Palaa edelliselle sivulle

Elokuun 2008 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen ehdotuksiin ja perusteluihin. Lopullisen valinnan tekee Anne. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Piirrustukset

Piirtäjä: Pipsa, Kuva: Pipsa ja Pampula talutustunnilla
Anne: Rauhalliset värit. Kiva tapahtumakuva, joka myös muistuttaa, että Pampula on aivan tavallinen tuntiponi.


Piirtäjä: Josefiina, Kuva: Josefiina ja Riina koskella
Anne: Tämä nyt vaan on niin übersöpö kuva!





Piirtäjä: Maikku, Kuva: Valmistautumista näyttelyihin
Anne: Tunnelmallinen tusseilla piirretty kuva. Ponilla on kivasti koristuksia ja piirroksesta huokuu iloinen tekemisen meininki.
Kohokohdaksi piirosta ehdotti myös Sastu.


Sarjakuvat

Humu ja Magnet maastoretkellä, © Magnet

Anne: Huolella tehty sarjakuva, jota on helppo seurata. Kuvat ovat seesteisen kauniita.
Wear: Sarjakuva aivan mahtava!

Kohokohdaksi tarinaa ehdottivat myös Nana, Karoliina ja Sophie.

Missä on Cassu, © Sastu

Anne: Värikäs ja surullinen sarjis.
Carkki: Aivan ihana sarjis, melkein tippa linssiin.
Mariel: Aivan ihana, melkein tuli itku, kun luin sitä.
Karoliina: Todella ihanasti tehty.
Sophie: Oikein kaunis.


Hoitotarinat


12.08.08 tiistai - Kateutta ilmassa

Istuin kyllästyneenä maneesin kovalla penkillä. Seurasin silmä kovana jatkokurssia, johon Taiga oli joutunut. Pipsakin istui vieressäni otsa kurtussa. Oppilaat istuivat ratsujensa selissä velttoina. Jalat vispasivat edes takas, kädet heiluivat, ja pohkeet pamputtivat ponein kulkiä armottomina. Pipsa huokaisi syvään, ja katsahti minuun.

- Tää ei ole mitään kaunista katsottavaa, tyttö huoahti.

- Niimpä, vastasin. Seurasin nyt katseellani Taigalla ratsastavaa, punatukkaista tyttöä. Tämä kiskoi taigaa suusta kaikin voimin, ja kun poni sitten pysähtyi, tyttö palkitsi sen potkaisemalla vihaisesti pohkeillaan. Taiga ei pitänyt tälläisestä käsittelystä, ja tamma yritti kaikin keinoin välttää tytön apuja, ja luikahtaa sen alta pois. Ratsastaja oli kuitenkin päättäväinen, ja tiukasti vasemmasta ohjasta vetäen kaartoi Taigan voltille.

- Annukka, hellitä vähän niistä Taigan ohjista, se kääntyy jo niin paljon kuin pystyy! Anne neuvoi, mutta tyttö ei korvaansa lotkauttanut Annen ohjeille, vaan potkaisi Taigaa uudelleen pohkeilla. Minä purin huulta etten olisi alkanut kirkumaan tytölle. Näin miten Taiga epätoivoisesti yritti pudottaa ratsastajansa selästä, mutta joka kerta tyttö rankaisi sitä raipalla tai pohkeella. Kun oli seurannut tuntia vielä viitisen minuttia, sain lopulta tarpeekseni, ja pakenin maneesista Pipsa kannoillani oleskeluhuoneeseen.

Oleskeluhuoneen sohvalla istuskelikin jo muutama tuttu naama, joita moikkasimme Pipsan kanssa molemmat vähän apeina.

- Höh, mikäs nyt on? Chao kysyi kummastuneena, seurattuaan meitä katseellaan vähän aikaa.

- Me oltiin just kattomassa jatkokurssilaisten tuntia. Ponit saa kyllä siinä aikamoista kyytiä, Pipsa vastasi Chaolle, joka nyökkäili tietäväisenä.

- Joo-o, se on kyl aika raakaa, tyttö sanoi myötätuntoisesti.

Poristuamme puolisentuntia kaakaota hörppien oleskeluhuoneen sohvilla, minä sipsutin tallin puolelle, odottelemaan jatkokurssin päättymistä. Kun kello sitten lopultä näytti tasain neljää, minä juoksin suoraan ratsastuskentälle, jossa kiiruhdin Taigan luokse. Tamman ratsastaja oli juuri noussut alas selästä, ja oli nostamassa jalustimia ylös minun astellessa paikalle. Taiga hörähti tuttavallisesti minut tunnistaessaan, saaden ratsastajan vilkaisemaan minua vihaisesti.

- Mä voisin auttaa sua riisumaan Taigalta varusteet, ehdotin tytölle.

- Ei kiitos, mä pärjään itsekkin, Tyttö vastasi, ja vilkaisi minua kuin halpaa makkaraa. Niimpä jäin orpona seisomaan keskelle ratsastuskenttää, Annukaksi kutsutun tytön taluttaessa hoitsuani kohti tallia.

Hetken seistyäni hämmentyneenä paikoillani, lähdin juoksemaan Taigan ja Annukan perään. Kun saavuin sitten Taigan karsinan oven eteen norkoilemaan, Annukka mulkaisi minua murhaavasti, ja riisuttuaan satulan Taigalta, heitti sen suoraan syliini. Otin satulan typertyneenä vastaan.

- Jos sä kerta haluat auttaa, niin vie se satula vaikka paikoilleen. Annukka sanoi, ja jatkoi sitten Taigan suitsien purkamista. Hämmentyneenä kiikutin satulan satulahuoneeseen, ja pujotin sen omalle paikalleen telineeseen.

Kun palasin Taigan karsinalle, oli Annukka riisunut jo ponilta suitset, ja harjaili sitä innokkaasti. Taiga seisoi apaattisena aloillaan, eikä näyttänyt juurikaan edes huomaavan ratsastajaa karsinassaan. Minä kävelin hitaasti taigan karsinan ovelle, ja kun kurkotin karsinan puolioven ylitse rapsuttaakseni Taigaa, asteli Annukka luokseni.

- Mä harjaan tätä nyt, sä voit lähteä. Tyttö tuhahti, ja palasi sitten harjaamaan Taigaa. Huokaisten katsahdin vielä Taigaa, joka seisoi korvat höröllä, minua uteliaana katsellen. Vilkaisin vielä nopeasti Taigaa harjailevaan Annukkaan, joka nyt oli siirtynyt harjailemaan ponin päätä, samalla leperrellen sille. Tunsin kateuden vihlaisun syvällä sisimmässäni, ja jouduin taas napauttamana hampaani kiinni huuliini, etten parahtaisi katkeraan itkuun. Itkua niellen kiirehdin satulahuoneeseen, ja vajosin toimettomana sohvan nurkkaan.

Palasin Taigan karsinalle vasta Annukan poistuttua karsinasta. Taiga kurkki uteliaana puoliovensa ylitse, ja minun astellessa paikalle, poni hörähti ystävällisesti. Annukka oli harjannut Taigan kieltämättä oikein puhtaaksi, ja saatoin nähdä tamman karvan kiiltävän valon osuessa siihen. Huokaisin syvään, ja painoin pääni vasten Taigan otsaa. Poni puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni, ja kutitteli turpakarvoillaan poskeani. Hymyilin tammalle vähän surullisena.

- Sua ei kuule kukaan vie multa pois, kuiskasin Taigalle, ja kiedoin käteni hellästi ponin kaulan ympäri.

Hoidettuani Taigan yökuntoon, pyyhkäistyäni sen suitset ja muut varusteet puhtaiksi, pakkasin omat tavarani, ja lähdin lampsimaan kotia päin. Matkalla bussipysäkille huomasin Annukan, ja muutaman tämän kaverin kävelevän vähän matkan päässä edelläni. Bussipysäkille päästyämme tytöt jäivät vähän matkan päähän, ja näin Annukan kuiskuttelevan jotain, ja osoittelevan minua. Pian tytöt kävelivätkin lähemmäs, ja ryhtyivät juttelemaan toistensa hoitsutoiveista kuuluvalla äänellä. - Anne puhui jotain sellaista, että mä saisin alkaa hoitamaan Taigaa tässä lähiaikoina, Annukka sanoi ylimielisesti, ja sai kaverinsa huokailemaan kateellisina. Vilkaisin tyttöä suuttuneena. Tiesin, ettei tämä puhunut totta, mutta siltikin pieni epäilys kalvoi mieltäni. Sysäsin kuitenkin ne ajatuksen pois, ja tyydyin vain vilkaisemaan Annukkaa vihaisesti. Tämä vastasi katseeseeni ylimielisellä tuhahduksella, ja nousi pysäkille ajaneeseen bussiin. Katselin bussin menoa, ja tunsin itseni todella pieneksi ja avuttomaksi.

-wear&Taiga-

Anne: Riipaiseva kertomus siitä, että tallielämä ei aina ole toiveitten mukaista.

19.8.2008 - Päähänpistoja?

Huokaisten lähdin tarhan luota talliin ja seisahduin valkean pallomahani ovelle. Onneksi tamma oli saanut vähän liikuntaa vaellusleirillä joten ihan pohjalta en joutuisi aloittamaan. Otin tamman käytävälle ja aloin harjata sitä tarmokkaasti. Tänään veettäisiin kunnon koulutreeni. Hain satulahuoneesta Blondin kamat ja laitoin sen kuntoon tuntia varten.

-Moikka! Mikäs Rosin saa noin puremaan huulta?, Anne sanoi rypisti otsaansa.

-Ei mitään vakavaa!, kiirehdin sanomaan heti ensimmäiseksi, - Miä vaan tuossa sain älynväläyksen ja osallistuin Blondin kanssa sinne PKK-cupiin...

-No sehän on hienoa! Blondin kunto on kohentunu huomattavasti ja kohta kohenee lisää!, Anne huudahti ihmeissään. - Mihin muuten osallistuit?

-Koulussa Helppon C:hen ja B:hen ja sit esteillä 50cm ja 60cm ja kentässä helppoon.

-Ohhoh! Siinä on sulla tekemistä, mut ainakin kilpailukokemusta tulee lisää, työhän ette oo ees yhessä viel kisannu?

-Siis Blondi ei oo kisannu koskaan! Mut onhan mulla sitten se Kaikka, jolla osallituis vähän vaikeempiin...

- No, onnea matkaan!, Anne huikkasi ja jatkoi matkaansa.

Maneesissa nousin tamman selkään ja säädin jalustimet sopiviksi. Huokaisin syvään ja kokosin itseni. Annoin tammalle pohkeita ja se lähti liikkeelle.

Menimme pitkin ohjin muutaman kierroksen jonka jälkeen kokosin tamman ja annoin avut ravia varten. Pyrin pitämään temmon hyvänä ja muutaman kerran sai käyttää raippaakin, onneksi tällä kertaa olin ottanut pitkän kouluraipan mukaani.

Taivuttelin tammaa puolelta toiselle erilaisilla serpentiineillä ja kiemuraurilla. Blondi kulki rytmikkäästi ja hyvässä muodossa.

-"Kisoihin pitää ehkä ottaa kannukset mukaan...", mietin kannustaessani tahmeaa tammaa eteenpäin.

Kun tamma alkoi notkistua hyvin kumpaankin suuntaan siirsin sen käyntiin ja annoin hetkeksi ohjaa. Huomasin että meitä seurailtiin katsomosta mutta päätin olla välittämättä ja keskittyä vain omaan suoritukseeni, kuten kilpailuissakin.

Kun olin hetken kävellyt kokosin taas tamman ja annoin laukkapohkeet. Laukka nousi yllättävän hyvin ja raskas tamma lähti jytistelemään uralle. Tein pari isoa ympyrää ja pari vaihtoa pituushalkaisijalla.

Kun olin tyytyväinen suoritukseen ja tammaan päätin lopettaa siltä päivältä ja otin loppuravit keventäen. Blondi vaikutti väsyneeltä mutta silti kuuliaiselta. Vilkaisin kelloani ja se näytti että olimme treenanneen 55minuuttia.

Jäähdyttelyn jälkeen vein hikisen tamman talliin ja kuivasin sen huolella. Villaloimi päällään se jäi hamuilemaan heiniä, kun itse lähdin juomaan teetä.

-Moi Ros!, hätkähdin rajusti.

-Ai moi Carkki! Hitto kun säikäytit.

-Sori..., sanoi tyttö joka kömpi ylös pöydän alta leipäviipale kädessään. -Voipuoli alaspäin?

-Jep..., Carkki vastasi ja nenäänsä nyrpistäen heitti karvaisen voileipänsä roskikseen.

Kun olin hörppinyt teeni laskeuduin takaisin alakertaan ja päätin vähän rentoutua ennen Topia ja hain Rontin sisälle sateesta. Harjasin orin huolella ja tarkistin sen jalat sillä se oli joskus vähän kolho jaloistaan riehuessaan tarhassaan. Harjaussession jälkeen hain valjaat ja valjastin orin. Päätin että lähtisin yksin liikkeelle tänään ja nappasin kypäräni mukaan.

Talutin nätisti vierelläni kulkevan orin kärryjen luokse ja peruutin sen aisojen väliin. Tämä sujui kuin vanhalta tekijältä joten kiittelin oria vuolaasti.

-Tehdään vaan pieni lenkki kaveri, kuiskasin orille kiinnittäessäni aisoja valjaisiin kiinni.

Kipusin rattaille ja otin ohjat käsiini. Maiskautin ja ori lähti nytkähtäen liikkeelle. Ohjasin sen kohti hiekkatietä, joka veisi metsän suuntaan. Annoin Rontin valita itse vauhdin joten se tarpoi eteenpäin rivakassa käynnissä. Laskin vähän ohjaa mutta kuitenkin pidin ne niin että ori olisi hallinnassani jos jotain yllättävää kävisi.

Polun kohdalla Rontti yritti viedä minua metsään mutta ohjasin sen päättäväisesti jatkamaan tietäpitkin.

-Ei kärrien kanssa mennä mettään senkin tonttu!

Päästessämme isommalle hiekkatielle katsoin ettei autoja tullut ja käänsin orin oikeaan laitaan. Maiskautin ja käskin Rontin raviin. Ori lähti kiitämään pitkin tietä matkaavoittavassa mutta hallittavassa ravissa. Nautiskelin itse vauhdista ja vilkaisin aina välillä ettei takaamme tullut mitään.

Leikittelin mielessäni ajatuksella alkaa harrastaa oriilla valjakkoajoa, sillä valitettavasti ravihevoseksi ei norikerista olisi. Tien päässä hidastin käyntiin. Ronttin hangoitteli ensin vastaan mutta kuolaimen voima sai sen pian taipumaan tahtooni.

-Hyvä poika!

Kävelimme takaisin pihaan asti jossa hyppäsin alas kuskinpenkiltä ja irrotin aisat. Työnsin kärrit takaisin paikalleen ja vein Rontin sisälle.

Riisuin orin kamppeet ja sen jälkeen harjasin sen ja laitoin sadeloimen päälle. Vein vierelläni muodonvuoksi teutaroivan orin tarhaan ja sen jälkeen päätin vähän haukata evästä.

Topin kanssa päätin tänään pitää vapaapäivän, koska oloni oli vähän kuumeinen, joten lähdin kotiin.

Anne: Monipuolista toimintaa heppojen kanssa. Jouhevasti kirjoitettua tekstiä, rytmitys hyvä.

26.08. - Is this a dream, is this a fantasy

Kieppuvat lehdet pyörivät tuulessa - harvinaisen kirpeässä tuulessa, joka ihan henki syksyä. Tällä kertaa olin päättänyt kävellä tallille, enkä edes hytissyt t-paidassani ja fleecetakissani. Niiden lisäksi minulla oli mustat, löysät tuulihousut ja jaloissani kärsineet, maailmaa nähneet Blendit. Hiukseni olivat superpörröiset ja kasvot punaiset, ilme haltioitunut. Samapa tuo ulkoinen olemukseni, mielialani oli parempi kuin päiviin!

Koulussa ei ollut ollut mitenkään ihmeellistä, mutta pelkkä Seppeleen ja Riinan ajatteleminenkin sai minut iloiseksi. Ja nyt tuolle sisälmyksissäni kuplivalle riemun tunteelle oli fiksu selityskin: tänään olisi 21 hoitokertani! Tietenkään varsinaisena 'merkkipäivänä', eli viime hoitokerralla, en ollut koko asiaa muistanut. Tänään voisimme sitten juhlia senkin edestä...

Annoin mp3seni kuljettaa minut kauas, kauas pois lähestyessäni Seppelettä ripeää tahtia. Black Eyed Peas oli minulle hyvän mielen musiikkia (ja tietenkin salainen rakkauteni Justin Timberlake, jota en ikinä myöntänyt kenellekään, krhm!) ja jammailin jälleen täysin rinnoin. Rytmi, sanat ja melodia, kaikki vaan... toimi. Loppumatkasta intouduin jopa hyppelehtimään innosta kihisten.

"Heiiiii!" hihkaisin heti, kun kiskaisin tallin oven auki.

"Moi?" Käytävällä seisovat Sophie (ihme kyllä, olin sisäistänyt ex-Kismetin uuden nimen nopeasti) ja Johanna tuijottivat minua ihmettelevästi.

"Ootko sä voittanut lotossa tai jotain?" Sophie kysyi.

"En, parempaa", minä virnistin suupielet korvissa.

"Saat oman hevosen?" Johanna ehdotti.

"No ei nyt liioitella", pyöritin silmiäni. "Mä olen hoitanut Riinaa jo peräti parikymmentä kertaa!"

"Ei muuta ku onnea", Sophie naurahti. "Hyvä alku.. verrattuna vaikka wearin kahteensataan..."

"Älkää yrittäkö latistaa mun mielialaa", piipitin. "Riinan kanssa se ON paljon, se ei ole ihan niitä... tasaisimpia ja rakastavimpia hoidettavia!"

Hevoset olivatkin bokseissaan. Hain tottuneesti harjat satulahuoneesta ja menin Riinan karsinan ovelle. Arkisia jutellen availin karsinan ovea, kun kuulin oudon äänen. Jähmetyin paikoilleni, minä vain kuvittelin, tietenkin minä kuvittelin.. Ei. Ääni kuului uudestaan.

Hitaasti nostin katseeni ja kohtasin Riinan tummat silmät. Tällä kertaa hevonen ei karannut karsinan nurkkaan, ei kääntänyt ahteriaan minua kohti, ei ilkeillyt laisinkaan. Se seisoi korvat hörössä ja katsoi minua uteliaana. Ja se ääni...

"Riina...?" Ääneni oli tuskin kuiskaus.

Ja vielä kerran. Kyyneleet melkein nousivat silmiini, kun vihdoin varmistuin asiasta: Riina hörisi minulle.

"Sä.. sä..." Pudistin päätäni, en saanut sanoja suustani. "Mä en.. Voi herranjumala, Riiviö!" Aukaisin karsinan oven ja olin ottamassa ensimmäisen yli-innokkaan askeleen tammaa kohti, kun se astahti epävarmasti taaemmas. Päätin ottaa rauhallisemmin ja jäin paikalleni seisomaan. Rautias tuli nuuskimaan minua ja nypläsi hellästi huulillaan paitani helmaa.

"Sä hörisit mulle", kuiskasin lumoutuneena. "Me edistytään, ihan totta. Monen tuskaisen tunnin jälkeen me.. me edistytään." Kohotin varovasti käteni, eikä Riina tällä kertaa väistänyt kosketustani. Silitin sen leveää läsiä varovaisesti, hymyn levitessä huulillani ja lopulta halasin tamman kaulaa.

"Voiko sua täydellisempää ollakaan?"

Kerrankin Riina ei potkinut, ei näykkinyt, ei kiemurrellut, ei väistänyt, ei tehnyt oikeastaan mitään inhaa. Se vain seisoi paikallaan, liikehti ehkä välillä sinne tänne, kuunteli käytävän ääniä, pökki minua selkään, haisteli harjoja ja ehkä.. ehkä jopa nautti harjauksesta. Harjasin hoitohevostani pitkin, lempein ottein, koko ajan hymyillen niin että suupieliä särki. En voinut millään uskoa, että Riina oli todella hörissyt minulle. Alkoiko se tottua minuun, läsnäolooni, ja hiljalleen myös hyväksyä minua? Melkein liian ihana ajatus ajateltavaksi!

Ihmeiden aika ei ollut ohi, sen totesin lopullisesti kun kurotuin pahinta peläten harjaamaan Riinan mahanalusta. Mutta se ei saanut kohtausta siitäkään! Tamma nosti päätään, luimisti korviaan ja heilautti häntäänsä, mutta kun juttelin sille rauhoittavasti, huokaisi se syvään ja rentoutui uudelleen. Kun olin saanut tamman harjattua, puhdistin vielä kaviot - ei ongelmia siinäkään, mitä nyt neiti yritti vähän puraista pepusta - ja sitten vain rapsuttelin tammaa. Se haisteli minua kuin olisi vasta nyt huomannut, että sillä todella oli joku muukin kuin Chao, joka sitä vakituisesti kävi katsomassa ja hoitelemassa. Nautin hevosen hellävaraisista turvankosketteluista täysin rinnoin, sillä tiesin, miten kovan työn takana ne Riinan kanssa olivat. Ei, tamma ei todellakaan luottanut minuun vieläkään, ja kavahti epäluuloisesti kauemmas jos tein yhdenkin virheliikkeen, mutta tämä oli alku. Ja loistava sellainen.

Vihdoin hätkähdin Riinan säkää jynssätessäni ja päätin viedä sen harjat takaisin paikalleen. Satulahuoneessa minua vastaan tuli Pipsa, joka purskahti iloiseen nauruun huomatessaan punaisilla kasvoillani ikionnellisen ilmeen.

"Mistäs nyt tuulee?"

"Riina alkaa vihdoin hyväksyä mua", vastasin syvään huokaisten.

"Hienoa", Pipsa nyökkäsi. "Siitä se lähtee. Riina ei taida olla niitä helpoimpia hevosia, hehe."

"No ei kyllä", irvistin. "Ja meillä on vielä loputtomasti työtä, mutta sentti on miljoonan alku."

"Ai Sentti? Niin, sillehän voi tullakin Miljoona-niminen huippujälkeläinen", Pipsa hirnui ja olin mätkäisevinäni tyttöä dandylla. En voinut kuitenkaan olla hymähtämättä, kun tyttö painui toisen hoitsunsa Pampulan luokse yhä hykerrellen.

Kävin hoitajien oleskeluhuoneessa mässäämässä eväät, jotka olin kerrankin muistanut ottaa mukaan. Pari mummon sämpylää juusto- ja kinkkutäytteellä menivät hetkessä, eikä muidenkaan alassaannissa ollut ongelmia. Sitten vein Riinan käytävälle odottamaan, kun siivosin pikapikaa sen karsinan. Tiesin, että tamma ei pitänyt karsinassa olemisesta sillä aikaa, kun sen asuntoa putsattiin. Eiväthän prinsessat halua katsella palvelijoidensa aherrusta!

Kun Riina kerran oli käytävällä, päätin tehdä siitä oikein hienon. Kiillotin sen vielä pölyharjalla, kostutin lautaset ja tein niille kammalla sellaisen jännän 'kuvion', selvitin hännän ja harjan, puunasin jalat superhuolellisesti, puhdistin sierainten ja silmien ympäristön (huh, jälkimmäisestä meinasi tulla konflikti!) ja tein vielä tammalle hienot letit. Hetken mielijohteesta laitoin kavioihin vielä kaviorasvaa, ja sitten katselin Riinaa ihaillen.

"Voi että kun sä olet kaunis... siis ihan omana ittenäsi, muutenkin kuin näin ylikiillotettuna", hengähdin.

"Mikäs keisarinna täällä seisoo!" Käännyin ympäri ja vieressäni seisoi kädet lanteilla Elli, jolla oli - apua! - kamera kaulassa. "Sä olet tehnyt Riinasta tosi hienon."

"No kiitos", hymyilin kainosti. "Kahdenkymmenen... no, oikeestaan kahdenkymmenen ja yhden hoitokerran kunniaksi."

"Hyvähyvä, onnea", Elli sanoi. "Sä alat kuulua ihan vakiokalustoon."

"Toivon mukaan." Kiersin käteni Riinan kaulan ympäri, ja tamma heilutteli päätään nostamatta sitä kuitenkaan korkeuksiin, kuten yleensä.

"Hei! Kun te nyt ootte siinä niin söpösti, mä taidankin ottaa teistä pari kuvaa. Muistoksi vaan. Voitte sitten viidensadan hoitomerkinnän jälkeen katella.."

"Just joo!" Purskahdin nauruun enkä edes viitsinyt peittää naamaani, kun Elli räpsi meistä muutaman otoksen. Riina poseerasi ammattimaisesti, höristi korviaan kameraa kohti ja nosti sirosti päätään. Minä näytin varmaan ihan itseltäni, eli hysteerisesti räkättävältä porsaalta, mutta no can do. Ehkä Riina loistaisi meidän molempien puolesta...

Vein Riiviön karsinaan ja purin sen letit yhtä nopeasti kuin olin ne laittanutkin.

"Mitään ylimääräisiä kikkaroita sulle jätetä yöksi, vai mitä?" juttelin ja istahdin sitten karsinan lattialle. Kaivoin taskustani pari nahistunutta omenanpalasta ja tarjosin ne tammalle. Se rouskutteli ylimääräiset herkut mielissään ja näpräsi huulillaan taskuani: lisääää!

"Älä luulekaan", toruin ja työnsin tamman pään pois. "Senkin ahmatti."

Riina pärskähti ja kiersi pari turhaututta rinkiä karsinassaan, nuoli sitten mahdolliset jyvänpuolikkaat, jotka kauralaarista vielä löytyivät, ja kuunteli tallin elämää. Viimein se kuopaisi ärsyyntyneenä lattiaa ja pökkäsi minua turvallaan, hei mitä sä siinä vielä viivyt?

"Okei, okei, tästä ei tullutkaan mitään herkkää hetkeä." Nousin ylös ja pyyhin purut housuistani. "Hempeily riittää tälle päivälle, vai mitä mietit?" Taputin Riinaa kaulalle ja moiskautin suukon sen silkkiselle turvalle. Riina pärskähti inhoavasti ja vetäisi päänsä pois.

"No niin, vihdoin sitä perusriinaa!" Purskahdin nauruun. "Hei hei sitten, kultimussukkahanipööihkuraksupoksubeibeeh!" heitin vielä. Suljin tamman karsinan oven yhä ilme aurinkoisena ja hyppelehdin tallista ulos.

Sydämeni jyskytti yhä kun kävelin harmaassa illassa kotiin.

"Riina hörisi mulle..." mutisin vähän väliä uskomatta asiaa juuri itsekään. Niinpä niin, ehkä joskus vielä ansaitsisinkin tamman luottamuksen. Ainakaan tämänpäiväisen perusteella se ei tuntunut kovin mahdottomalta.

Anne: Ihana saippuamainen tarina. Josefiina kuvaa henkilöiden tunnetiloja aina niin koskettavasti.
Wear: Tosi kivan oloinen, ja just soma kertomus.

Kohokohdaksi tarinaa ehdottivat myös Karoliina, Carkki ja Nana.

31.8.2008 - Sarvekas hevonen

Argh, nenä vuotaa ja pää on aivan tönkkönä, mietin vihaisena. Onneksi olin kuitenkin viisastunut, ja tulin tätä nykyä Seppeleeseen aina uljaalla peltimopollani (joka tosin on alkanut vanhentua oikein urakalla, oikeassa kyljessä näkyy ruostetta). Saavuin tallille aivastaen komeasti, jonka seurauksena onnistuin melkein kaatumaan, mutta onneksi sain moponi hallintaan ja selvisimme parkkipaikalle. Avasin penkin ja nappasin mukaani omenapussin ja kaulaliinani. Marssin tallia kohti, ja ihmeekseni nuhaiseen nenääni leijaili ihana vastaleivotun pullan tuoksu. Ihmettelin asiaa, ja avasin tallinovet.

“Huomenta Kat!” kuului Johannan ja Carkin suusta. Pistin ihmeekseni huomiolle, että molemmilla oli essut päällä ja käsissään pelti täynnä pullia.

“Huomenta vaan teillekin. Mikäs marttakerho täällä on, aamulla pullaa?” tervehdin tyttöjä toivuttuani pullien hurmaavasta tuoksusta.

“Innostuttiin vähän leipomaan kun syksy tulla viilettää, ja sen jälkeen aateltiin lähteä maastoon noilla oripojilla. Tahdotko mukaan?” Johanna jatkoi iloisena. Vastasin myöntävästi ja hymyilin myöskin iloisena.

“No missäs ne oripojat on?”, kysyin ihmeissäni vieressä seisovalta Carkilta.

Seisoimme orilaitumen edessä, joka ammotti tyhjyyttään. Varjostin silmiäni, ja etsin oreja mutten saanut ainuttakaan elävää olentoa katseeseeni hetkeen. Kohta kuitenkin näin kaukana jotakin ruskeaa, ja huusin kovaan ääneen “Hei tuollahan on Leevi!”. Carkki ja Johanna alkoivat hekin nyt tähystellä osoittamaani suuntaan. Katselimme yhdessä siristellen silmiämme aamuauringon alla, mutta kohta lähenevä ruskea möykky alkoi näyttää hieman eriskummalliselta.

“Carkki heei, onko Leevi näyttänyt viimeaikoina kasvattava sarvia?” Johanna kysyi yhtäkkiä. Katsoimme Carkin kanssa toisiimme ihmeissään, mutta tajusimme sitten mitä Johanna tarkoitti. Ruskealla möykyllä oli todellakin komeat ulokkeet päänsä päällä, ja tuo sarvipää tulla jylisti meitä kohti täyttä vauhtia.

“Se on hirvi! HIRVI!” Carkki karjaisi, ja minäkin huomasin nyt ruskean möykyn oikean olemuksen. Hirvi oli nyt jo kahdenkymmenen metrin päästä meistä, eikä se näyttänyt hidastavan vauhtiaan ollenkaan.

“Sehän tulee päälle” kiljaisin, sillä hirvi ei todellakaan näyttänyt hidastavan vauhtiaan viidenkään metrin päässä.

“Tossahan on aita”, Carkki huomautti mutta otti askeleen sivulle.

“Ja toi aitahan on auki!” karjaisi nyt vuorostaan Johanna. Tarkensin katseeni porttiin, joka ihmeekseni todella oli auki. Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme kaikki juoksemaan täyttä vauhtia tallia päin. Hirvi, luultavasti naaraista innostunut sonni, tulla laukkasi perässämme. Pelko hurjistuneesta sonnista antoi meille kaikille siivet jalkoihin, sillä pingoimme kyllä varmaan suomenennätyksen ja ehdimme kuin ehdimmekin talliin ja paiskaamaan ovenkin hirven edestä.

“Onks tää unta tai jotain?” huohottava Johanna kysyi lyhistyessään lattialle minun ja Carkin viereen istumaan. Katsoin Johannaan, ja huultani alkoi nykiä. Katsoin seuraavaksi toisella puoellani istuvaa Carkkia, jonka suupielet alkoivat myöskin uhkaavasti kaartua. Kohta jo kierimme kaikki kolme lattialla nauraen hervottomasti. Samassa Jaakko, ilmeisesti hekotuksemme houkuttelemana, saapui katsomaan mitä ihmettä nauroimme. Hetken meitä katsottuaan mies kuitenkin ilmeisesti päätti, ettemme olleet aivan täysissä järjissä.

“Hain muuten orit tossa vartti sitten sisään, olivat katkoa jalkansa kirmatessaan kuin hullut laitumella”, mies huikkasi poistuessaan takaisin takavasemmalle. Jähmetyimme kuultuamme Jaakon lauseen, mutta kohta Johannalta pääsi tyrskähdys ja seuraavassa hetkessä hekotimme kahta kovempaa lattialla.

“Mitä jos jäätäisiin kuitenkin tallille, se hirvi on kuitenkin tuolla ulkona odottamassa milloin me tullaan”, Carkki ehdotti kun olimme taas puhekykyisinä. Nyökkäsimme heti Johannan kanssa. Loppupäivän putsasimme hevosten varusteita syöden Carkin ja Johannan leipomia pullia, eikä kukaan tallilainen säästynyt kertomuksesta tappajahirvestä.

Anne: Kertomus saa hyvälle tuulelle ja poikkeaa myönteisesti perus-hoitotarinoista mielikuvituksellisuudellaan.
Josefiina: Katin tarinat ovat sujuvia ja teksti selkeää ja mukavaa lukea. Kaksikon yhteistyö on lähtenyt hyvin käyntiin, ja tämä kyseinen tarina veti kyllä hymyn huulille.
Carkki: Sai nauramaan.