Palaa edelliselle sivulle

Elokuun puolessa välissä järjestettäcä leiri on viisipäiväinen ja kuljemme tämän reitin.

Kehyskertomusten viiteaiheet on jaettu. Aiheita ei tarvitse orjallisesti noudattaa, suunnilleen kuitenkin, että mennään oikeassa paikassa ja säätila pysyy kaikkien keromuksissa samana.

Lisäksi leiriin kuuluu joko pieni tarina vapaavalintaisesta kohdasta ja aiheesta tai kuva. (Kuva olisi kiva olla jonkinasteinen tapahtumakuva, eli ei pelkästään vaikka hevosen turpa tai parin viivan tikku-hevonen.)

Näiden lisäksi saa kirjoittaa ja piirtää niin paljon kuin haluaa.

Kaikilla ratsukoilla on satulalaukut, makuupussit ja hieman evästä koko ajan mukana. Isommat retkeilyvarusteet raahaa telttapaikoille Krister tai Elli.

Ratsukot ja ratsastusjärjestys:

Anne - Humu
Mariel - Cassu: Kehystarina, Lisäkuva
Carkki - Leevi: Kehystarina, Lisätarina/kuva
Sastu - Anttu: Kehystarina, Lisäkuva 1, Lisäkuva 2, Lisäkuvat 3-5, Lisäkuva 6, Lisätarina
Josefiina - Sentti: Kehystarina, Lisätarina, Lisäkuva
Jaakko - Tiia
Ros - Blondi: Kehystarina, Lisätarina
Juuli - Hensu: Kehystarina, Lisätarina/kuva
Ada - Risto: Kehystarina, Lisäkuva
Oona - Rensu: Kehystarina, Lisätarina/kuva
Karoliina - Mari: Kehystarina, Lisätarina
Dreamer - Blade: Kehystarina, Lisätarina/kuva
Wear - Taiga: Kehystarina, Lisätarina
Pipsa - Pampula: Kehystarina, Lisäkuva 1, Lisäkuva 2
Nana - Siiri: Kehystarina, Lisäkuva 1, Lisäkuva 2, Lisätarina

Kuvia

Keskiviikko 13.8.2008

Wear:
Olin jalkeilla kellon näyttäessä vasta kuutta aamulla. Herätyskello pirisi turhaan yöpöydällä, ja verkkaisesti napsautin sen kiinni. Tunsin perhosten lentelevän vatsassani, ja jännityksen suurenevan yhä pahemmaksi. Puettuani, ja vetäistyäni muutaman sämpylä napaan, nappasin evääni, makuupussini, ja muut tarpeelliset roinat mukaani, ja lähdin polkemaan kohti Seppelettä.

Tallipiha oli hiljainen saapuessani. Vielä ei näkynyt merkkiäkään vaellukseen lähdöstä, ja tuntui ihan tavalliselta keskiviikko aamulta. Lampsin nyt jo rauhallisempana sisälle talliin, ja kiikutin aivan ensimmäiseksi tavarani oleskeluhuoneeseen. Siellä ne säilyisivät ainakin vähän aikaa. Palasin sitten takaisin tallin puolelle, ja pujahdin Taigan karsinaan. Poni hörähti unisen aamutervehdyksen minut tunnistettuaan, ja pukkasi sitten hellästi turvallaan vatsaani. – Alahan sitten heräillä mussukka, tänään lähdetäänkin vähän reissuun! Hihkaisin tammalle, ja reippaasti aloin sukia sitä puhtaaksi. Hetken tammaa hinkattuani pölyharjalla, oli karsina täynnä pöläy, ja minun oli pelastauduttava takavasemmalle. Köhien talutin myös Taigan otsatukasta ulos käytävälle, pois pölyn täyttämästä karsinasta.

– Huh, se oli lähellä. Melkein tukehduttiin, virkoin Taigalle. Tamma rullasi etuhuulensa ylös, saaden minut tyrskimään naurusta.

– Hassu pikkutamma.

Harjattuani Taigan sitten käytävällä puhtaaksi, kiiruhdin varustehuoneeseen. Vilkaistuani Taigan suitsia ja satulaa, päätin heti ryhtyä toimeen, ja puhdistaa ne. Eihän vanha erkkikään voisi niissä istua, kun varusteita kuorrutti hiki, ja hiekkakerros. Inhosta irvistäen tartuin suitsiin, ja aloitin hinkkaamis-operaationi. ;) Kun olin saanut varusteet puhtaiksi, alkoi väkeä viimein virrata talliin. Ensin saapuivat Anne, sekä haukotteleva Jaakko. Pian heidän jälkeensä saapuivat myös Pipsa, Mariel, Carkki, Josefiina, Nana, sekä Dreamer. Puolen tunnin kuluttua myös Sastu, Juuli, Ros, sekä Oona saapuivat paikalle.

– Lähtö on siis yhdeksältä, eli tässä on oikein sopivasti reilu tunti aikaa heppojen hoitamiseen, ja kuntoonlaittoon! Anne selitti, meidän paikalla olevien kerääntyessä tämän ympärille kuuntelemaan.

– Jokaiselle on varattu tätä matkaa varten omat satulalaukut, jotka kiinnitetään oman ratsun satulaan. Satulalaukut löytyvät nyt toimiston sohvalta. Sinne voitte sitten pakata omat tarvikkeenne. Lisäksi minä jaan jokaiselle pienen eväspaketin, ettei vaan kenelläkään pääse nälkä yltymään liian kovaksi, Anne virkkoin hymyillen. – Noniin, sitten ei muuta kun hommiin tytöt! Anne hihkaisi, ja taputti innostuneen käsiään.

Kohta tallin täytti täysin kaoottinen tunnelma. Ihmisiä olin joka puolella, varusteet lojuivat lattioilla, ja tallin täytti jännittynyt rupattelu.

– Hei hetkinen, missä Ada on? Kuulin jonkun huikkaavan, kun kiinnitin Taigan turparemmin viimeistä solkea. Ihmiset alkoivat pälyillä ympärilleen, mutta Adaa ei näkynyt. Annekin kurtisti kummastuneena kulmiaan. Samassa tallin oven paukautettiin auki, ja unenpöpperöinen Ada asteli sisälle. Tytön hiuksen olivat aivan sekaisin, ja tämä vaikutti muutenkin vähän pölläystyneeltä.

– Kerkesin! Tämä huokaisi, ja laahusti tallikäytävää pitkin Riston karsinalle. – Menisikö joku auttamaan Adaa Riston kanssa, niin päästäisiin ajoissa lähtemään?

Anne kysäisi kuuluvalla äänellä. Heti ryntäsi ainakin kolme innokasta auttajaa Adan luokse, ja tyttö seisoi hetken hämmentyneenä paikoillaan.

– Okei, ööh.. Voisitko sä vaikka hakea tän varusteet, ja jos sä viitsisit harjata sitä vähän? Tyttö alkoi jaella ohjeita, ja pian Risto olikin jo valmiina. Talutimme kaikki heppamme hermostuneina pihalle. Tunsin taas perhosten liitelevän vatsassani. Tästä tulisi varmasti unohtumaton leiri!

Noustuamme ratsujemme selkiin, jakeli Anne vielä viimeiset ohjeet, ja lähdimme sitten matkaan. Minä olin aika peräpäässä Taigan kanssa. Meidän takanamme tulivat enää shetlanninponit, Pampula ja Siiri ratsastajineen. Tähyillessäni eteenpäin jonossa huomasin Jaakon ja Rossin jonon keskivaiheilla. Nämä rupattelivat tuttavallisesti, ja huomasin Jaakon vilkuilevan Rossia sivusilmällä arvioivasti. Ross taas hymyili Jaakolle maireasti. Hymyilin kahden touhuille huvittuneena.

Päästyämme vanhalle peltotielle, Anne hoputti kaikki raviin. Taiga viskoi päätään innostuneena, ja tamma tömisteli maata jalkojensa alla.

– Oletko sä noin innoissasi? Kysyin tammalta huvittuneena. Taiga vastasi pyörähtämällä 360 astetta ympäri, ja jatkamalla siten matkaa puoliksi laukaten, ja puoliksi ravaten. Sain tamman asettumaan vasta kääntyessämme pienelle metsätielle, jossa hidastettiin hepat käyntiin. Ilma oli todella upea vaellukselle. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja ilma oli ihanan kostea ja raikas. Iltapäiväksi oli luvattu todella lämmintä, joten aamun viileys ei haitannut ketään.

Laukattuamme ja ravattuamme kesantopellon ympäri muutaman kerran, Anne ohjasi meidät maastoesteradan alkuun.

– Eli tästä mennään yksi kerrallaan, rauhallisessa tahdissa! Hypätään sinne kaatuneelle veneelle asti, ja sitten odotetaan muita siellä. Okei? Anne huikkasi jonon etupäästä. Kun kaikki nyökyttelivät yhteisymmärryksen merkiksi, lähti Anne ensimmäisenä matkaan.

Kun oli meidän vuoromme, olin jo todella vaikeuksissa Taigan kanssa. Hyvä kun tamma ei hypännyt pystyyn, niin menossa se oli. Pidätin vielä yhden kerran vahvasti, ja päästin sitten ponin menemään. Innostuneena Taiga heitti alussa muutaman ison pukin, ja kiihdytti sitten vauhtiaan kohti ensimmäistä risuestettä. Suoriuduttuamme lopulta kaatuneen veneen ylitse muiden luokse, minä olin jo aivan poikki. Uupuneena hidastin Taigan käyntiin, ja lösähdin sitten vasten tamman kaulaa.

Viimein pääsimme jatkamaan matkaa. Taitoimme matkan seuraavaan etappiin lähes kokonaan kävellen, joten aikaakin kului muutama tunti. Viimein suuri tallirakennus kohosi edessämme ystävällisenä, ja tarhoista kurkki uteliaiden friisiläisten päitä. Kävelimme siistissä jonossa Zardan pihalle, ja kaikkien mielestä pieni tauko oli paikallaan

– Auts mun ahteri on kipeä! Pipsa voivotteli laskeutuessaan alas Pampulan satulasta.

– Ja tätäkö pitäisi jaksaa vielä seuraavat viisi päivää!? Tyttö huudahti kauhistuneena, ja hieroi takapuoltaan huolestuneena. Me muut räjähdimme iloiseen nauruun, ja pyyhimme naurunkyyneleitä sitoessamme ratsujamme aitoihin kiinni. Minä riisuin Taigalta satulan, juotin tamman, ja heitin sille vähän heiniä naposteltavaksi.

– Odota tamma tässä, me tullaan ihan justiinsa. Kuiskasin Taigalle, ja kiiruhdin muiden perässä Zardan tallin ovista sisälle. wear&Taiga

Ros:
Haukottelin makeasti ja läppäsin puhelimen herätykseen puoli tuntia lisää. Hautauduin syvemmälle peiton sisälle ja nukahdin. Kun herätys uudelleen piipitti puolen tunnin kuluttua nousin vastahakoisesti ylös ja venyttelin. Kylpyhuoneen peilistä minua katsoi pystytukkainen nuori nainen jolla oli tyynyn kuva poskessa. Huokaisin ja lampsin tekemään aamiaista.

Puolen tunnin kuluttua olinkin jo kerrostalomme pihalla käynnistämässä vanhaa romuani.

- No nyt et petä mua… Et! ET! PERHANA!, kirosin ja rummutin käsilläni rattia.

- 1..2..3..4..5..6..7..8..9..10.., laskin hiljaa mielessäni ja starttasin.

Vanha Corolla hörähti käyntiin ja lähdin liikkeelle ennen kuin se sammuisi taas.

Kurvasin Seppeleen pihalle ja totesin että porukkaa oli tallilla jo kiitettävästi. Astelin talliin ja aloin laittaa uljasta möhköfanttiani kuntoon. Blondi olikin taas likainen kuin pieni porsas joten hiki puski pintaan harjattaessa.

Tunnin kuluttua kaikki hevoset seisoivat jonossa ratsastajat selässä ja satulalaukut mukana. Anne laski meidät ja käski sitten matkaan. Itse olin oikein tyytyväinen edessä siintävän Jaakon selän katselemiseen ja sain myös edestäpäin muutaman kujeilevan katseen. Huokaisin ja iskin salaa silmää Jaakolle joka vilkaisi olkansa yli.

Pienen alkulämmittelyn jälkeen saavuimmekin jo maastoesteradalle, jossa olisi määrä hypätä muutama este. Vilkaisin huolestuneena jalkojeni haara-asentoa parantavaa tynnyriä ja nielaisin. Toivottavasti Blondi-tankki jaksaisi myllätä koko radan läpi.

Radalla Blondi oli laiskahko ja sitä sain käskeä pohkein ja raipan kanssa tauotta. Kuitenkin viimein viiminen este, kaatunut vene oli edessämme ja sen tamma loikkasi huokaisten helpotuksesta.

Matka Zardaan saattoi alkaa.

Parin tunnin tarpomisen jälkeen edessämme häämötti Zarda upeine tallirakennuksineen, tarhoineen ja laitumineen. Kaikki ratsastajat pälyilivät silmät pyöreinä ympärilleen ihastuksesta huokaillen. Blondi taas kuittasi tilanteen vain huitaisemalla hännällään ja pieraisemalla viereisessä tarhassa keikaroivalle friisiläisoriille. Saaden takanamme tulevat repeilemään.

- Sen nimi on muuten Infected ja se on tosi hyvä jalostusori, joten oleppas piereksimättä herralle!, Jaakko sanoi Blondille muka valistavasti saaden taas porukan repeämään.

Jätimme hevoset aidan luokse ja lähdimme tutustumiskierrokselle upeaan talliin, jossa ihastelimme toinen toistaan upeampia hevosia.

- Varo vaan ettei tuu friisiläiskuumetta, Anne sanoi kiusoitellen.

- Toivotaan niin!, sanoin takaisin silmää iskien.

Tunnin kuluttua vilkutimme jo mukavalle tallitytölle ja jatkoimme matkaa. Alkoi armoton puntarointi kaikkien suosikeista. Mariel kehui Aksua, Carkin mielestä kaikki oli olleet upeita.

- Miä tykkäsin eniten siitä Hertistä. Se oli tosi upea elukka!, sanoin oman mielipiteeni.

- Mutta siä oot kyllä se kaikkein parhain…, sanoin Blondille ja taputin sen kaulaa.

Carkki:
Vilkutin mukavalle tallitytölle, joka oli esitellyt kaikki friisiläiset meille.

- Se Aksu oli kyllä ihanin, Mariel sanoi minulle kävellessämme kohti ratsujamme.

- Minä kyllä tykkäsin ehkä enemmän Hekusta, mutta myös Lola ja Repe oli söpöjä, sanoin ja jatkoin heti:

- Mutta kaikki olivat upeita!

Mariel myötäili vastauksiani ja vakuutti Cassun olevan silti maailman paras ja kaunein sekä komein. Itse puolustin tietenkin omia konejani, Leeviä ja Palmia.

Irrotin orin aidasta, johon olimme jättäneet ne ja satuloin sen nopeasti. Ori ei vängännyt, ihme kyllä, vastaan missään kohdassa, vaan alentui tahtooni upeasti. Kuulin kuinka Ros opasti Jaakkoa satulan ja suitsien laitossa, vaikka tiesin pojan osaavan ne hyvin. Hymyilin Rosin innolle poikaa kohtaan, sillä se oli samanlaista kuin rakkaus hevosiin. Hellää opetusta, tiukkaa komennusta..

Pyyhkäisin hikeä otsaltani äheltäessäni orin selkään. Se jatkoi yhä edelleen kiljumista friisiläistammojen perään. Kauniit mustat hevosemme jäivät selän taakse, kun me jatkoimme matkaa, Anne kärkenä. Pikkuruinen Humu kipitti lyhyin askelin, kohti Liekkijärveä.

- Ja ravia! Anne huudahti joukon edestä ja siirsimme letkan raviin. Ori allani teiskui ja potki vinhaan taakse. Käsissäni oli mr. Täystuho, joka ei ollut millään hirmu hyvällä tuulella. Suurin osa tytöistä riisui jo matkalla ainakin yläosan, jotkut alaosankin. Siis ei alastomaksi, vaan bikineille. Itse istuin orin selässä keltavalkoraidallisissa bikineissäni ja huomasin että Marielilla oli samanlaiset.

Ilma oli tyyni ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta.

- On sitten kuuma ilma! joku takaamme kiljaisi, ennen kuin pääsimme rannalle. Satulat jätettiin suosiolla pois, sekä loput kuumat vaatteetkin. Jaakko viivytteli selvästi ja vilkuili meitä nakellessamme vaatteet menemään. Ensin rento viheltely alkoi pätkimään ja Annen ilme tulistumaan.

- Nyt saakeli, Jaakko, ratsaille siitä! hän karjaisi ja poika mumisi jotain epäselvää, mutta nousi uuden ratsunsa Tiian selkään. Kirjava tamma seisoi aloillaan suhteellisen kokemattoman pojan alla. Kaikkien ollessa valmiita, syöksyimme lämpimään veteen.

Leevi ryösti suoraan neliin, joka jatkui aivan rantaviivaan saakka. Silloin se teki äkkipysähdyksen ja minä loiskahdin sen selästä veteen. Hiukan hämmentyneenä ori katsoi minua, pidellessäni sen ohjista kiinni. Olin jo nyt aivan likomärkä, toisin kuin Leevi. Kiipesin takaisin selkään ja painoin hiukan pohkeilla. Ori empi hetken, kunnes syöksyi syvemmälle polskimaan ja uimaan. Minä ja Oona tipahtelimme tuon tuosta alas orejemme selästä, Jaakon nostellessa meitä takaisin selkään. Ros vilkuili hiukan mustasukkaisesti pojan perään, mutta tyytyi siihen, eikä aloittanut tappohommia, vaikka niin uhkasikin. Hyi, hyi, Ros!

Uituamme palasimme takaisin rantaan, mutta kellään meistä ei ollut eväitä, sillä Elli oli myöhässä. Odotellessamme matti myöhästä, keksi joku tytöistä mahtavan ajatuksen.

- Pelattaisko jotain? Vaikka kirkkistä tai kymmenen tikkua laudalla..

Sen sanottuaan, alkoi hillitön kiistely siitä, mitä me sitten pelattaisiin. Annen päätöksen vallassa pelasimme ensin kirkonrottaa ja sitten kymmenen tikkua laudalla. Nainen oli aika haka jälkimmäisessä pelissä, toisin kuin useat muut meistä. Me olimme sitten hiukan parempia kirkkiksessä, johon Anne itse ei edes kehdannut ruveta.

Viimein Ellikin saapui suurten kassien kanssa rannalle ja hän selitti hiukan nolona eksyneensä. Meitä se ei kumminkaan haitannut, sillä aika oli kulunut hyvin nopeasti. Nyt kumminkin yhden jos toisen maha alkoi kurnimaan ja aukaisimme nopeasti voileivät ja muut. Söimme sen verran säästeliäästi, että voisimme kumminkin ratsastaa vielä sen jälkeen. Nousimme jo kuivuneiden hevosten selkiin, tietenkin ensin varustettuamme ne ja itse pukeuduttamme. Saatoimme jatkaa matkaa kohti ravitallia, josta Jaakko puhuikin koko matkan kuin papupata.

Mariel:
Liekkijärvellä uiminen oli piristänyt niin hevosia kuin ratsastajiakin ja ravitallille saavuttiin suht nopesti.

- Onko tuo se ravitalli! Sastu huudahti, kun pitkä omainen tallirakennus pilkisti esiin puiden takaa.

- Jeps! Jaakko vastasi ja pidätteli laikukasta tammaa kurissa.

Hiekkatie pölisi vienossa tuulessa ja pieni kaaoskin saatiin aikaan, kun viimeisenä köpöttelevä Siiri keksi säikähtävänsä heiluvaa puskaa. Poni nosti villin pukkilaukan ja ohitti hevos letkan aika alta yksikön. Kaikkien päätöksestä lähdimme käymäjalkaa eteen päin, koska Nana ja Siiri tulisivat sitten ravitallilla vastaan.

Ravitallin pihalla oli meitä vastassa komean näköinen "nuori" mies, joka toivotti kaikki tervetulleeksi, myös Siiriä taluttavan Nanan, joka sai ratsultaan mukavan kyydin polttaraispuskaan.

Myös Elli ja Krister olivat jo saapuneet ravitallille ja purkivatkin autosta jo hevosten harjapakkeja.

Pian kaikki olivat maankamaralla ja seuraava homma olikin hevosten hoito. Artsi näytti laitumia, mihin hevosia voisi viedä sekä varastoa, johon varusteet vietäisiin suojaan.

Kiinnitin Cassun läheiseen koivuun ja rupesin purkamaan varusteita ruskean ruunan yltä. Cassu steippaili ja hirnui tarhassa käyskenteleville hevosille.

- Pysyppäs nyt nahoisasi! Komensin hoidokkiani ja lähdin viemään varusteita, niille varatulle paikalle.

Varastossa olikin jo melkoinen tungos, kun kaikki halusivat saada ratsujensa varusteet hyvälle paikalle. Jotenkin sain tungettua Cassun varusteet telineeseen ja häippäsin Pipsan kanssa pihalle.

Suuntaamme Kristerin "öpy" autolle ja etsimme hoidokkiemme harjapakit. Pienoisen etsimisen jälkeen löysin tutun pakin ja lähdin takaisin Cassun luo.

Ruuna oli jo rauhoittunut ja sain harjattua sen yllättävän nopeasti.

- Kunnon harjaus hevosille ja sitten viedään ne yhdessä laitumelle! Anne kailotti tallin pihalla ja lähti sitten jututtamaan Artsia.

Pian kaikki hevoset oli harjattu ja Anne kertonut mitkä hevoset menee yhdessä laitumelle. Suuri hevos "lössi" lähti liikkeelle turvallisin välimatkoin ja laitumelle saatiinkin pitkä letka hevosia.

- Yksi, kaksi, nyt! Anne huusi ja päästämme irti hevosten riimuista.

Hevoset lähtevät villissä pukkilaukassa ja kaikista pienimmätkin ponit pistävät parastaan.

Viimein oli ihmisten majoittautuminen päärakennukseen. Talo oli rakennettu valkoisista kivistä ja oli kovasti jonkun sortin "kartanon" näköinen. Artsi avaa kohteliaasti ovet ja heti eteiseen päästyämme, alkoivat jotkut huokailla ihastuksesta.

Mies piti pienen esittelykierroksen, jonka jälkeen saimme itse majoittautua kolmeen huoneeseen.

Ensimmäiseen huoneeseen sulloituivat Nana, Pipsa, Wear ja Juuli. Seuraavan menivät Josefiina, Ros, Karoliina ja Sastu. Kolmanen ja isoimman huoneen saivat Dreamer, Carkki, minä, Ada ja Oona. Anne meni Ellin kanssa yhteiseen huoneeseen ja Jaakko sai luvan nukkua yksin.

- Yläpeti! Huudahdin ja rymysin vauhdilla portaat ylös.

- Höh! Carkki parahti ja lysähti istumaan sänkyni alapuolelle.

Hetken "tappelun" jälkeen olivat kaikki löytäneet sänkynsä ja herkullinen ruuan tuoksu kutsui syöjiä.

Kolistelin Dreamerin kanssa alakertaan ja etseimme suuren ruokasalin.

- Itsekkö olet ruvennut kokkaamaan? Kysyin pöytää kattavalta Artsilta.

- Juu, ihan itse. No ei, äiti muorihan se näitä sapuskoja nyt laittaa. Artsi vastasi ja palasi keittiöön.

Odottelimme muita aulassa ja pian tyttöjä kirmasi, joka suunnasta.

- Syömään! Artsi huusi ja pian kuuluikin ruokapöydän äärestä iloista puheen sorinaa. Ruokana oli Artsin äidin elikkäs Sohvin tekemää lihasopaa, joka oli kieltämättä ihmeen hyvää.

- Kiitos! Kiitimme Sohvia maittavasta ruuasta yhteen ääneen, jonka jälkeen juoksimme, sitten pihalle tutustumaan tilan hevosiin ja moikkaamaan ratsujamme.

Raotimme punaisen tallin ovea ja astuimme sitten sisään. Tasainen rouskutus kantautui tallista, kurkistimme ensin valtavaan isoon valjashuoneeseen. Rosin innostamana kapusimme portaat ylös ja avasimme sinisen oven.

Huoneessa oli hämärää, mutta erotimme kuinka vanhalla sohvalla rötkötti komean näköinen poika.

- Terve Tappi! Oona sanoi ja sai säikäytettyä pojan melkein hengiltä.

- Ai moi tytöt! Poika vastasi ja nousi istumaan.

- Nukumassako olit? Juuli kysyi.

- Jep. Yksi tamma varso nyt yöllä ja olin sitä vahtimassa, Tappi vastasi.

- Okei. No me jätetään nyt sut nukkuun, Minä sanoin ja kehotin palaamaan alakertaan.

Kiertelimme pitkän aikaa tallissa ja törmäsimme myös siihen vastasyntyneeseen varsaan.

- Onpa pitkät raajat, Karoliina kauhisteli.

- Sen nimi on Black Shuve, Pipsa sanoi tietävinään.

- Pisan mielikuvitus on taas valloillaan, meidän taakse tullut Jaakko sanoi ja sai aikaan naurun remakan.

Kävimme katsomassa vielä ratsujamme, jotka olivat oikein mielissään suurelle laitumelle päästyään.

- Mennäänkö leikkiin jotain? Joku ehdotti ja sai myönteisiä vastauksia.

Niin juoksimme pihalla, kun kyseessä oli Peilipoika.

- Joka iikka sisälle ja nukkumaan huomenna on taas pitkä päivä! Anne komensi talon portailta ja katsoi, että kaikki tulivat sisälle, Jaakkoa lukuun ottamatta.

Jotkut menivät syömään iltapalaa, toiset taas jäivät katsomaan jännää elokuvaa, mutta suurin piirtein kello 23 oli kaikki omissa huoneissaan.

Olimme vasta tekemässä vuoteita, kun meidän kämpän oveen koputettiin. Ada tissutteli ovella ja väänsi luokon auki.

- Oletteko te nähnyt Jaakkoa? Huolestuneelta kuulostava Ros kysyi.

- Ei ole näkynyt. Se on varmaan Artsin kanssa, Ada vastasi.

- Okei. No ei mulla muuta, Ros sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.

Ihmettilimme Rosin käyttäytymistä, mutta jakoimme sänkyjemme laittoa, kunnes Oona keksi pähkähullun idean.

- Tossa ikkunan allahan on paloportaat, nin mennään niitä pitkin alas ja mennään ettiin Jaakkoa, Oona sanoi.

Muut empivät hetken, mutta suostuivat kuitenkin.

Niin avasimme ikkunan ja yksi kerrallaan laskeuduimme tikkaita pitkin alas.

Hevoset kavioiden kopse kantautui laitumien suunnalta, muuten oli hiiren hiljaista. Hiivimme tallin suunalle, sillä valjashuoneen ikkunasta näkyi himmeä valon kajo.

- Shhh... Carkki sanoi ja painoimme korvat kiinni valjoshuoneen oveen.

Huoneesta kuului miesten puhetta ja arvasimme, miesten olevan Jaakko ja Artsi.

- On mullakin tyttöystävä. Sellainen piikkipää, Kuulimme Jaakon sanovan.

- Kehtaakin puhua tuohon äänen sävyyn Rosista, tuohtunut Oona sanoi.

Raotimme ovea ja näimme ensimmäisenä viinapullon. Joka oli varmasti selitys Jaakon sekavuudelle. Katselimme pitkän aikaa Jaakon ja Artsin juomista.

- Mitäs täällä tehdään? Kuulimme jonkun sanovan.

Säikähdimme ja huomasimme henkilön olevan, Anne. Viitoimme naisen katsomaan oven raosta. Anne hymyili vienosti ja kertoi, että tuo on tuttua näiden miesten osalta.

- Menkää te nukkumaan , minä hoidan miehet, Anne sanoi.

Lähdimme tallista, helpottuneena siitä ettei Anne ollut kovin vihainen, meidän yöseikkailuille.

Suuntasimme paloportaille ja taiteilimme itsemme ikkunasta sisään.

Pyysimme kaikki kämppäämme ja kerroimme Jaakon ja Artsin juomapuuhista, mutta kertomatta jäi se mitä Jaakko puhui Rosista.

Huoneen seinällä oleva kello lähestyi yö yhtä, meidän rauhoittuessa sänkyihimme. Kaikilla oli varmasti omia suunnitelmia huomiselle, niin myös minulla.

Torstai 14.8.2008

Nana:
Muutamat tytöt olivat jo hereillä, kun sain silmäni auki. Tungen vaatteita, hammasharjan ja kaiken muun tarpeellisen reppuuni. Samoin tekevät myös Oona, Josefiina ja Juuli.

Innokkaimmat ovat jo, tietenkin, hevostensa luona. Kurkistaessani ikkunasta huomaan pihalla Annen, Marielin, Karoliinan, Carkin ja Wearin. Kuulen kun Anne innokkaasti kertoo siitä, kuinka hän oli samantyyppisellä leirillä kun oli pikkutyttö.

Viimeisetkin alkavat herätä. Ada sukii pörröön mennyttä tukkaansa ja mumisee jotain liian aikaisesta lähdöstä..

Ros ja Sastu ovat kipaisseet anomaan Artsilta kupillista kahvia - muuten he eivät kuulemma heräisi.

Tönin Dreamerin ylös ja tämä mulkaisee kelloon. ''Ei.. ei viellä..'' Dreamer mutisee ja vetäisee peittonsa korviin.

''Just nyt.'' minä sanon ja lopulta, kovin vastahakoisesti Dreamer herää.

Pipsa on pompannut ylös ja laahustaa aamupalalle sinisessä pyjamassaan.

Yhteistuumin päätämme herättää Jaakon rankemmalla kädellä, sillä tämä ei herännyt millään.

''Sen siitä saa.'' Anne huokaisee.

Minä saan hoidettavakseni Jaakon vasemman käsivarren yhdessä Dreamerin kanssa, olihan Jaakolla niin painavat muskelit.

''Ja yks, kaks, kolme!'' Anne huutaa ja heitämme Jaakon järveen. Artsissa ei ole krapulasta jälkeäkään ja hän heittää Jaakon perään pienen, vanhan Nalle Puh-uimarenkaan.

Jaakon polskiessa laituria kohti kaikki tytöt ovat valmiita lähtöön. Jaakko valittelee päätään mutta Anne sanoo että raikas ulkoilma tekisi vain hyvää. Jaakko valmistelee itsensä lähtöön, hän aikoo kai hurmata jonkin sortin kimulin kylältä.. Jaakon hajuvesi kuitenkin lemuaa, ja pahasti!

Anne komentaa meidät samaan järjestykseen kuin keskiviikkonakin, eli minä ja Siiri Pampulan perään.

Koska matkaa on jonkin aikaa, olemme ''Rikkinäistä puhelinta''. Anne aloittaa viestin, se kulkee kaikkien kautta ja minä möläytän sen ääneen.

Eniten nauruja keräsi tälläinen viesti: (Anne) - Hensu ois hyvä mamma! (Nana) - Rensu on mukava tamma..

Jaakko tuntuu höpöttävän omiaan Rosille siitä, kuinka hän pitää Blondin väristä..

Siirrymme reippaaseen raviin, ja pian se saakin ikävän lopun sillä hevoset alkavat kompastella kuoppiin, joita löytyy pätkältä paljon.

Pysähdymme juottamaan hevosia puolentoista kilometrin päässä kylästä.

Juottopaikan jälkeen tuli sopiva laukkapätkä, ja koska tie oli leveä, kaksi hevosta laukkasi kerrallaan. Ensin laukan nostivat Humu ja Cassu.

Cassu kiisi selvästi Humun ohi, vaikka Humu juoksi kuin viimeistä päivää.

Seuraavaksi puitten taakse kiisi Anttu ja Leevi, sekä odottamattomasti Sentti, jota Josefiina ei saanut pidäteltyä. Perässä tulivat Ros ja Jaakko rats

uillaan, ja he kilpailivat ilmeisesti kovasti? Hevoset olivat hilkulla täyteen kiitolaukkaan.

Kun loputkin olivat menneet, minä ja Pipsa laukkasimme pikkuisilla poneillamme perästä.

Kylälle saapuessamme vastassamme oli pahis-jengi. Pojat päristelivät mopojaan ja katsoivat meitä haukansilmillään.

Pojat tuijottivat erityisesti Jaakkoa, joka näytti keskisormeaan, pomppasi alas Tiian selästä ja kävi sanomassa pojille pari valittua sanaa.

Kohta Jaakko jo tulikin kädet poikien olkapäillä.

''Anne? Etkö tunnista? Tässähän nämä, Korhosen veljekset!'' Jaakko naurahti.

''Sepäs sattui..'' Anne naurahti. Pojat tervehtivät meidätkin, ja suunnistimme Ingmannin jäätelökojulle.

Suosituimpia pallomakuja oli varmaan rommirusina ja mansikka. Minä ja Pipsa otimme pehmikset ja menimme istumaan poniemme selkään.

Lipsin kielelläni nopeasti sulavaa vanilijapehmistä. Kun kaikki olivat syöneet jäätelöt, kävelimme vielä jonkun matkaa kyläkaupalle ja tanssilavalle. Vitseistä ei tullut loppua, ja kaikki nauroivat mahat kippurassa.

Josefiina:
Puhelimeni kello näyttää seitsemää, kun aukaisen silmäni. Hetken räpyttelen niitä hämmentyneenä, missä ihmeessä minä olin?! Sitten muistan... olen yöpymässä Seppeleen lähellä sijaitsevalla ravitallilla, ja menossa on Seppeleen vaellusleiri! Iih! Pongahdan istumaan ja hymyilen leveästi. Monet tytöistä ovat vielä nukkumassa, mutta bongaan ympäriltäni jo heränneet Oonan, Nanan ja Juulin.

”Huomenta”, kuiskaan.

”Huomenta”, muut suhahtavat takaisin.

”Tänään sitten jatkamaan matkaan...”, mutisen unisesti ja venyttelen vielä unessa olevia raajojani.

”Jep”, Oona kuiskaa. ”Kannattaa pakata mukaan tärkeimmät tavarat, vaatteita ja hammasharja ja kammat ja muutaman kolikon sun muuta.”

”Hyvä idea”, hymyilen Oonalle ja alan tunkemaan tavaroita mukaan ottamaani pikkureppuun. Kerrankin olin muistanut ottaa sen! Preppy näyttää neoplastic, ja bedimmed lose. Mutta siellähän on jo porukkaa vaikka muille jakaa! Näiden aamuvirkkujen hevosetkin höristelevät korviaan aamu-usvan ympäröidessä maisemaa.

”No, millos lähdetään?” kysyin innokkaana taputellessani Annen pitelemää Humua.

”Heti, kun saadaan muut ylös”, wear vastaa virnuillen.

”... Ja siinä voi kestää”, Mariel pyörittelee silmiään.

”Kai ne on mentävä nostamaan pystyyn”, Karoliina hymähtää. ”Carkki ja Nana, tuletteko te mun kanssa?”

Molemmat vastaavat myöntävästi, ja pian viimeisetkin leiriläiset tassuttelevat aamuaurinkoon. Lopulta koossa on koko leiriläisten porukka: Nana, Dreamer, Pipsa, Ada, Oona, Sastu, Juuli, Ros, Karoliina, Wear ja Mariel, sekä tietty minä. Käymme ahmimassa herkullisen aamiaisen, ja sitten hereille onkin saatava enää yksi tapaus: kukas muu kuin krapulainen Jaakko.

”Ja nyt, lapset, näette esimerkillisen tapauksen siitä, mitä alkoholi käyttäjälleen aiheuttaa”, Anne kuiskaa kun lymyämme Jaakon huoneen ovella. ”Annetaanpa tälle kännikalalle kunnon opetus, vai mitä, tytöt?”

Ja pian – yy, kaa, koo! Ja Jaakko on järvessä! Hajoamme kaikki totaalisesti krapulaisen miehen kiroillessa läpimärkänä.

”Prkl stna, mä otan lopputilin helvetti...”

Artsikin hirnuu sirkusta katsellessaan. Ilmeisesti pontikan juominen on tälle miehelle tuttua, sillä hänen hyväntuulisilla kasvoillaan ei näy jälkeäkään darrasta..

Sitten vaan laittelemaan hevoset kuntoon. Sentti, tuo kaunis ori johon olen ehtinyt jo kiintyä, nostaa päätään laitumelta vihellellessäni sille.

”Senttiii, Senttikultaaaa, tule tänneeee...” Hevonen hörähtää tuttavallisesti ja ravaa muitta mutkitta luokseni. Hymyilen ja halaan nopeasti Sentin kaulaa. ”Voi poika kun minä sinusta tykkään!”

Sentin kuntoonlaittaminen sujuu ongelmitta ja tällä kertaa nopeasti; nyt ei ole aikaa ylimääräisiin hellittelyihin. Pian olemmekin Sentin kanssa pihalla muiden valmiiden ratsukoiden mukana. Pyydän Blondin jalustimien kanssa hääräävän Rosin hetkeksi roikkumaan toiseen jalustimeen, ja ponkaisen ähkien ja puhkien ratsuni selkään. Sentti terästäytyy heti: oiskos tänään lisää retkeilyä tiedossa?

”Jepjep, taas mennään, ja kovaa”, naurahdan ja taputan voikon kaulaa. Olenka Jilleen Korella! Fluorine, mutta maintained ori stunt jättiläiseltä allani. Ja se on vielä pienempi kuin Riina...

”Noniin, vauhtia laiskimukset!” Anne huutaa, ja pian hitaimmatkin ovat pihalla rivissä, ja hetken päästä myös selässä. Sitten järjestäydymme jo tuttuun jonoon, jossa minä ja Sentti löydämme paikkamme Sastun ja Antun takaa, Jaakon ja Tiian edestä.

”Onks Jaakko hereillä?” käännyn virnuillen taaksepäin. Mies mulkaisee minua ja irvistää. ”Odotas vaan, tämä kostetaan!”

”Pura kaikki kiukkusi siihen, että ratsastat hyvin”, minä ohjaan. ”Ja sitäpaitsi se oli Annen idea.”

”Samassa juonessa olitte kaikki mukana”, Jaakko kuittaa. Hän kääntyy ympäri ja sanoo jotain matalalla äänellä Rosille, joka punastuu ja hymyilee ujosti. Pyöräytän silmiäni; jaahas, Ros ei sitten juonessa mukana ollutkaan...

Nautin Sentin pitkistä, reippaista askelista ja kirpeästä aamuilmasta niin, että olen pakahtua. Loppukesän linnut sirkuttelevat oksilla ja aurinko tanssii hevosten harjoilla. Voiko onnellisempi ihminen olla?

Kuuntelen puolella korvalla muiden keskustelua. Jaakon avoin flirttailu Rosille nostaa hymyn huulilleni. Vai että sillä lailla.

Hetken rupattelemme vapaasti, hevosten haistellessa tyytyväisinä aamun ääniä. Pian Anne keksii meille hauskaa aktiviteettia matkan ajaksi; olemme Rikkinäistä puhelinta. Minulle jo tuttu leikki jaksaa yhä naurattaa. Jaakkoa ei tämäkään jaksa kiinnostaa, takana tuleva ratsastaja taitaa olla se huomion varastava...

”Ja sitten reipas, hallittu ravi!” Anne kailottaa. Viesti kulkee nopeasti taakse myös niille, jotka eivät Annen ääntä niin selvästi erota. Kun kaikki ovat varmasti varautuneet, kannustaa Anne suomenpienhevosratsunsa tahdikkaaseen raviin. Muut seuraavat perässä. Annan Sentille vain olemattomat pohkeet ja maiskautan kerran, ja ori höristää korviaan nostaen heti ravin. Se olisi valmis kovempaankin menoon, mutta pidättelen poikaa kärsivällisesti. ”Ei vielä mitään kiirettä, miekkonen.”

Yhtäkkiä Cassun selässä istuva Mariel huudahtaa kovaan ääneen ja lentää miltei ratsunsa selästä pois. Kerkeän ihmetellä, miksi, kun yhtäkkiä Sentin vasen etujalka uppoaa johonkin ja kolahdan kipeästi hevosen kaulalle. ”Auts!” kihisen ja hieron poskeani. Samalla kuulen, miten takana Karoliina kiljahtaa; Marikin on kompastunut. Ihmettelemme asiaa, kunnes huomaamme että tie on kuoppia täynnä.

”KÄYNTI!” Anne huutaa. ”Ei yhtään invalidihevosia tämän reissun tuloksena, kiitos!”

Pian kylään onkin enää vähän matkaa. Juotamme hevoset. Sentti nauttii vedestä ahneena, ja muillekin hepoille virkistys maistuu. Kerkeävätpä ratsastajatkin hörpätä pari kulausta vesi-, mehu- tai limsapulloistaan.

Ja sitten koitti se huipennus: laukkapätkä! Tie oli melkoisen leveä, joten päätimme että jokainen olisi ”parina” takana tulevan kanssa. Vilkaisin Jaakkoa virnistäen. Tämä voihkaisi. ”Hei, älä pahastu, mutta mä haluaisin olla Rosin kanssa.... tajuat varmaan?” hän kuiskasi minulle ja iski silmää.

”Jep, kyllä se minulle pas-”

”Ei tule kuuloonkaan!” Ros huudahtaa takaa. ”Ei tässä nyt odotella voida, kun muut laukkaa edellä, loppupään hevoset vois vähän kuumentua. Menkää vaan, kyllä me Jaakon kanssa ehditään viettää aikaa muutenkin...”

Näen silmäkulmastani, miten Anne ja Mariel viilettävät matkaan. Olen juuri vastaamassa, kun Sentti yhtäkkiä kiskaisee ohjat käsistäni ja vetää täyttä höyryä edellä menevien Leevin ja Antun perään.

”ÄÄÄÄ!” kiljaisen. Miten ori nyt tuolla tavalla? No, ei kai tässä mitään. Pidätän oria hieman, mutta pysyttelemme kuitenkin Leevin ja Antun perässä, turhaa enää ruveta hidastamaan. Katoamme metsän siimekseen ja hidastamme pian ensin raviin, sitten käyntiin. Tällä kertaa Sentti on tottelevainen ja kuuntelee apujani tarkasti.

”A-anteeksi... en mä tiedä miten se sillä lailla...”, soperran nolona kun olemme pysäyttäneet hevoset, katse käsissäni.

”Äh se mitään haittaa”, Anne heilauttaa kättään. ”Sentti on herrasmies, mutta maastossa vähän virkumpaa sorttia. Ja sinähän et ehtinyt varautua laisinkaan!”

”Ei se mitään, kaikille käy noin joskus”, Sastu ja Carkkikin säestävät, Marielin nyökkäillessä.

Hymyilen huojentuneena, ja hymyni vain levenee, kun Jaakko ja Ros kirmaavat luoksemme. Jaakko muodostaa huulillaan sanan 'kiitos' virnistäen, ja minä tyrskähdän: luuliko mies tempun olleen tahallinen? No, whateva, samapa tuo.

Kaikki pääsevät takaisin hevosten selkään, ja matka jatkuu iloisesti. Kestää hetken, ennenkuin Sentti rauhoittuu äskeisen spurtin jälkeen. Nyt pitääkin pitää tarkempi ohjastuntuma.

”Enää sä et multa ryöstä”, mumisen orille, joka pärskähtää ilkikurisesti.

Kylällä eteemme kaartaa muutama pärisevä mopo, jotka pelottavat muutamaa hevosta. Sentti ottaa pari askelta taakse, mutta toteaa sitten nuo kummat otukset harmittomiksi. Sen sijaan ratsastajat katsovat mopojen kuskeja epäluuloisesti.

”Mitä nuo nyt...”, ehdin sanomaan, ennenkuin Jaakko pomppaa Tiian selästä (Ros tietenkin pitää tammaa aloillaan) ja taluttaa pojat sivummalle. Kun hän ohjaa kuskit takaisin, nämä ovat vähän nolon näköisiä.

”Korhosen pojat, Anne”, Jaakko kohottaa kulmiaan Annelle. ”Ja nyt tervehditte koko sakkia, vai mitä, pojat?”

”Päivää”, pojat ynisevät penseinä ja livahtavat mopoineen pois heti, kun Jaakon ote heistä lipeää. Jatkamme matkaamme jäätelökioskille. Siellä kaikki pääsevät nauttimaan makeista, ihanista tötteröistä. Kaivan rahat pikkurepusta ja ojennan Sentin ohjat Adalle, joka lupaa pitää oria sillä aikaa, kun käyn jätskini ostamassa. Tuon samalla tötterön myös Adalle. Oma päärynäpalloni sulaa kielelläni, ja huomaan hionneeni.

Kun kaikki ovat nauttineen jätskinsä, matka jatkuu tanssilavalle...

Josefiina:
”Hei Ros, tullaan tänne joku ilta humputtelemaan!”

Jaakon lohkaisu tyhjän tanssilavan kohdalla saa kaikki nauramaan. Ros huokaisee ja pyörittää silmiään, mutta hänenkin huulillaan karehtii hymy.

Matka jatkuu jälleen, leiriläisten jutellessa olkiensa yli. Linnut laulavat, aurinko näyttäytyy välillä harmaan pilvipeitteen seasta. Vedän olkapäät taakse (kuten aina yritän muistuttaa itselleni...) ja vilkaisen taivaalle. On melko lämmintä, T-paidalla tarkenee, ja toivon ettei ala sataa..

Kyläkaupan kohdalla Anne pysäyttää Humun, ja kääntyy meihin päin.

”Onko kenelläkään asiaa kauppaan? Puuttuuko jotain oleellista?”

Kaikkien päät pyörivät, kenenkään aukaisematta suutaan.

”Eiköhän jatketa matkaa”, Oona rikkoo hiljaisuuden kun kukaan ei vastaa Annen kysymykseen. Hänen kuvankaunis orinsa tanssahtelee malttamattomana hiekkatiellä. Anne nyökkää ja pian koko letka jatkaa taasen maantien oikeaa laitaa pitkin.

Kun olemme kävelleet muutama sataa metriä, vastaan tulee kaksi lettipäistä tyttöä, ikä about 12 vuotta.

”Iiiiih! Poneja!” nämä kiljaisevat. Edessäni Santtu luimistaa, nostaa päätään sieraimet levällään ja kuopaisee takajalallaan maata.

”Tää ei oikein pidä noiden intoilusta...”, Sastu sanoo minulle kulmat kurtussa. Hän saa pian ruunan rauhoitettua, tyttöjen seisoessa yhä paikallaan. Nämä kikattavat ja kuiskailevat ja lähestyvät vähitellen jonon hevosia.

”Haluatteko te kenties jotain, vai voidaanko me jatkaa matkaa?” Jaakko kysyy kulmat koholla.

”Me... khihihi... voitasko me... voitasko me... hihihi.. silittää näitä?” tytöt kihertävät.

”No jos äkkiä”, Ada vastaa kuivasti Riston selästä. ”Ei tää oo mikään eläinpuisto.”

Tytöt katsovat hevosia arvioivasti, ja yhtäkkiä molempien silmät pullistuvat.

”IIIIIIIIIH! SHETTIKSIIIIIIII!”

Sentti suhtautuu koviin ääniin ja äkkinäisiin liikkeisiin hillitysti, mutta kaikki eivät ole yhtä välinpitämättömiä. Leevi steppailee edessäni hermostuneena, ja kuulen miten Juuli rauhoittelee silmiään muljauttelevaa Hensua. Ratsastajat ilmehtivät toisilleen ja pyörittelevät päitään. Itse tapaukset, tytöt, kiertävät isot hevoset kaukaa, mutta ilmeisesti hyökkäävät perää pitävien shetlanninponien kimppuun.

Kaikki tapahtuu nopeasti: kuuluu tyttöjen kiljahduksia ja kikatuksia, sitten kuuluu äänekäs läimäys ja hirnahdus, ja ennen kuin huomaankaan, rautias shetlanninponi kiitää ohitsemme villiä kiitolaukkaa. Muutama hevonen on aikeissa lähteä perään, Senttikin kääntyy melkein vinoittain, mutta pidätän sen päättäväisesti, ja niin tekevät muutkin. Katsomme ensin toisiamme, sitten parinkymmenen metrin päässä kaahaavaa Pampulaa, ja olemme aikeissa lähteä perään, kun Anne huutaa:

”STOP! Kukaan ei lähde mihinkään! Lähdetään KÄVELLEN perään ja katsotaan, saako Pipsa ponin rauhoittumaan!”

Katson taakseni, mutta tyttöjä ei näy missään. Vai erotanko läheisen kiven takaa sittenkin kaksi säikähtänyttä silmäparia?

Pipsa saa Pampulan nopeasti pysähtymään, ja odottaa meitä paikallaan. Kun saavutamme hänet, tytön kasvot ovat ihan valkoiset.

”Näittekö te? NÄITTEKÖ TE?!” hän ulvahtaa. ”Se LÖI Pampulaa! LAUTASILLE! Ja kaiken lisäksi LU-JAA! Ja sitten se POTKAISI sitä!!!” Pipsa on epäpipsamaisesti suunniltaan raivosta, ja ajattelen, että ihme jos hän ei palaa teurastamaan pikkutyttöä.

”No niin, rauhoitutaanpa”, Anne tyynnyttelee. ”Mitä tapahtui?”

Pipsa kertoo puuskuttaen, miten tytöt olivat kiljuen ja huitoen tulleet ensin rapsuttelemaan poneja. Sitten toinen tytöistä oli vain mätkäissyt Pampulaa lujaa molemmin käsin, niin paljon kuin lähti! Jo siitä poni oli hermostunut, mutta sepä ei tytölle riittänyt – tämä oli vielä potkaissut ponia. Pampula oli saanut slaagin ja kuten mikä tahansa hevonen, lähtenyt vain pinkomaan pois. Ja Pipsa oli antanutkin sen juosta pahimman shokkinsa yli.

Sulattelimme kaikki hetken asiaa, sitten kuulin Wearin ehdottavan takaa värisevällä äänellä: ”Pitäisikö kääntyä takaisin ja... ja...”

”Hukuttaa ne?” Nana huikkaa.

”Teurastaa?” Ada hymyilee häijysti.

”Pakottaa talliorjiksi?” Karoliina ehdottaa.

Pian ilmassa satelee kymmeniä tarjouksia siitä, mitä kukin olisi kahdelle tytölle valmis tekemään.

”No no no”, Anne sanoo hymynkare huulillaan. ”Idiootteja löytyy vaikka millä mitalla, ja tämä oli jo aika lähellä sitä täysidiootti-linjaa, mutta eiköhän jatketa matkaa ja anneta tyttöjen olla.”

”Jep, tuskin ne toista kertaa hevosiin koskee, ainakaan Seppeleen”, Ros hihittää.

”Ja jos koskee, mä suojelen sua... eikun siis sun hevosia”, Jaakko iskee silmää.

”Rajoittakaa!” Juuli kiljaisee. ”Mä oksennan kohta tän siirapin ulos!”

Vasemmalla puolellemme aukenee kaunis Liekkijärvi. Katselemme maisemaa vaiti hevosten talsiessa eteenpäin maltillisesti.

“Kyllä se vaan on hieno”, joku huokaisee jonon perältä.

Kohta tulemme mukavalle, tasaiselle tienpätkälle. Ratsastajat sähköistyvät ja kaikkien ryhti paranee kertaheitolla: nyt laukataan! Hevosetkin terästäytyvät ilmapiirin jännittyessä. Ja pian Anne kääntyykin nopeasti leiriläisiin päin huutaen: “Ja laukka!”

Pidättelen Senttiä hetken, ennenkuin löysään ohjista ja annan sille kevyet laukkapohkeet. Ne riittävät: ori pinkaisee täyttä höyryä edessä kirmaavan Antun perään. Nautin vauhdin huumasta täysillä, ja näen että se on muidenkin mieleen. Sentin matkaavoittavat, pitkät ja pehmeät askeleet saavat minut sulkemaan hetkeksi silmäni. Oioi, mikä hevonen ja oioi, mikä leiri!

“Ja sitten käääääynti!” Anne huutaa kun edessä häänöttää jyrkkä mutka. Pudotamme yhdessä tuumin ensin raviin, sitten käyntiin ja odotamme, että Pampula ja Siirikin saavat joukkion kiinni. Annamme hevosten puhallella hetken ihan rauhassa. Sentti pärskähtää suu vaahdossa, ja minä taputan voikon kaulaa.

“Ihana, ihana hevonen!” kuiskaan kädet sen kaulan ympärillä.

Matka jatkuu kävelyn jälkeen reippaassa ravissa. Totun puoliverisen isoihin, pompottaviin askeleisiin nopeasti, vaikka harjoitusravi ei oikein onnistukaan. Niinpä kevennän ravin tahtiin, ja pidän vain löysän ohjastuntuman. Alan pikkuhiljaa luottamaan Senttiin...

“Hei, ollaanko me kohta kahluupaikalla?” Juuli huutelee Hensun selästä.

“Enää joku puoli kilometriä”, Jaakko huikkaa takaisin.

“Äh öh, mun takamus ainakin tarvitsee vähän viilennystä”, kuulen Dreamerin ähkivän.

“Etkä ole ainut”, Pipsa kuuluu kikattavan. “Tässähän ollaan ihan rakoilla!”

Pian edestä kuuluu veden kohinaa. Sentti höristää korviaan innostuneena: vettä, vettä! Liekkijärveen yhdistyvä pieni “joki” häämöttääkin kohta edessämme. Anne pysäyttää Humun eteemme ja kertoo ohjeet kuuluvalla äänellä.

“Nyt mennään sitten ihan rauhassa, kaksi hevosta kerrallaan, välimatkat hyvinä. Osa hevosista ei pidä vedestä, osa taas saattaa innostua polskimaan liikaakin. Pienimpien ponien ratsastajat saattavat kastua vähän enemmän, joten kenkiä sun muita voi riisua jos haluaa.”

“Pitäisköhän munkin riisua niitä 'sun muita'?” Jaakko irvailee Rosille.

“Turpa kiinni jo, Jaakko.” Näytän kieltä miehelle. “Etkö sä vaan suoraan voisi ehdottaa Rosille seurustelua, avioliittoa tai yhden yön juttua, vai mitä toi teerenpeli on?”

“Noniin, hevoset ohjastuntumalle”, Anne huutaa kun Humun kaviot jo koskettavat vettä. Hän ja Mariel menevät ensimmäisinä, ja vesi on korkeimmillaan vähän hevosten kainaloiden alle saakka.

Seuraavina matkaan lähtevät Leevi ja Anttu ratsastajineen, ja minä pysäytän Sentin jännittyneenä. Se steppailee hieman, aistien tietysti ratsastajansa hermostuksen.

Anttu luimistelee korviaan ja potkii etukavioillaan ilmassa ilman aikomustakaan mennä veteen. “Hophop!” Sastu innostaa, mutta ruuna inahtaa inhoavasti veden lähentyäessä. Lopulta sen hoitajan on pakko taluttaa se veteen, ennenkuin pääsee takaisin selkään ja kaksikko on onnellisesti vastarannalla. Sielläkin Anttu muljauttelee silmiään sinivihreää vihollistaan kohti.

“Mitenhän tämä suhtautuu veteen...” Jaakko ehtii lausahtamaan, ennenkuin ohjaa Tiian viileään uomaan. Hevonen on ihan jäykkä, puhaltaa äänekkäästi ulos ja tuijottaa vettä kauhistuneena. “Mene nyt”, Jaakko komentaa maiskuttaen ja pohkeita antaen. Yhtäkkiä tamma saa sätkyn ja ravaa täyttä höyryä vastarannalle niin, että vesi roiskuu ja räiskyy kastellen Jaakon läpimäräksi. “Jo toinen kerta tänään!” mies ulvahtaa ja pyyhkii vettä kasvoiltaan.

Minä ja Sentti tulemme rauhallisesti perässä. Olen ylpeä orista, joka pysyy hyvin käsissä ja tyytyy vain nuuhkaisemaan vettä.

Blondi suhtautuu veteen hiukan epäluuloisesti. Tamma on päättänyt, että se ei sinne mene, ja Rosin avut kaikuvat kuuroille korville ja kyljille. Henrietta taas kauhoo vedessä kuin merihevonen konsanaan, kuopien sitä etukavioillaan. “Hihihii!” Juuli kikattaa.

“Menkää te kaikki ensin, me tullaan sitten viimeisinä”, Ros tokaisee lopulta, kun Blontsukka vain nyrpistää turpaansa vedelle.

Adalla ei ongelmia ratsunsa kanssa ole. Paitsi silloin, kun Risto tekee yllätysloikan keskellä “jokea” ja alkaa polskuttelemaan siinä haltioissaan.

Rensu taas askeltaa epäluuloisesti vedenrajaan, ja nuuhkii sitä tarkkaan. Oona kääntyy sanomaan jotakin takanaan tulevalle Karoliinalle, kun ori yhtäkkiä loikkaa veteen kuin yli esteen!

“WOU!” Oona kiljahtaa. Tytön ohjastuntumakin oli olematon, ja Renin liike täysin ennalta-arvaamaton, joten lopputulos on selvä: Oona muksahtaa veteen. No, ainakin on pehmeä pudotus. Rensu ei tunnu huomaavan omistajansa puuttumista vaan läträä vedessä kuin pikkuvarsa. Oonaa ei näy, ja kaikkien katseet hakevat kauhistuneina tyttöä.

“Hukkuko se?!?” yleensä viileä Adakin henkäisee.

“Minä menen hakemaan sen”, Jaakko lupaa ritarillisesti ja laskeutuu jo Tiian selästä tyrkyttäen ohjia Juulille.

Juuri silloin vedestä nousee litimärkä tyttö, joka yskii ja köhii vettä keuhkoistaan. Oona kiristelee hampaitaan ja tarttuu Renin ohjiin päättäväisesti. “Kiitti vaan tästäkin, apina”, hän on tiuskaisevinaan, mutta huomaan hymynkareen hiipivän tytön huulille.

Ja pian nauramme koko poppoo mahat kipeinä.

“Me luultiin, että sä hukuit”, minä huokaisen.

“Hukuin?” Oona pärskähtää ja pyyhkii vettä naamaltaan. “Tuossa on vettä ehkä reisiin asti?”

“Täydet tyylipisteet!” Anne julistaa. Mari pääsee pian veden yli, mutta Bladen kanssa tehtävä on ongelmallisempi. Tamma ei ole ollenkaan varma muiden hevosten sätkyilyjen jälkeen, onko vesi ollenkaan turvallinen paikka.

“Hei, ollaan me ennenkin oltu veden kanssa tekemisissä, muistatsä?” Dreamer taputtaa rohkaisevasti hoitohevostaan, joka ei näytä vakuuttuneelta. Viimein se suostuu astumaan veteen, nostellen jalkojaan korkealle ja pitäen päänsä mahdollisimman kaukana tuosta inhasta nesteestä.

Wear ohjaa Taigan tottuneesti yli veden. Kaksikon yhteispeli on mutkatonta: wear käskee, poni menee. Keskellä uomaa tamma äkkiä pysähtyy ja nappaa veden alta pilkottavan kasvin suuhunsa. Wear nauraa ja kannustaa ponin raviin, ja pian hekin ovat ylittäneet veden kunnialla.

Pahnanpohjimmaiset, shettissiskokset saavat kaikki nauramaan. Molemmat katsovat ensin vettä, sitten toisiaan, ja kuin yhteisestä sopimuksesta kiskaisevat yhtäkkiä ohjat ratsastajiensa käsistä ja vetävät täyttä kiitoa yli kahlauspaikan. Pipsa ja Nana kiljuvat ja nauravat sekaisin, ja ovat molemmat ihan märkiä vastarannalla.

Joukosta puuttuu enää Blondi. Kun se huomaa, että kaikki muut ovat jo asettautuneet letkaan ja valmiina lähtemään, tulee tammalle hätä. Rosin ei tarvitse edes pohkeita antaa, kun raskasrakenteinen neiti jo puuskuttaa yli veden kauhistuneena: ette te nyt mua voi jättää?!

Vihdoin kaikki ovat letkassa ja olemme valmiina jatkamaan matkaa. Kaikki juttelevat iloisina kahluupaikan komelluksista. Etenkin Renin tapaus saa koko joukon hirnumaan vieläkin makeasti.

“Musta tuntuu, että me pysytään tämän kanssa aika kaukana kaikesta vedentapaisesta tästä lähtien. Tämähän on kuin joku noutaja”, Oona irvistää ja rapsuttaa orinsa kaulaa. “Senkin vesihirmu!”

Ja niin matka jatkuu kohti seuraavaa yöpymispaikkaa...

Sastu:
-Mä en jaksa enään hetkeäkään, Dreamer inahtaa Bladen selästä.

-Mä en jaksa enään Jaakkoa hetkeäkään, Jossu huudahtaa.

-Eikai meijän tarvi pystyttää taas telttoja, kysyn.

Anne kääntyy hetkeksi ja huutaa:

-Ei enään pitkää matkaa! Ja saatte koota teltat, kuten ennenkin!

Kuuluu huokauksia, valituksia ja mutinaa. Edes reipas ravi ei saa hymyilemään.

-Käynti! Loppumatka kävellään, Anne huudahtaa.

Kuulen kuinka Carkki huokaisee edelläni. Taputan Anttua kaulalle, ja annan vähän löysempää ohjaa, mitä muutkin näyttävät tekevän.

-Saadaanko me kunnon safkaa telttapaikalla, Adan ääni kuuluttaa.

-Krister tuo retkeilyvälineet, joten kyllä, Anne sanoo pehmeästi.

Mariel kääntyy Carkin puoleen hymyillen, ja kääntyy takaisin Annen huutaessa päitä alas, ettei pamahda oksaan.

-Jääks Krister syömään, Mariel kysyy Annelta.

-En tiedä. Perillä ollaan, Anne sanoo, ja kaikki ratsastajat huokaisevat.

Laskeudumme kokeneesti alas ratsujemme selästä, ja huollamme ne kunnolla. Leevi säpsähtää, kun Krister kaahasi telttapaikalle.

-Oho, sori, Krister huutaa hypähtäen autosta. Carkki yrittää pitää oria kaikin voimin, mutta lopulta ori repäisee silmämunat vilkkuen narun Carkin käsistä, ja lähtee aukealle alueelle hirveätä neliä.

-Mitä jos se syöksyy maastoon tuota vauhtia ja katkasee koipensa, Carkki ulvahtaa.

Krister ottaa nopeasti lähellä olevan Blondin, jolla on vielä suitset päässä, hyppää selkään kuin cowboy ja ohjaa tamman laukassa oria kohti. Blondi laukkasi minkä jaloistaan pääsi. Lopulta Leevi huomasi tamman ja huusi kutsuvasti. Ori lähti tulemaan tammaa kohti, ja Krister pysäyttää Blondin taitavasti laukasta. Leevin ollessa lähellä mies hyppää tamman selästä ja tarraa Leevin riimunnaruun.

-Vau, Carkki sanoo Kristerin ojentaessa orin Carkille.

-Vitsit ku mä osaisin ratsastaa noin hyvin länkkärii, sanon.

-Pyh, ei tuo mitään, kyllä minäkin tuon taitaisin, Jaakko sanoo mustiksena ja saa porukat nauramaan.

Ros ja Krister huoltavat yhdessä Blondin, mikä saa Jaakon äkäiseksi kuin karhu.

Hetken päästä kokoamme telttoja. Saimme ne aika hyvin kootuksi, ja heitimme makuupussimme niiden sisälle.

Pian koko jengi oli syömässä, myös Krister. Juttelemme leppoisasti, ainoastaan Jaakko on tuppisuuna. Söin nopeasti ruokani, samoin kun pari muuta tyttöä.

-Mä meen viel Rensun luo, Oona sanoo, ja saa mukaansa Wearin, Pipsan, Juulin ja mut.

Aloimme puhella hoitsuillemme tai omille hevosille lempeästi, ja rapsuttamaan niitä. Pian loput tytöt tulivat hevosten luokse, ja Anne meni vielä tarkistamaan Humun.

Yhtäkkiä taivas meni mustaksi, ja puhkesi kauhea sade. Se sai meihin vauhtia, ja pian olimme kaikki omissa teltoissamme. Kuului jyrähdys. Toinen.

-Mä pelkään ukkosta, Karoliina paljastaa ja tarrautuu muhun ja Jossuun kiinni.

-Ei meillä ole mitään hätää, Ros sanoo.

Samassa koko teltta romahtaa.

-HUII! Apuvaa, Karoliina huutaa ja maastoutuu.

Äkkiä kaikki teltassa olevat juoksevat ulos.

-Kattokaa, yks vaarna on revitty maasta, Ros sanoo tarkkasilmäisenä.

-Me vilustutaan täällä, sanoin.

Yhtäkkiä Jossu kiljaisee.

-Tu..tu..tuolla liikku jotain, yleensä varma tyttö sanoo.

Yritimme tirkistellä pimeyteen, mutta mitään ei näkynyt. Yhtäkkiä teltta, missä uinui Nana, Pipsa, Wear ja Juuli, koki samanlaisen kohtalon. Yhtäkkiä erotimme pimeydessä jonkun hämärähemmon. Hetken päästä myös Jaakon teltta rämähti alas, ja erotimme toisen hemmon.

-Otetaan ne kiinni, Karoliina ehdottaa, kunnes ulos kömpinyt Pipsa tunnistaa tyypit.

-Ne on ne ponirääkkääjät! Nyt kuule lätty lätisee... tyttö manaa, mutta minä ja Nana pitelemme tyttöä kurissa.

Annen teltta avautui, ja naisen silmät pullistuivat.

-Mitä te täällä teette, Anne kysyi.

Selitimme kiireesti tapahtuneet, ja Anne pudisti päätään.

-Sairasta, Anne toteaa.

-Mutta tulkaa nyt osa tänne telttaan nukkumaan, koska jos teltta on matalana, niin ei sitä kovin helposti pystyyn saada. Ja tehän ootte läpimärkiä! Osa tänne, osa Jaakon telttaan ja osa toisten tyttöjen telttaan, Anne määrää.

Kaikki syöksyy hakemaan makuupusseja ja valloittamaan aluetta. Kukaan ei halunnut Jaakon telttaan, joka haisi. Lopulta Jaakon luokse joutui Wear, Ros, ja Karoliina. Muut mahtuivat kahteen telttaan.

Olimme nukkuneet n. tunnin, kun Pipsa tökkii minua.

-Sastu, herää, hän kuiskaa.

-Mmh, mitä nyt, sanon unenpöppöröisellä äänellä.

-Mä kuulin ääniä ulkoota, Pipsa kuiskaa.

-Ei siel mitään oo, sanon, ja yritän nukkua.

Pipsakin yritti, mutta sitten kuului pärähdys, ja nousin istumaan.

-Pipsa siel tosiaan on joku tai jokin, kuiskaan tytölle joka nousee istumaan.

Kuin sopimuksesta nousemme ylös ja saavumme pihalle. Kuului uusi pärähdys. Kävelimme teltan ympäri.

-Kuuntele, sanoin.

Pipsa kuunteli.

-Se on sivulla, tyttö kuiskasi.

Otin kalikan maasta, ja käännyin.

-Taiga, huokaisemme, ja ahne poni nostaa päätään.

Veimme Taigan takaisin muiden hevosten luokse, ja sidoimme huolella. Tarkistimme vielä nopeasti Taigan jalat ja menimme telttaan.

-Nyt nukuttaa, Pipsa huokaisee, ja vaivumme syvään uneen.

Karoliina:
Rauhallisesti koko kööri lähestyy seuraavaa päätepysäkkiä. Hetkessä jokaisella on jotain sanottavaa, ennen kuin alamme ravata hiukan. Mari ravaa rauhallisesti edellä menevän Rensun takana. Annen ilmoittaessa, että jokainen saa taas kerran koota teltan, alkaa mutina ja vininä. Itsekkin yhdyn tuohon, sillä inhoan teltan pystyttämistä. Pitäisi joskus käskeä Anne itse pystyttämään kaikkien teltat, niin näkisi nainenkin homman huonon puolen. Virnistän ajatukselle, ennen kuin Anne kuuluttaa käyntiin siirtymisen. Löysään ohjia ja kehun Maria. Ah, kohta perillä

Kaikki leiriläiset seuraavat hämmästyneinä, kuinka Leevi vauhkona pakenee Carkin otteesta. Nokkela Krister kuitenkin pyyhältää orin perään taidokkaasti Blondilla, ja saa jokaisen suut loksahtamaan auki. Herran jestas, voisinpa minäkin olla joskus noinkin taitava

- Pyh, ei tuo mitään, kyllä minäkin tuon taitaisin, Jaakon murjaisema juttu saa kaikki repeämään. Justiinsa, senkus näkis. Hetken päästä alamme kaikki kokoamaan telttoja - onhan sekin pakko tehdä jossain vaiheessa. Huokaisten autan muita, jotka äheltävät teltan pystyttämisessä. Kun olimme varmistaneet, että teltta pysyisi varmasti koossa - ei mitään ylimäisiä herätyksiä yöllä - viskaamme makuupussit rötisköön ja lähdemme syömään.

Kristerkin oli näköjään ahtannut itsensä pöytään - Jaakon mulkoilessa miestä vihaisen näköisenä siitä, että tämä oli auttannut Rosia huoltamaan Blondia. Aina ei mene nallekarkit tasan.

Sateen iskiessä yllemme, riensimme kaikki telttoihimme. Kyyhötin Jossun ja Sastun välissä, täristen peloissani. Jos ukkonen tulisi, paljastaisin kaikille pelkääväni sitä. Jyrähdyksen kuuluessa, takerrun Jossuun ja Sastuun. Inisen hiljaa, paljastaessani pelkoni. Ros vaikuttaa rauhalliselta, ja tyynyttelee koko porukkaa - vaikka se olen minä joka tässä pelkää! Tutisin kiinni tytöissä, kunnes hetkessä teltta romahtaa.

- Apuvaa!, kiljun henkeni edestä, ja maastoudun vauhdilla maakugirl thingyn alle. Muiden pinkoessa ulos teltasta, en halua jäädä sinne yksikseen kyykkimään. Joten juoksen päätä pahkaa muiden perään. Ros huomaa, että yksi vaarnoista on satuttu repimään ylös. Siinäpä syy teltan romahtamiseen.

Jossun kiljahdus saa koko porukan säikähtämään sydänjuuria myöten. Metsässä liikkui jokin tai joku, jota yritimme tavoitella näkökenttäämme. Yllättäen Juulin, Pipsan, Wearin ja Nanan teltta rämähtää alas, samoin Jaakon.

En tiedä, mikä sai minut ehdottamaan, että otetaan hiipparit kiinni. Onneksi en kerkeä kuitenkaan tehdä sitä, kun Pipsa tajuaa ketä tyypit ovat.

- Ne on ne ponirääkkääjät!, tyttö kiljahtaa ja on jo valmiina menemään. Sastu ja Nana kuitenkin tarttuvat tyttöä kädestä, ja saavat Pipsan rauhoittumaan.

Kun hämmästynyt Annekin on kuullut tapahtumat, nainen määräsi osan porukasta toisten tyttöjen telttaan, osan Annen omaan ja osan Jaakon. Kiireesti syöksyn hakemaan makuupussini, ja mietiskelen hetken mikä teltta olisi paras vaihtoehto. Jaakko saisi jäädä listoilta heti, mutta kummatkin teltat tursusivat jo porukkaa. Nuristen tyydyn lampsimaan Rosin ja Wearin perässä haisevaan telttaan, jossa mies uinuilee jo.

- Tulossa kiva yö, kuiskaan itselleni, kun lösähdän makuupussin sisään.

Perjantai 15.8.2008

Juuli:
Heräsin aamulla kahdeksan maissa siihen, kun joku aamuvirkku, ilmeisesti Pipsa hakkaa minua tyynyllä ja komentaen, “Herää! Ylös nyt!”. Pian minä, Pipsa ja muut teltan asukkaat astelemme viileään, sumuiseen aamuun. Maa oli huurussa ja hevoset seisoivat loimet päällään odottelemassa aamupalaa.

Käymme hakemassa etukäteen paikalle tuoduista heinäpaaleista hevosille aamupalaa, joka selvästi maistuu. Jaakkokin oli löytänyt paikalle, ja raahasi haukotellen saavia, jossa oli hevosille rehua. Samalla tokaisten “Onks se aamupala milloin? ”Elli toi just kaakaota, puuroa ja sämpylöitä, tuolla autolla” vastasi taaksemme huomaamatta ilmestynyt Anne.

Hevoset ruokittuamme porukka ryhmittyi nuotiopaikalle, ja pian siellä olikin melkoinen ruokajono. Jonosta selvittyämme istuuduimme syömään aamupalaa, ja viileän ilman saatua porukan unisimmatkin hereille kunnolla, alkoi vilkas keskustelu päivästä.

Maukkaan aamupalan jälkeen aloimme laittaa hevosille varusteita. Hieman kohmeisin sormin laitoin Henrietalle suitset. “Tuotko Marin suitset samalla”, huikkasi Karoliina valkoisen tamman takaa, kun menin hakemaan Henrietan satulaa. Etsin taskustani mp3 soittimen, ja laitoin sen soimaan hiljaa. Ros tuli teltalta kädet täynnä kypäriä, jotka hän oli käynyt hakemassa, koska oli jo saanut Blondin valmiiksi. Aurinko oli alkanut lämmittää, ja keli tuntui jo vähemmän kylmältä.

Nousimme satulaan, ja lähdimme kävelemään polkua Anne ja Humu kärkenä. Pian ravasimme rannassa kiemurtelevaa polkua pitkin, ja Jaakolla ja Rosilla oli edessäni hauskaa. Tilannetta seurannut Dreamer tokaisi “Uuuuu… Ros, muistahan keskittyä ratsastamiseenkin?”

Pian pääsimme paremmalle polulle, ja aloimme ravata rauhalliseen tahtiin metsässä. Valo siivilöityi hienosti puiden läpi, ja järveltä tuuli kevyesti. Hevosiin oli tullut vauhtia aamun unisuuden jälkeen. ”Seis” kuului edestä Annen ääni. Edessä oli hiekkainen, matala rinne, joka olisi parasta mennä yksi kerrallaan. Jono liikkui pikkuhiljaa eteenpäin, ja useille hevosille tuli kiusaus napsia suuhunsa polun vieressä kasvavista puista lehtiä. Hensu ei rinteeseen olisi mielellään mennyt, mutta pienen epäröinnin jälkeen totteli.

Jatkoimme pian taas ravissa, ja taempana Pipsa ja Wear puhuivat tyylikkäimmistä tippumisistaan, ja Dreamer jatkoi kertomalla tippuneensa joskus suoraan jaloilleen.

Edempänä jonossa Anttu nosti päätään, pysähtyi ja tähyili jotain. "Siellä on hirvi!", Carkki hihkaisi. Pian ruohikosta kuitenkin pomppasi rusakko. "On noi hirvet nykyään aika pienen näköisiä musta" kommentoi Pipsa. Valkoinen ruuna näytti jotenkin hämmästyneeltä vieläkin, kun Sastu taputti sitä kaulalle ja puheli sille rauhoittavasti.

Puissa oli keltaisia lehtiä, ja vilja oli saanut keltaisen värin, kun kävelimme pellon reunassa olevaa polkua. Rosin edessä ratsastava Jaakko kysäisi jo toiveikkaaseen sävyyn “Ollaanko milloin rannassa? Olis vähän niin kun tauon aika” Ros vastasi hymyillen “Kello on jotain kaks, eli varmaan kohta. Sulla on ruoka aina mielessä?” Taempana jonossa ratsastavat Pipsa ja Wear vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi tokaisten "tää meijän tuleva pariskunta selvästi". Jonka jälkeen koko jono purskahti nauruun.

Pian pääsimme rantaan, ja koska joutuisimme odottelemaan kuljetusta saareen melko pitkään, Anne neuvoi “Ottakaa hevosilta suitset ja satulat, ja sitten sitokaa ne tuohon puomiin”. Pian olimme saaneet sen tehdyksi, ja annoimme hevosille vettä sankoista. Aurinko oli mennyt pilveen, mutta hevosten kiusana oli jonkin verran kärpäsiä, joita ne huiskivatkin hännällä samalla, kun keskittyivät kurkottamaan, yltääkseen lähistöltä löytyviin heiniin ja oksiin.

Rannasta löytyi myös pari penkkiä, ja nopeimmat olivatkin vallanneet ne, myöhästyneet taas istuivat rantahietikolla. Siinä istuimme syömässä Ellin tuomia sämpylöitä. Syötyämme istuimme penkeillä juttelemassa, ja nauroimme kippurassa useampaan otteeseen. Joku oli keksinyt tuoda autosta radion. Penkin alta löytyi tyhjä limupullo, ja Carkki tokaisi “Oltaisko pullonpyöritystä?” Carkki pyöräytti pulloa, ja pysähtyi Karoliinan kohdalle, joka sanoi “taidan ottaa tehtävän”. Pienen supattelun jälkeen Ada keksi, että Karoliina saisi mennä laulamaan Oi Kuusipuuta puun alle. Lähellä oli tie, ja saattoihan touhu olla hauskan näköistä. Nyt Karoliina pyöräytti pulloa, ja Oona valitsi totuuden. Päädyimme kysymään häneltä hänen nolointa tippumistaan. Oona punastui ja kertoi tippuneensa joskus, vuosia sitten ilman satulaa mennessään suoraan aidan yli, kun hevonen pukitti. Pullon pysähtyessä Jaakon kohdalla, kuului toiselta puolen joukkoa melkoista hihitystä. Ehkä siitä johtuen hän päätyikin tehtävään, joka olikin pyöriä ympäri ensin 10 kierrosta ja sitten yrittää kävellä laituria pitkin. Hieman kummastuneen näköinen Anne tuli paikalle juuri, kun Jaakko näytti melkein tippuvan laiturilta, ja porukka nauroi. ”Mitäs täällä tapahtuu?” Anne kysyi. Josefiina selitti vieläkin nauraen: “Pullonpyöritystä”.

Annen kehotuksesta laitoimme hevosille suitset ja satulat. Pian lautta tuli ja aloimme taluttaa hevosia lautalle yksi kerrallaan. Humu asteli lautalle reippaasti, mutta Rensun kohdalla tuli pieniä ongelmia, sitä ilmeisesti pelotti lautan moottorin hurina. Rauhallisen oloinen Anttu talutettiin edeltä ja ilmeisesti se ajatteli ettei se nyt niin vaarallinen ole, kun toisetkin menee. Oona taputteli oria, ja puheli sille rauhoittavasti. Mari tahtoi ennen lautalle menoa vähän tähyillä ympärilleen, ja meni sitten kiltisti. Muilta lautalle meno sujuikin ongelmitta.

Pipsa:
- Noniin, onkos kaikki ratsailla, Anne kysyy pirteästi hymyillen Humun selästä. Nyökkään muiden mukana, maiskauttaen hieman Pampulalle, joka innokkaana lähtee tarpomaan Taigan perässä. Kiertäisimme vielä Liekkisaaren, ennen kuin leiriytyisimme telttaan.

Päivä jatkuu pilvisenä, ehkä jopa sadetta tai ukkosta voisi olla tulossa, toivottavasti ei.

- Hopihopi Pipsa, Nana virnistää Siirin selästä. Vilkaisen eteenpäin, ja totta tosiaan, edellä kulkeva Taiga on kerennyt jo mutkan taa. Kannustan tamman reippaaseen käyntiin, johon se lähteekin mielellään. Helpotuksekseni jonon häntä näkyykin jo hetken kuluttua.

- Mihis työ jäitte? Wear virnistelee taputtaen hoitoponinsa kaulaa hymyillen.

- Noniin, ja nyt hieman kevyttä ravia, mars, Anne komentaa joukon ensimmäisenä, jolloin nykäisen hieman shetlanninponin kylkiä, jolloin se lähtee tikittävään raviin, josta tosin pian löydän rytmin, jonka mukaan keventää. Hevoset näyttävät käyvän hieman kuumana, Pampula ainakin.

- Anne, missä myö yövytään? Ada kysyy Riston selästä.

- Täällä Liekkisaaressa, lähellä sitä paikkaa, mistä mennään takasin sillä lautalla, teltassa, tämä kertoo.

- Aiaiai, selkäparka, kuulen jonkun valittavan, luultavammin Jaakko, melko uuden puoliveritamma Tiian selästä.

- Nii on muillakin, Jaakon takana ratsastava Ros tuhahtaa.

- Samat sanat, vielä Josefiinakin lisää Sentin selästä.

- Ja laukka, Anne viimein huutaa edestä, jolloin ratsastajat saavat hyvin vauhtia vauhdilla eteenpäin ryntääviin hevosiin, jotka vauhdikkaasti kulkevat, eikä Taigakaan katoa kauas Pampulan edestä. Puut sujahtelevat vauhdikkaasti ohitsemme, vastahakoisesti Annen käskystä hevoset kuitenkin hiljentävät käyntiin. Vilkaisen sivulle, nähden, kuinka joku ruskea lehahtaa lentoon puskasta.

Pampula tekee äkkiloikan sivulle, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyn selässä.

- Soo tyttö rauhassa, rauhoittelen tammaa lyhentäen ohjia, onneksi säikähdys menee nopeasti ohi.

- Mikä lintu toi on? Dreamer kysyy lintua satulasta tiiraillen.

- Töyhtöhyyppä, Jaakko vastaa tietävän näköisenä.

- Ite oot töyhtöhyyppä, se on fasaani, pöljä, Oona vastaa, saaden koko porukan hihittämään.

- No kyllä mä sen tiesin, mies virnistää.

- Ihan varmasti, Josefiina hihkaisee virnistäen.

- Nyt tässä alamäessä reilu taakse nojaus, Anne neuvoo tullessamme, tai siis kärjen tullessa ison alamäen kohdelle, johon hetken kuluttua minä ja ratsummekin saavumme. Alamäki sujuu hyvin, eihän se meidän kenenkään ensimmäinen ole, eikä kokokaan suuresti hätkäytä, minkä lisäksi ratsumme ovat kaikki melko tasaisia.

- Kattokaa! Tuolla se se yöpymispaikka! Mariel huudahtaa Cassun selästä, ja totta tosiaan, puitten takana leirinuotio, jonka luo teltat pystyttäisimme.

- Toivottavasti Elli tai Krister on kasannu teltat, kuulen Nanan takaa mutisevan, johon tarkkakuuloinen Karoliina vastaa myöntävästi, pianhan sen näkisimme.

Elli ja Krister näkyvät kyllä paikalla, mutta teltat ovatkin vasta pusseissaan, Nana voihkaisee perältä.

- Ei tämä mikään hotelli ole, hopihopi tytöt, Elli virnistää, meidän liukuessa selästä, sekä alkaa riisua varusteita ratsuiltamme, jotka hetken kuluttua ovatkin jo hoidettu, ja ryhdymme kasaamaan telttoja.

- Eli siis tuohon telttaan menee Oona, Nana, Sastu ja Carkki, tämä kertoo.

- Kakkos telttaan, tuohon siniseen, menee Mariel, Josefiina, Ros, Juuli, Karoliina, tämä jatkaa.

- Kolmanteen, vihreään menee Pipsa, Wear, Ada ja Dreamer, tämä viimein sanoo.

- Ja Jaakko nukkuu omassaan teltassa, kuten myös minä, tämä sanoo vielä, ennen kuin ryntäämme telttapussejen luo, ja alamme ratkoa, kuinka ne pystytettäisiin.

- Pipsa, ojenna toi juttu, mikä tötsä nyt onkaan, Dreamer hihkaisee, jolloin ojennan tälle jonkun teltan osan, josta en itsekkään oikein ole varma, teltan kasaus ei ole parhaita puoliani. Adalta teltan kasaus sujuu kuitenkin sutjakkaan, me muut toimimme pääasiassa osien antajina, mutta viimein kuitenkin pääsemme sisälle telttaan, joka ei romahdakkaan päällemme, niin kuin epäilen.

- Kato, Dreamer hihittää katsellen, kuinka Jaakko kömpii telttaansa, ja ohi kävelevä Juuli kompastuu teltan naruun, jolloin koko teltta romahtaa kasaan, jolloin alamme hirnua naurusta. Naurun pian kuitenkin loputtua alamme asetella makuupussejamme sisälle ahtaaseen telttaan.

- Tää on miun paikka, karjahdan hypäten Wearin yli, lätkäisten sinertävän makuupussini kohdalle, alkaen ylpeänä onnistuneesta valtauksesta järjestellessä tavaroitani paikoillaan.

- Se oli kyllä miun paikka, mie varasin, Ada murahtaa virnistäen, siirtyen hieman kauemmas.

- Noniin, nyt on makkaranpaistoa! Anne kailottaa pihalla, saaden Wearin kurkistamaan teltasta.

- Pittää mennä, tämä lausuu virnistäen, ja neljästään lähdemme kohden makkaranpaistopaikkaa.

Haukottelen leveästi istuutuen penkille Wearin viereen, ottaen Annen ojentaman makkaratikun, johon tökkään hyvännäköisen makkaran, työntäen sen tulen yläpuolelle.

- Miun makkara, Juuli sanoo töllöttäen tuleen pudonnutta makkaraa.

- Parempi tuuri ens kerralla, Ros virnistää, Annen ojentaessa Juulille toisen makkaran.

Pian on makkarat popsittu parempiin suihin, sekä hevoset käyty vielä tarkastelemassa ja katsomassa, ennen kuin pitääkin jo painua pehkuihin, huomenna yöpyisimmekin Ellin mökillä.

- Pipsa, oot sie hereillä, kuulen jonkun kuiskaavan.

- Joojoo vastaan haukotellen.

- Tuolta kuuluu jotain rapinaa, Wearkin liittyy keskusteluumme.

- Karhu, Dreamer voihkaisee.

- Se tulee tänne! Ada kuiskaisee, ja toden totta, teltan seinämän lähellä näkyy pieni varjo.

- Me kuollaan, Wear parkaisee.

- Se syö meiät, Dreamer jatkaa, alkaen etsiä jotain kovaa repustaan.

- OTA RAIPPA, Adakin karjaisee, napaten raipan teltan pohjalta, meidän mennessä kiinni seinään.

- NIITÄ ON KAKS! kiljaisen tuntiessani jonkun tökkäävän selkääni.

- RAAUH, kuulen karhun selkäpiitä karmivan huudon. - Ei noin Juuli! kuulen tutun äänen.

- OUUHHH, ilmaa halkoo vieläkin karmivampi ulvaisu, eikai täällä susiakin voinut olla?

- Hiljaa nyt Ros… Me ollaan karhuja, ei susia, kuulen uudelleen kuisketta, “karhut” taisivatkin paljastua.

- Mä olen iso iso karhu….. kuulen jonkun tirskahtavan.

- SASTU, ROS JA JUULI, mitä te siellä teette? kuulen Annen kutsuvan näitä.

- Öh, ei me mitään… nämä sopertavat hiljaa, Adan uskaltautuessa ulos teltasta.

- Säikytti meiät henkihieveriin, Dreamer purskahtaa ulos teltasta astuessaan.

- Onko kaikki kunnossa? kuulin melua tuolta? Hätääntynyt Jaakko ilmestyy paikalle.

- Eiköhän, nyt tytöt nukkumaan, hopihopi, tämä komentaa

- Vai muka karhuja, kaikkea sitä kuuleekin, tämä huokaisee kääntyen teltallensa.

Lauantai 16.8.2008

Oona:
*Haukotus* Haukottelin isosti ja venyttelin niin isosti kuin pienessä teltassa nyt vain voikaan. Kurkistin ulos ja siristin epätoivoisesti silmiä aamuauringon loistaessa. Vilkaisin kelloa, sehän oli jo yli kymmenen! Kaivoin repustani hiusharjan ja rupesin kiskomaan hiuksiani suoraksi, niiden yhä törröttäessä pystyssä. Luovutin ja viskasin harjan syrjään ottaen samalla taskusta ponnarini. Vetäisin hiukseni nutturalle ja vielä huivin päähän niin että kukaan ei huomaisi kauniisti pystyssä törröttäviä hiuksiani, ja sitten aloinkin vetämän vaatetta päälle. Hyppelin edes takaisin teltassa talloen samalla milloin mitäkin. Kiskoin paitaa sen jumittuessa päähäni, ja samalla horjahdin muksahtaen teltan lattialle. Vedin sukkia jalkaani samalla kun herättelin muita.

- Mitä kello on…? Dreamer kysyi unenpöppörössä ja hieman masentuneen oloisena.

- Ihan tarpeeksi, ylös nyt! Potkin häntä ylös ja laskeuduin sitomaan vielä kengän nauhani.

Dreamer mönki reppunsa luokse ottamaan kännykkään. Masentunein ja väsynein ottein hän veti reppunsa vetoketjun auki ja nappasi kännykkänsä.

- Herran jestas, sehän on yli kymmenen! Tyttö ponkaisi pystyyn unohtaen että oli teltassa. Hän tietty muksahti takaisin maan kamaralle ja hetken päästä pomppasi jälleen ylös.

- Yli kymmenen, yli kymmenen! Hän huusi kuin raivotautinen ja kiersi telttaa.

- Äkkiä, luukku auki, lasti tulee! Päästä ulos! Dreamer huusi minulle istuessani teltan ovella. Hieman hämmentyneenä tein tytölle tilaa, joka kännykkä kädessään säntäsi yöpaita päällä pihalle. Katsoin häntä hetken kunnes tyttö juoksi puun taakse näkymättömiini, huuto silti vielä kuului.

Mutta pian muuttui ääni kellossa. Dreamer juoksi takaisin kahta kovempaa, huitoen samalla jotakin.

- Päästä sisään, päästä sisään! Hän huusi samalla, ja väistyin hänen tieltään. Dreamer melkein sukelsi telttaan vetäen samalla teltan luukun kiinni ja minä jäin hieman ulkona kaikesta tuijottamaan telttaan. Kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani kohti Rensun varusteita. Samassa Jaakko kulki ohitseni naamallaan hieman samanlainen “ulkona kaikesta”- ilme. Viekas ‘ahaa’- ajatus hyppäsi päähäni ja tajusin kaiken. Jatkoin kuitenkin matkaani kohti Rensun varusteita, ja marssin sen jälkeen ori kultani tykö.

Muutkin tytöt rupesivat heräilemään, ja kömpimään ulos teltoistaan. “Aikainen lintu madon nappaa”, ajattelin ja nappasin Rensun harjan käteeni. Nopsasti kävin koko orin läpi, huitoen kaikki irtokarvat ja havunneulaset pois sen päältä. Pian telttojen yllä oli täysi tohina, tyttöjä juoksi ympäriinsä, yksi veti perässään laiskaa Pampulaa, toinen kiikutti heiniä ja yksi repi takiaisia pois hiuksistaan. “Voe jösses, on tämäkin leiri…”, ajattelin Rensun tyytyväisenä stepatessa männyn käpyjä littanaan. Harjaa ja häntää en enää viitsinyt alkaa oikomaan, olivat jo tarpeeksi hyvässä kuosissa eilisestä. Toin kuitenkin orilleni lisää sapuskaa, ja hyvillä mielin se pisteli ne poskeensa.

Pian Annekin näkyisi patistamassa tyttösiä että pitää ehtiä lautalle. Päätin minäkin ottaa neuvosta vaarin ja hain Rensun satulan sekä suitset. Nikottelua oli ilmassa, ori polki maata ja heitteli päätään kiristäessäni satulavyötä. Nappasin tätä riimusta ja riuhtaisin orin pään alas. Siinä se sen vähän aikaa pitikin, niin kauan että sain sille suitset päähän. Muutkin tytöt alkoivat olemaan valmiina ja rupesivat muodostamaan jonoa. Hain vielä teltalta loput kamani ja autoin sen kokoon laitossa. Sähelsimme Dreamerin kanssa vähän aikaa jotta saimme sen kasaan ja pakattua, mutta lopulta sekin oli valmiina lähtöön. Kieritin makuupussini rullalle ja survoin sen pikaisesti pussiinsa ja läimäytin orini selkään. Sitten päätin minäkin mennä jonon jatkeeksi Rensun kanssa, joka pisti vastaan kuin viimeistä päivää.

- Jaa, on Rensu jälleen hurjalla tuulella, edessämme oleva Ros tokaisi.

- Joo, eihän tätä saa rauhoittumaan mikään… huokaisin.

Blondi ei selvästikään tykännyt ajatuksesta, että tuollainen sekopäinen ja vauhko ori kulkisi koko matkan hengittäen sen niskaan, mutta sen ajatuksen se saisi kyllä kestää. Anne asettui Humun kanssa kärkeen, ja yritti epätoivoisesti neuvoa Jaakkoa joka sähelsi jotain Tiian kanssa. Jonossa olevat tytöt tirskuivat, mutta lopettivat kun Jaakko pääsi oikeuksiinsa satulavyön kanssa. Ada ja Risto sekä Juuli ja Hensu hieman myöhäisinä tulivat eteemme, joten tällä kertaa Blondi pääsi pälkähästä.

Anne kajautti matkaan huudon, jolloin koko letka lähti liikkeelle. Lautalle ei olisi kuin ehkä kilometri, joten matka taittuisi kyllä joutuisaan. Aluksi ori pomppi allani kuin mikäkin vetkutin, mutta rauhoittui kun päästiin tasaiseen vauhtiin. Pikkuisten shettisten oli vaikea pysyä tahdissa, mutta sitkeästi nekin purskuttivat mukana.

Eipä aikaakaan kun olimme rannalla. Lautta näytti tulevan ihan juuri, ehkä olisi viiden minuutin päästä tällä rannalla. Päätimme Karoliinan kanssa ottaa pienet huikat ”juomapulloistamme”. Minä siis jotain energia juomaa ja Karolla oli mehua. Rensukin halusi väkisin maistaa hieman tölkistäni, mutta sylkäisi tosin kaiken ulos lähes saman tien. Naureskelin kahjolle orilleni, kunnes lautta jyskytti rantaan. Se laski ison luukuun ja kaikki taluttivat heppansa sisään. Myös muutama auto änkesi mukaamme, mahtuen juuri ja juuri lautan toiseen laitaan. Sitten kaikki ottivatkin rennosti. No, kaikki paitsi Rensu. Se kosiskeli jokaista mahdollista tammaa, halusi maistaa kaikkea ruualta näyttävää (näihin lukeutui myös Wearin upea, mahtava, herkullinen, täytetty patonki… Sori!)

Lautta kulki suhteellisen nopeasti rannalta toiselle, noin vartin kuluttua olimme vastarannalla. Meidät ohjattiin ulos, ja rannalla kaikki hyppäsivät taas koniensa selkään. Puheen sorinaa kuului, kun leiriläiset keskustelivat milloin mistäkin. Itse olin varsin hiljaisella tuulella, nautin vain ratsastamisesta ja aamuauringon loisteesta. Tai, no eihän se enää mikään aamuaurinko ollut, kello näytti jo kahtatoista. Pian letka jatkoi taas matkaansa, suuntana Liekkilampi.

Rannalta lähdimme metsään, joka pian tosin vaihtui niityksi. Rämmimme, (tai pienemmät ponit rämpivät) pitkän heinikon läpi, ja voivottelin kuinka monta takiaista Rensun häntään tarttui. Ei itku markkinoilla auta, en siinä kesken vaelluksen voinut niitä alkaa pois repimään. Niityltä tulimme taas metsään, pienelle polulle jossa meidän oli määrä hieman irrotella. Anne lähetti ratsukoita tasaisin välein matkaan, ja sovimme että kaikki pysähtyvät Liekkilammen luona odottamaan muita. Rensulle pieni laukka pätkä passasi, tätä oli odotettu koko aamu. Vuorollamme ori ampaisi matkaan kuin tuulispää, eikä tosiaan pysähtynyt ennen Liekkilampea.

Lammella odottelimme sitten kärsimättömästi muita, jotka hyvää vauhtia saapuivatkin. Jälleen oli letka koossa, ja Anne Humun kanssa kärjessä lähti viemään meitä Liekkilammen viertä pitkin. Vesi helisi kauniisti lammessa ja valon säteet heijastuivat lammen pinnalta kuin peilistä. Lämmin päivä jatkui ihanasti hevosten selässä istuskellen ja limsaa siemaillen.

Anteeksi että tämän kanssa kesti näin kauan, mutta on se parempi myöhään kun ei milloinkaan. Olen älyttämän huono kirjoittamaan, ja tämä on sitä samanlaista tylsää mössöä mitä aiemminkin. Vielä kerran syvimmät pahoitteluni!

Ros:
Liekkilammen varrelta matkamme jatkui synkässä ja tiheässä sekametsässä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni kun suuret kuuset peittivät auringon kokonaan. Blondikin nosti päätään ja näin sen vilkaisevan silmäkulmastaan minua kuin sanoakseen: "Kaikkeen miäki ja sun kanssas joudun!". Tiian laikukas takamus keikkui edessäni kantaen vielä mehukkaampaa takamusta päällään.

- Hyi helkkari! Hirvikärpänen!, kuulin Sastun huudahduksen edessäpäin.

Tunsin kuinka puistatus kulki uudestaan lävitseni. Edessäpäin kuulin myös Carkin mesoavan Leeville joka näytti riuhtaisseen lähes metrin mittaisen oksan yhdestä kuusesta mukaansa. Naurahdin hiukan ja katselin vanhaa aarnimetsää.

Vilkaisin taakseni ja näin letkan seuraavan ympärilleen pälyillen. Ainoastaan pikkuponeille rinnakkain ratsastavien Pipsan ja Nana iloinen puheensorina kuuli metsässä. Blondi nosteli tyytymättömänä jalkojaan astuessaan märkään sammaleikkoon joka päästi epämääräisen imaisuäänen. Taputin tammaa rauhoittelevasti, ettei se saisi nyt mitään diivakohtausta.

Pian kulku tapahtui pelkässä sammaleessa varvikossa joten Nanalla ja Pipsalla kuului olevan entistä hauskempaa. Vilkaisin hymyillen taakseni ja näin Pampulan pomppivan hassusti upottavassa maastossa. Takanamme tuleva Hensu näytti olevan nukahtamispisteessä ja Juuli pyyhki hikeä otsaltaan.

Pian muut sukelsivat pieneen tosi tiheään kuusikkoon ja samassa Tiian turvan edestä lensi joku iso lintu rääkäisten todella kovaa. Näin Jaakon kumahtavan sammalikkoon ja Tiian hyppivän takasillaan. Itse koitin parhaani mukaan pidätellä teutaroivaa tammaani joka nyt hyppi kylki edellä taaksepäin kuin aropupu. Risto ja Hensu onnistuivat väistämään taaksepäin vyöryvän tamman. Rensu taas oli itsekin niin poissa tolaltaan, että ne onnistuivat molemmat törmäämään toisiinsa melkein kaataen toisensa, enkä ollut yhtään varma kumpi rääkäisi kovempaa minä vai Oona.

Hyppäsimme Oonan kanssa alas tarkistamaan hevosiamme. Onneksi kumpikaan ei ollut loukannut itseään joten saatoimme huokaista helpotuksesta. Pian vierellemme saapui ontuva Jaakko taluttaen Tiiaa.

- No onneks ei tän pahemmin käyny, tääkin vaan tärähti, Jaakko sanoi osoittaen nilkkaansa.

- Voi sinua.. Miä autan sut selkään.., sanoin irvistäen. Blondi oli vetänyt rakot käsiini.

- No nyt ollaan kai valmiita läht… Missä muut on?, Oona kiljaisi sitten.

Pälyilimme ympärillemme, mutta näköjään pieni esityksemme oli saanut muiden hevoset kirimään kärkihevosten perään turvaan.

- Perhana!, tuhahdin ja polkaisin maata kenkäni alla.

Nousimme kuitenkin ratsaille ja päätimme koittaa polkua.

- En sitte haluis huolestuttaa, mut tiiän tosta mettästä sen verran että niitä polkuja on varmaan sata…, Jaakko sanoi vaisusti.

Urheasti ohjasimme ratsumme pöheikköön josta heti alkuun lähti neljä polkua. Valitsimme summamutikassa yhden ja yritimme rauhoitella itseämme.

- Entäs jos täällä on karhuja.., Oona sanoi tuuheaa kuusikkoa katsellen.

- Ei ne tällasessa maastossa viihdy…, sanoin lohduttavasti ehkä enemmän itselleni.

- Näinköhän Anne ois tätä polkua valinnu…, kuulin Jaakon tuhahtavan kun polku kapeni entisestään ja kuusten oksat hipoivat molempia kupeita. Rensua näytti pelottavan, sillä se kulki turpa Blondin hännässä kiinni hamuillen tamman häntäjouhia ja ristiä. Onneksi Blondia ei käynyt suututtamaan vaan se kulki korvat joka suuntaan liikkuen eteenpäin.

Samassa kuului kaukaa pitkä ja valittava kiljahdus. Blondi loikkasi melkein ilmaan ja nosti päänsä ylös rääkäisten sydäntä särkevästi. Samassa se sinkosi kuusikon lävitse ja lähti ravaamaan jalkojaan nostellen.

-Pysykää perässä kiljuin Jaakolle ja Oonalle, jotka rytinästä päätellen olivat aivan takanani.

Tunsin kuinka oksat hakkasivat kasvoni naarmuille ja kumarruin tamman harjan sekaan. Se kaahotti eteenpäin kuin heikkopäinen enkä saanut sitä pidäteltyä mitenkään, sillä vahva hevonen oli jotain tosissaan päättänyt. Kuulin Oonan kannustavan Rensua eteenpäin ja toivoin hartaasti etteivät hevoset kolhisi jalkojaan.

Ikuisuudelta tuntuvan loikkimisen ja pomppimisen jälkeen rynnistimme ulos metsiköstä ja Blondi teki kamalan äkkijarrutuksen saaden minut melkein selästään. Katsoin eteeni ja näin Blondin turvan.. Leevin turvassa kiinni! Katsahdin hölmönä ympärilleni ja näin muiden huolestuneet, riemastuneet ja helpottuneet ilmeet.

- Miehän sanoin että meijän hevosilla on salasuhde!, Carkki sanoi voitonriemuisena.

- Minne ihmeeseen te hävisitte!?, Anne kysyi enemmän helpottuneena kuin vihaisena.

- Tiia pelästyi ja sai nää kaks tonttua sekasin ja sit me ei nähty enää teitä ja sit me vaan otettiin joku polku ja sit Leevi kilju jossaa ja Blondi kuuli ja sit tultii pitkin ryteikköä täyttä vauhtia!, Oona selitti käsillään villisti huitoen.

- Onks kaikki varmasti kunnossa.. Ros sun naamas on aivan kamalan näkönen! Anne sanoi silmät laajenneina.

Pyyhkäisin poskeani hihallani ja sain huomata, että se oli täynnä naarmuista tullutta verta joka oli hyytynyt ympäriinsä.

- Ääääh! Pintanaarmuja.., sanoin vähättelevästi.

- Tuu nyt kuiteski tänne niin putsataan ne… Anne aloitti.

- Joo mulla on desinfiointiainetta mukana!, Carkki hihkaisi ja alkoi kaivaa satulalaukkua. – Ja laastareitakin löytyy!

- Mihin siä tarvit noita tällasella matkalla?, Mariel kysyi silmät pyöreänä katsoen Carkin laukusta löytyvää täydellistä ensiapusettiä hevoselle ja ihmiselle.

- Katoppa vähän mikä mulla on tässä persiin alla!, Carkki sanoi ja taputti Leevin kaulaa.

Muut remahtivat nauramaan ja itse pääsin irvistelemään kirvelevän aineen upotessa haavoihin. Laastarista aluksi kieltäydyin kunnialla, mutta Carkki lätkäisi päättäväisesti sellaisenkin keskelle oikeaa poskeani, koska siinä oli hiukan syvempi, lyhyt jälki.

- Ros ja Jaakko menkää istumaan! Kattokaa ettei Jaakon jalka oo turvonnu!, Anne sanoi napakasti.

- Sastu, Juuli ja Josefiina, kattokaa ettei Blondi oo saanu naarmuja! Ada, Wear ja Dreamer kattokaa te Rensu kun se varmaan pysyy parhaiten teidän käsissä. Carkki paikkaa vielä Jaakon ja Oonan naamat ja sitten Pipsa, Nana ja Karoliina kattoo Tiian kunnon. Ja Mariel.. Mee auttaan Carkkia!, Anne vielä ohjeisti muita.

Rensu ja Tiia olivat onneks täysin kunnossa, Rensulla ainoastaan yksi minimaalinen naarmu poskessa. Se oli siis kaahannut aivan Blondin hännässä, niin että Blondi oli raivannut sille ja Tiialle tien. Blondissa oli muutama pintanaarmu polvissa ja päässä, mutta sekin näytti muuten hyvältä. Yksikään hevonen ei ontunut eikä aristanut mitään. Myös Jaakon jalka näytti saaneen vain täräyksen ja Oonan naamassa olevat kolme naarmua olivat vain pintanaarmuja.

- Jatketaan matkaa! Kolmen kilsan päässä on levähdyspaikka, jossa grillataan makkarat ja juodaan kaakaota!, Anne kailotti, - Ja nyt koittakaa kaikki pysyy perässä! Ohjasimme hevoset sekalaiseen järjestykseen ja matka saattoi alkaa. Ensin oli aivan hiljaista sitten, alkoi kuulua jo pieniä tirskahduksia. Porukka näytti rentoutuvan silmissä joten itsekin tipautin jalustimet jaloistani ja annoin Blondille ohjaa. Se kulki melko laiskasti eteenpäin, muttei kuitenkaan niin että olisi pitänyt huolestua.

Ei mennyt aikaakaan kun käännyimme pienelle polulle ja saavuimme laavulle. Hyppäsimme alas selästä. Jaakko lensi heti takamukselleen jalan pettäessä alta. Riensimme Marielin kanssa auttamaan hänet ylös ja laavuun istumaan. Sen jälkeen riisuimme yhdessä Tiialta kamppeet ja sujautimme riimun päähän. Sidoimme sen puuhun ja matkasimme omien koniemme luokse. Blondin vieressä seisoi vain ylpeän ja toimeliaan näköinen Nana ja hevonen itse hamusi kamppeet riisuttuna kaseikkoa.

- Voi kiitos!, sanoin ja halasin väsyneenä ahkeraa pikkuhoitajaa.

Istahdin penkille Jaakon ja Marielin väliin. Otin vastaan Annen ojentaman makkaratikun ja sen jälkeen Jaakon suunnalta tulleen kiertävän makkarapaketin. Tökkäsin makkaran tikkuun ja aloimme odottelemaan milloin Carkki saisi liekin aikaiseksi. Onneksi siinä ei kauan mennyt ja pian jo nauroimme tapahtumalle.

- Ensin me pelästyttiin ihan kamalasti kun kolme puuttu ja muut rynnisti perässä kun miktäkin!, Sastu puuskahti.

- No arvaa mitä se oli meillä!, Juuli huudahti perään, - Anttu on kamalan vahva ja äkkiä se vaan paineli pöheikköön muut perässä!

- Siirikin vaan lähti kun ohjus, meinasin pudota selästä kun se sinkos matkaan!, Nana sanoi silmiään pyöritellen.

Muut nyökkäilivät perässä.

- Lauletaanko?, kysyi Wear ja alkoi hyräillä jotain tuttua biisiä.

- Sori, nyt ei jaksa!, Ada totesi ja sai muut nauramaan.

- EII!, kuului samassa Pipsan suunnalta ja tämä katsoi murhaavasti tyhjää makkaratikkuaan.

Muut repesivät nauramaan ja Karoliina ojensi Pipsalle nauraen viimeisen makkaran joka paketista löytyi.

- Älä tiputa tätä, uutta et saa!

Kun kaikki olivat saaneet välipalansa syötyä joimme vielä kupilliset kuumaa kaakaota ja lähdimme laittamaan koneja lähtökuntoon. Vielä olisi määrä matkata Ellin mökille. Saimme vielä kuulla pientä kettuilua siitä että ”koittakaahan nyt pysyä sitten kaikki perässä”, mutta sen pystyi jo ottamaan huumorilla.

Sastu:
-Missä loput kolme on porukasta, Anne kysyi hämillään.

Vähän aika sitten tapahtuneen sätkykohtauksen jälkeen hevoset olivat lähteneet kuin ilotulitus. Kun Anne sai Humun hallintaansa, meillä muilla ei ollut vaikeuksia saada hevoset kuntoon. Mutta emme tienneet, missä oli Blondi, Rensu ja Tiia ratsastajineen?

-Mitä jos niiden hevoset ryösti metsään, Carkki ehdotti.

-Toivottavasti ei. Niillä poluilla jos kaatuu niin voi tapahtua kauheita, Anne sanoi vakavana.

Kylmä väristys kulki läpi selkäni. Rensu. Mitä jos sille sattuisi jotain? Olin myös muista huolissani. Mutta Rensu…

Huoleni vain kasvoi entisestään, kun kävimme tapaturmapaikalla, eikä heistä näkynyt merkkiäkään.

Jatkoimme matkaa Annen ohjastuksella.

Kylmä hiki alkoi nousta selkääni. Anttu aisti jonkin olevan hullusti, ja alkoi tempoilla allani. Anttu kolisutti kuolaimiaan ja sen korvat pyörivät kuin propellit.

Taputin sen kaulaa, ja yritin rauhoitella Anttua äänelläni.

“Oona on hyvä ratsastaja. Ja Rensulla on hyvät jalat”, vakuuttelin itselleni, jotta pysyisin rauhallisena.

Anttu rauhoittui, mutta yhä silloin tällöin se hermoili.

-Kaikki on hyvin, poika, kunhan pysytään yhdessä, kuiskasin kurottaen vähän eteenpäin.

Hieroin rauhoittavasti Antun kaulaa. Olin kumminkin huolissani.

“Mutta mulla on Anttu, tapahtui mitä tapahtui” muistutin jatkuvasti itselleni. “Rakas Anttu”.

Annen huoli oli suunnaton.

Leevi hirnui kimeästi.

Hetkeksi tuli hiljaista.

Sitten kuulin kiljahduksen, läheltä, ja olisin tuntenut sen äänen vaikka unissani.

-Rensu, kuulutin.

Sitten yhtäkkiä Blondi törmäsi Leeviin.

Kaikki oli huojentuneita.

Katseeni kohtasi Oonan katseen hetkeksi. Oona tiesi varmaan, että olisin huolissani.

Tarkistin parin muun tytön kanssa Blondin. Sen tehtyämme menin rauhoittelemaan Rensua, joka elvisteli “vieraille”. Otin orin suitsista kiinni, ja rapsutin sen otsaa.

Iltanuotiolla, jolloin paistettiin makkaraa, (minulle kasvismakkaraa) olimme kaikki tyytyväisiä, että selvisimme hengissä päivän kokemuksista. Nyt kyllä uni maistuisi!

Nana:
Tytöt pyyhkivät hikeä otsastaan ja puolet hevosista käveli unissaan.

Minä itse, sekä myös Pampulan selässä keikkuva Pipsa, juttelimme kovaäänisesti letkan takaosassa.

Unelmoin siitä, kuinka ratsastaisin Siirillä auringonlaskuun Siirin hoitajana - toteutumaton unelma.

Tällä hetkellä kuplani puhkaistiin. Edessä rääkäisi suurikokoinen, juuri siipensä levittävä lintu!

Dreamer:
Tuntui siltä että pelkästään Ellin mökille pääseminen oli saavutus, aiemmin päivällä sattuneen tapahtuman seurauksena ei onneksi uhreja ollut syntynyt ja nyt kaikki olivat vihdoinkin mökillä onnellisena ja yhtenä palasena. Rosilla ja Jaakolla olivat vetäytyneet hieman sivummalle kahden kesken, mutta se ei haitannut muita vaan juttu kulki vilkkaasti.

Hevosten kunnot oli tarkistettu myös muilta kuin Rensulta, Blondilta ja Tiialta ja koko porukalla olisi ilta täysin vapaata tekemistä. Kristet oli saapunut paikalle pian vaeltajien jälkeen ja tuntui olevan kovin kiivaan puoleisessa keskustelussa Annen kanssa jonka posket helottivat välillä punaisina. Carkki ja Nana haaveilivat nuotiosta ja vaahtokarkeista, tosin idean kuultuaan myös loput hevosen selässä istuneista haaveilivat. Itse olin vetäydyin hengähtämään hieman sivummalle.

Blade tuntui oikein tyytyväiseltä ahmiessaan heinää suuhunsa, tamma nosti laiskasti päätään huomatessaan minut. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Oona ihmetteli ja huomasin tytön vasta nyt, "Missä sinä piileskelit en huomannutkaan sinua." hymyilin ja pyörittelin silmiä tajutessani että olin myös ajatuksissani kävellyt Rensun ohi huomaamatta koko hevosta. "Tarkistan vain Rensua, ei sillä ettenkö uskoisi teitä, mutta minun on aivan pakko nähdä pojun kunto omin silmin." Oona vastasi ja rapsutti puoliverisen otsaa. Pidimme toisillemme seuraa, itse harjailin Bladen mustaa karvaa kuunnellessani Oonan selitystä aiemmista tapahtumista. "Joo eiköhän tää ole ihan kunnossa, mennään takasin muitten tykö. Luulevat vielä että me ruvettiin rintamakarkureiksi." tyttö naurahti. Jätimme hevoset tyytyväisinä jatkamaan omaa iltaansa ja palasimme muiden keskuuteen.

"Mulle kelpais nyt kuulkaas tytöt sauna." Oona kailotti suureen ääneen ehtiessään kuuloetäisyydelle muista, moni nyökkäili innokkaasti, "No sepäs hyvä kun sauna on jo lämpiämässä, kuhan Oona jaksaa vain pysyä housuissaan puolisen tuntia." Elli huomautti hymyillen Wearin ja Karoliinan välistä.

Kukaan ei aluksi edes huomannut mökin pihapiiriin ilmestynyttä autoa, mutta Tapin kailottaessa suureen ääneen "Kuka näitä ruokia tänne tilasikaan." ja heilutellessa kahta kauppapussia käsissään monet kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tulijoita. Myös Artsi nousi autosta kuskin puolelta. Anne katseli paikalle ilmaantuneita miehiä myös hämmästyneenä ja katsahti Elliin sellainen ilme naamallaan että oli ymmärtänyt jutun jujun. "Kristerillä ja Ellillä taitaa olla näppinsä tässä hommassa." nainen lopulta lausahti ja katsoi vieressään istuvaa miestä kysyvästi, "Vai olenko aivan väärässä?" Elli pidätteli toden teolla nauruaan, kuten moni muukin nähdessään Kristerin tekoviattoman ilmeen. "Saattaa olla että me unohdimme ruuat tallin toimistoon..." mies myönsi lopulta ja sai tallilaiset hekottelemaan pitkän aikaa, Annekaan ei voinut pidätellä hymyään. "Hei joku vois tulla auttamaan, nää ei oo kovinkaan kevyitä pusseja." Tappi huomautti nauravalle väelle tietämättä selvästikkään miksi moinen unohdus oli niin hauska, "No mutta Tappi sinähän olet niin hirveän voimakas ja nyt sinulla on tilaisuus todistaa miehuutesi tämän hullun tyttölauman nähden." Jaakko huomautti saaden naurunremakan vain pahenemaan.

Naurun loputtua Artsi kuitenkin sai apua kassiensa kanssa ja ei mennyt aikaakaan kun makkarat tirisivät tulen armoilla ja pöytä oli katettu. "Hei joku on raahannu tänne kaks ylimäärästä lautasta." Mariel huomautti, mutta punehtui sitten hieman muistaessaan Artsin ja Tapin paikalla olon. Arsti joka oli ottanut vastuulleen makkaroiden paiston naurahti "Et kai sie likka kuvittele että me tultiin vain kokkaamaan teille, me tehdään nälkäpalkalla tälläsiä keikkoja." mies heilutti puhuessaan puukkoa ja makkaraa käsissään ja sai Ellin peittämään silmänsä. "Varo sen puukon kanssa, tolla menolla me saadaan joka ikinen palasen sinua makkaraansa." nainen lopulta huudahti ja jatkoi omaa kokkaamistaan.

Tappi tuntui olevan elementissään tyttöjen keskellä, mies oli hakeutunut huomion keskipisteeksi ja muisteli ties minkälaisia juttuja kaikille jotka vain kuuntelivat. Jaakko naureskeli toiselle hieman sivummalta Ros kainalossaan, eipä mennyt kauaakaan kun Tappi oli puhellut melkein kaikkien tyttöjen kanssa. Itse olin tarkoituksella istuskellut koko ajan Josefiinan ja Sastun suojissa. "Hei sinähän olet se tyttö joka ratsastaa sillä mustalla tammalla. Oikee hurjapää Charlotta sai pinkoa sillon kesällä oikeen kunnolla ku tää halus aina vaan kovempaa." Tappi huudahti suuren oivalluksensa vallassa minulle ja moni uudempi kasvo kääntyi yllättyneenä katsomaan minua. "Nii joo määki sain vauhdittaa Charmanderia oikeen kunnolla, sullahan oli se outo nimiki..." Artsi yhtyi miehen muisteluun ja Oonan kasvoista näki että myös tämä muisti pienen kärryajelumme. "Dreamer! Hah muistimpa." Tappi huudahti ja minusta alkoi hiljalleen tuntua että minun ei edes tarvinnut avata suutani, "Tehän hoidatte tuon puhumisen minun puolestani." huomautin huomautin. "No enkö muka ollu oikeassa?" Tappi kysyi ja katsahti Jaakkoon kysyvän näköisenä, "Älä sie Driimistä välitä, se osaa välillä olla vähän terävämpi kielinen." Jaakko lohdutti miestä pystyen nippa nappa pitämään ilmeensä kurissa, Ros taas ei edes yrittänyt. "Älä helkutissa Tappi sitten siihen kiinny, jalat alle ja vähän äkkiä mies hyvä!" Artsi oli parahtavinaan ja heitti makkaran komeassa kaaressa Kristerin syliin. Siitä seurasikin oikea kaaos, leiriläiset eivät saaneet nauruaan loppumaan, Krister katsoi kummissaan syliinsä ilmestynyttä makkaraa ja Pipsa oli onnistunut purskauttamaan limsansa muutaman muun leiriläisen päälle. Anne ja Elli saivat vastaansa oudon näkymän palatessaan mökistä haarukoiden ja veitsien kera.

Kaikkien rauhoituttua syömään Elli otti ohjat käsiinsä ja jakoi kaikille saunavuorot, "Okei, eli miehet menevät ekaksi, sitten leiriläiset ja lopuksi minä ja Anne." hyväksyviä nyökkäilyjä nähdessään nainen hymyili ja jatkoi syömistään. Miehet liukenivat ensimmäisenä pöydästä saunaa kohden, samalla kun pulputtava tyttölauma jäi pöytään vielä aterioimaan. Miesten palatessa Marielin oli onnistunut löytää vaahtokarkkipussi, tietenkin kaikki olivat niiden kimpussa paistamassa niitä ja osalla oli jo vaaleaa karkkia suu täynnä. Monen naama näkyi hieman punehtuvan kun grillaamistouhuissa ollut joukkio tajusi miesten olevan pelkkien pyyhkeiden varassa, Ros tuntui enemmänkin kuolaavan jo niin usein nähtyä Jaakon paljasta pyykkilautaa.

Saunassa alkoikin kysymystulva ja hirveä pulputus, "Mistä se Tappi oikeen puhu?" Josefiina kysyi silmät pyöreinä minulta, "No ne kävi seppeleessä kesällä, me kaikki leiriläiset päästiin kärryjen kyytiin, kiitos Driimin tottakai." Carkki selitti auliisti. "Niin kiitos Driimin hoputuksen meinasin saada sydänkohtauksen niissä kärryissä." Oona naurahti ja minä tottakai puolustin itseäni huomauttamalla että Oona itse oli istunut etummaisessa kärryssä ja voinut pyytää Artsia hidastamaan jos neidin sydän niin heikossa kunnossa oli. Siitä puhelu vyöryikin ties minkälaisia aasinsiltoja pitkin päivän tapahtumiin ja pulputus kävi lakkaamatta.

Loppujen lopuksi saunasta alkoi hiljalleen purkautua väkeä ulos, minä ihme ja kumma ensimmäisten joukossa. Kaiketi kunto alkoi kapinoida vastaan jokapäiväistä selässä istumista ja suorastaan vaati lepoa. Joku kiltti sielu oli pystyttänyt teltat meidän ollessamme saunassa ja minä kömmin lähimpään telttaan vain tajutakseni sen olevan täynnä vieraita tavaroita, "Meetkös jo siitä." Juuli hoputti minua ja änkesi sisään telttaan. "Mitäs tytöt meän telttaan änkeää?" Tapin kummastunut ääni kuului sitten ulkoa, "Kait sinä teit niin pysymättömän vaikutuksen." Jaakko naurahti aivan yhtä läheltä, taisimme kummatkin Juulin kanssa punehtua aivan yhtälailla ja kömmimme aika vauhtia ulos. "Katos vain Juulihan ne sieltä kömpiiki." Jaakko virnisteli nähdessään Juulin ilmestyvän teltasta, virne paheni vain miehen laittaessa minut merkille "Ja Driimiki sieltä ilmesty, olisittehan te voinut nyt pyytää päästä meän väliin nukkumaan jos niin hirveänä pelkäätte karhuja." Tappi naureskeli meille Jaakon nyökytellessä vieressä. "Eipä vain taitaisi Ros tykätä jos Jaakko ottaisi Juulin viereensä." huomautin ja yritin kömpiä pystyyn, "Ai etkö sinä sitten halua minun viereeni? Vai haluatko vain enemmän Tapin viereen?" Jaakko voivotteli ja sai minut miettimään kerrankin mitä olin mennyt sanomaan. "Enhän minä nyt teidän väliinne jäisi, hulluja, Juulillehan minä tässä järkeä yritinkin puhua." vastasin ja hävisin paikalta jättäen Juulin selviämään yksin miesten kanssa, pian tyttö hölkkäsi minut kiinni puhisten ja mulkaisi minua. "Kiitos vain, jätit minut sinne setvimään koko homman." Juuli aloitti kiukuissaan mutta hymyili sitten minulle, "Siitä hyvästä saat antaa mulle yhen suklaapatukkas." tyttö lausahti, "Mitä? Meinaatko saada minulta yhden tuplan? No kait se on halpa hinta tuosta tempusta." nauroin ja kömmin oikeaan telttaan välittämättä siitä kuinka paljon kello silloin sattui olemaan.

Sunnuntai 17.8.2008

Ada:
17.08.08, miellyttäviä aamuherätyksiä ja kummittelevia tallinomistajia

“Herätyys!” karjaisin antaumuksella Ellin mökissä ja kiskon verhot pois ikkunan edessä antaen aamuauringon paistaa suoraa muiden unikekojen naamalle. Yksi hyvä puoli sentään löytyi Ellin ahtaasta mökistä, kaikki saa herätettyä kerralla, eikä tarvitse juosta huoneesta toiseen kiljumaan hyviä aamuja jokaiselle. Vaikka olisihan siinäkin ovat hyvät puolensa.

”Ei, ei vielä” Carkki mutisee kääntäen kylkeä ja kiskoen tyynyn päänsä päälle.

”Kyllä, juuri nyt rakas Carkki” naurahdan ja heitän tyttöä sängylläni tarpeettomana lojuvalla tyynyllä saaden aikaan mojovan tömäyksen ja muutaman kirosanan.

”Siis kuka meidät oikein herätti näin ihastuttavalla tavalla?” Sastu mongertaa tyynyynsä hiukset pystyssä naamallaan ’anna minun nukkua vielä viisi minuuttia’ –ilme.

”Ada” Mariel vastaa vähintään yhtä unisena, mutta kiskoo itsensä kuitenkin pystyyn käsiensä varaan ja rojahtaa istumaan sängyn laitaa vasten.

”Siis mistä lähtien Ada, ihminen jonka on saanut joka ikinen aamu kiskoa sängystä ylös ja joka on myöhästellyt jokaisena aamuna, ihminen joka näyttää aina siltä että voisi henkilökohtaisesti hirttää aikaisten aamuherätysten keksijän, herättää meidät tänä aamuna – ja vielä oikeaan aikaan. Ellei sitten jokainen meistä ole nukkunut pommiin?” Karoliina puhuu aikaisen aamun aiheuttamalla hiljaisella äänellä saaden muutaman puoliksi hereillä olevan myöntävän mutinan vastaukseksi.

”Kerropa nyt Ada, miten ihmeessä sinä heräsit jo. Ellet sitten ole saanut jostain muutamaa kupillista espressoa – jos sitä on jossain, niin voin toki minäkin ottaa.” ros jatkaa aiheeseen ja katsoo anovasti sanan kahvi kohdalla.

”Ei, ajattelin vain että saatte edes kerran nauttia ihanasta herätyksestäni” kiukkuista mutinaa, ”ja täällä on kunnon suihkut. En nyt voisi olettaa että pääsen hereille ilman suihkua aamulla” virnistän suloisesti ja kaadun täysissä pukeissa sänkyyn makaamaan katsellen pirullisesti muita jotka vasta hierovat unisia silmiään ja harovat hiuksiaan vähemmän leijonan harjaa muistuttavaksi viritelmäksi.

”Ainakin keksittiin nyt miten tuo saadaan huomenna aamulla hereille – pitääkin varata ämpärillinen jäävettä siihen oven ulkopuolelle. Kyllähän se suihkusta kelpaa” Carkki virnistää häijysti ja saa muut yhtymään ideaan.

”Älkää edes kuvitelko” murahdan ja käännyn tunkemaan loppuja vaatteitani laukkuun saaden perääni nauruntyrskähdyksiä ja pirullisia virneitä. Seuraava lause olikin sitten painokelvoton.

Kiskon itseni muiden mukana hevostensa selkään – omassa tapauksessani tämän pienen adhd-ruunan selkään joka näyttää olevan vähintään yhtä pirteä kuin omistajansakin, siitä päätellen että otus ei selvästikään osaa pysyä paikallaan saatikka sitten olla koko aikaa irvistelemättä muille.

”Risto – hanki elämä” murahdan kun poni yrittää upottaa hampaansa edessä seisovan Hensun lautasille ja siirrän otuksen hiukan kauemmaksi muusta letkasta. Lähtövalmiita ollaan, mutta missä hemmetissä viipyy Jaakko?

”Eikö se pilalle hemmoteltu kakara osaa edes ilmestyä ajoissa minnekään” ros mutisee itsekseen ja liikahtaa levottomasti Blondi satulassa. Myös muu joukko alkaa liikahdella selvästikin turhautumisen kasvaessa – nyt Jaakko saisi kuulla kunniansa ja vähän muutakin jos ilmestyisi paikalle. Muutaman tunneiksi venyneen minuutin ja monen itsekseen mutistun kirouksen jälkeen Jaakko ilmestyy kuin ilmestyykin paikalleen puoliunessa ja hiukset pystyssä – jotkut ehkä sanoisivat ’söpö’, minä en – ja parrankin ajon olisi voinut suorittaa.

”Mitä, menetinkö minä jotain aamulla” Jaakko kääntyy satulassaan letkan lähdettyä käynnissä liikkeelle puhuakseen rosille, ”kun yleensä saapumisenikin jälkeen valuu vielä muutamia unisia tyttöjä paikalle.”

”Juu, varmasti koko leirin ikimuistoisimman herätyksen” Josefiina huikkaa edestä, ja en voi olla naurahtamatta ääneen.

”Mutta kyllä me saadaan Ada huomenna hereille helpolla” Oona jatkaa keskustelua, ”et haluaisi tulla mukaan?”

”Ehdottomasti!” mies virnistää ilkikurinen pilke silmissään ja kääntyy satulassaan vielä enemmän päästäkseen katsomaan minua.

”Älä-edes-kuvittele” muodostan sanat suullani ja mulkaisen miestä sellaisella ilmeellä, että voin melkein kuulla tänne asti nielaisun.

”Ei, ehkä en nyt sittenkään tule mukaan” Jaakko takeltelee, ”vien teiltä muuten kaiken huvin.” Pirteä loppuhuomautus ei toimi, ros näyttää siltä että voisi haudata kasvonsa käsiinsä Jaakon takia, minä sekä muu muutama nauraa avoimesti ja loput vähintään kihertelevät hihoihinsa – mies punastuu hiusmartoaan myöten näyttää siltä että voisi kadota maan alle. Maan alle katoaminen ei kuitenkaan ole kaukana, kun Tiia seuraa puoliunisen tylsistyneenä turpa edellisen hännässä kiinni matalan oksan alta ja kyseinen oksa pyyhkäisee vielä taakseen vilkuilevan Jaakon komeassa kaaressa Tiian perseen yli maahan.

”Hei Anne, tämä meidän tallimestarimme päätti jalkautua hetkeksi” huikkaan iloisesti Annelle ja katselen virne huulillani takaisin selkään kapuavan Jaakon ilmettä. ’Mitä helvettiä se nyt tekee’ Tiia näyttää sanovan, ’antakaa pliis minulle joku toinen ratsastaja, anon sitä.’

”Kohta saavutaan rannalle, otetaan pieni virkistävä laukkapätkä vedenrajassa. Jokainen pitäkööt kaakkinsa sitten kurissa, ei uimahyppyjä – kiitos” viesti kulkee letkassa Annelta taaksepäin, jokaisen lisätessä siihen hiukan jotain omaa. Hymyilen, tätä laukkaa onkin jo odotettu ihan tarpeeksi monen ylä- sekä alamäen ajan.

”Ihanaa päästä pois tuosta auringon paahtamasta metsästä jossa saimme toimia kokopäiväisinä hyttystensyötteinä” Dreamer tokaisee tyytyväisenä ja pitää kovalla kädellä vastaan Bladea joka kyllä tamman tuntien mieluiten painasi jo tässä vaiheessa aika lujaa jonon ohi. Eipä kukaan muukaan hevonen jää pekkaa pahemmaksi, Siiri ja Pampula ottavat jo omia laukkapätkiänsä, Leevi on oman itsensä mukaisesti täydellisen pois kontrollista osa-aikaisesti, ja jopa Tiia heräilee hiukan horroksestaan huomatessaan muiden hevosten viritystilan – mitenköhän Jaakko aikoo pysyä selässä jos tamma päättää olevansa kyllästynyt nykyiseen hiukan toistaidottomaan ratsastajaansa?

”Soo-o, Risto” rauhoittelen ruunaa joka väistää innoissaan tiellä muiden vielä kulkiessa suoraan, mutta mielessäni toivon pienen hymyn saattelemana ettei poni paljoa rauhoittuisi laukkaa varten – lujaa tässä on tarkoitus mennä eikä hissutella.

”Laukka!” Anne kuitenkin kailottaa edestä ennen kun ehdin päätelmissäni pidemmälle ja ampaisee Humun kanssa matkaan – vai vieköhän se Humu nyt Annea, ainakin ilmeestä päätellen. Virnistän toispuoleisesti ja päästän Riston laukkaamaan vaan myötäämällä hieman kädestä, siitä se poni sitten ampaisi kuin rasvattu salama.

”Nyt mennään eikä meinata!” kuulen Juulin huutavan edestäni Hensun yrittäessä kiilata edellä menevästä ratsukosta ohi ennen kuin huomioni kiinnittyy täysin askeltaan venyttävään Ristoon jonka harjaan sekoitan käteni ja nojaudun eteenpäin. Seuraava huomio onkin sitten se, kun Hensu on yhtäkkiä edessäni ravissa ja kiskon Riston puoliksi sivuttain raviin ennen kuin törmäisimme tammaan. Oona ei kuitenkaan ole tarpeeksi nopea, vaan kuulen vain kuinka ori sujahtaa ohitsemme muutaman manauksen saattelemana.

”Olisitte voineet huutaa ravista” mutisen puoliääneen takanani kuuluvien sadatusten saattelemana katse tiukasti kiinnitettynä ratsuuni joka ei selvästikään ole tyytyväinen raviin siirtymisestä vaan viskoo päätään ja yrittää opetella ryöstämisen alkeita huonoin tuloksin. Viimein myös Rensu saadaan takaisin jonoon, Jaakolle jalustimet takaisin jalkaan ja mies muutenkin tukevammin satulaan – aivan kuten wear tokaisi, ’miksi sitä ei vain voisi köyttää sinne kiinni, ettei olisi koko aikaa tipahtamassa alas.’ Olen täydellisen samaa mieltä tytön kanssa.

”Tiedättekö tytöt mitä, tuolla raunioilla mihin aiomme nyt leiriytyä, kummittelee. Näettekö tuon vielä pystyssä olevan talon, älkää missään tapauksessa menkö sinne” Jaakko supattaa salaperäisesti taluttaessamme hevosia viimeisiä metrejä pienen ja säälittävän raunioiksi itseään kutsuvan kasan luo johon on fiksusti jo etukäteen varattu heinät hevosille ja myös jotain suuhunpantavaa ratsastajille.

”Juu, kyllä Jaakko, ja sinä varmasti suojelet meitä kaikelta” Pipsa murahtaa selvästi mieheen ärsyyntyneenä ja on valmis peittämään korvat käsillänsä jos mies vielä jatkaisi. Muut kuitenkin näyttävät eriävän mielipiteestä, ”minusta olisi oikein mukavaa jos sinä Jaakko suojelisit meitä”

Nana naurahtaa ja yrittää jonon perältäkin pysyä mukana keskustelussa.

”Älä kuvittelekaan, hyvä että osaa edes somia kengännauhansa” huokaisen ironisesti ja saan aikaan lauman kiukkuisia katseita.

”Kyllä minä..” Anne kuitenkin keskeyttää Jaakon valituksen lyhyeen informoimalla ainaiseen nopeaan kautta rantain –tapaansa mitä jokainen tekee ennen kuin on vapaa siirtymään ruoan ääreen.

”Aivan kun näitä ei olisi toistettu jo viittäkymmentä kertaa ennenkin” huokaisen Ristolle ja lasken käteni ruunan kaulan päälle nojaamaan.

”Tekisikö mieli mennä vilkaisemaan tuota autiotaloa mitä Jaakko niin kovasti väitti pelottavaksi?” Carkki virnistää suu täynnä leipää ja vilkaisee meitä muita vielä ruuan ääressä istuvia tyttöjä. Virnistän takaisin – kukaan ei voi olla tajuamatta myöntymystäni asiaan, ja pian myös Sastu, Mariel ja Josefiina nyökkäilevät innostuneena.

”Sieltä tulee takuulla hurja mörkö joka syö meidät kaikki suihinsa” piikittelen muita hymyssä suin noustessani ylös kiveltä, saaden pian seuraani loput neljä tyttöä.

”Hei, pitäähän meidän ottaa evästä sille kummitukselle” Mariel naurahtaa ja kaappaa mukaansa leivän – jonka kyllä uskon päätyvän enimmäkseen Marielin suuhun ennen kuin edes ehdimme kummituksen lähellekään.

”Mitä, onkohan siellä oikeasti jotain” Sastu henkäisee ja jähmettyy niille sijoilleen kuullessaan epämääräisiä askeleita talon sisältä ja vaimentunutta mutinaa.

”Ei siellä voi olla, eihän” Josefiina vinkaisee, ja pian kaikki tunkevat yhtenä kasana talon seinää vasten – mahdollisimman kauaksi ovesta.

”Ehkä meidän pitäisi käydä hakemassa Jaakko tänne” hymähdän sarkastisesti kun hengitykseni on jo vähän tasaantunut, mutta painaudun tiiviisti seinää vasten kuullessani taas tuon äänen. Ihan kun se olisi maininnut nimen Jaakko ja leiriläiset.

”Hei, minä kyllä tunnen tuon äänen!” Carkki huudahtaa voitonriemuisena saaden meidät muut säpsähtämään yhtäkkistä äänenvoimakkuutta.

”Tulkaa nyt, saatte varautua elämänne yllätykseen” Carkki virnuilee hiipiessään jo ovea kohti.

Saan ensimmäisenä jalkani liikkeelle ja hipsin perään, ”en ole koskaan ollut viisas” hymyilen takana seisoville tytöille jotka päättävät itsekin ryhtyä samaan leikkiin mukaan. Jos joku olisi sattunut nyt kiertämään raunioita, tämä olisi nähnyt mitä mielikuvituksellisimman näyn: viisi tyttöä kurkkimassa ovenraosta mahdollisimman huomaamattomina päät toistensa päällä – aivan kuin sarjakuvissa.

”Siis mitä tuo täällä tekee” tuhahdan ymmälläni ja kiskon loput tytöt rinkiin oven vierelle. Asia oli selvä, kun kerran Artsi on yllätetty suunnittelemasta selvästikin jotain epämieluisaa yllätystä, meidän tehtävämme on toki yllättää itse mies. Mutta miten, tyyliä pitää toki olla – pelkkä ’mitä sinä täällä teet’ paikalle ilmaantuminen on ehdottomasti pois laskuista.

”Hei, entä jos tehtäisiin näin…” Sastu supattaa pirullinen virne naamallaan saaden meidät kaikki virnistelemään.

”Ja Ada kulta, kiitos aamuherätyksesi, saat toimia uhrina” Mariel kuittaa, ja ennen kuin ehdin sanoa yhtä poikkinaista sanaa, roolini on jo selvitetty täydellisesti enkä todellakaan ole noilta saamassa mitään vapautusta tehtävästä. Mutisen muutaman julkaisukelvottoman lauselman tytöille ennen kuin nappaan Sastun valmiiksi kaivaman liinan, ja hiivin takaisin ovenrakoon odottamaan Artsin selän kääntymistä.

”Vihdoinkin” huokaisen Artsin syventyessä tutkimaan reppuaan, hiivin sydän pamppaillen miehen selän taakse, ja kietaisen nopealla liikkeellä liinan miehen suun eteen vetäen tämän samalla pystyyn seinää vasten. Samassa loputkin tytöt ilmestyvät esiin – hyvä kun tulivat, muuten olisin kironnut koko porukan syvimpään helvettiin jos he olisivat kehdanneet jättää minut yksin pyristelevät mienen kanssa – ja pian Artsi oli paketoitu kauniisti istualleen lattialle. Tämän ilme olisi pitänyt saada ikuistettua sillä hetkellä, niin syvällisen pettynyt se oli kun nöyryytyksen ajatus viimeinkin saavutti tämän aivot.

”Siis mitä te oikein kuvittelette tekevänne” mies sähähti, mutta vaikeni pian kuullessaan Sastun suunnitelmat tämän julkisen nolaamisen varalle. Ja samalla Jaakko saisi kuulla kunniansa kummittelun ideoimisesta – siitä ei kukaan voinut olla epävarma. Artsi ei vain oikein näyttänyt innostuneelta asiaan – mutta kukan nyt miehen mielipidettä olisi kaivannut?

Karoliina:
- Kaikki heppojen selkään, matka jatkuu kohti tallia, Anne kuulutti, joka sai porukkaan edes hitusen liikettä. Kaikki kömpivät sujuvasti tai vaikeuksien kautta ratsujen selkiin. Järjestyimme letkaan, joten tyydyin sullomaan itseni Rensun ja Bladen väliin. Letka lähti hitaasti liikkeelle, joten tyydyin vain laiskasti painamaan pohkeet Marin kylkiin. Iloinen puheen sorina kantautui varmasti metrien päähän, kun vyörysimme kohti Pyöstinvuorea.

- Au, mun ahteri ei enään kärsi tän jälkeen yhtään ratsastusta, Josefiina ulvoi, kun ravasimme tasaiseen tahtiin eteenpäin.

- Et ole ainoa, Ros kailotti letkan välistä, ja joka puolelta alkoi satelemaan myöntäviä vastauksia.

- Pyöstinvuori edessä!, Annen ääni sai muut hiljaisiksi. Tosiaan, möhkäle kohosi eteemme puiden takaa. Jostain suunasta tuli pari riemunkiljahdusta, sillä eihän tästä olisi pitkä matka takaisin Seppeleeseen. Toivoin hartaasti, että matka sujuisi ongelmitta, sillä Ada ja Pipsa olivat lentäneet hevosten selästä puolessa välissä, kun tyttöjen ratsut olivat säikähtäneet puskasta pompannutta rusakkoa. Pian letka hidastui rauhalliseen käyntiin, ja lähdimme tasaisessa tahdissa kipuamaan Pyöstinvuorta pitkin.

Huipulla tuiversi kesäinen tuulen vire, joka loppui siihen paikkaan. Kuulin Jaakon juttelevan Rosille, siitä kuinka väsynnyt mies oli. Muutkin leiriläiset jutustelivat kaikessa rauhassa, kun taas tunsin itseni syrjityksi. Hetken päästä kuitenkin Dreamer alkoi juttelemaan minulle siitä, kuinka kuuma tänään oli. Vastasin myöntävästi, ja siihen sitten lopahti keskustelumme. Mari oli kyllästynyt köpöttelemään Rensun edellä, vaan päätti alkaa hankalaksi. Tamma alkoi pyörimään vimmatusti orin takana, ja minulla oli täysi työ pitää se liikkeellä. Sihahdin hampaitteni välistä jotakin epäselvää tammalle, joka ei kuunnellut sanakaan.

- Ongelmia, Karoliina?, kuului naisääni letkan edestä.

- Pikkuisen, tokaisin nopeasti, ja sain Marin kääntymään oikeaan asentoon. Huokaisin helpotuksesta, kun lähdimme laskeutumaan vuorta alas. Kohta pääsisimme tallille - pitkän ja rasittavan matkan jälkeen. Hetken päästä alkoi joka puolelta kuulumaan väsynyttä nirinää. Itsekkin olisin tahtonnut nurista oikein olan takaa, mutten jaksannut. Vihdoin hevosetkin tunisvat pehmeämpää maata jalkojensa alla, kun olimme laskeutuneet vuoren.

Laukkaa nostaessamme, Mari kompuroi hetken. Tamma nosti laukan suht hienosti, ja minä hötkyin selässä. Yht'äkkiä eteemme oli ilmestynyt juuri, jonka edessä oli syvä kuoppa. Tamma astui suoraan kuoppaan, kuului ikävä rusahdus ja sen perään kimeä tuskan hirnunta. Kiljaisin, Marin alkaessa kaatua. Loikkasin äkkiä hädissäni tamman selästä, joka jo oli siinä sekunnissa lysähtänyt maahan. Kuumat kyyneleet kihosivat silmiini, kun katsoin kivusta kärsivää tammaa. Seppele sinitti jo metsän takaa, eikä sinne olisi pitkä matka. Muu joukko oli juossut tuhatta ja sataa luoksemme, Anne etunenässä. Aloimme yhdessä kaikki kannustamaan ja tukemaan kimoa hevosta, joka raskaasti ja haluttomasti kipusi vaivoin kolmelle jalalleen. Anne käski minun riisua Marilta satulan ja suitset, ja tein työtä käskettyä. Tärisevin käsin liutin satulan alas hikoilevan hevosen selästä. Suitset olivat oikea ongelma, sillä Mari ei meinannut luopua kuolaimista ja käteni olivat yhteistyö haluttomat. Onnistuin kuitenkin saamaan suitset pois hikoilevan hevosen päästä. Mari ei saisi kuolla! Anne tutki loukkaantunutta Maria, joka hoippui paikallaan. Naisen huolestunut katse antoi minun ymmärtää. Marin jalka oli mennyt poikki, ja kaikki oli tapahtunut kuin pahimmasta kauhuleffasta tai painajaisesta.

Siinä sekunnissa kivuista kärsivä tamma rysähti maahan, ja koko porukka perääntyi peloissaan. Anne käski jonkun, joka saisi puhelimen esnimmäisenä esille, soittamaan eläinlääkärille. Juuli oli nopein, ja tyttö alkoi naputtelemaan Annen luettelemaa numeroa. Jalkani olivat kuin hyytelöä, jotka eivät kannatelleet minua enään. Rysähdin polvilleni, kiivaasti hengittäen. Mari makasi parin sentin päässä minusta, enkä voinnut kuin tuijottaa tuota rakasta hevosta. Jollain keinolla pääsin ryömimään kimon hevosen vierelle, purskahtaen itkuun. Mari, nyt olisi sinun aika lähteä. Tiesin sen sata prosenttisesti.

Eläinlääkäri kiirehti niin nopeasti kuin pääsi onnettomuuspaikalle, kun taas minä hoipuin pystyyn. Kuumasta ja aurinkoisesta päivästä olisi tulossa painajaismainen myrsky. En pystyisi seuraamaan vierestä, kun elämäni rakkaus laukkaa vihreimmille laitumille. Kompuroin kalpeana läheisen puskan luokse, jonne laskeuduin istumaan. Puskalta näki selvästi Marin, eläinlääkärin ja leiriläiset. Mutta silmäni olivat niin sumeat itkemisestä, etten hahmottanut heitä. Kuulin eläinlääkärin selittävän, että tamman jalkaa ei saisi enään koskaan kuntoon, ja se pitäisi lopettaa. Anne hättyytteli leiriläiset kauemmaksi. Se tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta, eläinlääkärin kaivaessa lopetuspiiikin laukustaan.

- Ei, ette saa!, Kiljuin, vaikka se kuulosti enemmän ulvomisen ja rääkymisen risteytykseltä. Yritin kömpiä seisomaan, mutta jalkani eivät antaneet siihen lupaa. Hieraisin silmiäni, ja näin selvästi miehen tuikkaavan piikin Mariin. Kiljuin hysteerisenä, ennen kuin kaikki pimeni.

- Karoliinaaa!, huhuuu!, kuulin äänen, ja ravistelua kaupan päälle. Rävytin silmäni auki, ja huomasin Carkin, Annen ja Pipsan edessäni. Könysin istumaan, ja tärisin kauttaaltani. Vilkaisin ympärilleni, ja näin itseni oleskeluhuoneen sohvalla. Vilkaisin väsyneen ja kysyvän katseen kaikkiin kolmeen, jotka seisoivat edessäni. Anne nyökkäsi surullisen näköisenä, ja rysähdin takaisin makuuasentoon. Kaikki oli nyt pielessä. Mari oli taivaassa, Celen, Kamun ja muiden hevosten kanssa. Yht'äkkiä tunsin tarvetta ulvoa surusta ja nauraa hulluna. Niin tein, mutta tein sen sekaisin. Yrittäessäni itkeä, nauroin hysteerisesti, kun taas nauraessani ulvoin sydäntä särkevästi. Lopulta palasin takaisin tolkkuihini, ja väsyneenä jäin makaamaan sohvalle.

- Huuda, jos tarvitset jotain, Anne sanoi, ja lähti Pipsan ja Carkin kanssa natisevia portaita alas. Tänään haluaisin olla vain omissa oloissani, en välittää kenestääkään muusta.

Päätäni kivisti ikävästi, kun laskeuduin alas talliin. Jotkut leiriläiset olivat tulleet tukahduttamaan tylsyytensä hevosten harjailuun. Minulla ei olisi enään ketään, jota saisin rapsuttaa tai halailla. Tunsin taas tarvetta vollottaa, mutta sitä en tekisi. Ros, Jossu ja moni muukin rupattelivat iloisina vähän matkan päässä. Nähdessään minut, he hiljentyivät tottaalisesti. Kiirehdin ulos, ennen kuin kukaan edes kerkesi räpäyttää silmiään. Ulkona oli entistä enemmän ahdistavaa, kun näin ne kaikki hevoset laitumilla. Tahtoisinko enään ikinä uutta hoito hevosta? Lopettaisinko Seppeleessä käymisen? Nuo kysymykset olivat kuin zombi, joka seurasi minua taukoamatta. Juoksin veltoilla jaloillani kauas muista, sillä heidän iloinen puhuminen tai nauraminen sai minut murtumaan totaalisesti.

Kello oli puoli kymmenen, kun väsyneen oloiset leiriläiset laahustivat leirimökkeihin. Saunamökkiin meni Juuli, Oona, Josefiina, Sastu, Pipsa, Dreamer ja Carkki. Toiseen mökkiin meni Wear, Ros, minä, Ada, Nana ja Mariel. Simät lurpallaan kömmin alapedille, ja jäin kuuntelemaan toisella korvallani muiden keskusteluja.

- Ah, huomenna pääsee kotiin, Adan kuiskaus kaikui mökissä. Joka suunasta kuului myhäilyä ja myöntäviä vastauksia. Tyydyin itsekkin vastaamaan heikosti myöntävästi. Yläpuolellani oleva Wear kurkisti laidan ylitse. Tyttö tapitti hetkisen minua, ennen kuin tajusin hänen katseensa merkityksen.

- Kaikki kunnossa, tyydyin vastaamaan laiskasti ja väsyneesti, ennen kuin käänsin kylkeäni. Oikeasti mikään ei ollut enään kohdallaan, varsinkin kun Mari oli jättännyt minut yksin tähän julmaan maailmaan.

- Hyvä, Wear mutisi, ennen kuin veti päänsä ylös. Mökki hiljeni pikkuhiljaa, mutta hetken päästä alkoi kuulumaan hiljaista tuhinaa. Ajatellessani Maria, tuota rakasta tammaa, aloin nyyhkyttämään vuolaasti. Hetken päästä itkettyäni, nukahdin surullisena.

Karoliina

Wear:
Viimeinen leiripäivä

Tunnelma oli apea vaelluksemme viimeisenä päivänä. Hiljaisina kaikki pakkasivat tavaroitaan, telttoja purettiin, ja hevosia valmisteltiin matkaan lähtöön. Annoin katseeni vaeltaa ympäri leiripaikan, jonne olimme siksi yöksi asettuneet. Haikeana ystäväni kokosivat kukin tavaroitaan kasaan, eikä paikkaa täyttänyt tuttu, iloinen rupattelu, jonka olin tottunut kuulemaan aina tämän porukan seurassa. Nyt kaikki vain keräilivät hiljaisina kamojaan, missään ei laulettu, ei naurettu, eikä juteltu. Minäkin huokaisin syvään, nappasin viimeisen likaisen paidan maasta mukaani, ja tungin sen reppuun.

- Eiköhän sitten lähdetä! Anne huikkasi, saaden kooko porukan valumaan ratsujen luokse. Taiga seisoi rauhallisen aloillaan, minun kiinnittäessä satulalaukkua paikoilleen.

Kun Ros ja Jaakkokin oli saatu heivattua heppojen kyytiin, hiljainen letka lähti kävelemään kotia kohti. Minä vilkaisin vielä viimeisen kerran taakseni, ja hymyilin muistellessani viimeisen viiden päivän kokemuksia.

Taitoimme matkaa ensin käynnissä, ja siirryimme sitten raviin. Anne johdatti meidät järvenrantaa pitkin kohti Pyöstin vuoria. Saimme vielä retkemme viimeiset laukat Pyöstivuoren alla sijaitsevalla pitkällä rantahietikolla. Ponit näyttivät kaikki nauttivan täysin siemauksin vauhdista, vaikka kaikki vähän uupuneita olivatkin. Kiipesimme suurehkon ja vaikuttavan näköisen vuoren huipulle rauhallisesti, käynnissä edeten. Taigaa ei onneksi haitannut juurakot ja muut kivet, joita polulla sattui eteemme. Muut hevoset nimittäin kompuroivat ja huojuivat vähän epävakailla askelmilla, ja muutama ratsastaja oli suistua satulasta ponin kompuroidessa juurakkojen seassa. Kaikki uurastus kuitenkin kannatti. Huipulta oli todella upeat näköalat alas laaksoon, eikä kukaan voinut kuin huokailla vaikuttuneena.

- Wow, mä en ole tainnut ikinä nähdä mitään tälläistä! Huudahti Nana, saaden muut nyökkäilemään yhteisymmärryksestä.

Pian jatkoimme kuitenkin matkaa. Laskeuduttuamme alas vuorelta, lähdimme ravissa taittamaan matkaa kohti Seppelettä. Kun polun pohja sitten muuttui tasaisemmaksi, eikä juurakoita ja kiviä ollut enää kovin paljoa, antoi Anne meidän siirtyä kevyeeseen laukkaan. Taiga syöksähti halukkaasti innokkaaseen laukkaan avut saatuaan. Pidätin innostunutta ponia vähän, ja annoin sitten ohjien vähän löystyä. Nyt kaikista poneista oli löytynyt ylimääräinen vaihde, ja matka taittui nopeasti. Kaikki tiesivät matkan seuraavan määränpään, kodin.

Laukatessamme vauhdikkaasti puiden reunustamaa suoraa, pysähtyi kaikkien vauhti täysin. Taiga oli kaatua polvilleen edessämme ratsastavan Dreamerin pysäyttäessä ratsunsa siihen. Kuulin kovan tuskanvinkaisun edestä päin, mutten osannut yhdistää ääntä mihinkään. Ensin ajattelin sen olevan tuulen tekemiä tepposia, mutta kun vilkaisin sitten Dreamrin ohi jonon etupäätä, huomasin myös heidän seisauttaneen ratsunsa. Kaikki vilkuilivat hermostuneina eteenpäin, ja vasta sitten huomasin maassa makaavan Marin. Tamma makasi aivan hiljaa aloillaan, tuskin hengittäen. Sen kaunis, valkoinen pää oli painautunut vasten maata, ja hevosen jalat sojottivat mikä mihinkin suuntaan. Minun piti vetäistä kiivaasti henkeä etten olisi pyörtynyt siihen paikkaan.

Kesti hetken, jos toisenkin, ennen kuin ihmiset saivat vauhtia töppösiinsä. Minä laskeuduin nopeasti alas Taigan selästä, ja ojensin ohjakset Dreamerille. Tyttö otti ne hämmentyneenä vastaan, minun jo juostessa maassa makaavan Karoliinan luokse. Tyttö istui kauhistuneena vähän matkan päässä Marista. Näin kuinka epäusko, pelko, ja kauhu kohosivat tytön silmiin, ja en voinut kuin laskea myötätuntoisesti käteni Karoliinan olalle, ja auttaa tämän sitten seisomaan.

Kun eläinlääkäri viimein saatiin paikalle, olivat kaikki jo tilanteen tasalla. Tammasta näki, ettei mitään ollut tehtävissä. Seisoimme kaikki hiljaa paikoillamme, ja katselimme surullisina, kuinka eläinlääkäri pisti piikin kauniin, kimon hevosen kaulaan.

Tallissa vallitsi surullisen epäuskoinen tunnelma. Hevosetkaan eivät enää osanneet nauttia kotiintulosta, vaan kaikki seisoskelivat väsyneinä ja apeina karsinoissaan. Taigakaan ei jaksanut höristä tai tuuppia minua, tamma tyytyi vain nuuhkaisemaan käsiäni astellessani sen karsinaan. - Huomenna kaikki on jo paremmin, kuiskasin ponille, ja kiedoin käteni tamman kaulan ympäri.

-wear&taiga-