee ihan hyvin." puuskahdin lopulta Bladelle, "Ookkos sä kerrannu sitä häh? Sun pitää jatkaa jos tän dementikon muisti alkaa pätkiin." tenttasin tähtipäältä joka tyytyi tuhahtamaan minun jorinoilleni.

Sitten meidät pyydettiinkin sisään, kysyin ovella vastaantulevalta Nelliltä miten oli mennyt ja sain vastaukseksi pienen hymyn ja ok-vastauksen. Maneesissa ravasimme sisään ja tervehdimme tuomaria ja jatkoin ravissa, aluksi päässäni löi tyhjää mutta kun oli ensimmäisen liikkeen vuoro jostakin muistini pohjukoista sain vedettyä tehtävän päähän. Sama toistui pitkälti koko ohjelman ajan. Yht'äkkiä kimeä pillin vihellys katkaisi volttimme "Unohit nostaa ravin." kuului tuomarin suunnalta ja otin voltin uusiksi, mutta nytpä Blade päättikin että oli sen kauan odotetun laukan vuoro ja sainkin laukan alas nopeasti ja odotin jo uutta vihellystä ja olin mennä täysin sekaisin kun mitään ei kuulunutkaan. Eikö se huomannu ajattelin ymmyrkäisenä kääntäessäni voltille, josta tulikin enemmän vesimelonia muistuttava sokio kuin kaunis pikku ympyrä. "Okei nyt laukka." kuiskasin tammalle ja annoin laukkapohkeet, mutta mitään ei tapahtunut. Ei voi olla totta nytkö se ei muka halua laukata pohdiskelin mielessäni ja annoin pohkeet uudestaan. Olin pudota selästä niin reippaasti Blade painoi kaasun pohjaan ja irrottelikin lyhyen sivun satanen lasissa, sitten sain sen takaisin kauniiseen ja hieman hallitumpaan laukkaan, ainakin toivoin niin. Sitten tuli kummankin ongelma-alueen vuoro, niin kuin koko koulurata ei olisi sitä ajattelin pyytäessäni Bladelta väistöä, ihmeekseni tamma toimi lähes heti ja lähti korvat taaksepäin suunnattuna minua kuunnellen väistämään ensin vasempaan ja sitten oikeaan. Kohta ohi vielä viimeinen laukannosto käynnistä ja suunnanvaihto ajattelin onnellisena ja annoin Bladelle puolipidätteen ja kun tamma kuunteli minua suhteellisen hyvin pyysin sitä rukoillen nostamaan laukan ja hämmästyin suunnattomasti kun se toimi. Lopuksi tosin sain pienen muistutuksen tähtipään luonnosta sen käyttäessään takajalkojaan korkealla ilmassa pyytäessäni sitä hiljentämään. Luultavasti kukaan ei ollut niin huojentunut kuin me tullessamme pois maneesista, "No koulukoe oli mitä oli mutta esteillä otetaan kiinni, kiitos taitavan opettajan." sanoin silmää iskien Lilylle tämän kysyessä radan onnistumisesta.

Esteosuuden alkuun oli vielä hetki joten annoin Bladen tasata rauhassa hengitystä ja sitten vedin sille loimen suojaksi varusteiden päälle ettei vain kylmä iskisi. Etsiskelin katseellani tallinpihalle perustettua kioskia ja suuntasin määrätietoisesti sinne Bladen kanssa, "Paljonko kuuma kaakao maksaa?" kysäisin Elliltä joka oli juuri sattumalta myymässä, "Se on teille ratsastajille ilmanen. Haluakko nyt tän sun turvaliivin? Vai vasta maastoon sitten." Elli kysäisi osoittaen mustaa turvaliiviäni jonka olin jättänyt kioskiin odottamaan, "Sitten maastoon." sanoin lähtiessäni kävelemään ympäriinsä pitääkseni Bladen liikkeessä ja hörpin samalla kaakaota joka oli jo ekalla hörpyllä polttanut kielen tunnottomaksi.

Kaakaon hörpittyäni änkesin takaisin satulaan, loimen olin jättänyt myös Ellille joka oli oikein kiltisti luvannut vahtia tavaroitani. Ravailin hieman ja otin Bladeen taas tuntumaa, tamma tuntui entistä energisemmältä totesin ehkä hieman tyytyväisenä sen huitoessaan taas takajaloillaan taivaita. Sitten meidät kutsuttiin sisään, ravailin maneesissakin muutaman ympyrön ja palautin radan mieliin ja sitten osoitin olevani valmis, Anne vihelsi pilliin ja nostin laukan. Blade yritti melkeimpä jääräpäisesti tunkea yhden ylimääräisen laukka-askeleen ensimmäisen esteen lähestymiseen, mutta sain sein lopulta tajuamaan että syntyisi aika inhottava kolari esteen kanssa jos se askel otettaisiin ja lensimme yli korkealta ja kovaa. Sitten suuntasin katseeni kakkoselle, jonka kukkakoristeet olivat näyttäneen kokevan jotain epämiellyttävää ehdin huomata ennen kuin taas musta tamma latasi oikein kunnon ponnistuksen esteelle. Alas tulo oli mitä oli mutta matka jatkui silti sarjalle, mielessäni oli vieläkin tarpeeksi hyvin minun ja Bladen estetunti jolla tamma oli yrittänyt roiskaista kaksi viimeistä estettä yhtä aikaa ja nyt valmistelinkin lähestymiset kaikille kolmelle kunnolla. Hidastus, tähtäys ja yli ajattelin mielessäni jokaisen esteen kohdalla, tosin sarjan viimeisellä esteellä Blade latasi kesken kaiken kunnon potkun taakse päin ja pelkäsin enemmän pudotusta kuin että kohtaisin itse maneesin pölyn. Paha enteistä kolinaa ei silti kuulunut, vaikka yleisöstäkin kuului pieni kohahdus. Ja yht'äkkiä neljäs este olikin jo edessämme ja me kummatkin terästäydyimme, selvisimme sarjasta nyt ei pudotuksia ajattelin ja annoin mustalle hevoselle kunnolla ohjaa sen venyessä esteelle ponnistuksen jäädessä aika kauas, mutta ei, ei kolahdustakaan, ei pudotusta iloitsin kääntäessäni tähtipään toiseksi viimeiselle esteelle. Se meni todella helposti ja Bladen korvat kääntyivät jo höröön sen luullessa että olimme päässeet jo läpi, mutta terästäytyi taas kun tajusi minun ohjaavan sitä taas ensimmäiselle ja samalla viimeiselle esteelle. Esteen päällä suljin silmäni ja rukoilin ettei pudotusta tulisi ja hämmästyin aplodeista jotka sain, katsahdin taakseni ja siellä se yhä oli; täysin kunnossa, viimeinen este.

Ennen maasto-osuutta oli runsaasti aikaa, enemmän kuin olin odottanut, vein Bladen talliin lepäämään sen tasattua hengityksensä, riisuin sen "alastomaksi" ja vedin loimen suojaksi. Katsoin esteet loppuun ja osan ponien lähdöistä maastoon, sitten hain Elliltä turvaliivini ja palasin Bladen luo. Meillä ei ollut hoppua, annoin tamman rauhassa levätä samalla kun itse torkuin käytävällä unenpuutteessa, yöllä ei ollut uni tullut jännitykseltä ja nyt se oli tiessään huomasin iloisena. Tarkastelin Nelliä, koska tiesin että kun tyttö alkaisi valmistella Fridaa, oli aika nousta. Vaikka istuessa tuntuikin väsyneeltä ei se enää vaivannut kun aloin laittaa Bladea kuntoon maastoon. Vaihdoin suojat kuiviin, kuten satulahuovankin, olin ollut tarpeeksi älykäs varaamaan toisenkin tammalle jos eka olisi liian hiessä, ja puin tamman loppuun. Sujautin saappaat takaisin jalkaani, tallikenkien sijaan, paransin poninhäntääni ja asettelin turvaliiviä paremmin.

Ulkona oli vielä muutama ratsukko ennen meitä, joten sain tamman verryteltyä kunnolla ja suunniteltua hieman reittiä valmiiksi. Päätin ottaa aluksi rauhallisemmin ja lopuksi kestävyysosuuden lopussa parantaa vauhtia. Sitten lähdin kulkemaan lähtöä kohden, väkeä oli kerääntynyt jo runsaasti ja jokainen lähetettiin maastoon samalla iloisella tavalla. Sitten tuli meidän vuoromme, saimme lähtömerkin ja kannustin Bladen laukkaan, pian käännyimme ja näin maastoesteet ensimmäisenä tukki. Blade hyppäsi varmasti ja hillitysti yli, toinen este meni myös kuin vettä vain, kolmannella esteellä huomasin tamman alkavan epäröimään ja terästin pohkeeni että pääsisimme yli. Blade kuitenkin pysähtyi ja ehdin jo älähtää turhautuneena mutta sitten Blade ponnisti ja jäin hetkeksi roikkumaan kaulalle ihmetyksestä tamman päästessä puun yli. Ehdin juuri ja juuri koota itseni ennen renkaita joista selvisimmekin tuurilla. Vesiesteelle tultaessa olin jo tilanteen herrana, hidastin vauhtia ja Blade kokosi voimaa ponnistukseen liisimme esteen yli ja mahaan tulomme hipoi minusta täydellisyyttä, samalla aiheutimme pettymyksen kaikille jotka olivat kerääntyneet vesiesteelle nähdäkseen meheitä putoamisia hyiseen veteen. Käänsin hymyillen nokan kohti estettä numero 11, selvitimme sen helposti mutta viimeistä estettä Blade taas hieman karsasti mutta tällä kertaa en antanut sen pysähtyä ja toistaa temppuaan. Sitten alkoi kovin homma, kestävyysosuus, hidastin vauhtia tuntuvasti mutta pidin laukan yllä. Kesantopellollekkin oli kokoontunut hieman ihmisiä, en kuitenkaan jaksanut kiinnittää heihin huomiota vaan tunnustelin tähtipåään vointia. Blade tuntui olevan vielä oikein hyvässä kunnossa ja jaksavan hienosti, tosin enää se ei painanut kädelle kuten lähdössä. Kesantopellon jälkeen käännyin melkein väärälle reitille, mutta tajusin virheen kun eräs katsojista osoitti oikealle johtavaa polkua, äkillisestä suunnan muutoksesta tuohtuneena Blade yritti vetää päätään alas ja pukittaa mutta estin sitä pitämällä pään ylhäällä ja ajamalla hieman eteen "Säästäs voimiasi neitoseni, on matkaa viel jäljellä." toruin tammaa lähes runollisesti. Metsäosuus meni sutjakkaasti ja laukkasuoralle tullessani näin maalin ja ajoin Bladea eteen, tamma lisäsikin vauhtia yllättävän paljon matkaan verrattuna ja itse liimauduin hetkeksi sen kaulaan karauttaessamme maaliin, kuin cowboyt auringon laskuun...

Tuomarin kommentti:

Todella pitkä ja yksityiskohtainen tarina. Tallin tunnelmaan päästään heti alussa, kun Dreamer kuvailee toimia ennen kisoja. Myöskin kisatunnelma on kohdallaan ja ympärillä liikkuu mukavasti tallin henkilökuntaa.

Oona ja Jamahuto EST

Kouluratsastusosuus

Olin puunannut Jambon niin hyvään kuosiin kun vain kykenin. Se näytti hermostuneelta ja tarkkaili ympäristöään tarkasti. Ensimmäisenä olisi kouluratsastus osuus, joten olimme kentän laidalla odottamassa vuoroamme.

Katsoin hermostuneesti taulukkoa, jossa näkyi muiden suorituksia ja suoritusjärjestys. Olimme viimeisten joukossa ja se minua hermostuttikin.

Jotkut tytöt kentän laidalla kuiskuttelivat ja arvostelivat toisten suorituksia. Minä vain naurahdin ja ajattelin että ajanvietteensä kullakin. Minä otin kaiken hauskana ja rentona asiana. Tärkeitähän on pitää hauskaa ja minä pidän varsinkin siitä, että tämä jos mikä opettaa! No en arvostele heitä sen enempää. Jokaisella on tyylinsä.

Olin lukenut koko viikon kilpailuja koskevia kirjoja ja etsinyt tietoa netistä. Olin mielestäni oppinut todella paljon ja nyt tiedän miten minun pitää ratsa

Oli minun ja Jambon vuoro. Meidät kuulutettiin kentälle. Sydän pamppaillen tartuin Jambon ohjiin ja talutin sen kentän laitaan ja nousin selkään.

Asetuimme kentän lyhyen sivun keskelle ja minä heitin kypärän päähän. Kävelimme kentän keskelle ja pysähdyimme odottamaan aloitus lupaa.

- Tästä se alkaa! kuiskasin Jambolle sujauttaen samalla sen huulien väliin sokeripalan.

Saimme luvan aloittaa. Painoin pohkeeni vasten Jambon kylkiä ja se otti pienen spurtin heti alkuun. Yritin koota sitä keskiraviin ja ennen kuin tulisimme toiseen päätyyn. Onnistuin niukin naukin hallittua Jambon ja lyhyen sivun päässä ohjasin Jambon vasemmalle.

Jatkoimme keskiravissa ja teimme voltin, jonka jälkeen teimme ratapoikkisuuntaanleikkaa kuvion, eli vaihdoimme suuntaa. Seuraavassa kulmassa nostin keskilaukan ja teimme kokorataleikkaa kuvion. Valmistauduin tekemään pitkällä sivulla vaihdon keskilaukasta harjoituslaukkaan ja toisinpäin. Pidätin hieman Jamboa... Sitten se tapahtui. En käsitä miten se oli mahdollista, mutta niin vain kävi. Olin tekemässä puolipidätettä kun Jambo nyrjäytti nilkkansa. Koko hevonen oli kaatua niskan yli. Pidätin äkkiä ja nojasin taakse päin minkä voin...

Jambo nousi takaisin ja jatkoi keskiravilla. Tein äkkiä pidätteen jolloin Jambo siirtyi harjoitusraviin. Ehdin vielä vaihtaa harjoitus ravin takaisin keskiraviin ennen lyhyttä sivua.

En vieläkään oikein tajunnut mitä hetki sitten oli käynyt mutta Jambo ei näyttänyt olevan moksiskaan. Minun sydän sen sijaan pamppaili ja huohotin hieman. Jatkoin kuitenkin ja siirsin Jambon keskilaukkaan lyhyellä sivulla. Pitkällä sivulla teimme vaihdoksen keskilaukasta harjoitus laukkaan, ja toisella pitkällä sivulla harjoituslaukasta keskilaukkaan.

Lyhyellä sivulla jarrutin ja teimme peruutuksen.

- Hyvin sinä pärjäät, ruunaseni! kuiskasin Jambon korvaan kun se peruutti. Lähdimme lennokkaasti eteenpäin: ravilla. Taputin innoissani Jambon kaulaa ja rapsutin sitä hieman. Toisella pitkällä sivulla nostin laukan, tein puolipidätteen ja uudestaan laukan nosto, mutta toiseen suuntaan. Aivan, tuloksena oli vastalaukka! Lähdimme seuraavasta kulmasta kolmikaarisen kiemura uran: vastalaukassa! Pidätin lopuksi ja Jambo hidasti oikeaan laukkaan. Hidastin vielä ihan käyntiin ja menimme lisättyä käyntiä pitkänradan puoleen väliin. Aloitin pohkeenväistön ja päädyimme keskelle kenttää.

Kumarsin samalla pidättäen Jamboa, ja odotin lupaa poistua. Kun saimme luvan, Jambo spurttasi pois. Jotkut tuli siinä onnittelemaan ja sanoi että se meni loistavasti ja että kompastuminen näytti aika pahalta ja että mitä kävi ja että olethan kunnossa, mutta siirsin kaikki huomion osoitukset Jambolle. Sehän periaatteessa teki kaiken.

Onnittelin vielä upeaa ratsuani ja annoin sille ison omenan. Taputtelin ja rapsuttelin sitä siinä kaikessa rauhassa. Pian lähdimme jo siirtymään maneesiin, jossa oli esteratsastus osuus...

Esteratsastus

Talutin Jambon maneesiin, jossa oli jo muutama harjoittelemassa esteitä. Kiinnitin ruunan puomiin, joka oli seinässä kiinni. Jambon puomiin kiinnitettyäni, pyyhin pyyheliinalla hieman ruunan suupieliä jotka olivat hieman vaahdossa. Kyykistyin ja katsoin Jambon nyrjäyttämää jalkaa vakavana.

- Taisit satuttaa sen oikein kunnolla... mutisin tutkiessani sitä.

Kokeilin ja painelin jalkaa. Se oli hieman kuuma, mutta Jambo ei aristanut sitä. Painoin siihen hieman kylmää lunta, joka viilensi ruunan oloa varmasti.

Annoin Jambolle vielä sokeripalan sen urheudesta, ja se rouskutti sen kaulaimet kalisten.

Vuoromme olisi kohta, joten hyppäsin Jambon selkään. Pistin kypärän takaisin päähän ja asetuin lähtö viivalle. Edellinen ratsukko ylitti juuri maali viivan joten osasin odottaa, että pilli soisi varmasti kohta.

Pilli soi. Vedin syvään henkeä ja ampaisimme laukkaan. Ensimmäinen este olikin jo ihan muutaman metrin päässä lähdöstä. Jambo ylitti sen kunnialla. Käännös kakkos esteelle oli aika jyrkkä mutta sain juuri ja juuri käännettyä Jambon siihen. Hoplaa, ja takajalat kolahtivat. Katsoin taakseni. Ei tippunut, huokasin ja taputin ruunaa kaulalle. Ei, ei, ei! Kolmoiseste! Ensimmäinen ilman tiputusta, seuraavassa takajalat tiputtivat ja kolmannessa etujalat.

Huoh, taputin Jamboa. Ei sentään kaikki. Äkkiä Jambo kuitenkin alkoi ontua. Jälleen se tapahtui kuin taikaiskusta. Laukka hidastui ja siitä tuli töksähtelevä. Hiljensin suosiolla ja katsoi että Jambo tulee varmasti oikein seuraavalla esteelle. Ylitys ja kaikki hyvin. Ja vielä viimeinen hyppy ennen maaliviivaa. Tiukka käännös, väärin esteelle ja takajalat pudottavat.

Ja seuraavaksi seuraa valtaisa taputus hyökkäys. Hyppäsin alas Jambon selästä, heitin kypärän maahan ja halin oikein kunnolla Jamboa. Taputtelin ja rapsuttelin ja tungin armottomasti sokeri palojan ruunan suuhun. Se meni ihan älyttömän hyvin. Odotin että jambo juoksee jokaisesta esteestä vähintään läpi tai jotain. Kumarruin taas katsomaan Jambon jalkaa. Se ei näyttänyt ainakaan pahemmalta. Toden näköisesti nivel oli loksahtanut takaisin paikoilleen kun hypimme. Painoin siihen vielä hieman kylmää lunta, ennen kuin lähdimme kävelemään viimeistä osiota kohden, maasto-osiota...

Maasto-osuus

Otin Jambon satulan pois, ja heitin sen kärryyn joka meni maasto-osuus paikalla. Kärryyn sai heittää kaiken tavaran mitä ei jaksanut kantaa. Siellä oli muutama satula Jambon satulan lisäksi sekä harjapakkeja, hevosten suojia ja oli siellä muutama omenakin.

Kävelimme hissukseen kohti viimeistä kilpailu paikkaa. Jambo hörähteli ja heitteli päätään. Pakkaslumi narskui kenkien alla aina välillä lunta pöllähti ilmaan askeleeni ansiosta.

Jambon jalka ei näyttänyt enää niin huonolta. Se ei ollut kuuma eikä se näyttänyt hankaloittavan sen kulkua. Se oli varmasti loksahtanut paikoilleen esteosuuden aikana.

Viimein saavuimme maasto-osuuden aloitus paikkaan. Siellä oli jo muutamia ratsukoita, mutta kisapaikalla ei ollut vielä kaikkia. Ei auttanut muuta kun odottaa. Koko ajan saapui lisää ja lisää hevosia ja ratsastajia.

Pian kaikki olivat koolla ja voitiin aloittaa. Koko ajan lähti uusi ratsukko radalle. Meidän vuoro ei kuitenkaan olisi vielä pitkään aikaan.

Hyppäsin Jambon selkään poikittain istumaan, kun se mussutti maasta heiniään. Taputin sen pörheistä kaulaa. Kuuntelin kun yhä seuraava ja seuraava kuulutettiin radalle. Vielä viisi ennen meitä. Hyppäsin alas ja heitin Jambolle sen satulan selkään, kiristin satula vyön, pistin kypärän päähäni ja nousin Jambon selkään.

Hetken kuluttua meidät kuulutettiin lähtö viivalle. Vedin jälleen syvään henkeä... Lähtö merkki kajahti! Jambo ampaisi hurjaan laukkaan ja sain taas kiristellä ohjia minkä kerkesin.

- Eihän sinua, poika, mikään jalka enää vaivaa! huusin Jambolle ilmavirran pyyhkiessä poskiani. Ensimmäinen este näkyi jo. Hop ja yli vaan. Meni hienosti ja kohta vastassa olikin jo toinen samanlainen. Pidätin Jamboa minkä kerkesin mutta se hullu juoksi vaan. Toivoin vain, että sen jalka ei pettäisi.

Kolmos ja nelos este olivat aika lähekkäin. Esteiden välille ei jäänyt montaakaan askelta ja Jambon jalat kolahtivat kummassakin. "Viitonen vielä ja sitten mutka, ja sinähän ruuna hidastat!" ajattelin ääneen. Käärin ohjat tiukalle että Jambo ei voisi karata omille teilleen.

Vauhti oli ihmeen hurja. Pidin kiinni ohjista ja Jambon harjasta, melkein roikuin sen kaulassa että pysyin selässä. Kuutosen hypättyämme sain Jambon vauhdin hiljenemään. Pian tuli seiska vielä, ja sitten kasi. Vihdoin sain hyvän otteen ja Jambo laukkasi suht ihanne vauhtia.

Ysi ja sitten käännös, tuuli painoi naamaani. Koitin painua jambon kaulan taakse että nenäni ei joutuisi kuolioon kylmän takia. Mallikas käännös kympille, ja lunta lentää naamaani. Jambo kuitenkin ponnistaa ja hyppää... tosin suoraan veteen. Niin kuin varmasti tiedätte sanonnan "ei päätä eikä häntää" niin nyt tiedän sen varsinaisen merkityksen... Vedet lensivät päälleni kun Jambo sävelsi.

Oli kuitenkin jatkettava. Käänsin Jambon seuraavalle esteelle koittaen pyyhkiä samalla vettä naamastani. "O-ou..." sanoin hiljaa mielessäni. Olin menettänyt otteen Jambon harjasta ja jalkani oli luisunut pois jalustimesta.

Jambo spurttasi hirveään laukkaan ja kuin delfiini se lensi sulavasti kaikkien kolmen esteen yli. Ei tietenkään yhdellä kerralla. Arvaatte varmaan missä minä olin sen jälkeen. Joo, en onneksi tippunut. En ole mikään avuton linnun poikanen, joka ei osaa vielä lentää, ehei. Roikuin Jambon harjassa ja yritin vetää itseäni ylös.

Jambo hidasti raviin kun huomasi että minä roikun sen kyljessä. Sain onneksi vedettyä itseni ylös ja Jambo starttasi taas laukkaan. Nyt pidin kynsin ja hampain kiinni että ei enää kävisi niin. Vedin ohjat tiukalle ja pidätin, että sain Jambon tasaiseen laukkaan. Vielä viimeinen este ja sitten pelkkää laukkaa.

Yli ja etujalat kolahtivat pahan kuuloisesti. Huokasin ja nojasin taakse. Päästin ohjat pitkälle ja kuten arvata saattaa, se oli ainakin erään mieleen.

Sydän pamppaili rinnassani, kun Jambo kiisi pitkin peltopolkua. Huokaisin kerran syvään ja koitin rauhoitella itseäni. Oli aivan jännittynyt. Tärisin ihan. Osin kylmyydestä, mutta suurimmaksi osaksi jännityksestä. Jambo laukkasi hurjaa vauhtia ja pian olimmekin jo metsä pätkällä. Jambo hidasti hieman ja huohotti.

Sitten minua odotti taas mukava yllätys. Tultiin jälleen peltopätkälle ja maaliviiva häämötti. Jambo sai hirmuisen heplarin ja ryntäsi kohti maalia. Minulla oli taas kiinni pidettävää. Jambon kiihdyttäessä osa sen suupielistä valuneista vaahdoista lensi ratsastushousuilleni.

Vihdoin pääsimme maaliin ja jotkut tulivat auttamaan minut alas. Olin aivan puhki. Menin istumaan, ja otin kaakaota. Seurasin kun ratsukkoja tuli maaliin taas toinen toisensa jälkeen.

Olin hieman levännyt ja menin katsomaan Jamboa. Se mussutti tyytyväisenä heiniään ja näytti itä että se olisi ollut valmis vetämään radan vielä uudestaan. Annoin ruunalle porkkanan, otin satulan pois ja heitin sen samaan kärryyn, missä se oli tänne tullutkin. Sitten vedin Jambon päälle lämpimän viltin jotta se ei paleltuisi kun oli aika hikinen.

Menin takasin paikoilleni ja viimeinen ratsukko saapuikin jo maaliin. Kuulutettiin että voittaja ilmoitettaisiin pian.

Tärisin jälleen jännityksestä ja olin hermostunut. Kävelin takasin Jambon luokse ja hyppäsin sen selkään poikittain. Nappasin myös itseni päälle lämpimän viltin, ja join kaakaoni loppuun.

Odotin varmaan tunnin. Juttelin muitten tyttöjen kanssa ja veikkailtiin miten pärjäsimme.

- No niin. Anteeksi että kesti, mutta nyt meillä on vihdoin voittaja selvillä, kuului kuulutus.

- Pyytäisin kaikkia ratsukoita lähemmäs, jotta varmasti olette kuulolla, emme nimittäin toista näitä.

Kaikki ottivat ratsunsa ja siirtyivät innolla kuuntelemaan kuka voitti. Niin tein minäkin.

- Elikkä julistamme kolme parasta poni- sekä hevosluokasta muut sijoittumisenne voitte katsoa tästä paperista joka tulee myöhemmin tallin ilmoitus taululle, Anne kuulutti.

Hyppäsin alas Jambon selästä. Kurotin kohti Jambon korvaa ja kuiskasin niin hiljaa kuin voin:

"Muista, Jamboseni, kävi miten kävi, sinä olet aina, minun voittajani..."

- Minä ja rakas hoitsuni Jambo

Tuomarin kommentti:

Selkeästi kirjoitettu tarina. Ratsukolle sattuu ja tapahtuu, muttei kuitenkaan mitään liian mielikuvituksellista. Kirjoittaja on perehtynyt hyvin ratoihin.

Brenna ja Eva´s Monkey Business

Vaihtelin painoa jalalta toiselle ja katselin kun Xeni meni kouluosuudellaan. Katsahdin vielä Mankia, joka ravisteli harjaansa. "Varo!" hätäännyin ja säntäsin korjaamaan nutturoita. Apua! Mitenkäs se rata menikään, öö? Hätäilin ja päästin korjailin kilpatakkiani. Sitten kuulutettiin että minun olisi tultava lämmittelemään. Irrotin riimun Mankilta ja otin ohjista kiinni. Talutin säpsyilevän ruunan verryttely alueelle ja ponkaisin selkään. Painoin kantapäät alas ja kokosin saman tien ohjat. Kävelin muutaman kierroksen ja verryttelin Mankin pujotellen muitten osallistujien joukossa. Purin hammasta kun kuuluttaja kutsui minut ja Mankin radalle.

Pysähdyin keskelle kenttää ja tervehdin tuomareita. Muutin punaiseksi kun Manki kuopi maata ja tanssahteli paikallaan. Tervehdyksen jälkeen otin ohjat molempiin käsiin ja painoin pohkeet ruunan kylkiin. Manki nytkähti raviin ja yritin istua tiiviisti satulassa. Käänsin ruunan kokorata leikkaalle ja hoputin sen reippaaseen raviin. Vauhdissa teimme suunnan vaihdon ja uralla painoin laukkapohkeet ponin kylkiin ja sain pidätellä vauhtia pääty-ympyrällä, mutta lopulta jatkoin taas uralla matkaa. Kaikki kuului kouluosuuteen. Siirsin tuomareiden ohi mennessäni ruunan raviin ja väistin ravissa pitkällä sivulla. Pärskähtäen Manki väisti jotenkuten ja uralla nostin taas laukan. Kulmassa sain pitää pohkeet kovana, että laukka pyöri ja katsahdin hermostuneena tuomareita. Keksityin taas ratsastamiseen ja tein muutaman napakan puolipidätteen. istuin syvällä satulassa ja siirsin Mankin käyntiin. Jatkoin käyntiä ja tein muutaman voltin pitkälle sivulle. Seuraavalla pitkällä sivulla nostin taas laukan ja käänsin Mankin pituushalkaisijalle. Pysäytin ruunan keskelle kenttää ja tein loppu tervehdyksen. Juuri kun käänsin Mankin ympäri ja aioin kävellä pois näin villinä laukkaavan Pellan joka säntäsi kentän laidalla olevaan ryteikköön kohti metsää. Manki innostui ja kiisi täyteen laukkaan, mutta ihme kyllä pysyin selässä ja sain ruunan käyntiin vasta verryttely alueella. Moitin ruunaa ja kävelin sen kanssa ympäri ämpäri.

Laskeuduin ruunan selästä ja talutin sen talli-alueelle. Vein kullan karsinaan ja purin nutturat. Laitoin riimun suitsien tilalle ja annoin pienen määrän heinää välipalaksi. Itse menin syömään hieman ruisleipää ja juomaan. Kohta alkaisi esteosuus ja menin tutustumaan rataan samalla leipää syöden. Arvioin että 3 esteen c osa olisi erittäin haastava, nimittäin Manki oli sentään poni, muut hevosia. Palasin pian takaisin ratsuni luo ja tarjosin kannan Mankille joka hotki sen hetkessä. Puin jälleen suitset ruunalle ja vaihdoin pintelit suojiin. Säädin koulujalustimet estepituisiksi ja talutin ruunan verkka kentälle. Nousin selkään ja lämmittelin taas alusta. Hyppäsin verryttelyssä 40 cm ja Manki tuntui menevän kivasti ja vahtiakin oli riittämiin. Kävelin rauhassa jäähdytelläkseni hieman Mankia ennen suoritusta. Pian kuulutettiin meidät radalle ja kävelin "rennosti" radalle.

Tervehdin tuomareita ja näytin kolmos-esteen ruunalle, ennen kuin aloitin radan. Ravasin pienen matkan uralla ja kääntäessäni Mankin ensimmäiselle pystylle nostin laukan. Poni säntäsi laukkaan ja saavutti aikaa voittavilla askeleilla ensimmäisen esteen hetkessä. Suuri hyppy tempaisi minut mukaansa ja myötäsin suurella esteellä Mankin kokoiselle. Jatkoimme laukassa sarjalla ja hoputin Mankia pidentämään askelta. Äkkiä hyppäsimme jo sarjaa ja pidin pohkeet tiivisti kiinni ja myötäilin liikkeitä. "Hyvä kulta!", supisin sen korvaan sarjan jälkeen ohjasin sen seuraavalle esteelle, paitsi se oli menossa ihan omia aikojaan. Yritin pidätellä vauhtia mutta luovutin sitten ja päästin sen takaisin vauhdikkaaseen laukkaan. Taas liitelimme uuden esteen yli ja yhteistyö sujui samatta radan loppuun. Viimeisen esteen jälkeen kiljaisin onneissani puhtaasta radasta ja halasin Mankia.

Verryttely alueella annoin täysin pitkät ohjat ja otin äidin ojentaman huovan ja heitin sen puuskuttavan Mankin selkään. Istuin huovan päälle ja kävelin sen kanssa monta kierrosta, ennen kuin menimme takaisin karsinaan. Otin kaikki varusteet pois ja heitin loimen tilalle. Tarjosin heinää ja porkkanoita palkkioksi, olisi vielä muutama tunti kenttäosuuteen. Menin itsekin taas syömään ja söin oikein kunnolla... Lapoin puuroa poskeen ja maitoa päälle tutkiessani samalla maastokarttaa. Ton ravaan, ton laukkaan, suunnittelin mielessäni ja kulautin maitolasin tyhjäksi. "Onnea!", äiti huikkasi kun katsoin Mankin luo. Ruuna nosti päätään heinäkasasta ja katseli minua korvat hörössä. "Joo, maastoon" vastasin kysymättömään kysymykseen ja riisuin loimen. Laitoin satulan hyvin ja kiristin vyötä. "Tehään parhaamme", mutisin ja suitsin ponin. Talutin sen pihalle ja kiristettyäni satulavyön ponkaisin selkään. Jo tuttuun tapaan verryttelin ja valmistauduin suoritukseen. Perhoset lentelivät vatsassani ja nielaisin ohjatessani Mankin radalle.

Pilli soi ja kannustin ruunan laukkaan. Laukkasimme pienen pätkän ja jatkoin keventäen ravissa kunnes näin vilauksen ensimmäisestä maastoesteestä. Kurkkuani kuivasi ja kannustin ruunan laukkaan. Manki nosti korvat höröön ja viiletti pelotta kohti tukkiestettä. Myötäsin liikkeessä mukana kun poni liisi esteen yli ja jatkoimme reipasta neliä kohti toista tukkiestettä. Se selvisi helposti ja käänsin katseeni sarjaan jossa oli kaatunut puu ja autonrengaseste. Manki käänteli korviaan hermostuneena, mutta jätti ne sitten sojottamaan eteen päin ja kannustin sitä hyppyyn. Runko meni nätisti, mutta ruuna jarrutti autorengasesteelle. "Mene", kannustin ja maiskutin pohkeiden tueksi. Äkkiä poni säntäsi eteen päin ja liiti rengaspinon yli. Tuntui taivaalliselta jatkaa laukkaa ja kaatunut vene, tukkiesteet ja jopa vesieste menivät ongelmitta. Luotin täysin Mankiin ja annoin sen mennä hillittyä laukkaa. Puunrunkoeste oli vaativa, mutta sitkeällä yhteistyöllä liitelimme senkin yli. Tukkiesteelle tulimme hyvässä linjassa ja menimme siitäkin yli lentäen. Saavuimme ravissa kestävyysosuudelle jonka ravasin säästääkseni Mankia. Otimme pieniä pätkiä laukkaa monessa eri otteessa. ja lopulta pääsimme maalisuoralle. Niin sanotun laukkasuoran alussa kannustin Mankin täyteen kiitoon ja nelistimme täyttä laukkaa maaliin ja vapauden tunne oli mahtava! Kevyessä istunnassa helpotin Mankin takkaa ja sen vauhti oli päätä huimaava! Maalissa siirryin raviin ja halasin Mankin kaulaa. "Sä oot paras vaikka me hävittäis kaikki kisat!", kuiskasin ja annoin ponin hamuta maata. "Joo, sen oot ansainnu", naurahdin ja lähdin jäähdyttelemään Mankia.

Tuomarin kommentti:

Ponin luonne tulee lukijalle heti selväksi. Tarina taivaltaa mukavasti eteenpäin ja tuntuu aidolta. Lukijalle jää iloinen mieli.

Nelli ja Frida

Puunasin Fridan kiiltäväksi, ja jätin harjan vapaaksi. Häntään tein komean letin, joka kaunisti Fridan takamusta. Esteille laitoin Fridalle valkoisen satulahuovan, jossa oli punaiset reunat. Maastoon ja esteille Fridalle laitoin myös suojat, ihan perus; vaaleanpunaiset. Itse tosin en ollut niin hottis kuin Frida, mutta ei kai minun pärställäni mitään väliä ollut.

Esterataan tutustuminen ei vienyt minun osaltani kauan aikaa. Ne oli yleensä helppoja opetella. Tosin Fridaa oli vaikea hallita radalla, kun se paineli minkä jaloistansa kerkesi ja aivan mihin suuntaan tahansa, kunhan sai mennä!

Nousin jännityksen vallassa Fridan selkään ja kiristelin vyötä. Frida ei edes luiminut tai hääräillyt paikallaan, ilmeisesti se oli innoissaan kisoista. Olihan viime kisoista aikaakin. Lähdimme Fridan kanssa veryttelemään.

Kun aikamme koitti, Frida suorastaan säntäsi kentälle kuin päätön kana. Yritin tervehtiä tuomaria niin, että Frida olisi ollut paikoillaan. Se ei onnistunut. Frida yritti lähteä matkaan epätoivoisena jatkuvasti. Kun saimme luvan lähteä, käskin Fridan liikkeelle. Siinä ei ainakaan ollut ongelmia, Frida nosti innoissaan takapäänsä ilmaan ja lähti kuin ohjus liikkeelle. Frida lähti melkein käsistä, mutta sain sen ennen ensimmäistä estettä kuriin.

Frida lennätti minua esteeltä toiselle siihen asti kun vastaan tuli okseri. Frida hidasti paljonkin okserille ja melkein pysähtyi, mutta hyppäsikin viime tingassa melkoisen kenguruloikan esteen yli. Molemmat jalustimet lähtivät ja sain jo melkein maistaa radan pohjaa. Seuraava este mentiinkin ilman jalustimia, mutta selvisimme radasta vauhdista huolimatta, ainakin melkein.

Tervehdin jälleen tuomaria. Tuomari antoi luvan lähteä matkaan. Frida ravasi kaula suorana eteenpäin kuin mikäkin kirahvi. Kovan työskentelyn jälkeen sain sen melko kuuliaiseksi ja peräänantoon. Frida tosin sähelsi ja ehti säikkyäkin siinä kouluradan aikana muutamaan kertaan, mitä lie. Kouluosuus taisi mennä pieleen Fridan sähläilyjen takia. Saimme kuitenkin mojovat taputukset jota tietty piti Fridan säikkyä.

En tiedä, mikä Fridaan meni sitten maasto-osuudessa. Joko sitä ei enää huvittanut, tai sitten esteet olivat jälleen niin kummallisen näköisiä. Frida kielsi muutamia esteitä ja heitti minut ojaan jälleen. Kirosin koko hevosen, onneksi Frida päätti jäädä odottamaan, ja ratsastin osuuden loppuun. Tosin Frida säikähti ja heitti minut loppusuoralla uudestaan pöheikköön. Olisihan se pitänyt arvata!

Tuomarin kommentti:

Kilpailujen ainut kuva, mikä on plussaa. Koulu- ja esteosuudet ovat väärin päin ja tarinassa syöksytään osuudesta toiseen ilman kunnon johdantoja. Kuitenkin muuten selkeästi kirjoitettu tarina.

Syteen tai saveen! Kenttäkisoissa Sipellä, Chao.

Harjasin punaruunnikkoa tammaa poissaolevasti, mutta rivakoin liikkein. Sipe seisoi tallikäytävällä jännittyneenä korvat luimussa. Paniikkini taisi tarttua jo tammaankin. Ratsastajia saapui kilpakentältä tasaisena virtana, joka toinen kuran peitossa, joka toinen hiekan. Nieleskelin kauhukohtauksia, kun mietin, mitä kaikkea meille kahdelle tapahtuisi. Sipe olisi, kuten tavallista, yli energinen ja kuumenisi. Mutta kuumenisiko tamma niin pahasti, etten saisi pidettyä sitä? Juoksisimme tuomarin yli, tappaisimme vielä jonkun?

"Se kuluu kohta puhki ku tolleen harjaat."

Jaakko ilmaisi mielipiteensä selkäni takaa, niin että säikähdin, jonka seurauksena kiljaisin ja pudotin harjan hevosen jaloille, josta Sipe säikähti ja ryhtyi riuhtomaan itseään pakokauhun vallassa irti.

"No no tyttö, ei mitään hätää, vahinko vaan..."

Rapsutin rauhoittavasti hevosen kaulaa ja lepertelin sille saadakseni sen rentoutumaan.

"Kuolette molemmat jos jännität noin paljon."

Jaakko tokaisi ja häipyi, ennenkuin ehdin tapani mukaan väittämään vastaan. Vatsassani kiersi ja käänsi ja luikerteli ainakin kuutisen sataa perhosen toukkaa.

No, se olisi vasta koulukoe. Ajattelin nostaessani Sipelle satulaa selkään. Tamma värähti satulahuovan osuessa sen selkään, muttei liikkunut senttiäkään. Kiinnitin satulavyön ja kiristin sen. Sipe luimisti korvansa ja potkaisi takasellaan mahansa alle.

"No! Ei saa!"

Ärähdin tammalle, joka asettui heti. Sipe alkoi olla jo lihava, kun raskaus eteni. Mutta oli tamma muuttunut rennommaksikin. Raskaus teki Sipelle hyvää.

Pujotin vielä suitset Sipelle päähän. Kouluradalla ei saanut olla suojia tai pinteleitä, joten en jaksanut laittaa Sipelle niitä lämmittelyynkään.

Talutin tamman lämmittelykentälle, kiristin satulavyön ja laskin varovasti jalustimet. Olin jättänyt suosiolla raipan pois, mutta Helpossa Beessä kannukset olivat jo pakolliset. Onneksi olin ostanut kilpailuja varta vasten pyöreäpäiset, pehmeät kannukset, jotta tamma ei kentällä räjähtäisi silmille. Ponnahdin kevyesti selkään ja vilkuilin muita osanottajia; Jambo näytti upealta, kuin lattiavahalla kiillotetulta. Sipe oli harmikseni kasvattanut pörröisen talvikarvan, joten sitä ei saanut kovinkaan kiiltäväksi harjaamalla. Onneksi olin sentään älynnyt letittää tamman harjan ja hännän ja somat nystyrät tamman kaulassa näyttivät peräti hauskoilta. olin onnistunut letittämisessä normaalia paremmin. Häntäkin näytti normaalia selvemmältä. Olin vielä suihkinut tamman täyteen kiillostuainetta ja harjannut sen lautasille shakkiruudukon - ihan vain näyttävyyden vuoksi.

Kyllä Sipe oli kaunis - sanoivat toiset mitä sanoivat.

Hetken käveltyämme otin ohjat ja tamma jousti niskastaan heti miten. Ei aivan kuolaintuelle, mutta melkein. En joutuisi vääntelemään Sipeä aivan niin paljon, kuin olin kuvitellut saadakseni sen kuolaimelle. Teimme lämmittelyssä paljon erilaisia siirtymisiä, lisätystä koottuun, käynnistä raviin, ravista pysähdys, pysähdyksestä laukka. Vastalaukkaharjoittelustakin olisi nyt hirmuinen hyöty. Kokeilimme myös pohkeenväistöt ja etu- sekä takaosakäännökset. Sipe myötäsi hyvin ja teki täysillä kaiken, mitä oli pyydetty. Tiesin tamman rakastavan näytteillä olemista, mutta että se toimisi yleisön edessä näinkin hyvin, siitä olin yllättynyt.

Kaiuttimista kuulutettiin kentälle Chao ja Ancient Spirit. Nyt ne kuusisataa perhosen toukkaa kuoriutuivat vatsassani ja ryhtyivät lepattamaan yrittäen jotakin kautta ulos. Jouduin paniikkiin, mutta tuntiessani hevosen varman käynnin allani, rentouduin itsekin. Pääsimme kentälle.

Pysäytin Sipen oikeaoppisesti tuomareiden eteen ja tervehdin heitä. olin varannut tätä varten oikein kouluratsastussilinterin, joten voin kuvitella kuinka pelleltä näytin tammani kanssa, jonka maha oli isompi Amilla ja karva pörröinen kuin islanninhevosella keskitalvella, mutta jonka lautasille oli väen vängällä hangattu ruudukko ja harja ja häntä kiillotettu autovahalla.

Siirryimme pysähdyksestä suoraan keskiraviin. Tamma jousti hyvin takapäästään ja tunsin sen jokaisen askeleen. Tiesin Sipen tuntevan jokaisen pienimmänkin liikkeeni, uskoin sen kuulevan jopa ajatukseni, joten varoin miettimästä mitään pahaa neidistäni.

Keskiravista käyntiin, johon lisäys. Askel venyi ja jalkani veltostuivat rentoutuessaan. Sipe nosti äkisti päätään ja sain taas lisäsyyn jännittää; suorituksemme olisi maanrakosesta, jos Sipe nyt säikähtäisi jotain ja karkaisi käsistäni. Yritin ratsastuksellani pitää tamman huomion suorituksessa ja tuntin kuinka Sipe taas laski turpaansa ja jousti selästään rentoutuen allani.

Käynnistä pysähdys, peruutus ja suoraan raviin. Pohkeenväistö pitkällä sivulla ja lyhyellä laukannosto. Kokoamista sen verran, että sain Sipen keskilaukkaan. Toisella pitkällä sivulla vastalaukka ja kiemuraura. Tamma totteli pienintäkin painonvaihtoani. Sitten vielä siirtymiset keskilaukasta keskiraviin ja pieni lisäys, ja sitten harjoisturavista harjoituslaukkaan, josta takaisin keskiraviin.

Sitten pydähdys tuomarien eteen, kumarrus ja ulos kentältä lepokäynnissä kaula pitkällä ja ohjat pitkällä roikkuen. Onnistuimme! Muutamia pikkuvirheitä istunnassani ja siirtymisissämme lukuunottamatta olimme menneet kierroksen täydellisesti. Kun pääsimme kentältä pois, rojahdin Sipen kaulalle ja halasin tammaa sydämeni pohjasta. Perhoset lensivät mieleni kautta pois ja olin varsin helpottunut. Nyt ei ollut enää mitään hätää, estesouuden Sipe suorittaisi vaikka päällään seisten - se oli luotu hyppäämään. Toivoin vain sen kunnon kestävän vielä maasto-osuuden, sitten olisimme sujut.

Kävin tallissa valmistelemassa Sipen esteosuutta varten. Avasin letit ja harjasin ruudukon pois pepun päältä. Sitä ei esteradalla tarvittaisi. Heitin tammalle vielä riimun suitsien päälle, sidoin ohjat niin, ettei se voisi astua niiden päälle ja heitin sille loimen selkään. Tässä olisi pari tuntia aikaa ennen meidän suoritustamme, joten Sipe voisi kaikessa rauhassa kerätä voimiaan siihen saakka. Napsautin riimunnarun riimuun ja sidoin riimunnarun karsinan seinään niin, että Sipe ylettyisi kuitenkin heiniinsä.

Sitten hilpaisin katselemaan muiden suorituksia.

Olimme taas lämmitelyssä. Istuin hermostuneen Sipen selässä, joka odotti pääsyä lämmittelyesteille. Perhoset olivat palanneet ja Jaakko kiiruhti tuomaan minulle kypäräni.

"Älä ratsasta ilman tätä."

Mies tokaisi ja hyppelehti takaisin katsomoon. Ei julkea edes onnea toivottanut! Yritin keksiä jonkin jäynän Jaakolle siitä hyvästä, ettei mies toivonut meidän pärjäävän kilpailuissamme.

Lämmittelin Sipen nopeasti ravissa ja laukassa, hyppäsimme lämmittelyristikon kolme kertaa ja sitten meidät kuulutettiin jo radalle. Sain palan kurkkuuni - nyt jo?! Ei mahtanut mitään. Ohjasin tamman radalle, ilmoitin ajanottajille olevani valmiina ja kuullessaan kellon kilahtavan SIpe rynnisti matkaan. Nyt kisattiin ajasta ja tiesin Sipen olevan tarvittaessa nopea, kuin myrskytuuli halki aavikon.

Ensimmäinen pysty ylittyi leikiten. Tiukka kaarre seuraavalle ja lensimme yli. Nopeat vaihdot sarjan ylitse, ohops! painovirhe, kolahti. Mutta eipä onneksi pudonnut.

Taas pysty, puhtaasti yli. Voitamme aikaa kun oikaisemme. Uusi pysty, yli vain. Sipe osasi tämän leikin ja nautti siitä täysin rinnoin. Ja viimeinen pysty,ja puhdas rata. Mitenkäs muuten, Sipe osaa hommansa. Olin silti tammastani todella ylpeä.

Maastokokeessa en jännittänyt enää lainkaan, vaan annoin Sipen vain mennä. Tamma ei säikähtänyt edes tukevia puunrunkoja, vaan loikkasi niin, että väliin jäi kuutiomtreittän ilmatilaa. Kaatunutta venettä Sipe katseli hämmentyneenä ja loikkasi sen tavallista korkeammalta epävarmana sen ylityksestä. Eipä tuntunut maha paljon vauhtia häiritsevän. Vesiesteestä humahtaen läpi ja vielä viimeiset tukit.

Ravasimme kestävyysosiota vauhdilla. Sipen askel kiisi, se oli kerännyt energiaa juuri tätä varten. Se puhisi ja valkea vaahto sen suusta levisi ryntäille. Katsomosta varmaan ihmeteltiin, kuinka punaruunikosta tammasta oli yhtäkkiä tullutkin kirjava! Ylämäissä tamma vain kiristi tahtia, alamäissä en meinannut saada Sipeä pideltyä, kun neiti yritti oikein rynnimällä rynniä. Koetin turhaan säästellä Sipen energiaa laukkasuoraa varten.

Kun pääsimme laukkasuoralle Sipe puuskutti kuin viimeistä päivää ja hikoili, kuin saunaan ahdettu sika. Olin aivan paniikissa. Uskaltaisinko pyytää tamman laukkaan? Eipä tarvinnut paljoa käskeä. Kosketin pohkeillani Sipen kylkiä ja tamma ponnahti eteepäin. Kiisimme viimeisen pätkän sellaisessa nelissä, että jopa olisi gaselli ollut kateellinen, jos olisi sattunut näkemään.

Saavuimme maaliin molemmat aivan puhki ja painelimme pika pikaa talliin. Huuhdoin Sipen huolella ja loimitin hyvin ennenkuin vein tamman takaisin tarhaan.

"Hyvinhän teillä meni."

Jaakko oli hiippaillut talliin. Nyökkäsin. Olin liian väsynyt jaksaakseni puhua. Tajusin vasta nyt, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. Painuin siis hoitajien huoneeseen pureksimaan voileipääni ja odottamaan innolla tuloksia muiden kisakumppaneideni kanssa.

Chao & Sipe, jotka tekivät parhaansa.

Tuomarin kommentti:

Erityisesti kouluosuuteen on panostettu. Rento tarina ja Jaakkokin on kuvioissa mukana. Hyvä, hyvä.