Kamun Hoitopäiväkirja

Kamu

2007

Marras-Joulukuu - Lilly-Marie 5 merkintää

2008

Tammikuu- Lilly-Marie 6 merkintää; Maikku 5 merkintää

Helmikuu - Lilly-Marie 12 merkintää

Maaliskuu - Lilly-Marie 3 merkintää

Huhtikuu - Lilly-Marie 2 merkintää

Toukokuu - Lilly-Marie 3 merkintää

27. toukokuuta 2008

Painelin vielä viimeisiä mäkiä tallille. Tie oli kyllä yhtä nimismiehenkiharaa, mutta saavuin tallille. Tunnelma oli jotenkin hirvittävän painostava ja vilkaisin taivaalle - kohta sataisi, olisi hyvä ratsastaa Kamu vaikka kentällä. Käväisin aittatallissa, Kamu ei seisonut siellä ja muistinkin heti Annen kertoneen, että tallin hevoset ovat nyt suurimmaksi osaksi ulkona ympäri päivän. Siitä muistinkin, että Anne oli yrittänyt soittaa minulle illalla. Miksiköhän?

Vihellellen hypähtelin riimunnarun kera tarhaan, jossa Kamu oli Jambon ja Riston kanssa. Saavutettuani portti, ja vihellettyäni Kamulle, saatoin huomata, että luokseni tuli vain Risto. "Heippa poika, missäs muut ovat?" kysyin Ristolta taputtaen sen turpaa. Hevonen kallisti hiukan päätään, katsoi minua suurilla, mantelinmuotoisilla silmillään. Taputin poikaa vielä kerran ja päätin käväistä tallissa.

Kipitin portaat yläkertaan, missä porukkaa istui sohvilla. Annen tyhjä katse tuijotti ikkunasta ulos kun hän ajatuksiinsa uponneena istui tuolilla nojaten kirjoituspöytään. Oona oli lukevinaan Hevoshullua, mutta sivu ei kääntynyt koskaan. Muki oli jäänyt wearin huulille, mutta ei hän juonut tippaakaan. Jaakko seisoi oven suussa kädet puuskassa. "Jaakko, mitä tääl on tapahtunu?" kysyin häneltä. Jaakko nosti katseensa lattiasta ja katsoi silmiini. "Etkö oo kuullu?" Jotenkin arvasin mitä asia koski, ja lysähdin siihen. Ensimmäiselle portaalle, joka lähtee viemään alaspäin.

Jaakko istui viereeni. "Hei, älä ota sitä noin raskaasti, olihan se jo vanha ja tää oli jo ajankohtainenki.." Jaakko yritti kietoa käsiään ympärilleni, mutta kylmästi työnsin hänet pois. "Ei todellakaan! Mä muistan vielä miten se niin hyvin kulki maastossa eikä toi sen viimekertainen karkailukaan voinu olla niin paha! Hei toisilla hevoset on muutanki ku vaan rahanlähde ja leivänpäällistä!" sanoin terävästi yrittäen peittää itkun, pelon ja surun sen alle. Sitten lähdin alas.

Sentti seisoskeli tarhassa ja menin tervehtimään sitä. Se hörähti minulle, muistuttaen minua Kamusta - se oli voikko ja suuret silmät tuijottivat minua niin rakastavasti ja ymmärtävästi. Sujahdin aidan ali halaamaan oria, joka oli selvästi ihmeissään saamastaan huomiosta. "Voi kulta.. Miks sä oot niin Kamu? Entä jos sä et olis tullu, oisko Kamu okei? Entä jos mä en olisi rasittanut sitä niin paljon, seisoisko se nyt mun vieressä?" Suolaiset kyyneleet tippuivat poskilleni. Otin päättäväisesti Sentin riimusta kiinni, avasin portin ja lähdin taluttamaan oria tallille.

Pienen aittatallin kulmaan oli jäänyt muutama hopeanhohtoinen jouhi. Sentti perässäni kävin noukkimassa ne. Pitelin pitkiä, hohtavia jouhia avoimessa kämmenessäni, kunnes tuuli vei ne. Yksi kietoutui hiuksiini, ja laitoin sen taskuuni. "En ikinä unohda sua poika", mutisin hiljaa puristaen jouhta taskussani. Sentti tuuppaisi minua selkään. "Oo sinä ny hiljaa", sanoin ehkä aavistuksen vihaisena, kunnes huomasin, ettei ollut Sentin vika, että Kamu oli jossain muualla.

Viidentoista minuutin päästä kävelin Sentin kanssa lähimetsässä. Toivoin voivani vain karauttaa pois, muualle, taivaaseen Kamun kanssa. Kaipasin sitä ruunan ihanaa hörähdystä, ihanaa nykäisyä apilaunelmaan, ihanaa pukkilaukkaa.. En enää tiennyt mitään huonoa Kamussa.

Sentti käveli kuuliaisesti allani eikä yrittänytkään ottaa välipalaa herkullisesti roikkuvista puista.. Se suorastaan väisteli niitä. Huokaisin itsekseni ja käänsin takaisin tallille. Ihan sama.

Sentti oli äkkiä hoidettu ja lähdin painelemaan kotiin. Matkalla lennätin MP3-soittimeni pusikkoon, kun pitää piru vie soittaa tällaista musiikkia: "so in my heart i'm sending you my love, i'm giving it wings so it can fly, and reach you where ever you are.." Kävin kyllä myöhemmin hakemassa pois.

15. toukokuuta 2008 - Painajainen

Tuuli. Tuuli todella lujaa. Maneesi oli varattu täksi päiväksi koiranäyttelyitä varten, ja rekut olivat vihdoin hiljentyneet. Kentän lähettyvillä seisoskelevat katsojat nostivat kauluksiaan ylemmäs olettaen sen suojaavan tuulelta. Nostin punertavilla tumpuilla lämmitetyt käteni korvilleni, jotka olisivat voineet irrota, niin jäässä ne olivat. Hymyilin muistaessani minun ja tumppujeni ensitapaamisen Kamun kanssa. Heti alkajaisiksi ruuna oli ryöstänyt toisen ja mennyt ylpeänä esittelemään sitä Leidille. Naurahdin mielessäni.

Anne yritti karjua kentän keskeltä ohjeita ratsastajille, mutta lopulta otti mikrofonin käyttöön. Äänet alkoivatkin kuulua hyvin. Ilta oli jo pitkällä, alkoi olla pimeäkin. Anne soitti Jaakolle talliin ja pian valot räpsähtivät päälle. Kauttimet rätisivät. "Ja sitten karr.. räzzz.. razz.. tähän pituushalk.. räzzzzzz.. krrrrr.." Annen ääni sorjui äänentoistolaitteista. Jos sattui katsomaan kauttimen suuntaan, saattoi nähdä sinisen välähdyksen, ja valot sammuivat. Anne puhui mikrofoniin: "Haloo.. Kuuluuko?" Kentällä oli hiljaista. Tuuli tuiversi luihin ja ytimiin saaden kaikki hytisemään.

Tuntia jatkettiin. Taiga, Bert, Pella ja Hensu kävelivät välikäyntejä kentällä, kun Kamun entinen hoitaja ja Kamulla ratsastava Dii, Jambolla ratsastava Oona ja Marilla ratsastava Karo säätelivät jalustimiaan esteille sopiviksi. Kuulin Diin suunnasta nimeni huutoa, ja menin pitelemään kiinni minitarhan lähettyvillä olleen Kamun ohjista. Kamu nosteli kärsimättömänä päätään, tuuli iski suoraan sen korviin. Dii huusi jotain, mutta tuuli vei sanat mukanaan. Seuraavat hetket olivat painajaista.

Kuului epämääräistä narinaa, ja sitten valtava räsähdys. Minitarhan ja maneesin lähettyvillä oleva puu räsähti kentälle, juuri minun, Diin ja Kamun kohdalle. Näin vain vanhan tammen tulevan uhkaavasti kohti ja repäisin Kamua toiseen suuntaan, kohti Jamboa. Yritin huutaa Oonalle ja Karolle jotain, ja kiireesti he ravasivat toiseen päähän. Kamu nousi pystyyn, kiskaisi kättäni rajusti ja irroittauduin ohjista. Se hyppäsi kentän aidan yli, tiputti Diin matkalla ja ryntäsi suoraan kentän takana olevaan metsikköön. Huusin ruunan perään ja tunsin kyyneleitten purkautuvan silmäkulmastani. Anne huusi muille ohjeita ja tuli viereeni. En kuullut mitä hän sanoin, enkä välittänytkään. Juoksin kovaa vauhtia Bertillä ratsastavan Pipsan luo, ja pyysin, suorastaan käskin häntä luovuttamaan Bertin ja kypäränsä minulle. Pipsa totteli oitis ja punttasi minut kiireesti selkään. Jalustimet olivat liian lyhyet, mutta kannustin Bertin hyppäämään aidan yli Kamun perään. Tunsin huolestuneet katseet selässäni.

Hytisin kylmästä, niin tuntui myös Bert. Kuola näkyi valkoisina korskeina sen rinnassa ja karva oli kostunut hiestä. Hidastin käyntiin ja tiirailin voikkoa ruunaani. "Kamu!" sain vastaukseksi vain kaiun. Käännyin hitaasti takaisinpäin, kunnes kuulin vaimean hörähdyksen. Bert nosti korvansa höröön ja kääntyi takaisinpäin. Annoin sille ohjaa ja se käveli terhakkaasti kohti synkkää metsää. Varovasti pidätin oria, ja kumarruin kuiskaamaan sen korvaan: "Oletko varma, kultaseni?" Bert tempoi ohjista ja annoin sen jatkaa matkaa.

Kuljimme ehkä sata metriä. Näin maassa makaavan voikon hevosen. Hyppäsin alas Bertin selästä ja päätin jättää sen läheiseen puuhun kiinni. Se ymmärsi tilanteen, eikä aloittanut turhaa venkuilua, mitä se yleensä harrastaa. Nyt ori seurasi sivusta tarkkaavaisesti kun juoksin Kamun luo. "Kamu, voi Kamu.." kuiskasin maassa makaavalle ruunalle. Se oli hiestä märkä ja värisi. Ruuna makoili maassa, yritin saada sen nousemaan ylös. Muutaman minuutin jälkeen ruuna suostui. Talutin sen pikaisesti Bertin luokse ja irrotin orilta satulan. Otin ruunalta varovasti satulan pois ja laitoin Bertin tikatun satulahuovan väliin. Sitten asetin satulan varovasti takaisin omalle paikallensa ensimmäiseen reikään. Päätin ratsastaa Bertillä ilman huopaa.

"Onneksi sä olet poni", huokaisin noustessani pieneltä kannolta vuonohevosen selkään. Talutin Kamua. Se kulki hitaasti roikottaen päätää. Bert johti urheasti tuulessa suoraan kotiin päin - tai niin toivoin, koska en itse tiennyt missä edes olimme. Tunnin päästä irrotin katseeni Kamusta ja näin valoa. Ihan pienen vilahduksen oikealla. Käänsin Bertin sinne. Ori ihmetteli hetken aikaa, mutta lähti kuuliaisesti käskemääni suuntaan. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen tulimme maneesin ja takatarhan taakse. Hyppäsin alas Bertin selästä ja tarkistin molemmat hevoset. Kamulla oli turvotusta etujaloissa, muttei sen pahempaa. Molemmat olivat varmastikin vilustuneet, samoin minä. Käteeni koski.

"Anne! Anne! Jaakko! Elli! Joku edes.." huusin haikeassa valossa keskellä tallin pihaa. En saanut vastausta, ja lähdin tallille päin. Sidoin Bertin heppatarhan porttiin ja lähdin taluttamaan Kamua Bertin karsinaan. Sisällä olisi lämpimämpää. Otin ruunalta varusteet pois ja hieroin sitä hetken aikaa heinätupoilla, jotta se lämthingyi. Laitoin kylmägeeliä ruunan etujalkoihin ja heitin sille vielä fleeceloimen selkään ja halasin lujaa. Katsoin ruunaa kyynelsilmin ja sain vastauksen alakuloisista ja surullisista silmistä. "Ei ollut sun vikas", huokaisin ja otin ruunalle sylillisen heinää karsinaan. Huomasin kauralaarin päälle jätetyn ruoka-annoksen ja annoin siitä osan Kamulle. Sillä välin vein Bertin Kamun karsinaan. Cassu oli hiukan ihmeissään. Bert saisi tyytyä yön ajaksi aittaboksiin.

Kävin antamassa Kamulle loput sen väkirehuannoksesta ja kipusin portaat yläkertaan. Sytytin kynttilän ja otin termospullosta lämmintä kaakaota ja vierestä pullaa, joka oli jo kovettunut ja kylmentynyt. Ellillä oli tapana luoda talliin henkeä itsetehdyillä pullilla. Tai kuka tietää, ehkä ne olivat kaupan pullia.. Mutustelin hyvillä mielin kaksi pullaa ja join viisi kuppia kaakaota. Nukahdin lopulta sohvalle viltti päälläni.

Aamulla heräsin Ellin pistävään tuijotukseen. Hän istui tuolilla tarkastellen vointiani. Pöydällä oli taas kasa tuoretta pullaa ja uusi termospullo. Lisäksi siinä oli sämpylä ja lasillinen maitoa. Katsoin leipää ja maitoa himoiten, ja Elli nyökkäsi. Nappasin sämpylän ja se lähtikin heti parempiin suihin. Maito ei upponut yhtä helposti, se oli ihan liian kylmää makuhermoilleni. "Sulta on käsi murtunut, mutta hepat on okei", Elli kertoi ja saatoin vain huokaista helpotuksesta.

13. toukokuuta 2008

Olin revetä riemusta kun sain taas äidiltä kyydin siihen mukavaan paikkaan. Yleensä ei ollut tällaista kyytipalvelua, mutta ilmeisesti lähestyvä loma vaikutti asiaan. Kun äiti kaarsi pihalle, melkein hyppelehdin ulos autosta.

Ilmeisesti Kamu oli laitettu talliin sillä tarhassa ei näkynyt turvan turpaa. Kohautin iloisesti olkiani ja astelin sisälle talliin. Muutama poni karsinansa yli tälläsi minua kuin sanoen; Kappas, edes joku suvaitsee saapua. Nauroin niiden ilmeille. Astelin rauhallisesti kohti karsinaa, josta näin Kamun voikon pään pilkistävän. Vaan taisin kuvitella. Hölmistyneenä jäin tuijottamaan Riston päätä. Vieressä oli kyllä yhä Bert. Huomasin aluksi astuneeni Bertin vanhan karsinan eteen ja palasin taas takaisin päin, ja olin vielä hölmistyneempi saadessani lämpimän hörähdyksen Celeltä.

Iloisesti vihellen Jaakko asteli tallliin. Tuijotin siinä Celeä varmastikin hyviin viisaan näköisesti. Jaakko piristyi nähdessään minut ja kaappasi minut rutistukseen sivultapäin. Siinä tuijotin yhä Celeä. Jaakkokin käänsi katseensa tammaan ja virnisti: "Taidat ettiä Kamua. Se on tuolla aitas nykyään Cassun ja Rensun kaa. Mitäs muuten sulle kuuluu? Entä Liina?" Vastasin Jaakon kysymyksiin ja kiittelin kovin tiedosta. Matkalla aittaan itkin, etten enää talvella saisi astua tallin lämpöön vaan joutuisin kärsimään ulkoaitan kylmyydestä, yhyy ;<<

Moikkasin matkan Pellaa, joka oli näemmä vihdoin päässyt omaan karsinaan - väliaikaisesti se oli joutunut asumaan Pikun kanssa. Silittelin Pellaa pari minuuttia, kunnes näin punertavan tähtipään perän. Sen karsinan ovessa luki isoin kirjaimin "HENRIETTA". Kävelin karsinan luoksi ja Henrietta käänsi päänsä. "Jaa säkö olet se paljon puhuttu Hensu?" kysäisin tammalta ja rapsutin sen tähteä.

Jatkoin matkaani Kamun karsinalle ja avasin oven rauhallisesti. Ruuna katsoi minua kujeileva ilme silmissään ja huomasin sen olevan yltä päältä puruissa. "Hei poika", sanoin sille ja astuin sen pään viereen silittelemään ruunan silkkistä turpaa. Ainakaan se ei ollut kurainen, mietin helpottuneena. Purut saisi helposti harjatuksi pois. En kyllä vielä tiennyt, että Kamulla oli muita suunnitelmia.

Haettuani Kamun harjat astelin takaisin karsinalle. Mietin, että pitäisi muistaa ottaa mukaan porkkanapussi, jonka laittaisi pakkiin. Sitten voisi antaa ruunalle makupalan jos se käyttäytyisi erityisen superhienosti. Hymähdin kun näin hevosen nostavan päätään toiveikkaasti suuntaani ja tuijottavan minua. Arvatenkin se oli ajatustenlukija ja kerjäsi herkkuja. No, en minä pistäisi pahakseni vaikka se ajatuksia lukisikin mutta herkkuja ei tippuisi kerjäämällä. Ne pitäisi ansaita. Avasin Kamun pakin ja kaivoin sieltä sopivaa harjaa. Käteen tarttui siis ihan normaali pölyharja. Astuin hevosen karsinaan ja heti toinen oli nuuskimassa taskujani toiveikkaana. Nauroin ääneen ja työnsin loukkaantuneen voikon pään sylistäni.

Aloin harjata ruunaa pitkin vedoin ja hoitohevonen tuntui oikein nauttivan siitä. Onneksi vielä ei ollut Kamun karvanlähtöaika, kiitin mielessäni. Voikko oli yhä talvikarvan peitossa ja saatoin painaa käteni sen suloisen pehmeään karvaan. Jatkoin harjaamista jaloissa ja ruuna yritti näykätä minua. Ilmeisesti se taas komenteli. Sanoin päättäväisesti sille ei ja korvat nousivat taas höröön. Toivoin, että Kamu ymmärtäisi, että kiukkuilu olisi turhaa. Olinhan minä ennenkin hoitanut paljon pahempiakin hevosia, ei siis tämäkään olisi ongelma. ärsyttävää vain. Taputin hevosen takapuolta ja vaihdoin puolta. Huomasin kaulan alta astuessani, että ruunan harja oli täysin takussa.

Harjasin myös toisen puolen samalla tavoin, eikä Kamu nyt yrittänyt uhkailla edes luimimalla. Kai tulisi vielä sekin, että tuo hevonen höykyttäisi minua toistuvilla jekuillaan, mutta olin onnellinen, ettei se vielä tehnyt sitä. Kävin pakilla vaihtamassa harjan pääharjaan ja palasin putsaamaan ruunan nassua. Voikko hevonen ei vastustellut lainkaan ja annoin sille saman tien pusun turvalle. Oli se sen ansainnut. Pään puhtaaksi saatuani hain kaviokoukun ja koetin nostaa Kamun kaviot. Onneksi se ilmeisesti muisti, että saisin se joka tapauksessa. Hymyilin. Taisi hevosella olla hyvä päivä kun ei kiukkuillut yhtään.

Vein kaviokoukun pois ja otin piikkisuan. Laitoin sen ruokakuppiin odottamaan, tuo takkukasa pitäisi ensin setviä sormin. Kamu kävi katsastamassa ruokakuppinsa, mutta pettyi kun siellä olikin vain syömäkelvoton piikkisuka. Aloin setviä hevosen otsaharjaa sormin. Onneksi ruuna ei pannut sitä pahakseen vaan seisoi nätisti paikallaan. Otsaharjasta siirryin harjaan ja onneksi sekin setviytyi suhteellisen nopeasti paria kiperämpää paikkaa lukuun ottamatta. Otin piikkisuan ja vedin kummatkin vielä sillä selviksi. Ihailin hetken Kamun kaunista talvikarvaa ja hienoa pitkää harjaa. Pistin piikkisuan harjapakkiin ja palasin karsinaan setvimään suurimmat takut hännästä. Onneksi siinäkään ei ollut suurta hommaa eikä voikkoo hevonen protestoinut antamalla makeaa potkua. Toisaalta, eipä se olisi kai osunutkaan, enhän minä nyt sentään ruunan takana seissyt.

Kun sain Kamun hoidettua kävin viemässä harjat paikoilleen ja kävin vilkaisemassa kenttää. Joku oli unohtanut sinne puomeja. Kävin kentällä keräämässä puomit pois ja laitoin ne muiden puomien kasaan, koska oletin, että sieltä ne olivat peräisin. Kävelin takaisin talliin ja satulahuoneeseen. Nappasin mukaani suitset. Astelin takaisin karsinalle ja pujahdin sisään. Laitoin ohjat kaulalle ja otin tukevan otteen hevosen päästä. Koetin livauttaa kuolaimet ruunan suuhun vain huomatakseni, että hampaat pysyivät yhdessä. Pudistin päätäni ja kutitin hieman voikon hammaslomaa. Livautin kuolaimet hoitsuni suuhun kun se joutui avaamaan tuon mainitun suun minun kutittaessa hammaslomaa.

Vedin niskahihnan korvien yli ja otin tuuhean otsaharjan hihnan alta pois. Kamu haukotteli samalla kun kiristin leukahihnan sopivaksi. Siirryin turpahihnaan ja sain senkin sopivaksi ongelmitta. Avasin karsinan oven kokonaan ja otin ohjat voikon kaulalta. Talutin ruunan pois karsinasta ja ulos tallista. Kävelimme kentälle ja hevonen oli aivan rauhallisesti. Katselin kävellessämme suitsia ja ne olivat eilisessä kunnossa. Hyvä, pesisin ne tultuamme.

Kävelimme ensin Kamun kanssa varttitunnin tehden erilaisia kiemuroita jälleen. Sen jälkeen kokeilimme myös hieman pidempiä ravipätkiä eli pari kentällistä kuin mitä eilen olimme harrastaneet ja pari kertaa hevonen nosti innostuksissaan laukankin kun menimme ravia. Sain ruunan kuitenkin nopeasti takaisin raville. Onneksi se ei kuumennut, innostui vain hieman. Hieman hikiseltä Kamu näytti ja päätin kävelyttää sitä vielä. Jäähdyttelin hevosen ja talutin sen talliin. Otin suitset ruunan päästä ja sujautin sille sen sijaan riimun. "Odota hetki", sanoin ja kävin pesemässä kuolaimet. En ollut aivan varma kannattaisiko laittaa kevyt loimi, mutta päätin joka tapauksessa pistää aivan ohuen loimen. Ulkona sentään tuuli ja hevonen oli märkä. Ja aurinkokin tuskaili pilvien takana. Sitä paitsi aioin viedä sen tarhaan siksi aikaa, että putsaisin karsinan.

Etsin sopivan loimen ja astelin takaisin hevosen karsinalle. Asettelin loimen voikon karvan päälle ja kiinnitin hihnat. Napsautin mukana tuomani riimunnarun kiinni riimuun ja lähdin taluttamaan Kamua tarhalle. Avasin portin ja päästin hevosen irti. Ruuna käveli rauhallisesti paikkaan, jossa oli muutamia heinänkorsia. Jätin narun tarhoille ja astelin takaisin talliin.

Hain kottikärryt ja talikon ja kärräsin kaiken Kamun karsinalle. Katsoin karsinaan ja totesin, että ei mikään maailman sotkuisin karsina, mutta siivouksen tarpeessa. Aloin reippaasti putsata lantakasoja ja märkiä puruja kottikärryihin. Vähitellen hikipisarat kohosivat otsalleni ja Cassukin tuntui irvailevan naapurissa. Jatkoin kuitenkin siivousta ja lopulta karsina oli puhdas. Olin huomannut että hoitohevosellani oli näemmä tapana sotkea siihen malliin, että vanhat lannat peittyivät purujen alle ja olin pari kertaa saanut astua tuollaisiin piilotettuihin miinoihin. Onneksi oli tallikengät. Katselin karsinaa ja totesin sen kaipaavan lisää puruja. Kärräsin lantakuorman lantalaan ja huuhtelin pesarissa kottikärryt etteivät uudet purut sotkeutuisi.

Lapoin hieman uusia puruja kottikärryihin ja vein ne Kamun karsinaan. Levitin kasaa hieman ja ihastelin kätteni työtä. Siistiä ja puhtoista. Nyt olisi hyvä hakea ruuna sisään. Kävin vielä huuhtomassa kottikärryt toiseen kertaan, koska niihin oli jäänyt puruja. Kävelin rauhallisesti Kamun tarhalle ja avasin portin. "Heippa, Kamu-kulta. Aika mennä sisään", sanoin napatessani kiinni ruunan riimusta. Onneksi se oli kuivunut hyvin. Totesin, että loimi oli tullut tarpeeseen, ulkona puhalsi kylmä tuuli. Laitoin narun kiinni hevosen riimuun ja lähdin taluttamaan sitä tallille. Suljin tietysti portin perässäni. Talutin voikon siivottuun karsinaan ja otin siltä riimun sekä loimen pois.

Vietyäni tavarat paikoilleen hain vielä harjapakin ja harjasin kuivan hien Kamun karvasta. Huomasin kellon olevan hakuaika ja halasin vielä hevosta sen paksusta kaulasta. "Heippa, kulta. Yritän tulla vielä huomenna", kuiskasin sen harjaan ja hevonen puhahti takkiini. Hymyilin sille. Ties mitä sen päässä liikkui, mutta toivoin, että se pitäisi minusta edes hieman, edes sen verran, että olisi iloinen kun tulisin. Ei haittaisi vaikkei se rakastaisi minua kuten minä sitä, toivoin vain Kamun pitävän minusta jo rahtusen, vaikka olin hoitanut sitä niin harvoin. Taputin hevostani vielä kerran kaulaan ja suljin karsinan oven perässäni. Astelin ulos kirpeään ilmaan ja nousin autoon. Vielä tallin näkyessä auton ikkunasta ajattelin, että parempaa ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. Rakastin nimittäin Kamua niin paljon, että melkein sattui.

11.04.08

Kannoin Kamulle sen aamukauroja. Mietiskelin mitä ruuna tuumaisi satulasta ja suitsista, kun juoksuttaisin sitä tänään. Havahduin kuitenkin kun Kamu potkaisi karsinan seinää.

- Lopeta Kamu! Olen tulossa, korotin hiukan ääntäni. Ruuna katsoi ruskeilla silmillään minua innoissaan, sen mielestä aamukaurat olivat kaikkein parasta. Avasin karsinan oven ja työnnyin sisälle Kamun riehuessa vieressäni. Kaadoin kaurat sen ruokakuppiin ja menin pois karsinasta, suljin oven huolellisesti. Katselin vähän aikaa, miten Kamu ahmi ruokaansa. Vein sitten ämpärin paikalleen, ja menin itsekin syömään eväitäni. Katselin hevosjulisteita, samalla kun ahmin makkaravoileipää sisuksiini. Kun olin syönyt, lähdin katsomaan mitä Kamu teki. Se nuoli kuppiaan ja katsoi minua onnettomana.

- Höperö! Sinulle voi tulla ähky jos syöt liikaa, naurahdin ja avasin karsinan oven. Kamu tuli kerjäämään rapsutuksia. Silloin Anne tuli talliin ja asteli Kamun karsinalle.

- Hei Anne! Sopiiko jos me mennään kentälle siinä alkeistuntien aikana? Vai meettekste kentäl? Ajattelin juoksuttaa sitä.. kysyin.

- No kyllähän se käy. Me varmaa mennään maneesissa.. Sinne pitääkin laittaa valmiiks Pikku ja Palmi ja Pella.. Anne vastasi ja lähti heppojen nimiä luetellen rehuvarastoon.

Jätin Kamun odottamaan karsinaan ja lähdin hakemaan satulaa ja suitsia. Ruuna hirnahteli ja kuopi kärsimättömänä. Olin harjannut sen jo aikaisemmin. Laskin satulan ovelle ja menin karsinaan. Kamu nuuhki suitsia innoissaan. Olin irroittanut jo aikaisemmin ohjat, joten pistin vain niskahihnan korvien taakse, leukahihnan ja turpahihnan kiinni. Kamu veti päätään kauemmas, mutta antoi sitten lopulta minun laittaa suitset, se pureskeli kuolaimia kärsimättömänä.

- Hieno poika! Nyt pistetään satula, juttelin sille samalla kun asettelin satulan varovaisesti sen kaulalle ja liu'utin sen paikalleen.

Satulahuopa oli aivan uusi, jonka olin saanut lahjaksi Nelliltä. Kamu käänsi päätään ja nuuhkaisi satulaa. Sen korvat menivät luimuun ja se irvisti.

- Ei kai se noin paha ole? Katsopas mitä minulla on taskussani, kaivelin taskustani porkkanan palasen ja annoin sen sille. Kamu oli heti rauhallisempi ja mussutteli porkkanaa. Laitoin satulavyön ensin aivan löysälle, Kamu ei kiinnittänyt siihen huomiota, joten kiristin vielä lisää. Nyt ruuna vilkaisi minuun, mutta seisoi kiltisti paikallaan korvat hörössä.

- Hyvä Kamu! Kiristän vielä lisää.. mutisin ruunan heinämahan luona. Se ei vieläkään esittänyt vastalauseita vaan antoi minun laittaa satulan kokonaan. Taputtelin ja kiittelin sitä. Kiinnitin juoksutusliinan suitsiin ja lähdin taluttamaan Kamua kentälle. Onneksi kenttä oli jo kuivanut ajat sitten. Ruuna käveli ympyrää verkkaisesti, mutta se oli tylsistynyt. Yhtäkkiä se pysähtyi ja heitti pari pukkia.

- Soo! Kohta saat ravata, sanoin sille ja maiskautin. Kamu ryntäsi tikittävään raviin. Yritin saada sitä pidentämään askeliaan mutta se meni kuin ompelukone! Se pärskyi ja heitteli päätään. Lopulta se rauhoittui suuriaskeliseen ja rauhalliseen, mutta reippaaseen raviin.

- Saat sen menemään hienosti! kuulin äänen portilta. Huomasin, että Jaakko seisoskeli portin luona ja hymyili.

- Kiitos! Alussa se pukitteli, mutta rauhoittui, huusin Jaakolle takaisin ja siirsin Kamun käyntiin.

- Etkös sinä saanut ostaa Kamuliinin? Haaveilit siitä aika pitkään.. Jaakko sanoi epävarmasti.

- Kyllä sain. Ei minua haittaa, jos siitä puhutaan sillä nythän se on minun! naurahdin sillä huomasin Jaakon epäröinnin.

- Heh! Mutta nyt minun pitää mennä, Leidi kiljuu jo tarhassa. Nähdään! Jaakko vastasi myöskin naurahtaen ja lähti kohti tallia. Kamu hirnahti kärsimättömästi. "Etkö sinä minua juoksuta ollenkaan?!" se tuntui sanovan. Maiskautin ruunan uudelleen raviin. Kun se kulki pää kauniisti kaarella, maiskautin uudestaan ja kosketin raipalla maata.

Kamu nosti laukan ja pärskyi innoissaan. Vähän aikaa annoin sen laukata kunnes pysäytin sen ja vaihdoin liinan toiselle puolelle. Toiseen suuntaan annoin sen ensin taas kävellä, sitten pyysin sitä nostamaan ravin ja viimeiseksi se sai laukata. Kamu oli väsähtänyt, mutta onnellinen kun se sai juosta. Talutin ruunaa tallille ja vaihdoin juoksutusliinan ohjiin. Heitin ruunalle vielä loimen päälle ja hyppäsin itse selkään kypärän kanssa. Käpyttelimme maastossa loppuverkaksi ja vähän ravasimmekin, sillä ruunassa oli yhä energiaa!

Talutin sen talliin ja rapsuttelin sitä sen karsinassa. Otin satulan pois vähän kerrallaan löysentäen satulavyötä. Kamu ei ollut moksiskaan, suitsetkin lähtivät helposti pois jos ei oteta mukaan pään heittelyä. Anne oli juuri jakamassa päiväheiniä.

- Mitäs Kamu tykkäsi kentästä? Anne kysyi ja antoi Kamulle heiniä.

- Aika kuiva kenttä kyllä oli! Pienet pukit Kamu alussa kylläkin heitti, mutta muuten hyvin, vastasin ja vein varusteet paikoilleen. Ajattelin vielä putsata niitä, joten hain satulasaippuaa sekä sankkoon vettä.

Istuskelin tuolilla ja hinkkasin mustaa nahkaa ja uneksin liitäväni Kamun kanssa esteiden yli. Pian oli jo putsannut satulan ja suitsen, sekä rasvannut. Laitoin varusteet siististi Kamun nauloihin ja menin katsomaan ruunaa. Se oli jo syönyt heinänsä ja hörähti minulle kun tulin sen luo.

- Haluaisitko ulos? No minä vien sinut, kysyin Kamulta, johon se vastasi heittelemällä päätään. Heitin aluksi fleeceloimen ruunan päälle ja ihailin sitä hetken. Miten vihreä väri pukikaan kultaani! Otin sen riimun ja riimunnarun karsinan ovesta ja menin karsinaan. Kamu seisoi aivan paikallaan kunnes sain riimun sen päähän. Kun naksautin narun riimuun kiinni ruuna lähti vetämään minua ulos.

- Hei! Ei kai sinulla noin kiire ole? Soo, rauhassa! yritin hidastaa sitä, mutta kun pääsimme ulos se nousi takajaloilleen ja hirnui. Naru liukui kädestäni ja Kamu syöksähti kohti tietä.

- Kamu!! jyrähdin lujaa ja seisoin kädet ristissä tallipihalla. Ruuna katsoi taakseen, kunnes huokaisten käveli takaisin.

- Hyvä että tottelet muakin näin, myhäilin ja lähdin taluttamaan hoidokkiani tarhaan. Kun saavuimme tarhoille, Elli juoksi luokseni.

- Mitä on tapahtunut? Ei kai sattunut mitään? naurahdin ja kerroin Ellille koko jutun ja hän taputti Kamun kaulaa.

- Onhan se aika veitikka! En enää estele teiltä, Kamu tahtoo tarhaan, että se pääsee purkamaan energiaansa! Ja munkin pitäis Celellä vielä väännellä seuraaviin kisoihin! Elli huokaisi pyörittäen silmiään.

- Onneks me Bertin kanssa harrastetaan maastoesteitä niin ei tartte ku pitää hauskaa radalla! sanoin iloisesti Ellille, joka pudisti tylsistyneenä päätään virneelleni. Kamu käveli nöyrästi tarhaan, jossa päästin sen irti. Ruuna hirnahteli ja laukkasi pukitellen. Nauroin sen hilpeydelle ja lähdin talliin.

Hain ensin kottikärryt ja talikon. Kamun karsina oli aika puhdas, mutta kaipasi silti putsaamista. Laitoin musiikkisoittimen päälle ja hyräilin The Rasmuksen kappaleita samalla kun heittelin paskaa kottikärryihin. Pian karsina oli puhdas joten lähdin tasapainoilemaan kottikärryjen kanssa lantalaan. Kasasin aikani kottikärryihin puhtaita alusia. Tasapainoilin takaisin ruunaseni karsinalle ja laitoin puhtaat aluset sinne. Vein sitten kottikärryt takaisin lantalaan ja katsoin kelloa.

- Kello on jo seitsemän.. Täytyy hakea Kamu ulkoa, sanoin puoliksi äänen ja lähdin kohti tarhoja. Kamu oli piehtaroinut ja nyt se oli aivan pölyinen! Menin tarhaan ja kutsuin ruunaa luokseni. Se hörähti ja asteli viattomana luokseni.

- Nyt sinut pitää harjata, hymähdin sille ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Kamu seurasi nöyränä eikä temppuilut. Kipaisin noukkimaan vielä harjapakinkin. Kamu seuraili suurilla ruskeilla silmillään ja nuuhki harjoja. Pyörittelin ensin sen kumisualla läpi ja sitten pölyharjalla irronneet liat. Lopuksi harjasin sen kunnolla pehmeällä harjalla ja putsasin kaviot. Ruuna käyttäytyi todella kiltisti, joten laitoin sen ruokakuppiin porkkanan palasen. Otin siltä päitset pois ja vein tavarat paikoilleen. Anne tuli tekemään iltaruokinnan.

- Hei taas Lillt! Voikko hoitaa iltaruuat, kun mun pitäis mennä kattoo Celen ja Ellin treenejä? Anne kysyi ja vilkuili takana Celeä taluttavaa Elliä, joka oli täysissä vermeissä.

- Totta kai! vastasin ja menin tekemään hepoille iltaruokaa. Kaurat, vitamiinit, melassit, plaa plaa.. Kaikki oli hetkessä valmista. Säästin Kamun viimeiseksi. Se kuopi ja oli hirveän innostunut, onhan se perso ruualle. Rapsutin Kamua korvan takaa ja muiskautin suukon poskelle.

05.04.2008 - Sisäuran sisäuran sisäura

Haukottelin syvästi astuessani sisälle tallin lämpöön. Ulkona on kerrassaan loistava sää, yli 15 astetta lämmintä ja aurinko porotti täydeltä taivaalta pitkän ja ankean talven jälkeen.

Taputtelin Kamun karsinalle menessäni myös Bertin turvan. Nelli oli kertonut, että kun en ollut ollut paapomassa Kamua, pikkutytöt olivat hoitaneet hommani vallan mainiosti. Bert sen sijaan näytti olevan pommin jäljiltä. Mielessäni vain hymähdin ja poimin satulahuoneesta Kamun harjaämpärin.

Vähitellen edistyin suitsimiseen asti. Anne tuli Kamun ovelle jutustelemaan ja kyselemään Kamuliinista, joka asuu nyt minun ja Nellin luona Itikkajärvellä. Tammasta tuli Liina, ja olemme aloittaneet sen treenaamisen. Yritin saada Kamun turparemmiä kiinni, mutta sehän vänkäsi vastaan kunnolla.

- Anne, kato nytte, yhyy. Nyt sun pitää hankkia uus tallityttö kun tää ei osaa ees suitsia, yhyilin Annelle, joka vain kädestä pitäen näytti, miten turpahihna laitetaan. Saatinpahan taas päivän naurut :--DD

Ihailin vielä hetken aikaa uutuuttaan hohtavia EuroHunterin minichapseja, kunnes talutin Kamun ulos. Tahdoin välttämättä ratsastaa kentällä, linnut lauloivat kauniisti. Astuessani kentän laidalle, sain suorastaan loikkia niillä pienillä lumen jäämillä, koska en tahtonut astua mutaan.

Tuntilaisten muodostamia uria oli kolme, joista yksikään ei ollut ratsastuskelpoinen - kaksi ulommaista olivat täyttä velliä ja sisimmällä oli kamalat vesitroopit kulmissa! Ratsastin siis kolmannen uran sisäuralla. Aluksi lämmittelin ruunaa noin kymmenen minuuttia pitkin ohjin käynneillä ja vielä vähän lyhyillä ohjilla. Tämän jälkeen ravailin kevyesti mietiskellen, että mitähän tekisi. Lopuksi päätin ottaa loivat kiemuraurat molemmille pitkille sivuille.

Kamu oli heti todella vetreä iästään huolimatta, ja tätä ajatellessani, mieleeni tuli väkisinkin, että mitä tekisin, kun Kamusta aika jättää. Puristin ne ajatukset pois päästäni, ja keskityin palaamaan loivan kiemurauran keskeltä pohkeenväistöllä uralle. Jatkoin näitä pohkeenväistöharjoituksia vähän aikaa, kunnes siirryin taas käyntiin. Otin tallin puoleiselle pitkälle sivulle sulkuväistöjä muutaman kierroksen ajan. Sitten asiaan.

Kenttä oli kerta kaikkisen huonossa kunnossa - Kamua piti ajaa ulospäin aina kulmissa, muuten se oikoi välittömästi. Laukatessani läpi toisen päädyn vesilammikon, näin silmissäni Kamun valkoisista ruskeaan muuttuneet pintelit. Yhyy.

Laukassa Kamu meni kerrassaan mainiosti, ja se alkoi vähitellen tottua ajatukseen, että kulmia ei oiota. Sain tosissani kuitenkin tehdä töitä ruunan eteen. Heitin jossain vaiheessa tallitakinkin pois ja ratsastin vain hupparilla. Päätin vaihtaa suunnan pohkeenväistöllä ja rata leveyssuuntaan leikkaa-liikkeellä. Toistin paljon samoja liikkeitä.

Loppujen lopuksi olimme molemmat ihan hiestä märkiä. Päätin pesaista Kamun pihalla, sillä Annen mukaan lämpötila oli kohonnut kahdeksaantoista asteeseen. Pesun jälkeen heitin ruunalle kuitenkin loimen päälle ja vein sen talliin.

13.02.2008 - Ei perjantai onneksi

Kävelin ripein askelin mäkeä alas Seppeleen tietä pitkin. Mitäs tänään? Ajattelin samalla itsekseni ja tunsin, että ilma oli hieman painostava ja raskas, mutta tallille tuloa se ei estänyt!

Mietin itsekseni ankarasti, mitä puuhailisimme tänään Kamun kanssa.. Ahaa. Kaarsinkin saman tien maneesille ja avasin sen raskaan oven. Pujahdin sisään ja katselin hetken ympärilleni. Se oli tyhjä. Katsoin nurkkiin ja seinien vierustoille, ja huomasin puomeja, joita kaipailinkin. Aloinkin heti puuhaan ja rupesin raahaamaan peilipäätyyn viisi puomia. Asettelin ne viuhkan muotoon ja laitoin välit kunnolla. Sitten otin lisää puomeja, neljä kappaletta ja asettelin ne uran sisäpuolelle hyvin välimatkoin, että pystyisin menemään niitä käynnissä, toiselle puolelle laitoin sitten puomeja neljä niin, jotta saisin nostettua ravin ja laukan. Pyyhkäisin käsiäni yhteen ja olin tyytyväinen tulokseen. Tänään siis harjoiteltaisiin puomeja! Kipaisinkin heti sitten tallin puolelle ja huomasin, että Kamu oli sisällä. Katsoin karsinaan ja hymyilin hevoselle, joka ei tuntunut välittävän minusta.

- Hei! Anne huikkasi ja jatkoi matkaansa toimistoon.

- Moi, vastasin ja tarjosin porkkanaa Kamulle. Se kurkotti päätään ja höristi korviaan.

- Olet suloinen otus, Kamu, hymyilin sille ja annoin porkkanan sitten. Ruuna rouskutteli porkkanansa tyytyväisesti ja katsasti sitten, olisiko minulla sille lisää jotain herkkuja. Tympeänä se sitten luimisti korviaan ja piehtaroikin yllättävästi.

- Tarkoitatko, että nyt on harjauksen paikka? naurahdin ja menin hakemaan harjapakkia huvittuneena päätäni pudistellen.

Laskin harjapakin oven viereen ja avasin sen. Mikä mylläkkä! Harjat olivat sikin sokin, eikä pakissa näkynyt mitään järjestystä. Ihme, kun sen kansikin pingotti niin tiukalla. Olikohan jollain tuntilaisella ollut kiire, ajattelin hymyillen ja otin sitten kumisukan käteeni. Menin karsinaan ja Kamu antoi minun harjata sitä, ilman, että tarvitsisi laittaa kiinni! Taputin ponin kaulaa, ja aloin kiintymään siihen. En ollut aiemmin pitänyt Kamusta enempänä kuin hoitohevosena. Mahtava otus tämä Kamu kuitenkin.

Aloin kaulasta harjaamaan pyörivin liikkein ja likaa alkoi irrota pintaan. Verikin kiersi näin talvisin paremmin, kun harjasi kumisukalla. Kamu selvästi nautti, sillä se ummisteli silmiään ja seisoi rauhallisesti paikoillaan. Harjasin sen myös toiselta puolelta, eikä se yrittänyt mitään pahaa.

Vaihdoin kumisuan pölyharjaan ja harjasin lian pinnalta. Kyykistelin myös jalkoja harjaamassa, niissä likaa ei erityisemmin ilmennytkään. Toinen puolikin puhdistettiin ja pian Kamusta tuli puhdas. Laitoin harjan pakkiin takaisin ja otin sitten kaviokoukun käteeni. Nojasin hevoseen ja liu’utin kättäni alas pitkin konin jalkaa ja pyysin topakasta nostamaan kavion. Kamu heilautti jalkansa ylös ja sain siitä otteen. Puhdistin kavion perusteellisesti. Kävin kaikki kaviot läpi, mutta vasenta takajalkaa oli hieman vaikea saada ylös, niin tiukasti kuin se pitikin sitä alhaalla. Nojasin hevoseen melkein koko painollani ja vedin jalkaa ylös.

- Hei nostappa nyt! Sanoin terävästi. Kohta sain nostetusta kaviosta kiinni ja kehuin ponia samalla puhdistaen kavion. Heitin kaviokoukun pakkiin ja otin sieltä patjat ja pintelit, jotka kuuluivat etujalkoihin. Kyykistyin etujalan viereen ja liu’utin patjan oikealle kohdalle ja rullasin pinteliä päälle pari minuuttia, jonka jälkeen suljin sen napakkaan otteeseen tarralla. Toisenkin pintelin laitto sujui hyvin. Sitten otin pääharjan ja laitoin päitset kaulalle ja napsautin nyt riimunnarusta kiinni. Puhdistin pään, mutta korvien taustojen puhdistamisesta ruunaseni ei tykännyt ollenkaan. Se yritti purra minua, mutta joka kerta komensin ja läpsin sitä, kun sitä poni yritti.

- Nyt loppu Kamu! huudahdin tuohtuneena ponille, joka kamppaili minua vastaan. Otin pään napakkaan otteeseen ja puhdistin korvan taustat.

- Nyt olet siinä, vedin suuni viivaksi ja irrotin puhdistettuani otteen. Ruuna heilautti päätään ja katsoi minua korvat luimussa.

- Ymmärrätkö nyt? kysäisin junttihevoselta, joka tepasteli itsepäisesti paikoillaan. Jätin harjapakin karsinan eteen, sillä myöhemmin vielä puhdistaisin sen perin pohjin. Hain satulahuoneesta satulan ja suitset. Satulassa oli uusi satulahuopa, se oli sininen, kaunis vaaleahko sellainen jossa luki valkoisin kiekurakirjaimin Kamu. Ihastelin satulahuopaa hetken ja tajusin sitten suunnistaa takaisin karsinalle. Jätin suitset koukkuun ja menin karsinaan. Kamu alkoi heti taas ilkeillä, ja kun olin menossa sen kaulan ali samalla hätistellen päätä, se näykkäisi minua selästä ja inahdin.

- KAMU PERKELE! ärähdin ja iskin luunnapin arvon herran nenälle. Sitten nostin reippaasti satulan kaulalle ja liu’utin siitä sään taakse sopivaan kohtaan. Kiinnitin satulavyön ja menin takaisin käytävälle. Otin suitset koukusta ja aloin lämmittelemään kuolaimia. Katsoin Kamua silmiin happamasti ja se laittoi korvansa suloisesti höröön ja katsoi minua.

Kävelin sen luokse ja se ojensi päätään minua kohti ja puhalsi käsilleni. Hymyilin ja silitin sen kaulaa. Laitoin ohjat kaulalle ja tarjosin kuolaimia. Kamu otti ne halukkaasti ja pureskeli sitten kuolaimiaan taukoamatta. Se antoi minun laittaa niska – ja otsahihnat kunnolla. Laitoin remmit kiinni ja otin päitset pois kaulalta. Sitten lähdin taluttamaan sitä ulos, välissä kuitenkin pysähdyin laittaakseni kypärän päähän ja otin raipan. Sitten matka jatkui kohti maneesia.

Laitoin valot päälle, vedin oven kiinni ja astelimme keskelle maneesia. Oli ihanaa olla vain kahdestaan maneesissa. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Sitten otin ohjat ja raipan yhteen käteen, laitoin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Kiristin vielä satulavyön selästä käsin ja mittasin sitten jalustimet koulujalustimia yhden reiän lyhemmiksi. Ohjasin Kamun uralle ja annoin sille sitten pitkän ohjat. Ihanaa, kun oli luotettava ratsu. Kun olin eilen ratsastamassa (irl), Huja tipautti minut voltilla kaulansa yli kun kävelimme loppuveryttelyjä. Ja vielä kentän isoimpaan lätäkköön, muistelin hymyillen.

Lähdimme kiertämään uraa vasempaan kierrokseen. Annoin sen kävellä pitkin ohjin pari kierrosta ja otin sitten ohjat tuntumalle. Lähdin taivuttelemaan hevosta jokaisessa kulmassa voltille. Taivutin sen päätä niin, että silmäkulma ja sieraimen kaari näkyivät ja takapää ei mennyt liian ulos. Pidin ulkopohkeen tiukasti kiinni ja hienoja voltteja Kamulta luonnistuikin. Kun olimme pari volttia ähkineet, siirsin ruunan raviin ja katsoin kevennyksen ulkoetujalasta.

Sitten ravasimme peilipäätyyn ja menimme viuhkamuotoisen puomirivistön yli ympyrällä. Kamulla oli hiukan hidas vauhti, ja se ei osannut katsoa, joten ensimmäisellä kerralla pari kertaa kolahti, mutta taipunut se oli ollut kun menimme. Sitten siirsin sen käyntiin ja menimme käyntipuomit, jotka olivat pienin välimatkoin, jotta Kamu saisi tosiaan katsoa ja nostella jalkojaan. Puomien jälkeen kehuin sitä ja siirsin sen taas raviin.

Menimme toisessa päädyssä ison ympyrän ja ravasimme toisen puolen puomeille. Ne Kamu meni kolhimatta ja hieman vauhdikkaasti, mutta kehuin sitä kuitenkin hyvästä suorituksesta. Kun tulimme taas peilipäätyyn, missä oli ympyrällä puomit, muistin nyt vauhdin ja taivutuksen oikein. Nyt meni nappiin!

- Hienoa, Kamu! kehaisin konia ja taputin sitä kaulalle. Sitten otin takaisin käyntiin ja menimme kokorataleikkaan peilipäädystä poispäin. Vaihdoimme suunnan oikeaan kierrokseen ja kannustin Kamun takaisin reippaaseen raviin. Innokkaasti se menikin ja ravasimme päätyyn ison ympyrän, sitten siirsin sen käyntiin ja menimme taas käyntipuomit. Takaisin raviin ja uralle, ja sitten peilipäädyn viuhkapuomit. Ne osuivat tälläkin kerralla nappiin, vaikka Kamu melkein pomppi kaikkien puomien yli. Rauhoittelin sitä hieman ja nostin ympyrän jälkeen oikean laukan ja laukkasimme puomeille. Kamu meni pää pystyssä puomit pompahdellen ja vein sen heti laukkavoltille puomien jälkeen.

- Rauhassa, poika, katsoin tarkkaavaisesti päätyä ja teimme sinne suuren laukkaympyrän. Sitten laukkasimme uraa pitkin ja teimme laukkavoltin, emme menneet viuhkaa kuitenkaan. Ohjasin ruunan taas hillitysti puomeille. Nyt se laukkasi ne paremmin ja osasi mennä rauhallisesti. Taputin sitä kaulalle heti puomien jälkeen ja jatkoimme uralle. Annoin Kamun laukata kierroksen rennosti ja siirsin sen sitten raviin. Ravasimme pari volttia ja siirryimme käyntiin. Taputin sitä kaulalle.

- Hienoa! Näytät olevan valmis hyppäämään seuraavan kerran, kenties? kumarruin eteenpäin satulassa ja Kamu pärskähti innokkaasti, kuin vastaukseksi ja naurahdin; - Kyllä!

Ratsastin sillä ovelle ja hyppäsin alas. Vedin oven auki ja kipitimme ulos, sitten suljin sen perässäni ja ponkaisin takaisin satulaan. Menisimme loppuverryttelyn läheisellä maastopolulla. Annoin sen mennä melkein pitkin ohjin polulla ja kuuntelin hiljaa sen kavioiden tömähtelyä lumista maata vasten.

Kun olimme kiertäneet noin vartin lenkin käynnissä ja Kamu oli ehtinyt palautua, palasimme tallille. Huomasin tallipihalla Nellin ja Fridan. He olivat lähtemässä maastoon ja tervehdin tyttöä. Pian sen jälkeen he katosivat lumiseen maisemaan. Taputin Kamua kaulalle ja laskeuduin alas satulasta. Nostin jalustimet ylös ja talutin sitten hevosen takaisin talliin.

Laitoin päitset kaulalle ja avasin satulavyön. Nostin sen pois hikiseltä selältä. Vein satulan suorinta tietä satulahuoneeseen omalle kohdalleen ja tein samalla lailla kuin viimeksi, otin satulahuovan välistä pois ja jätin sen kuivumaan. Kipaisin takaisin karsinalle ja avasin suitsien soljet. Sitten vedin ne pois ohjia myöten. Kamu lerputti alahuultaan ja jätin suitset koukkuun.

Repäisin pintelien tarrat auki ja heitin ne patjoineen harjapakin luokse. Laitoin päitset kunnolla päähän ja kipaisin hieman väsyneenä takaisin satulahuoneelle. Otin sieltä ruunan talliloimen ja tullessani takaisin heitin sen ponin päälle. Suljin mahavyöt, sekä kiinnitin häntävyön ja edestä remmit. Taputin Kamua kaulalle.

- Menit tänään tosi hyvin, lupaan, että seuraavalla kerralla tehdään jotain kivaa, hymyilin ponille ja se tökkäsi minua käsivarteen.

- Aivan varmasti, naurahdin ja suljin karsinan oven sitten huolellisesti. Vein kuolaimet pestäväksi ja huuhtelinkin ne kuumalla vedellä. Sitten kuivasin ne pyyhkeeseen ja ripustin omaan koukkuunsa.

Vein kypärän ja raipan paikoilleen ja otin harjapakin suojineen matkaani. Istahdin satulahuoneen penkille ja aloin tutkailemaan, mitä harjapakista löytyi. Kova harja, pehmeä harja, pölyharja, kaviokoukku ja kavioharja, kumisuka, kampa, patjat pinteleiden kera ja pari leipäpalaa. Tyhjensin pakin ja kävin roskiksen luona kaatamassa kaiken muun epämääräisen ulos. Sitten puhdistin sen ilman vettä hieman kostealla rievulla. Nyt näytti jo paremmalta.

Sitten puhdistin harjat piikkisuan avulla ja sain ne melkein puhtaaksi. Siinä oli kyllä kova homma. Järjestelin tavarat uudestaan siististi harjapakkiin ja putsasin hieman pinteleitäkin - ne olivat upouudet, vasta valkeat. Laitoin kannen kiinni ja nyt se todellakin meni kunnolla kiinni. Laitoin harjapakin takaisin hyllyyn ja menin takaisin tallin puolelle. Katsahdin Kamuun. Se katseli ovelle päin ja korahti sitten. Menin karsinalle ja oitis se katsoi minua korvat hörössä.

- Siivotaankos karsina? katsoin iloisesti polleen ja otin sen käytävälle kiinni molemmin puolin. Sitten hain kottikärryt ja talikon. Työnsin ne karsinasta sisään ja aloin keräämään lantaa ja likaisia alusia kottikärryihin. Kamu seurasi puuhiani laiskasti ja välillä se meinasi nukahtaa, mutta nykäisi aina päätään. Siivosin karsinan nurkasta nurkkaan ahkerasti puuhaillen. Tässähän tuli kuuma, kun sauvoi talikon kanssa tiuhaan tahtiin. Pyyhkäisin otsaani ja katsahdin puolinukuksissa olevaan Kamuun.

- Nukuttaako? katsoin heppaani ja työnsin sitten kottikärryt lantalaan. Kippasin sisällön kasaan ja lähdin hakemaan puhtaita alusia. Otin puhdasta turvetta vain hieman, sillä karsina oli ollut melko siisti. Kippasin kasan keskelle karsinaa ja vein kottikärryt talikoineen pesukarsinan nurkkaan. Otin Kamun käytävältä ja päästin sen takaisin karsinaansa, ja heti se rupesikin levittelemään alusia tasaisesti.

- Nähdään taas pian, sanoin hevoselle, joka katsahti minuun, mutta sitten alkoi piehtaroimaan.

- Vai niin, hymyilin ja katsoin tallikäytävää. Nappasin pitkävartisen harjan äkkiä seinän vierustasta ja aloin putsaamaan käytävää. Sain aikaani kulumaan siinä muutama minuutti, mutta sitten kuulin auton tulevan. Katsahdin ikkunasta ja huomasin, että kyyti oli saapunut.

Vein harjan takaisin paikoilleen ja kävin huikkaamassa Annelle ja Ristolle heipat. Suljin tallin oven perässäni ja juoksin autolle.

11.03.2008 - Hihittelyt

Taivas oli pilvessä ja tuuli melko kovasti, kun äitini jätti minut taas kerran Seppeleeseen. Vedin takin kaulusta vähän ylemmäksi kipittäessäni talliin. Olin valinnut semmoisen päivän, hypättäväksi, jolloin ei olisi tunteja, ainakaan Kamulla. Tämä päivä oli juuri sellainen, eikä tunnitkaan alkaisi vielä, joten maneesi olisi käytössäni. Talli oli tyhjä, lukuunottamatta paria ponia, jotka hyörivät karsinoissaan. Vilkaisin tarhojen suunnalle ja huomasin Kamun käyskentelevän tarhassaan. Ensin kuitenkin putsaisin karsinan ja kävisin laittamassa esteet maneesiin.

Kävelin melko reippaaseen tahtiin maneesille ja avasin sen oven. Kentän keskellä seisoi pari tolppaa ja vieressä puomeja. Ensiksi laitoin pitkänsivun kohdalle, mutta keskemmälle 50 cm pystyn ja toiselle puolelle 40 cm ristikon. Laitoin yhden puomit molempien esteiden luokse. Sitten lähdin takaisin tallille.

Hain talikot ja kottikärryt ja työnsin ne Kamun karsinalle. Olipas se likainen! Lantaa oli joka puolella, sekä karsina oli myllätty perinpohjin. Katsoin yllättyneenä karsinaa ja aloin siivoamaan sitä. Heitin kottikärryihin lannat ja likaiset aluset. Sain touhuta siinä ainakin viisitoista minuuttia, ennen kuin sain putsattua karsinan. Nojasin talikkoon ja huokaisin pyyhkäisten otsaani.

- Huh huh, sanoin ääneen, mutta hymyilin kuitenkin. Sitten työnsin kottikärryt lantalaan ja kippasin sen sinne sisältöineen. Sen jälkeen kävin hakemassa uusia alusia, jotka jätin keskelle karsinaa pieneen kekoon. Laitoin myös samalla karsinaan valmiiksi heinät ja Kamun päiväruoan. Pyyhkäisin käsiäni, jättäessäni kottikärryt ja talikon pesukarsinan viereen. Katsahdin kelloon, joka ei näyttänyt vielä edes paljoa. Vein Kamun varusteet valmiiksi sen karsinan luokse ja kipaisin sitten ulos.

Ruuna seisoikin jo valmiiksi portilla ja hirnui minut nähdessään. "Jipii, joku tulee vihdoinkin hakemaan minut sisälle täältä tuulesta!" Se tuntui ajattelevan.

- Heippa poitsukka, hymyilin ponille nähdessäni sen. Ojensin sille ruisleivän palan ja ruuna rouskutteli sen parempiin suihin. Sitten laitoin riimunnarun kiinni päitsiin ja avasin portin. Olin lentää nenilleni, kun hoitoponini ryntäsi semmoisella vauhdilla tarhasta, että. Otin heti Kamusta tukevamman otteen kiinni ja menimme takaisin tarhaan.

- Jaahas, vai ei ole Kamu tulossa sisälle, niinkö? kysäisin ponilta, joka heilutteli päätään hieman villihkösti. Sitten menimme uudestaan portista ulos ja nyt sujui jo paremmin.

- Näin, hyvä Kamu, kehuin heposta ja annoin sille pienen heppanamin palkkioksi. Sitten talutin sen sisälle tuulensuojaan.

Kiinnitin voikon käytävälle molemmin puolin ja otin kumisuan esille harjapakista. Aloitin harjaamisen Kamun oikealta puolelta ja harjasin sen karvaa pyörivin liikkein. Erityisen kovaa sain hangata lautasilta, sillä ruuna oli röveltänyt jossain, koska sillä oli kuivunutta mutaa siinä. Kohta vaihdoin puolta ja harjasin Kamun huolellisesti myös vasemmalta puolelta.

Sitten siirryin pölyharjaan, jolla pyyhkäisin irtautuneen lian pois karvan pinnasta. Talvikarvaa lähti myös mukavasti pois ja lattialla näkyi siitä selvästi jälkiä. Kun olin harjannut myös Kamun molemmin puolin pölyharjan, otin käteeni pehmeän harjan ja harjasin jalat mudasta ja liasta. Muta irtosi pois ’jauhomaisesti’ ja sitä sai hangata hiemankin. Lopulta kaikki jalat komeilivat siisteinä. Meinasin unohtaa putsata kaviot, mutta tartuin kaviokoukkoon sitten muistettuani. Nojasin Kamun oikeaan kylkeen ja liu’utin kättäni pitkin jalkaa.

- Nosta, sanoin topakasti ja Kamu nosti jalkansa ja minä tartuin siihen. Putsasin kavion huolellisesti ja tarkistin hokit, etteivät ne pyörineet. Vasemman puolen takajalan kanssa oli lopuksi hieman ongelmia, sillä Kamu ei millään tahtonut nostaa sitä, joten sain aikani yrittää vetää jalkaa ylös, kunnes lopulta onnistuin ja sain putsattua senkin. Huokaisin ylös noustessani ja taputin ruunaa lautasille. Sitten viskasin kaviokoukun harjapakkiin ja nostin sieltä hieman kuraiset etusuojat. Katsahdin suojiin ja otin harjan, jolla hankasin mudan pois.

Sain ne melko mukavaan kuntoon ja kiinnitin molemmat Kamun etujalkoihin. Loppujen lopuksi harjasin vielä pään, joka ei edes ollut likainen, ainakaan kunnolla. Kamu antoi taas minun harjata sen pään, mutta väisteli hieman korvia harjatessani.

Harjauksien jälkeen suljin harjapakin ja laitoin sen ihan Kamun karsinan viereen. Nostin satulan telineestä ja kiersin ponin vasemmalle puolelle. Nostin satulan kaulalle ja liu’utin sen siitä oikeaan kohtaan. Suoristin satulahuovan ja kävin laskemassa toiselta puolelta satulavyön, jonka kiinnitin satulaan. Ruuna katseli ulos korvat hörössä ja hörähteli hieman. Sitten talliin tuli wear Taigaa taluttaen.

- Ai moi, hän sanoi minulle hymyillen.

- Heipä hei, mitäs sinulle ja Taigalle kuuluu? kysäisin.

- Hyvää, hän sanoi rapsuttaen tammaa ja jatkoi sitten; - Mitenkäs teillä on sujunut? wear kysyi ja katsahti minuun.

- Oikein hyvin, olemme juuri lähdössä hyppäämään maneesiin, sanoin halaten Kamuta toisella kädellä ja toisella kädellä kuolaimia lämmittäen.

- Kiva juttu, wear sanoi ja Taiga alkoi kärsimättömänä nostella jalkojaan.

- Mutta.. hyvää ratsastusta teille, wear jatkoi ja vei pienen, mutta pippurisen tamman karsinaansa.

- Kiitos, sitä samaa, vastasin iloisesti.

Sitten laitoin päitset Kamun kaulalle ja ohjat sitä mukaa myös. Otin ruunan taivaalle kohoavasta päästä kiinni ja tarjosin kuolaimia. Kamu ei heti aluksi meinannut avata suutaan, joten sain kutitella hevosta suunpielistä hieman, ennen kuin sain kuolaimet suuhun. Nostin niskahihnan korvien taakse ja suoristin otsahihnan. Sitten laitoin kaikki hihnat kiinni kävelin hakemaan kypärän, sekä raipan.

Otin kuolaimia mussuttavan Kamun käytävältä ja lähdin taluttamaan sitä maneesille.

Vedin maneesin ison oven kiinni ja talutin Kamun keskelle maneesia. Pysäytin sen siihen ja kiristin satulavyötä parilla reiällä, molemmilta puolilta. Sitten laskin jalustimet ja kiersin takaisin ponin vasemmalle puolelle. Otin ohjat lyhyeksi käteeni ja laitoin vasemman jalkani jalustimeen. Sitten otin kiinni satulan etukaaresta ja ponnistin ponin selkään. Se ei ollut vaikeaa, sillä onhan ruuna sentään pienikokoinen. Kamu oli lähdössä jo liikkeelle, mutta pidätin sitä ja mittasin jalustimet pari reikää lyhyemmäksi. Sitten kiristin vielä satulavyön ja lähdimme liikkeelle, oikeaan suuntaan kiertäen kaviouraa pitkin. Annoin Kamulle ohjaa ja se venytti kaulaansa alaspäin.

Kävelimme pari kierrosta rennosti molempiin suuntiin. Kamua alkoi myös vähän suututtaa, kun emme jo hypänneet. Se tiesi esteistä, että tänään hypättäisiin. Yhtäkkiä pari tyttöä hiipi maneesin katsomaan hihitellen ja minä otin ohjat. Käänsin ponin takaisin oikeaan kierrokseen vasemmasta ja annoin hieman pohjetta. Ruuna siirtyi reippaaseen raviin ja heilautti päätään muutamaan otteeseen.

- Malta Kamu, sanoin matalasti ja ravasimme peilipäätyyn suuren ympyrän. Asetin ruunaa ympyrällä ja kun pääsimme takaisin uralle, suoristin sen. Ravasimme myös voltteja kulmiin ja teimme ympyröitä päätyihin sekä pitkien sivujen keskelle. Kamu meinasi kiihdytellä aina ennen estettä, mutta pidätin sitä ulko-ohjasta. Sitten vaihdoimme suunnan vasempaan kokorataleikkaalla. Siinä teimme temponlisäyksen ja kevensin nopeampaan tahtiin sekä maiskuttelin. Kamu meni hyvää vauhtia, melkein kiitoravia ja pidätin sitä vähän ennen kulmaa. Tähän suuntaan teimme myös paljon voltteja ja ympyröitä.

Noin 15 minuutin kuluttua siirsin ruunaseni käyntiin ja se pärskähteli. Annoin hieman ohjaa ja kävelimme vähän aikaa, jolloin vaihdoin suunnan takaisin oikeaan.

Aloimme tulemaan ristikkoa ravissa. Peilipäädyssä pyysin Kamun taas raviin ja ravasimme katsomonpäätyyn asti. Sitten käänsin pollen ristikolle ja sehän siitä innostui. Kamu yritti tempoa laukalle, ja se heitti päänsä ylös.

- Hei, otetaanpa tämä rauhassa, rauhoittelin ponia ja käänsin sen ennen ristikkoa voltille, josta sitten äkkiä käänsin ristikolle. Kamu meni reippaassa tahdissa kohti ristikkoa ja minä nousin satulasta ristikolla. Jatkoimme tätä samaa ja menimme myös maneesissa olevien puomien yli. Kohta ruuna oppi menemään kunnolla ristikon yli hötkyilemättä ja taputin sitä taas jälleen esteen jälkeen. Vaihdoimme suunnan täyskaarrolla ja tulimme ristikon uudelleen tähän suuntaan ravissa. Käänsin peilipäädystä Kamun ristikolle ja kevensin tahdissa. Ennen estettä lopetin kevennyksen ja nousin esteistuntaan ristikon päällä. Sitten jatkoimme suoraan ravissa ja käänsin ponin taas uralle.

- Tämähän alkaa jo sujumaan, Kamu, hymyilin ja taputin ponia kaulalle. Se pärskähti ja menimme muutamaan otteeseen vielä ristikon.

Ristikon jälkeen kehuin Kamua ja siirsin sen käyntiin. Vaihdoimme taas suunnan. Nostin peilipäädystä laukan (menimme nyt oikeaan kierrokseen) ja laukkasimme katsomopäätyyn asti, josta käänsinkin Kamun pystylle! Siitäpäs se taas innostui ja jouduin tekemään puolipidätteitä, sekä voltin. Nyt vasta pääsimme esteelle ja ruuna laukkasi reippaasti eteenpäin pärskähdellen. Nousin esteistuntaan esteen päällä ja nojasin taaksepäin, kun tulimme alas. Kamu heilautti päätään innostuneena ja heilautti takapäänsä ylös pukin merkiksi.

- Soo, ollaanpas sitä innostuneita tänään! Naurahdin ponille ja jatkoimme ristikolle. Tämän Kamu jo osasi, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Jatkoimme samaan malliin pari kierrosta, ensin pysty ja sitten ristikko.

Siirsin ponin muutaman kierroksen jälkeen käyntiin ja vaihdoimme samalla suunnan täyskaarrolla. Annoin Kamun kävellä pitkän sivun käyntiä, kunnes otimme taas laukalla ristikon ja pystyn. Ruuna oli rauhoittunut hieman, mutta myös se hieman kuumui, joten sain pidättää sitä ennen estettä, ettemme menneet ryminällä yli. Pari kertaa kyllä tuli tiputuksia ja olin juuri laskeutumassa alas, kun ne tytöt riensivät nostamaan puomit.

- Kiitos, hymyilin heille ja tytöt pomppivat innoissaan takaisin katsomoon. Annoin hetken Kamun taas kävellä ja katsahdin tyttöihin.

- Hei! Voisiko jompikumpi teistä nostaa tuon pystyn 60 cm? kysyin ja molemmat riensivät nostamaan puomia 10 senttiä korkeammalle. Kiitin heitä ja taputin Kamun kaulaa. Sitten otin taas laukan ja laukkasimme ristikon yli, jonka jälkeen käänsin hieman ruunaa pystyn suuntaan. Kun saavuimme suoralle, hiljensin taas hieman Kamun menoa. Se pomppi innoissaan kohti estettä ja pidätin viisi askelta ennen estettä.

1, 2, 3, 4, 5 ja annoin Kamun mennä. Nousin esteistuntaan puomin päällä ja Kamu lennähti kepeästi pystyn yli. Hidastin sitä esteen jälkeen ja taputin kaulalle. Laukkasimme taas ristikon yli ja menimme kohti pystyä. 1, 2, 3, 4, 5 ja annoin Kamun taas lentää. Se rupesi oppimaan askelten sovittamisen ennen estettä. Kun olimme tulleet kolmannen kerran pystyn, hidastin Kamun raviin ja taputin sitä kaulalle. Kamu pärskähteli ja heilautti päätään. Ruuna oli melko hikinen hyppäämisen jälkeen. Otin vielä loppuverryttelyravin aikana ristikon ja puomeja.

Noin 15 minuutin kuluttua siirsin Kamun käyntiin ja annoin sen kävellä rauhalliseen tahtiin. Kun Kamun hengitys oli tasaantunut, ratsastin sen maneesin keskelle ja laskeuduin alas satulasta. Rupesin raahaamaan tolppeja ja puomeja keskelle kenttää. Tytöt tulivat auttamaan kantamisessa ja loin heihin kiitollisen hymyn. Sitten nostin jalustimet ja höllensin hieman Kamun satulavyötä. Tytöt avasivat meille oven ja talutin Kamun talliin.

Jätin ruunan keskelle käytävää kiinni molemmin puolin ja avasin satulavyön. Nostin sitten satulan pois hikiseltä selältä ja laitoin satulatelineeseen odottamaan. Sitten avasin suitsien remmit ja otin suitset ohjineen pois. Laitoin nekin odottamaan hetkeksi koukkuun. Laitoin päitset Kamulle kunnolla päähän ja avasin suojat, jotka laitoin harjapakin päälle. Sitten talutin suomenhevosen pesukarsinaan ja laitoin sen kiinni. Avasin hanan ja odotin, että letkusta tulisi kädenlämpöistä vettä. Kamu pärskähteli ja katseli minua korvat hörössä.

- Taisi tulla hieman kuuma, vai mitä? Kysyin ponilta ja rapsutin sitä.

Sitten aloin ruiskuttamaan vettä Kamun kaulalle, selälle ja lautasille. Myös yritin mahaa putsata, sekä jalatkin ruiskutin.

Kohta siirryin toiselle puolelle ja pesin Kamun myös siltä puolelta perusteellisesti. Poni kuopi muutamaan otteeseen, mutta sanoin sille topakasti ei. Viilensin hieman vettä ja ruiskutin jokaista jalkaa hetken. Lopuksi suljin hanan ja otin hikiviilan. Vedin enimmät vedet pois ja karvojakin siinä samassa lähti jonkun verran. Hikiviilan jälkeen hain pienen pyyhkeen varustehuoneesta ja kuivailin hieman jalkoja. Sitten hain Kamun loimen ja heitin sen ponin päälle. Laitoin maharemmit, sekä suljin edestä kolme remmiä.

Talutin Kamun käytävälle ja laitoin sen kiinni siihen. Nappasin harjapakista leivänpalan ja ojensin sen kohti Kamuta.

- Tässä, ole hyvä, hymyilin leipää rouskuttavalle hoitoponilleni.

- Olet paras, kuiskasin vielä sen korvaan ja halasin ponia. Ruuna oli äkännyt ruuat karsinassaan ja tahtoi jo sisälle.

- Okei okei, pääset, naurahdin ja otin sen irti käytävältä. Käänsin Kamun ympäri karsinassaan ja otin päitset pois. Se hyökkäsi heti ruokansa kimppuun ja minä suljin oven.

Sitten putsasin suojat kurasta ja laitoin ne harjapakkiin. Vein harjapakin paikoilleen ja palasin takaisin hakemaan satulan ja suitset. Irrotin satulan alta märän satulahuovan, minkä laitoin kuivamaan ja laitoin satulan paikoilleen. Sitten pesin kädenlämpöisellä vedellä kuolaimet, jonka jälkeen kuivasin ne. Sitten laitoin ne roikkumaan paikoilleen. Suljin varustehuoneen perässäni ja huokaisin hieman väsyneenä.

Katsoin kelloa, joka näytti iltapäivää. Nappasin hetkeksi talliharjan ja lakaisin lattiaa.

Vähän ajan päästä näin, kun isäni kurvasi pihaan. Työnsin viimeisetkin heinänkorret ja muut vapaaseen karsinaan ja laitoin harjan paikoilleen. Olin unohtanut kypärän päähäni, joten kipaisin äkkiä viemässä sen satulahuoneeseen. Sitten kävin katsomassa vielä Kamua.

- Heippa Kamu, nähdään taas, huikkasin ponille, joka hörähti. Katsoin onnellisesti Fuita ja juoksin sitten autolle.

10.03.2008 - Pientä kevättä

Painoin askeliani syviin, itsepintaisiin lumikinoksiin, ja toivoin pääseväni pian Seppeleen porteille. Kuuset hivelivät poskiani, joka oli loppupeleissä hyvin ärsyttävää, ja yksitoikkoista. Rämmin vielä hetken lumisella polulla, kunnes huomasin suuren, valkoruskean portin edessäni. Jäätyneillä sormillani työnnyin avaamaan porttia, ja se osoittautuikin vaikeaksi. Ensin en meinannut saada auki porttia, mutta pian se lennähti apposen auki – tuloksena myös minun lennähtämiseni pyllylleni. Hymähdin raivostuneena, ja lukitsin huolellisesti portin, vaikka olinkin päättänyt vihata sitä tästä lähtien.

Näin muutaman hoitajan ratsastamassa kentällä, ja muutaman taasen valmistautumassa tunneille. Avasin kohmeisilla sormillani täydellisen tallioven, ja könysin sisään. Ihana, lämpimä tallipuhahdus syleili minua, mutta en kauaa jäänyt syleilemään takaisin. Halusin nähdä Kamun! Astuin tallikäytävälle. Heinänkorsia lattialla, ja samaten purujakin – olin siis kotoisassa, lempeässä paikassa. Hevoset työnsivät turpiansa karsinoista, ja tuhahtivat. Missä Kamu, missä Kamu? Huomasin pian Kamun karsinan, josta pisti ulos suloinen, tyytyväinen turpa. Hivelin turpaa kylmillä sormillani, ja hevonen hörähti.

- Tervehdys, ooksä se.. Lilly, pipsaksi esittäytynyt, siro tyttö oli ilmestynyt taakseni.

- Juu, kuin, puhahdin ja hivelin Kamun poskia.

- Me ei olla kauheesti nähty, pipsa tokaisi hymyssä suin.

- Asia korjaantuu kyllä jatkossa kun pyörin täällä taas enemmän, naurahdin ja yskäisin heti perään. Perkeleen influenssa.

Pian seisoin Kamun vieressä, toisessa kädessäni harja, ja toisessa loimi. Heitin loimen vielä toistaiseksi karsinanoven päälle, laskin harjan takaisin harjapakkiin ja ajattelin helliä ruunaa vähän aikaa. Se hörähti, ja katsoi minua suloisilla, suurilla silmillään. Rapsutin sen otsaa hymyillen. Kamu jutteli naapurinsa Bertin kanssa, joten oli paras tarttua takaisin harjaan. Aloin sukimaan Kamua reippain ottein, ja samalla tarkistin, että ruuna ei irvistellyt harjaukselle. Tärkeintä oli, että se välittäisi harjauksesta.

Pölyä lenteli – mutta niin irtokarvaakin. Kevät oli siis jo saapumaisillaan, tai ainekin Kamun mielestä. Kun se lopetti seurustelunsa naapurin kanssa, se tyytyi vahtaamaan minua. Taputin sen lautasia, ja vaihdoin harjan kaviokoukkuun. Nostelin jalat vuorotellen, ruuna nostikin ne kuin unelma. Kamu repi paidanhelmaani tylsistyneenä.

- Haluaisitko ulos, pappaseni, kysyin ruunalta, rapsuttaen sen turpaa. Kävelin oleskeluhuoneeseen, missä pipsa oli. Hän ponkaisi heti sohvalta ylös minut nähdessään.

- Voisitsä tulla auttamaan mua Kamun ja Bertin tarhaan viennissä, kysyin pipsalta, joka nyökkäsi terhakkaasti.

Hän paineli takaisin kanssani Kamun karsinalle. Ai niin, loimi! Sukkelasti heitin loimen ruunan selkään, ja kiristin loimivyöt. Bert vieressä hörähti kuuliaisesti pipsan rapsutellessa sen otsaa, ja kiinnittäen riimunnarun riimuun. Hän naksautti kieltään ylpeänä, ja vetäisi oripojan liikkeelle. Askelsin perässä Kamun kanssa. Sen askel oli kaunis, ja sen häntä viskoi pelottomana ilmaa. Kävelin tomerasti Kamun vierellä, ja heitin ennen tarhoja pienen ympyrän, ja sen jälkeen luovutin ruunan tarhaan. pipsa päästi Bertin tarhaan ilakoimaan, ja siitä se nauttikin. Astuimme pipsan kanssa takaisin talliin, ja aloin näytellä hänelle vanhoja Villivarsa –lehtiäni, jota olin saanut ikuisuus sitten.

26.02.2008

- Hei Kamu, tervehdin ruunaa. Mielessäni kuulin sen hörähtävän, mutta se oli vain toiveajattelua. Ehkä kuitenkin joskus saan kuulla hiljaisen hörähdyksen saapuessani talliin. Rapsutin poikaa korvan takaa, josta se ilmeisesti piti, koska nojasi päällään kättäni vasten. Näin selvästi Kamun rentoutuvan, se huokaisi syvään ja tuntui, kuin se olisi halunnut minun jatkavan ja jatkavan rapsutusta.

- Rapsuttaisin kyllä lisää, mutta koko päivää emme voi tässä seisoskella. Kohta saat oikein perusteellisen harjauksen, sanoin Kamulle, joka katsoi hölmön näköisenä minua, kun lähdin hakemaan riimunnarua tallista. Kun palasin tarhalle, Kamu oli jo mennyt takaisin syömään.

- Kamu! Tulehan, mennään talliin, huutelin, mutta ruuna ei ollut kuulevinakaan. Huokaisten pujahdin aidanraosta tarhaan ja hain Kamun perimmäisestä nurkasta. Herra käveli perässäni ihmeen reippaasti. Kokeilin miten Kamu reagoi, kun pysäytän sen juuri tallin ovelle. Ruuna tuuppasi minua turvallaan, ja repesin nauramaan. Talutin sen käytävälle, ja kiinnitin narut sen riimuun molemmin puolin. Hain Kamun harjat satulahuoneesta. Aloitin hyräillen selvittämään ensin Kamun jouhia sormin. Kun ne olivat suunnilleen selvät, harjasin ne dandylla, jonka jälkeen jatkoin harjaamalla pehmeällä harjalla sen koko karvan. Pian Kamun karva kiilsi puhtauttaan, ja vaihdoin pehmeän harjan kaviokoukkuun. Aloitin puhdistamalla oikean etujalan, sitten oikea takajalka, vasen takajalka ja viimeiseksi vasen etujalka. Nyt Kamu oli valmis, joten lähdin taluttamaan ruunaa kentälle. Aloitin kävelemällä hetken suoraa uraa pitkin. Vaihdoin suunnan täyskaarrolla ja jatkoin taluttamalla voltteja ja kiemurauraa. Herättelin Kamua silloin tällöin maiskuttamalla. Kohta siirryimme raviin. Yritin tehdä ympyröitä ravissa, mutta ruuna tunki aina kentän portille ja minä puuskutin jossain takana. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, joten tein yhtä ympyrää kunnes Kamu ei enää yrittänyt portille. Kehuin sitä, kun ympyrä sujui hyvin, ja pysäytin Kamun käyntiin. Teimme erilaisia juttuja noin puoli tuntia, jonka jälkeen lopettelimme. Jätin Kamun tarhaan, jotta voin siivota karsinan.

Tallissa vein riimunnarun paikalleen ja hain kottikärryt sekä talikon. Etsin sieltä kaikki pikku pökäleet ja märät purut. Pyyhin hikeä otsaltani ja heitin vielä viimeisen lantakasan kärryyn. Olin varmaan laittanut vähän liikaa päälle, pakkastakin oli vain yksi aste. Kärräsin kottikärryt lantalaan, hain puhdasta purua ja kippasin ne karsinaan. Levitin vähän puruja ympäri karsinaa ja hain sylillisen heinää lisää. Karsina oli valmis, joten kävin vielä tervehtimässä Kamua.

- Hei sitten ruuna, huomenna taas nähdään, jos kerkeän tallille. Kamu katsoi perääni, kun käännyin ja lähdin kävelemään kohti tallia Bertumussu mielessäni.

25.02.2008 - Luottamus voitettu

Tuuli, ja kylmyys riepottelivat minua, kun suljin perässäni Seppeleen portin. Suljin silmäni, varmistauduin että näkemäni oli totta, ja talsin talliin. Vastahan olin täältä lähtenyt. Vieraat eivät päässeetkään, joten palasin tallille ruunaa paapomaan. Kopistelin jälleen jalkani seinää vasten. Ulkona oli ihan vesikeli, joten ponit majailivat tarhassa, kukin omassa laumassaan. Pyyhin ''kylmyyttä'' otsaltani, ja kävin tuumasta toimeen. Tartuin kottikärryjen kahvoihin, ja talikon pitkään varteen. Nyökkäsin, ja kärräsin kottikärryt hyräillen kohti karsinaa. Mitä? Kuka niin väitti? En minä pidä karsinansiivouksesta, mutta sehän on yksinkertaisesti velvollisuuteni, ja minähän tartun töihin, kuin töihin, sillä samalla saan aikaa viettää tallilla, etenkin Kamu-murun kanssa. Nostelin talikolla painavia kakkakikkareita kärryihin. Jaakko käveli kottikärryjen kohdalle.

- Hei, älä virnuile, ei tämä ole mukavaa puuhaa, naurahdin iloisesti.

- Tiedän, tiedän. Vuosienkokemus, Jaakko hihitti. Aloin taas siirtää pökäleitä kärryihin. Mitä ihmettä ne tekee Kamun karsinassa, paholaiset, ajattelin räpytellen vinhasti silmäripsiäni. Talikoin taas, ja katsahdin rannekelloa.

- Tästä taitaa tulla tunnin urakka, puuskahdin. Talikoin jälleen, mikä ihme riivasi, ettei ne loppunut koskaan. Viimein, kun sain kakkaurakan tehtyä, piti siirtyä likaisiin puruihin. Talikoin ne myötätunnolla myöskin kärryihin. Tartuin kottikärryn kahvoihin, ja aloin kävellä kohti lantalaa. Lantalassa kippasin likakärryn kuoppaan, ja kärräsin kärryt taas pihalle. KOPS, KOPS. Kuului tallikäytävältä. Riensin oitis takaisin talliin, ja katsahdin kuka siellä oikein tömäytteli.

- Kamu! Mitä on tapahtunut? kysyin hämmästyneenä Jaakolta, joka oli tuonut Kamun sisään.

- Toin Kamun sisään, sillä se ärhenteli muita kaakkeja, Jaakko sanoi paijaten Kamun hikistä kaulaa.

- No, kumisuka käteen sitten vain, Jaakko puuskahti hymyillen. Tartuin Kamun riimunnaruun, ja silittelin sitä hetken karsinassa.

- Mikäs papparaiselle tuli? Niin, niin, vanhuus, sanoin taputtaen sen lautasta. Kiinnitin Kamun vetosolmulla ovikalteriin kiinni, ja pinkaisin satulahuoneeseen. Tartuin harjakoriin, ja marssin luottamuksellisesti Kamun karsinalle. Jätin harjakorin toiselle puolelle karsinaa, tartuin kumisukaan ja astuin Kamun karsinaan. Ruuna hörähti, ja puhalsi kasvoilleni.

- Tiesinhän minä, ei sinusta ole sotaprinssiksi! Kuka aloitti, kysyin pehmeästi.

Vastausta ei kuulunut, joten aloin harjaamaan Kamua pyörittävin liikkein. Seurasin ruunan ilmeitä peffaan asti. Se näykkäsi minua kipeästi, kun pyörittelin sen peppua.

- Anteeksi, kultsipupu, hymähdin ja se käänsi päänsä ja alkoi ''märehtimään'' aamuheiniänsä. Pyörittelin sinisellä kumisualla vielä toisenkin puolen. Sitten kiirehdin karsinan toiselle puolelle, voivottelin kättäni, mutten kauaa. Otin juuriharjan käteeni pelottomasti, ja astuin taas karsinan rajalle. Ja sisään. Suihkin Kamua rauhallisesti, varovaisesti. En hätiköinyt mitenkään, sillä tiesin, että se aiheuttaisi riitaa minun ja Pullaprinssin välillä. Siirryin Kamun kaulan ali toiselle puolelle, ja suin sieltäkin.

Hain korista pehmeän harjan, ja palasin sisään. Pehmeällä harjalla puhdistin vielä mutaantuneet jalat, että naaman. Siirryin taasen pois, jätin pehmeänharjan sikseen, ja tartuin kaviokoukkuun. Liu'utin kättäni Kamun jalassa, ja se nosti miltei heti. Puhdistin erittäin mutaisen kavion. Siirryin kaulan ali toiseen etukavioon. Sipaisin sieltäkin mutaklöntit. Siirryin sen puoleiseen takakavioon. Liu'utin kättäni siinäkin jalassa, ja nojasin poniin. Sitä jalkaa Kamu ei millään oisi halunnut nostaa, mutta minä nojasin, ja nojasin, kunnes ruuna sen nosti. Siirryin kaulan ali toiselle puolelle, tarttuakseni sen puoleiseen takakavioon. Kamu oli nostanut sen jo valmiiksi. Kaivoin sieltäkin mudat, menin karsinan toiselle puolelle, jätin koukun sinne, ja palasin ruunan luokse. Kaivoin taskustani kuivatun ruisleivän.

- Ole hyvä, poitsu, sanoin antaen kädestäni sille leivän. Kamu hörisi hörisemistään, kunnes se höristi korviaan. Se kuuli askeleita käytävältä. Jaakko oli tuonut Cele-tamman sisälle. Kamu hirnui kiivaasti ystävälleen. Cele hirnui ystävällisesti takaisin, ja sen perässä loikki pirteä varsa, Katseeksi kutsuttu ori. Jaakko hymyili minulle. Ja minä hymyilin takaisin. Irrotin Kamun ovikalterista, ja nappasin riimunnarusta kiinni.

Minä edellä, Kamu perässä talsimme ''rakastuneina'' vesisateeseen. Kamu aukaisi turpansa ulkona, kurotteli turpaansa vesipisaroita kohden. Nauroin maha kippurassa. Taputin Kamua onnellisena, ja vein sen tarhaan. Kamukaan ei lähtenyt tarhanportilta heti, sillä Cele, sen ystävä ei ollut siellä. Pussasin sitä hellästi otsalle, ja ihme! Se antoi. Se hörisi minulle vaimeasti, ja lähti peruuttamaan. Tunsin sydämessäni sykkeen. Olin voittanut lopullisesti sen luottamuksen.

Tallissa huomasin seinällä ilmoituksen kilpailuista. Kenttäkisat. Rustasin sen kummempia miettimättä minut ja Bertin poniluokkaan, ja minut ja Kamun hevosten luokkaan. Salaa toivoin voittoa ainakin maastoesteosiossa Bertin kanssa. Kamu-ruunaseni taas oli loistava rataesteillä. Unelmoiden hävisin vähitellen tallipihasta.

24.02.2008 - Ollaan lapsia ja leikitään

Taas on aikaa käväistä tallilla Kamua katsomassa. Tiettyjen kiireideni takia kun ruuna hoitaminen on jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin painan starttinappulaa tuosta oikean jalan säärestä ja pingon bussipysäkille!

Bussi kaahaili tietä pitkin kamalaa vauhtia ja minulta pomppasi sydän kurkkuun melkein joka mutkassa. Jouduin tietenkin seistä, romuinen ja vanha pieni kulkupelimme oli täynnä ihmisiä, eikä istuinpaikkaa löytynyt (ellei otettu huomioon sitä, missä oli ilmiselvästi jonkun pissat!) Pitelin parhaan taitoni mukaan kiinni naapuripenkistä ja koitin pysyä mukana ties missä kaarroksissa ja mutkissa. Bussikuski oli selvästi hullu. Niinhän ne nykyään tuppaavat olemaan toisinaan, mutta en yleistä!

Kun bussi viimein stoppasi hiukan liian pitkäksi menneen jarruttelun jälkeen tallin eteen, olin juosta ulos! Olin riemuissani sekä siitä, että olin vihdoin pääsemässä pois tuosta kamalasta rakkineesta, että siitä, että saisin taas vihdoin nähdä Kamu-raukan, joka on saanut odotella minua jo liiankin kauan! Hiihtoloma on sitten ihanaa, vaikka lunta ei näykkään oikein missään. Hevostelua lumen vähäisyys ei estä, mitä nyt ei mitään hiihtoratsastusta harrasteta, vaikka loma onkin.

No, olin valmiina ottamaan kaiken irti tästäkin päivästä! Repussa oli mukana eväät ja kello alkoi näytellä vasta varhaisen aamun lukemia, minulla olisi kokonainen päivä aikaa tallilla. En malttanut loppujen lopuksi olla juoksematta tallin ovelle, vaikka matka olikin hiukan uuvuttava ja raskaasti läähättäen talliin kulkeminen herättikin pikku-Siiri karsinan pohjalta. Kamu, ja suurin osa tallin muista hevosista, oli jo valveilla. Menin heti tervehtimään hoitsuani iloisesti ja se hörähti minulle lempeästi.

- Annathan anteeksi, etten ole kerennyt tulla katselemaan sinua, annathan? kysyin hevoselta lempeästi. Se napitti minua suoraan silmiin ja näytti syötävän suloiselta.

- Otan tämän anteeksiantona, naurahdin ruunalle ja annoin sille pusun kaulalle. Se hiukan kavahti päätään, mutta päätti sitten muistaa, että minä kuuluin kyllä siihen luottoporukkaan, eikä sen minua täytynyt arastella. Jätin Kamun hetkeksi karsinaan ja noudin sen riimunnarun.

- Jospa ensin liikuttaisin sinut ja sen jälkeen harjaisin? kysyin ruunalta, vaikka oikeastaan sehän ei ollut kysymys vaan toteamus, eihän hevonen tällaisia asioita osannut päättää! Niinpä siis vaan katsoin nopeasti Kamun kaviot puhtaiksi ja varmistin, että kengät olivat kiinni ja nappasin sen sitten ulos karsinastaan riimunnarun päässä.

Kamu käveli energisesti vierelläni, kun ohjasin sen tallipihan halki kentälle. Seppeleessä oli maneesikin, mutta minusta ulkoilma on parasta hevosille ja ehkäpä myös itselleni. Sadesäällä tai paukkupakkasilla me tietenkin änkeytyisimme maneesiin, ei tässä siitä ollut kyse. Kamu teki mielellään kaikenlaisia juttuja, mitä siltä pyysin. Pujottelimme estetolppia ja leikimme kaikennäköistä. Kamu uskaltautui jopa seisomaan etujalat vanhan autonrenkaan sisällä. Olin ihan tyytyväinen. Ollaan kuin lapsia vaikka ollaan kuin aikuisia!

Sää oli mahtava ja ihanteellinen, pikkuisen pakkasta ja aurinko paistoi. Vesi oli jäässä ja linnut lauloivat. Olisin saattanut leikkiä Kamun kanssa siinä ikuisuuden ja ihan hyvin meiltä se tunti ja kaksi varttia menikin pihalla hölmöillessä. Ruunakin nautti jumpasta ja vaikka me molemmat olimme hikisiä päästessämme takaisin talliin, olimme myös onnellisia.

Oli niin ihanaa olla taas Seppeleessä! Anne kulki pari kertaa tyytyväisen näköisenä ohi tallikäytävällä ja heilautti kättään tervehtiäkseen. Kamukin innostui omistajalleen vastaamaan, sen turvan uumenista kuului parikin kertaa oikein lämmin hörähdys. En voinut kuin nauraa, sillä Kamu oli ihan ylisuloinen.

Harjatessani Kamua, se nautti suunnattomasti. Se suorastaan rakasti hommaa. Se värisytteli lihaksiaan ja heilutteli päätään, se välillä halusi jopa raaputtaa otsaansa takkiani vasten. Hevonen oli kerta kaikkiaan hellyttävä. Silittelin sitä aina silloin tällöin kotvan ennen kuin jatkoin harjaamista. Kävin ruunan huolellisesti läpi joka kohdasta parilla kolmella eri harjalla ja sitten vielä viimeistelin harjaamalla pään ja jalat. Hevonen kiilsi mukavasti kun työni oli valmis. Heitin sille kevyen loimen päälle lähinnä varmistaakseni, ettei se sotkisi itseään tarhassa ja vein sen sitten tarhaan, jotta pääsisin karsinaa siivoamaan!

Karsina oli aika likainen, ilmeisesti Jaakko oli ollut laiskemmanpuoleinen sillä välin, kun olin ollut poissa kuvioista. Jouduin siis huoltamaan karsinaa oikein olan takaa. Omapahan oli vikani, kun en ollut kerennyt tallille rakasta Kamuani katsomaan ja sen lantaa latomaan. Kuivikkeita lähti sen verran reippaasti likaisina lantalaan, että katsoin parhaakseni hakea reippaan kottikärryllisen uusia. Tein Kamulle taas pehmeän ja siistin kuivikepedin ja rupesin sitten putsaamaan sen harjoja ja varusteita.

Hommaan upposi helposti pari tuntia ja Kamu ruokittiinkin sillä välin tarhassa. Minä jynssäsin, kiillotin ja puhdistin satulan (kerrankin Nellikään ei ollut niihin kajonnut!) ja satulahuovat, suitset ja riimut, riimunnarut ja harjat ja vielä kaikki loimet heitin pesukoneesta läpi ja vein kuivauskomeroon. Ei hitsi hevonen osaa liata paljon tavaraa lyhyellä aikavälillä!

Hain ruunan takaisin sisään kun kaikki varusteet oli putsattu ja se tuli oikein mielellään pehmeään kuivikekasaansa, jopa niin, että se melkein hukkui kuivikkeisiin sukeltaessaan makuulle niiden joukkoon kun olin ensin riisunut loimen. Mahtavaa! Nyt hevonen oli yltä päältä puruissa. Nauroin sille hetken ja lähdin sitten siivoamaan tallikäytävää. Lakaisin käytävän huolellisesti ja vein jätteet lantalaan. Talli oli taas puhtaamman näköinen.

Nyt saatoin lähteä, tosin harjasin Kamun ensin nopeasti pölärillä puruista. Silittelin hevosen turpaa hetken ajan ja annoin sille pari pusua. Sitten oli aika juosta takaisin bussipysäkille ja sattua oikein onnettomasti sen saman aamuisen bussikuskin kyytiin! Moukan tuuria!

16.02.2008 - Be alone, on a valentine's day

Siitäpäs oli pitkä aika, kun viimeksi olin käynyt Kamun luona. Toivottavasti pieni loma on piristänyt sitä paljon, niin kuin minuakin. Hymyilin tammikuiselle auringonpaisteelle, mutta samalla muistelin hiihtoloman alkua, ihanaa. Ravistelin ajatukset pois päästäni ja aukaisin Seppeleen tallin oven. Mikä ihana ja tuttu tuoksu! Henkäisin ihastuneesti ja tervehdin pitkästä aikaa muutamaa hoitajaa, jotka kovin jo häärivät hoitohevostensa ympärillä. Kaapilleni mennessäni vilkaisin Kamun karsinaa, joka oli tyhjä. Koni taisi siis olla ulkona. Kurkkasin kaappiini ja aloin hieman järjestellä sitä. Tavaraa oli jonkin verran, hyödyllisesti kuitenkin. Etsin käsiini juoksutusliinan ja suljin kaapin oven, jota koristeli kuva minusta ja Kamusta. Hymyilin muistolle ja sitten vein juoksutusliinan Kamun karsinalle. Lähdin ulos kävelemään ja tervehdin samalla sisään tulevaa Annea.

"Kappas, Lilly, Heippa!" Anne hymyili minulle ja työnsi heinäpaalin yhden karsinan eteen. "Hei! Ihanaa palata pitkän loman jälkeen tänne", ajattelin tänään juoksuttaa Kamua" sanoin reippaasti. "Sä millään lomalla kyllä ollut! Hyvä idea, saattaa nimittäin olla pirteällä päällä muutenkin koko konkkaronkka!" Anne naurahti ja tarkoitti hevoslaumaansa. Sitten jatkoin matkaani ulos tarhoille päin. Tiirailin pitkän matkan päästä jo Kamua, jonka erotin lopulta. Lähdin pieneen juoksuun kohti tarhaa.

"Kamuuu!" huudahdin ja huomasin ruunan kääntävän katseensa minuun. Pysähdyin portilla ja tuijotin Kamua. Sitten yhtäkkiä, aivan kuin se olisi muistanut, se hirnahti ja lähti köpöttelemään kohti porttia. Sukelsin portin alitse Kamua vastaan ja halasin ruunaa. "Tiesin, että muistaisit!" naurahdin ja taputin sen kaulaa, ja se tietty hamusi käsiäni, etsien makupaloja. "Hassu", sanoin ja ojensin leivänpalan Kamulle. Samalla laitoin riimunnarun kiinni sen riimuun ja avasin portin. Lähdin taluttamaan Kamua tallille päin, samalla rapsuttaen sitä.

Käänsin Kamun ympäri karsinassaan ja irrotin riimunnarun, jonka sitten jätin roikkumaan tappiin. Astelin kohti satulahuonetta ja törmäsin ovella weariin, joka kantoi sylissään Taigan satulaa. "Oi sori", hymyilin ja päästin wearin ohi. "Ei mitään, kiva nähä suakin taas täällä", Susa vastasi ja virnisti. Sitten hän käveli hoitohevosensa luokse. Nappasin Kamun harjaämpärin nurkasta ja otin myös Kamun suitset koukusta. Sitten vein ne takaisin herran karsinalle. Kamu hamusi heinänkorsia karsinan pohjalta samalla kun minä harjasin sitä pölyharjalla. "Hieno poika, olet oppinut olemaan likaantumatta niin herkästi", sanoin ruunalle naurahtaen. Se katsahti minuun ja tuhahti sitten. Halasin Kamua ja painoin poskeni vasten sen lämmintä kaulaa. "Minulla oli kova ikävä sinua, Kamuseni", huokaisin sen kuuntelevaan korvaan. Tuntui kuin Kamu ymmärsi ja yritti lohduttaa minua, - se taivutti päätään hiukkasen ja hamusi käsiäni. Rutistin ruunaa kunnolla ja tunsin olevani sillä hetkellä maailman onnellisen hevosenhoitaja.

Harjasin Kamun hyvin, päästä varpaisiin, tai sanoisiko kavioihin asti. Harjauksen jälkeen vaihdoin kaviokoukkuun ja nojasin ruunan oikeaan etujalkaan, samalla liu’uttaen kättä sen jalkaa pitkin. "Nostappas", sanoin tomerasti ja Kamu päätti olla kiltillä päällä. Putsasin kaikki kaviot ja katsahdin vasta nyt kunnolla harjapakkiin etsiessäni pinteleitä ja pintelipatjoja. "Ohhoh!" pääsi vain suustani.

Olipas pakki pölyinen, varmasti kesän jäljiltä. Päätin juoksutuksen jälkeen putsata koko pakin perusteellisesti, ja ostaisin myös muutaman harjan lisää, entiset näyttivät sen verran kulahtaneilta – halusinhan vain parasta parhaalle Kamulleni.

Irrotin ohjat suitsista ja menin laittamaan suitsia ruunan päähän. Laitoin kuolaimet sujakkaan suuhun ja nostin niskahihnan korvien taakse, jonka jälkeen suoristin otsahihnan ja vetäisin ruunani tuuhean otsaharjan alta pois. Sitten suljin remmit kiinni. Laitoin vielä Kamulle kaikkiin jalkoihin pintelit. Ensin laitoin patjan paikoilleen ja sitten kieritin pintelin sopivan tiukalle jalan ympärille. Sitten otin juoksutusliinan, jonka laitoin ensin kuolaimen läpi, kuljetin toiselle puolelle ja korvien takaa, sekä sitten kliksautin kiinni kuolainrenkaaseen. Sitten otin vielä juoksutusraipan ja lähdimme matkaan. Kamu oli hieman kiinnostuneen oloinen asiasta. Hymyilin ruunalle ja rapsutin sitä sään kohdalta.

Suljin portin perässämme, astuttuamme kentän sisäpuolelle. Kamu pysähtyi katselemaan ympärilleen korvat hörössä. Sitten se hirnahti kavereilleen, jotka oleskelivat tarhoissaan. Muutama vastasi hoitokonilleni takaisin ja taputin Kamun kaulaa hymyillen. Sitten vein sen kentän keskelle ja lähdin taluttamaan ympyrällä. "Sinähän osaat tämän, eikös niin?" kysäisin Kamulta, joka askelsi tahdissani. Kohta lähdin irrottamaan otetta Kamusta ja menin keskemmälle. Ruuna jatkoi ympyrää ympäri. "Hienoa pappa!" kehuin ruunaa ja annoin sen kävelle paljon alkuun. Vaihdoimme myös suuntaa muutaman kerran. Kamu käppäili rennon oloisesti eteenpäin pää hieman alhaalla. Se pärskähteli silloin tällöin ja meinasi pysähtyä muutamaan otteeseen nuuskimaan maata. "Appap! Liikkeelle Kamu", heilautin narua ja ruuna sen kuin jatkoi matkaansa.

Kun olimme kävelleet riittävän tarpeeksi, vaihdoin vielä suunnan ja pyysin sitten Kamun raville; "Ravia, ap", komensin ja Kamu lähti rentoa ravia eteenpäin. "Hyyyvä", kehuin iloisesti sitä. Ravuutin Kamua muutaman kierroksen, jonka jälkeen vaihdoin taas suunnan. Irrotin ja käänsin joka suunnan vaihdolla juoksutusliinan, joka menee pään kautta. Otimme myös vasempaan kierrokseen ravia. Kamu suoriutui tehtävästään hyvin.

Annoin ruunan myös ravien jälkeen taas kävellä omaa tahtiaan. Tänään ottaisimme tosiaan todella rennosti. Taas."Laatu korvaa määrän", mutisin ääneen. Muutaman kierroksen jälkeen ajattelin, että kokeilisimme laukkaa. Heilautin hieman juoksutusraippaa ja pyysin Fuita ravin kautta laukalle; "Ja laukka!" ruuna laukkasi eteenpäin hieman laiskanpuoleisesti, joten ajoin sitä eteenpäin. "Hienoa Kamu!" kehuin ja laukkasimme muutaman kierroksen. Kamu pärskähteli ja laukkasi, hieman leikkisästikin eteenpäin. Naurahdin ja annoin Kamun laukata. Se tykkäsi siitä. Muutama pukkikin tuli matkalla, ja minä sen kuin nauroin. Antaa papan päästää energiaa pois.

Kierrosten jälkeen hidastin Kamun ravin kautta käyntiin ja vaihdoimme taas suunnan. Otimme toiseenkin suuntaan laukan ja kaikki meni nappiin, kunnes Kamu päätti hieman irrotella taasen. Se heitti päätään ja sitten pukkasi muutaman kerran takapäätään ilmaan ja yhtäkkiä lähti vetämään minua portille. En osannut odottaa moista, joten juoksin perässä ja vedin juoksutusliinasta. "Kamuuuuu!" kiljaisin kauhistuneena ja kohta kaaduin mahalleen maahan hinautuen perässä.

Onnekseni lurjus pysähtyi portilla ja katsoi minua pilke silmäkulmassaan. Nousin ylös suutahtaneena ja syljin hiekkaa suustani ja puhdistin vaatteitani. "Sinä senkin ilkimys!" kerin liinaa lyhyemmäksi ja toruin Kamua, joka hieman katseli apaattisen näköisenä minua, kuin sanoen; "Eikö se ollutkaan hauskaa?" Hellyin nauramaan ruunan ilmeelle ja sanoin; "No, yritetään uudestaan, mutta tällä kertaa olen valmiina eikä temppusi auta!" sanoin silmät sirrissä Kamulle, joka sitten tepasteli kentän keskelle kiltisti perässäni. Ojentauduin ottamaan juoksutusraipan maasta ja talutin Kamun uudelleen ympyrälle, samaan suuntaan kuin äskenkin. Sitten otin käyntiä kierroksen, ravia kaksi ja nostin laukan. Tunsin pientä vastusta liinan toisessa päässä kun Kamu laukkasi pärskähdellen pää ylhäällä. "Pappa hei.." sanoin matalasti ja pidin liinan kunnolla tuntumalla. Kamu rentoutui ja laukkasi loput kierrokset nätisti. "Hyvä poika!" kehuin sitä taas ja siirsin vielä kierroksen jälkeen raviin. Annoin sen ravata rauhalliseen tahtiin muutaman kierroksen. Sitten siirsin sen käyntiin ja vaihdoimme suunnan. Tähän suuntaan myös ravasimme muutamat kierrokset, jonka jälkeen siirsin sen käyntiin. "Ja seeeis", sanoin topakasti, jolloin Kamu pysähtyi ja sain kerittyä liinaa pienemmälle. "Hyvin se meni, lukuunottamatta pientä välikohtausta", sanoin ruunalle taputtaen sen kaulaa ja antaen sille leivänpalan.

Sitten kävelimme portille, jonka avasin. Päätimme oikaista vielä samaiselle pikkupolulle juoksutuksen päätteeksi. Kohta katosimme kuusien taa vain Kamun pärskähdyksen kaikuessa. Polku oli hieman sammaleiden peitossa, joten kavioiden kuminaa ei erottanut. Välillä pysähdyimme katselemaan lumesta esiin pyrkiviä varpuja. "Mm ! Olipas ne herkullisia", Kamu näytti sanovan ja otti halukkaasti ojentamani lehdet.

Kun saavuimme tallipihaan, huomasin Nellin pihalla Fridan kanssa. He olivat olleet näköjään maastossa. "Olikos kivaa?" kysäisin hymyillen tytöltä. "Todella! Mitenkäs teillä sujui?" Nelli hymyili takaisin ja pudottautui suomenhevosen selästä. "Hyyvinhän meillä, paitsi pieni kömmähdys sattui", sanoin hieman nauraen. Nelli naurahti ja kysyi kömmähdyksestä. "No, Kamu päätti lähteä portille kesken laukan", selitin ja Nelli hymyili sanoen, että sellaista sattuu. Sitten jatkoimme matkaa koniemme karsinoille.

Otin juoksutusliinan pois Kamulta ja kerin sen karsinan vierelle, sitten avasin suitsien remmit ja otin ne kokonaan pois päästä. Tämän jälkeen avasin pintelit ja patjat. Heitin ne huolettomasti harjapakin päälle. Katsahdin ruunaan, joka hyökkäsi jo päiväheiniensä kimppuun. "Ahmatti", sanoin hyväntuulisesti ja suljin karsinan oven. Vein juoksutusliinan ja raipan paikoilleen ja samalla pesin myös kuolaimet. Laitoin ne takaisin paikalleen ja kiinnitin ohjat niihin. Sitten päätin aloittaa harjapakin putsaamisesta. Vein sen ulos ja tyhjensin kaiken maahan. Huhhuh, mikä pölyn määrä! Erottelin joukosta risaiset harjat ja vanhat rievut, jotka päätyisivät roskiin. Sitten menin pesuboxin luo ja huuhtelin letkulla koko pakin. Sieltä irtosi jonkin verran likaa ja pesin myös muut pakin osat. Huuhtaisun jälkeen hain satulahuoneesta kuivan rätin ja pyyhin kopperon kuivaksi. Nyt näytti jo paremmalta! Menin pakin kanssa takaisin ulos ja laittelin ehjät harjat ja muut tavarat siististi pakkiin takaisin. Sitten kerin pintelit ja laitoin ne patjojen kanssa siististi päällimmäisiksi.

Noin, nyt näyttää jo hyvältä, ajattelin ja vein pakin satulahuoneeseen paikoilleen. Sitten menin katsomaan Kamua. Se oli melkein syönyt heinänsä, sillä niitä ei silloin ollut paljoakaan. Päätin siksi aikaa mennä hoitajien huoneelle syömään evästä ja yllätys yllätys, lukemaan hevoshulluja. Noin puolen tunnin päästä kipaisin takaisin Kamun luokse loimen kanssa. Heivasin sen ruunan leveään selkään. "Nyt pääset takaisin pihalle", sanoin ottaen päitset ja riimunnarun koukusta. Taioin päitset herralle päähän ja kliksautin riimunnarun kiinni niihin. Sitten työnsin karsinan oven auki ja lähdin taluttamaan Kamua tarhalleen.

Jambo olisi mielellään tahtonut ulos, joten jouduin aluksi sitomaan Kamun tarhan ulkopuolelle ja Jambon tarhan perälle. Sitten heivasin ruunan sisään ja kävin irroittamassa toisen, joka oli selvästi ärsyyntynyt ja tylsistynyt. Jambo asetti hampaansa vasten puunrunkoa ja imppasi. Huokaisin ja kävin nappaamassa ruunan kiinni. Heitän sen sisälle, ajattelin ja ihmettelin, että missäköhän ruunan hoitaja lie. Suljin tarhan perässäni ja irrotin Kamun riimunnarun. Kamu köpötteli heti edemmäs ja jäi sinne kaivelemaan maasta heinänkorsia. Katsahdin kelloa. Oijoi! Kiirettä piti. "Heippa Kamu, nähdään taas!" huudahdin vielä hoidokilleni ja juoksin takaisin talliin Jambo perässäni.

Päästin ruunikon pikaisesti karsinaansa heiniä mässyttämään, jonka jälkeen etsin käsiini kärryt ja talikon. Suunnistin niiden kanssa Kamun karsinalle ja aloin lapioida kärryihin lantaa ja likaista puruturve sekoitusta. Tein työn kuitenkin huolella. Siivosin karsinan kymmenessä minuutissa ja kävin kippaamassa lastin lantalaan. Sitten hain uusia alusia ja kippasin ne keskelle karsinaa. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja vein kärryt sekä talikon takaisin paikoilleen. Kävin hakemassa vielä reppuni ja katsoin päivän tuntilistaa. Kamu menisi klo 19 tunnilla koulua. Toivotin mielessäni onnea ratsastajalle, että ruunalle. Sitten lähdin ulos tallista kohti bussipysäkkiä. Anne tuli vastaan hevosen selässä, hänellä oli allaan ilmeisesti Mari, jos oikein katsoin. Tervehdimme ja jatkoimme matkaa. Ennätin onneksi bussiin ja suunnittelin vielä samana iltana kipaisevani lenkille.

11.02.2008 – Ärräpäitä

Manailin mielessäni rumia ärräpäitä, kun kävelin täydessä kaatosateessa. Onneksi nykyajan sadevarusteet pitivät veden muilta vaatteilta pois, oli silti olo aivan kamala. Kun kotipihasta lähdin, aurinko vielä helli minua pilvenreunalla, mutta nyt musta ja ikävä pilviverho sylki vettä niskaani kuin Niagaran putous. Tyypillistä, pari päivää korkeat kinokset ja nyt kaikki hävisi taivaisiin. Hypähdin suuren lätäkön yli Seppeleen talliin.

Jo heti eteisessä kuorin kumisaappaat ja sadevarusteet, ja jätin ne naulaan kuivumaan. Olo lämpeni ihanasti, kun näin ensimmäisten karsinojen hevoset hörähtelemässä ja kurkkimassa karsinan yli. Hymyilin niille pallokorville ja kävin rapsuttamassa lähintä olevaa, Anttua. Se vilautti hampaita kädelleni.

- Anttu! Kaikella kunnioituksella yritin vain rapsuttaa, mutisin hieman ärhäkkäästi. Samassa Anne pyörähti kulman takaa kännykkä kädessä ja vino pino papereita sylissä. Hän näytti niin uupuneelta, että viuhdoin käsiäni keskeyttääkseni puhelun.

- ...niin, soitellaan siitä myöhemmin, minulla tuli kiireitä, kyllä hoidan sen! Kiitos hei! Anne huokaisi ja ojensin käteni paperipinolla ystävällinen hymy kasvoilla. Anne näytti helpottuneelta ja lähdimme yhdessä toimistoon viemään papereita.

Anne tarjosi minulla kaakaota ja vilkaisimme ulos. Räystäät lorisivat vettä kaatamalla ja katto ropisi niin kuin joku ilmamiinahyökkäys olisi käynnissä. Juttelimme pitkään ja lopuksi Anne sanoi ukkoskuuron olevan tulossa. Tieto varmistit valojen vilkkuminen ja vieno jyrähdys jossain kaukana. "Jaa jaa.. Kesäkö täällä tulee jo?" puuskahdin, sillä ukonilmat olivat varsin epätavallisia tähän aikaan vuodesta. Anne lähti sanomaan kaikille tallilla olijoille saman kuin minulle.

- Pysykää sisällä ja katsokaan hevosten perään, jos jotain sattuu niin tulette heti toimistoon ilmoittamaan tai jos salama iskee tallin maille niin pysykää paikoillanne ja tulkaa sähköisten välineiden luota pois! Päätin lähteä heti harjaamaan Kamua.

Kamu oli ihan rauhallinen ja lepuutti jalkaansa, kuunnellen toisella korvalla ukkosen jylinää. Astuin karsinaan ja Kamu hörisi sydäntäisärkevästi. Rapsuttelin ja halailin pitkään Kamuaa ja kerroin sille kaiken maasta taivaisiin. Yhtäkkiä huomasin, että Kamu oli aivan nukahtanut ja sen selkää pitkin kulki valoviiru. Kiiruhdin karsinasta tallinovelle ja iloisena huudahdin, kun huomasin sateen loppuneen. Osa tytöistä oli jo ulkona hevosten kanssa. Kiiruhdin satulahuoneen kautta hakemaan harjalaatikon ja repustani porkkanapussin.

Kamu kuuli pussin rapinan ja kumosin ne ruokakuppiin ja käskin Kamun odottaa. Samalla kun se sai pureskella porkkanoita, harjasin sen niin hyvin kuin osasin. Sain mudan, pölyn, kutterin ja kaiken pois sen karvasta ja jouhista. Puhdistin vielä sen kaviot ja huomasin kellosta, että sen tarhailuaika alkoi. Talutin Kamun ulos aurinkoon, jossa se katseli maailmaa iloisena. Rapsutin sitä onnellisena. Kamu alkoi vähän tanssahdella ja pöristä. Hetken olin hieman hölmistynyt, mutta pian tajusin yskän. Hanna talutti Bertia, joka kyllä huomasi kauniin Fridan tanssit. Fridalla taisi olla kuukausikierto huonossa kohtaa. Sain käyttää kaiken nokkeluuteni, että sain Fridan hallintaan. Hanna tajusi nopeasti tilanteen, mutta niitä kahta ei enää mikään pidellyt. Fridalle oli tainnut tulla vauvakuume, kun niin noita pikkuisia putkahteli vähän väliä talliin, se suorastaan rynnisti ovesta läpi. Hyökkäsin kiiresti tamman karsinaa ja nappasin riimusta. Onneksi olin eräässä vaiheessa hoitanut tammaa, joka totteli rauhoittuen kun ärähdin sille. Bert pääsi irti Hannalta ja minun oli reagoitava nopeasti. Tarhalle oli vain muutama metri ja Hanna huusi minulle jotain. Repäisin takin yltäni ja liehautin sen Bertin silmille. Se hätkähti ja rauhoittui heti. Hanna juoksi Bertin luokse ja nappasi. Taputin Fridaa ja kävin vielä hellimmässä oriani kunnes heitin hoidokilleni riimun. Talutin sen tarhaan hymyillen. Jambopambo odottelikin minua jo siellä - tunkien itsensä pienestä raosta. "Voi kulta pieni! Ei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen", hymähdin, kunnes huomasin tarhan olevan yhtä mutavelliä ja herkullisen ruohokorsien odottavan tien toisella puolen. Päästin ruunan tarhailemaan ja lähdin putsailemaan ja rasvailemaan varusteita, mikäli Nelli ei ollut iskenyt hampaitaan niihin.

"Oli se kyllä lähellä!" Hanna vielä monta kymmentä minuuttia tapauksen jälkeen hoitajien huoneessa. Olin puhdistanut Kamun karsinan ja söin viimeisiä eväitä ennen kuin lähdin tallilta. Hannalla soi puhelin ja se lähti nopeasti, päätin samalla ovenavauksella lähteä tallilta. Heilutin ulkona Kamulle, joka tosin vain söi omaa päiväheinäkasaansa keskittyneesti. Käpyttelin utuisessa säässä kotiin.

10.02.2008 - Papan vapaapäivä

Oli inhottavan kylmä sää, vain noin 2 asetta lämmintä ja tuuli kylmästi. Onneksi äitini pystyi nakkaamaan minut tallille ja painui sitten itse kauppaan. Seppele oli suuri paikka, ja vaikka olinkin siellä ennenkin käynyt, niin se näytti nyt jotenkin isommalta ja tärkeämmältä. Kävelin määrätietoisesti talliin, jossa kuului kolinaa, hervosten hirnuntaa, kavioiden kopsetta, ihmisten puhetta ja ties mitä ääniä. Pujahdin lähes huomaamattomasti yläkertaan, jossa näinkin Nellin. "Ai hei Liltsy!" hän huudahti heti kun huomasi minut. "Tulitko hoitamaan Kamuu vai Bertii?" "Hei vaan, Kamyyhän minä." Nakkasin varusteet kaappiini ja kipitin alas noutamaan Kamun harjaämpärin. Ruuna höristeli innoissaan karsinassa. Silitin oitis sen pehmeää turpaa, ja Kamu kurkottikin heti vasemmanpuoliseen taskuuni, jossa oli sille varattu pari porkkanaa.

Laskin harjakorin lattialle ja otin sieltä tottuneesti kumisuan käteeni. Raotin karsinan ovea, ja heti ruunan pää nousi ylös lattian rajasta. Se kääntyi nopeasti ja tuli kiinnostuneena katsomaan, että kukas sinne olikaan tullut. Ojensin kättäni ja ruuna puhalteli siihen hetken ja sitten se tarrasi kiinni taskuuni. "Sooh, Kamu, saat herkkupalasi vasta kun olen hoitanut sinut", naurahdin ja silitin sen kiiltävää karvaa. Yllättäen kuulinkin raudoitettujen kavioiden kopseen, ja Annen äänen. Ulos oltiin viemässä jotain isoa ja komeaa puoliveristä, ja Kamu hyökkäsi heti karsinan ovelle ja hirnahti. Puoliveristä talutti joku tyttö ja Elli käveli hevosen toisella puolen. "Elli!" huudahdin karsinasta ja hän käänsi heti katseensa. "Mikäs tää nyt on?" "Äsh, aattelin oria kattella Celelle", Elli huikkasi.

Nyökkäsin, ja ajattelin, että olisi kivaa saada Siirin lisäksi pieni varsa Seppeleeseen. Kamu tönäisi minua muistuttan olemassaolostaan. Naurahdin ja taputin sen kaulaa. Herra tapitti minua suurilla, tummilla silmillään odottaen, että jotain voisi tapahtuakin.

Aloitin sitten vihdoin harjaamisen, eikä ruuna pahemmin temppuillut minulle. Se enimmäkseen katseli uteliaana tallin muuta menoa, välillä korviansa kääntäen että mitä minä tein. Pari kertaa sen piti tarkistaa, että olenhan minä siinä, nuuhkaisi kämmeniäni ja jälleen tarttui taskuuni kiinni. "Senkin hassu herkkusuu", nauroin ja halasin ruunaa kaulalle. "Oma rakas herkkusuuni, oma hoitsuni." Hymyilytti pelkkä ajatuskin. Niin kauan siitä olin haaveillut, hoitaa Seppeleessä, yhdessä maan parhaimmista ratsastuskouluista! Ja olinpa saanut hoitohevosekseni vielä aivan upean papparaisen, Kamun. Meille tulisi toivon mukaan vielä pitkä, ihana yhteinen taival!

Harjaillessani pääharjalla Kamun päätä tallin ovi lennähti tuulesta auki. Kamu ja muut hevoset värähtivät ja kuuntelivat liikkumattomina, mitä oli tapahtunut. Olin varma, että tallissa olisi ollut muitakin, mutta en kuullut kenenkään menevän laittamaan sitä kiinni. Lähdin siis Kamun karsinasta, joka oli jo vähän rauhoittunut, ja menin katsomaan ovea. Tallipiha kaikui tyhjyyttään, tuuli puhalteli keveästi ja oli suhteellisen kylmä ilma. Maneesilta kuitenkin kuulin ääniä, joten siellä oli ilmeisesti tunti menossa. Laitoin oven kiinni ja palasin Kamun karsinalle. Ruuna ihmetteli hetken, mitä oli tapahtunut, mutta rentoutui sitten syömään maasta heinän jämiä. "Kuules poikain, pää ylös niin saan harjattua sen!" komensin Kamua ja nostin pään takaisin ylös. Liu'utin riimun hetkeksi pois ruuna kaulalle, jotta sain harjattua sen pään ihan kunnolla. Hetken päästä ruuna seisoiskelikin taas sinertävä riimu päässän. Mietiskelin hetken, millä harjoilla olin jo harjannut, ja totesin sitten että kaikki harjat oli jo käyty läpi. Vuorossa oli siis kaviokoukku. Otin kaviokoukun korista ja ruuna huomasikin heti, mitä oli seuraavaksi vuorossa. Se ei yrittänytkään painaa painoansa puhdistettavalle jalalle, vaan nosti sen kiltisti. Likaa oli kuitenkin melko paljon jalassa, joten Kamu väsyi melko pian ja painoi hieman jo kaviolle. Pukkasin vähän sitä, kyllä nyt sen pitäisi jaksaa jalkaa pitää ylhäällä!

Kaviot puhdistettuani olinkin valmis, ja vähän haikeana tiputin kaviokoukun harjakoriin. Ruuna katseli minua uteliaana kun tulin takaisin sen luo ja halasin sitä. "Oma rakas hoitsuni.." kuiskasin Kamun korvaan ja kaivoin taskustani porkkanan. "Tässä. Tämä on sinulle, kultspupu." Kamu otti sen ilomielin vastaan ja rouskutti tyytyväisenä sen ruokakipostaan. Ajattelin säästää vielä hetken toista porkkanapalasta, ja kävinkin viemässä harjat takaisin varustehuoneeseen. Sillä välin talliin olivat tulleet ne tuntilaiset ja Anne myös. "Ai säkin oot vielä täällä", hän hymyili heti kun huomasi minut. "Totta kai!" vastasin iloisena ja kaivelinkin jo taskustani viimeistä porkkanapalasta. "Millos tallilla järkätään tallimestaruus? Kamun kanssa ois kiva kokeilla koulukilpailuja.." huokaisin. Anne sanoi pistävänsä asian mieleen ja kiiruhti sitten toimistoon, jossa hänen puhelimensa oli alkanut soimaan. Menin Kamun karsinaan takaisin ja tiputin ruokakipthingy toisenkin porkkanapalan. Ruuna söi sen jälleen hyvillään ja kinusi vielä lisää, mutta ne olivat nyt loppuneet. "Ensi kerralla lisää, jos olet kiltisti", sanoin pikku möhömasulleni ja annoin halin. Suukotin sitä myös otsalle ja lähdin sitten karsinasta. "Nähdään taas, höpönassuni", sanoin vielä Kamulle ja lähdin tallilta.

09.02.2008 - Rento päivä

Kävelin sisään vielä hieman väsyneenä, mutta kun ihana hevosten tuoksu tuli sieraimiini, sain kummasti puhtia. Suoristin selkäni ja menin Kamun karsinalle. Pappa tervehti minua iloisella hirnahduksella. Laitoin sille riimun päähän ja loksautin käytävällä roikkuvat ketjut riimuun kiinni. Toin ruunalle hieman heiniä nakerreltavaksi sillä välin kun siivosin karsinaa. Se vaikutti ihan tyytyväiseltä - eipä tiennyt, mitä kaikkea olin keksinyt sen varalle.

Karsinan siivottuani hoidin Kamun kuntoon. Ruuna olikin kurannut itsensä tarhassa ihan mukavan näköiseen kuntoon, joten hommaa riitti pidemmäksikin aikaa. Huokaisin syvään ja kaivoin sen ämpäristä kumisuan. Hinkkasin ja hinkkasin kaikkea pois, kunnes Anne ilmaantui käytävän päähän. "Voi Lilly-kultapieni, mee peseen ruunas, ei ne tolla lähe", huokaisin ja heitin harjan ämpäriin. "Et sit aikasemmin voinut sanoo?" kysäisin piruuttani irrotellessa käytävän naruja. Huuhtelin ruunan perusteellisesti pesukarsinassa, ja olihan pojan pakko saada maistaa ihanan herkullista hanavettä, joka tietenkin voittaa arkipäiväisen automaattiveden mennen tullen. Siirryin Kamun kidasta sen lautasiin, ja voi jeesus! Kuraa huuhtoutui ties millä mitalla veden mukana viemäristä alas! Kun kaikki lika oli poissa, kuivasin Venlan huolellisesti ja laitoin sille fleeceloimen päälle, koska tallinkin ilma oli melko vilpoisa, enkä halunnut ruunalle vilustumisriskiä.

"Tänään mennäänkin vaan maastoon käppäilemään!" sanoin Kamuselleni ottaessa viimeisenkin takajalan puhtaaksi. Anne oli ollut jonkin näköisillä hevosmessuilla, ja mukaan oli tarttunut hackamore-suitset, sellaiset vänkät kuolaimettomat. Ratsastuksenopettajan pyynnöstä pistin ne ruunalle ja talutin Kamun pihalle. Nousin jakkaralta loimitettuun selkään ja suuntasin ruunan tielle. Ajattelin käpytellä eri metsikössä tänään pelkkää käyntiä. Ruuna suorastaan uhkui intoa - kuolaimitta! Mamma kato, ei kuolaimia ja näin hyvin meen! Otin pienen ravipätkänkin kun Kamu oli innostunut.

Palailimme kuivina takaisin puolen tunnin päästä. Kamu oli pirteä, ja päästin sen tarhailemaan Jambon ja Pikun kanssa. Tallissa tapasin wearin Taigaa puunailemasta ja kerroin hänelle hackamoreista.

- Siis Taiga on niin omapäinen, etten kyllä sille tommosii uskaltais laittaa, wear sulki Taigan karsinan oven selällään ja osoitti suitsia. Sitten hävisimmekin yhdessä yläkertaan juoruamaan Anitan ja Carkin kanssa ja tyhjensimme termospullon kaakaosta.

08.02.2008 – Talliruuhkaa

"Moikka Anne. Heippa sinä, jonka nimeä on muista. Moi sinä söpö poni siellä kaukana käytävällä!" Tervehdysten sarja jatkui melko pitkälle, sillä Seppeleessä oli tänään jopa ruuhkaa! Niin, voihan tähän heittää kommentin siitä, minkä kukin laskee ruuhkaksi, mutta kun ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joiden nimiä en tiennyt, niin koin, että nyt olisi tarvittu liikennevalotkin, tallityöntekijät olivat ilmiselvästi järjestäneet kottikärryrallit. Mainitessani ajatukseni Annelle ääneen, hän naurahti vain, etten ollut tottunut talliruuhkaan ja neuvoi, että paras olisi jo oppia. Niin. Ehkä olisi.

Eniveitillen Annelle, kellon tikittäessä viittä kohti, tempaisin telineestä mukaan Kamun sinisen riimun ja narun ja lähdin talsimaan tarhoille kohti. Tuo jo pappouteen kääntynyt hanipusumuru mutusteli tyytyväisenä heiniään, eikä tainnut ilahtua kun minä tulin ilkeänä noita-akkana kiskomaan sen eron niistä, mutta mikäs siinäkään, vanhan kääkän maineeseen olin jo tottunut. Kamun vauhti ei vain päätä huimannut, ruuna keskittyi ilmiselvästi siihen, sulkisiko toisen silmänsä vai ei. "Liikettä jo! Hopihopi, et saa etuoikeuksia vaikka ootkin ihanin koni maailmassa, tiiätkös sen?" hymähdin pysähtyen rapsuttamaan ruunaa sään tienoilta, jolloin vauhti loppui kokonaan.

"Voihan villasukka, missä ne Kamun harjat on?" tuskastelin yksikseni nahantuoksuisessa satulahuoneessa. Telineisiin ripustetut satulat suorastaan kiiltivät, epäilin vahvasti, että Nelli oli ajankulukseen hinkannut kaikki löytymänsä nahkavarusteet. Kiitin onneani, että Bertin synteettinen satula komeili törkyisenä telineessä eilisen esteleikistä johtuen. Katseeni haravoidessa muiden harjaämpäreiden rivistöä, löytyihän sieltä päästä lopulta Kamunkin omat tavarat. "Kas näin", mutisin ja siirryin haastavan tallisuunnistuksen pariin.

Aloittelin Kamun hoidon runsaiden rapsutuiden säestyksellä ruunan harjaamisella. Se näytti aluksi suhteellisen puhtaalta, mutta ensimmäiset harjanvedot kertoivat paapan pölyisyydestä. "Voi sua", huokaisin taputtaen ruunaa kevyesti lautasille, jolloin pölyhiukkaset nousivat ilmaan välkehtien karsinaan tulleessa valossa. Poskeni punottuivat varmasti paloauton värisiksi puunatessani Kamua, joka ei puuhistani välittänyt, mitä nyt kerran korvaansa vähän käänsi, mutta muuten tuijotteli valppaasti käytävän tapahtumia.

Monen harjauskerran ja pyyhkeellä pyyhkimisen jälkeen Kamun pölyämisaste oli tippunut minimiin, joten siirryin kavioiden ja jalkojen tutkimisen ihmeelliseen maailmaan. Kavioiden kanssa ei ollut mitään ongelmia, mutta Kamu ei olisi aluksi halunnut antaa minun hipelöidä koipiaan. Oma kiehumispisteeni oli lähellä toteutua, mutta kun pahvipäänä lopulta ymmärsin, ettei raivoaminen auta, homma lähti luistamaan paljon paremmin. Huolestun vähän, kun kuvittelin Kamun aristavan toista etustaan, mutta kipitettyäni Annen luokse ja tämän vilkaistua herran jalkaa, hän vakuutti sen olevan täysin kunnossa ja poistui paikalta.

Nelli heitti tietenkin karsinansiivouksensa ohessa joitain kummallisia heittoja, joiden mukaan olin ylihuolehtiva höperö, mutta enpä oikein kuunnellut, kun keskityin Kamun satuloimiseen. Ruuna mulkaili tuota kapistusta aika rumasti, kun lähestyin sen kanssa, mutta tästä välittämättä satulointi sujui aika sutjakkaasti. Ainoastaan vyön kiristyksen kanssa oli ongelmia, koska Kamu koki elämäntehtäväkseen pullistelun. Minä harrastin sitten siinä ohessa lihaksien kasvatusta, kun kiskoin vyötä kiinni. Noukkiessani suitset telineestä, heitin vastapäistä karsinaa putsaavalle Nellille pistävän kysymyksen: "Taisit kiillottaa sit kaikki löytymäs nahat tuolta sattarista?" Nelli vain joojootteli heittelen paskoja kärryyn. "Hanki elämä", totesin ennen kuin katosin karsinaan Nellin mölytessä jotain vastalauseeksi. Suitsiessa ruunaa, se oli yllättävän yhteistyökykyinen, yllätyksekseni päänkin nostelu katonrajaan jäi vähiin.

Kun kypärä oli pääkoppani suojana ja turvaliivi puristamassa sisukset mäsiksi, niin raahasin Kamun tallipihaan, jossa siirryin jälleen muskeleita kasvattavaan lajiin, joka tunnetaan paremmin satulavyön kiristämisenä. "Sä sitten osaat ton hengityksen pidättämisen taidon", murahdin, kun vyö ei todellakaan kiristynyt. Tuumin sitten, että kyllä se homma saisi luonnistua satulastakin ja kohta olinkin jo rauhallisesti paikoillaan seisoneen Kamun selässä kiskomassa sitä kirottua vyötä tiukemmalle.

Pian painoin jo pohkeet ratsuni kylkiin pyytäen sitä liikkeelle, sen totellessa kiltisti. Ruuna liikkui eteenpäin aika reippaasti, eikä minun "soo, menisitkö hiljempaa"-pyynnöillä ollut merkitystä ja niinpä jouduin tarttumaan ohjiin, tiivistämän istuntaa ja todellakin kertomaan Kamulle, että nyt käveltäisiin. Ruuna pärski tyytymättömänä, mutta tyytyi olemaan kiltisti. "Musta on hauska höpöttää sulle", pukahdin pian, "joten sitä mä aion tehdä nytkin. Huomaatkos sä, että täällä alkaa olla jo aika vehreetä? Eikö ookkin kamalaa, että talvi meni jo?" Vilkuilin ympäriltä sulaineita lumia.

Kamun edetessä metsätietä pitkin hieman pomputtavaa raviaan, minä hölskyin kyydissä kuin mikäkin perunasäkki ennen kuin sain kadottamani jalustimen jalkaan, ohjat kouriin ja katseen suunnattua vielä eteenpäin. Näiden toimenpiteiden jälkeen ravaus sujui huomattavasti paremmin. Kamun liikkuessa tasaisesti eteenpäin, minä ehdin jopa vilkuilla ympärille ja kuvittelin pensaan olleen hirvi. Niinpä ryhdyinkin laulamaan hirvenkarkoituslaulua, joka kyllä loppui suhteellisen nopeasti, kun viaton lenkkeilijä tuli vastaan.

Matkalla oli pari isoa mäkeä, jotka toivat minulle sekä Kamulle hyvää lihastreeniä. Ruunan kiivetessä rauhallisesti ylöspäin, minä yritin parhaani mukaan keikkua kevyessä istunnassa. Alamäet olivat minulle paljon helpompia, mutta Kamulla oli hieman raskaampaa. Ruuna kulki silti urhollisesti eteenpäin ja minä pyrin olemaan vain hiljaa selässä. Mäkien jälkeen pyysin Kamun taas raviin.

Maastoilimme vähän ristiinrastiin Seppeleen lähimetsissä ja tapasimmekin wearin Taigalla, Anitan Andrewilla ja monta muuta tuttua siinä puolessatoista tunnissa! Tähän oli mahtunut suureksi osaksi käyntiä, sitten jonkinverran ravia, mutta olin jättänyt laukan tällä kertaa pois. Palaillessamme tallille, Kamu ei ollut hionnut ollenkaan - itselläni asiat eivät olleet ihan niin hyvin. Kiitin ruunaa ennen laskeutumistani, minkä jälkeen se pukkasi minua kylkeen jättäen ihanat kuolaiset muistonsa minuun. Kiva. Nostelin tallipihassa poitsun jalustimet, hölläsin satulavyön ja otin ohjat pois kaulalta käsiini. "Nyt talliin", ilmoitin Kamun seuratessa kuuliaisesti ovelle ja sitten sisälle.

"Mitenkäs teidän maastolenkkinne sujui?" joku huikkasi meidän tultua sisälle. Vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuuluiko tuo ääni Kukalle vai Carkille, kerroin maastoretkemme olleen hyvää lihastreeniä varsinkin kuskille. Kauempaa kuului Nellin hykertelyä, joka oli ilmiselvästi huomannut punottavan naamani ja hikiset hiukseni. "Tiedän, olen hehkeä", heilautin hiuksiani diivamaisesti ja ohjasin käytävällä ohjien päässä seisseen Kamun karsinaansa. Se ei olisi millään malttanut odottaa sitä, että olisin saanut suitset pois, mutta odottipahan kuitenkin ja hyvä niin. Satulan kanssa ei ollut mitään ongelmia.

Kun harjasin Kamun, putsasin sen kaviot ja tarkistin jalat, pappa oli oikein kiltisti. Se ei vain oikein malttanut olla rauhassa venyttelyn aikana. Ruuna nimittäin kurkotteli porkkanan perään välillä turhankin hanakasti, mutta ainakin lihakset tuntuivat venyvän hyvin. Sen ollessa hyvin hoidettu, raahasin itseni kamojen kanssa satulahuoneeseen, josta kaivoin esiin myös pesutarvikkeet - ajattelin putsata suitset, kun aikaa olisi riittämiin. Nelli oli kajonnut satulaan, aivan kuten aiemmin ounailin. Onneksi olin pistänyt suitset vahingossa omaan kaappiini, tyttönen ei ollut niitä putsannut.

Suitsien hinkkaus sujui nopeasti eikä ollut ollenkaan tylsää, mitä se joskus tuppasi olemaan. Seuraava homma taaseen ei ollut suosikkejani. Karsinan putsausta varten hain jo tarvikkeet Kamun karsinalle, mutta sitten hankin itselleni jostain riimunnarun, joka kädessä tunkeilin ruunan karsinaan. "Nyt meet hetkeks tuohon Bertin naapurikarsinaan", ilmoitin kiinnitettyäni narun ja kehotettuani Kamun liikkeelle. Ruuna asteli eteenpäin verkkaisesti, mutta varmasti, eikä ongelmia näin ollen ollut. Heitin sen pikaisesti tarhailevan Ollin karsinaan Bertin viereen. Oriini hörähteli Kamulle ja ne tekivät lähempää tuttavuutta - taas - vaikka olivatkin parhaat ystävykset keskenään. Pudistin päätäni virnuillen ja palasin herran karsinalle. Siten pääsinkin nopeasti itse askareen kimppuun.

Punottava naamani sai vielä lisää väripigmenttiä homman edetessä ja luoja tietää, kuinka tomaattimainen olinkaan, kun talutin Kamua takaisin omaan asuntoonsa, jonka kupit ja suolakiven alunenkin oli hinkattu putipuhtaiksi. Ruuna asettui siistittyyn kotiinsa hyvin, ja teki sen tavanomaisen tempun, likasi sen heti. Naurahtaen totesin vain, että olisi nyt herran oma ongelma, kun itse oli mennyt sotkemaan. Voivoi.

Tavaroiden palautuksen jälkeen keräilin omat kamppeeni, mutta muistin vielä, että Kamun ruoat voisi mittailla. Niinpä kipaisin rehuvarastoon, mutta koska joku ihana ihminen olikin jo homman tehnyt, niin päätin lähteä kotiin. Moikkaili kaksijalkaisille, mutta pysähdyin vielä Kamun karsinalla. Ruunapappa sai runsaat rapsutukset ja isot halit, ennen kuin maltoin jättää sen rauhaan ja lähteä ihan oikeasti sinne kotiin lämpimään suihkuun pehmittämään maastotreenistä kipeytyneet lihakset. (:

07.02.2008 - Vaikeat tarhakaverit

"Kamu, liikuhan jo! Älä nyt ole mikään laiska etana, jookos? Ja Jambo, hus! Mene sinne Pikun luo, noin. Pikku, et tule tänne! Pois!" yhden hevosen hakeminen kahden muun hevosen seasta oli kieltämättä hankalaa. Kamun kanssa tarhailleet ponit eivät halunneet antaa kaverinsa mennä, eikä Kamukaan nyt irtoa pursunnut, kun kiskoin sitä eteenpäin. "Älä jaksa olla tollanen hapannaama", tuhahdin ruunalle meidän päästyä ulos tarhasta niin, että Jambo ja Pikku olivat vielä aitojen sisäpuolella. Ruuna ei kuitenkaan hangoitellut vastaan, vaan käveli verkkaista tahtiaan vierelläni. "Tänään mä ratsastan sulla, ettäs sitten tiedät", totesin rapsutellen sitä korvan takaa, mistä se ilmiselvästi piti. "Tässäkö on hyvä paikka? Onko?" jatkoin jutusteluani. Kamu pärskähti uudelleen.

"No niin, nyt harjataan sut", mutisin harjakori käsissäni ruunan karsinan ovella. Hetken etsiskelyn jälkeen harjojen joukosta löytyi pölyharja, joka kädessäni ryhdyin hommiin. Kamu antoi minun harjata oikein hyvin - se ei protestoinut mitään missään vaiheessa. Välillä ruuna tosin käänteli päätään minun suuntaani ja ilmiselvästi halusi tietää, löytyisikö minulta herkkuja. "Vaikka sä ootkin hieno, niin en mä sulle voi kokoajan antaa jotain hyvää", naurahdin taputtaen Kamua lautasille, tutkien, pölysivätkö ne ja kuinka pahasti. Pölysivät hyvin pahasti. Niinpä unohdin hetkeksi ruunalle jutustelun ja keskityin saamaan sen puhtaaksi. Kamu vähät välitti juttujeni loppumisesta, se keskittyi tutkimaan käytävältä kuulunutta kavioiden kopinaa, kun Elli tuli sisään kauniin puoliverisen kanssa. "Ai moi, sä oletkin jo tullut", Elli naurahti ohi mennessään ja käänsi tuon rautiaan käytävälle. "Joo, tulin äsken. Mitäs Celelle kuuluu?" tiedustelin rapsutellen samalla Kamua, joka vilkuili tulokasta. "Hyväähän sille, kisoihin vois harkita”, kuului vastaus jostain kauempaa.

Kamu alkoi olla jo aika puhdas vartin ahkeran työn jälkeen. Pian kumarruin jo sen jalkojen puoleen. Tunnustelin ne tarkoin, juuri niin kuin Anne oli joskus opettanut, eikä mitään kummallisuuksia löytynyt. Niinpä jatkoin jo kavioiden puhdistuksella, joka sekin sujui hienosti. Kamu oli todellakin ihan täydellinen. "Mä käyn nyt hakemassa sun varusteet, olet sitten kiltisti", ilmoitin sille viimeisenkin takakavion jälkeen. Salpasin oven huolella kiinni lähtiessäni, ja ajattelin hakea kamat oikein nopeasti, mutta käytävällä seisoskellutta Celeä oli pakko, ihan pakko rapsutella. Ystävällinen tamma taisi kaivata herkkuja, mutta kun niitä ei minulla ollut, jatkoin matkaa satulahuoneeseen. Kamun satula löytyi nopeasti, eikä suitsienkaan kanssa vienyt kauaa aikaa. Palatessani ruunan karsinalle poikkesin yläkerrassa, jossa oli kypäräni. Tiedustelin samalla sieltä löytyneeltä Annelta, tarvitsisinko Kamulla raippaa. Hän ilmoitti, että ruunalla ei ole menty tänään, eikä raippa olisi välttämätön.

Kamu oli odotellut karsinassaan oikein rauhallisesti, eikä se satuloidessa tehnyt mitään typeryyksiä. Tottakai herran oli nyt vähän pullisteltava, mutta ei se muuta tehnyt ja olinkin hyvin tyytyväinen siihen. Suitsiessa kävimme oikein kunnon taistelun siitä, avataanko suu vai ei, mutta selvisin voittajana ja niinpä olinkin edelleen tyytyväinen ja iloinen. Painoin pian kypärän päähäni, sujautin hanskat käsiini ja kehotin Kamun liikkeelle. Aurinkoisessa säässä halusin mennä kentällä, joten käänsin Kamun sen suuntaan. Se totteli oikein kiltisti ja pysähtyi keskelle kenttää kuuliaisesti. "No niin, kiristetäänpä sitten vyö", mutisin lähinnä itselleni. Tämä toimenpide sai Kamun pullistelemaan ja heittelemään kiukustuneena päätään sekä viuhtomaan hännällään, mutta kun en välittänyt näistä touhuista, ruuna rauhoittui pian. "Sitten vain selkään", tuumin hetken kuluttua, kun jalustimetkin oli jo laskettu. Kamu liikehti hieman, kun tunsi painon selässään, mutta palauttaessani sen rauhallisesti alkuperäiseen paikkaan peruuttamisen kautta, ruuna oli tämän jälkeen kiltisti.

Alkukäyntien aikana Kamu tuntui vähän tahmealta, mutta kun olin pyytänyt vauhtia kerran lisää pohkeilla, ei minun enää tarvinnut hoputtaa sitä. Auringon alkaessa porottaa oikein kunnolla pilviverhon väistyttyä, tunsin jo kuumuuden. "Huh, mitenköhän me jaksetaan oikein työskennellä tänään?" kumarruin Kamun puoleen taputellen sen kaulaa. Ruuna käveli edelleen joutuisasti eteenpäin, ja kun noin kymmenen minuutin alkukäyntien jälkeen lyhensin ohjat. Kamu terästäytyi heti, odotti jo ensimmäisiä apujani. "Soo, ihan rauhassa", mumisin ruunan kiihdyttäessä hieman vauhtiaan. Ajattelin tänään aloittaa ihan perusjutuilla vain käynnissä ja ravissa, ehkäpä laukata muutaman ympyrän lopputunnista, mutta vain jos alkujutut menisivät hyvin. Ensimmäiseksi suunnittelin testaavani jarrut ja kaasuun pysähdyksien merkeissä lyhyillä sivuilla ja lisäksi tehden ympyröitä ihan käynnissä, hakien sitä kunnollista taipumista ja asettumista, eikä vain lapa edellä eteenpäin puskemista.

Huomasin nopeasti, että mitä paremmin valmistelin ruunan pysähdykseen, sitä paremmin se totteli. Lisäksi minun piti itse vaatia asiat, sillä Kamu ei todellakaan tehnyt mitään ilmaiseksi. Suokki kyllä meni ihan nätisti, mutta jos en kunnolla valmistellut sitä pysähdykseen, niin ei pysähdyskään onnistunut kovin hyvin. Isoilla ympyröillä, joita ratsastin, Kamu tuntui aika rauhalliselta, joten muistutin sitä kerran pohkeilla, että mikään etanan ja sarvikuonon risteytys ei saanut olla. Näiden niin helppojen harjoitusten tekeminen taisi olla Kamulle vähän tylsää, siltä se ainakin vaikutti, mutta kun päästin ruunan ravaamaan, se alkoi jo innostua. Hieman pomputtava ravi oli kyllä varmasti näyttävää, mutta voi Kamu-paran selkää, jos olisin vain jumputtanut kyydissä. Siispä tyydyin keventämään; parempi niin kaikille.

Aloittelin ravissakin ihan perusjutuilla, vähän kaarevia uria, siirtymisiä, temponmuutoksia. Kamu totteli moitteettomasti, vaikkakin oli aika jännittynyt. Ruuna rentoutui aina hetkeksi silloin kun sain sen keskittymään vain ja ainoastaan siihen, mitä olimme tekemässä, mutta heti sen jälkeen, pää oli taas taivaissa ja selkä notkolla sekä askeleetkin kunnon tepsutusta. "Eihän tästä tule yhtään mitään, voi keppi ja nakki", mutisin ruunan jälleen jännityttyä. Kunnollisten asetuksien ja taivutuksien kautta löytyi jälleen sitä notkeutta ja rentoutta ja päätinkin lopetella suhteellisen pitkän ja rauhallisen lämmittelyn siihen. Kamu tuntui taas hetkittäin, jopa pidempiä kuin kahden askeleen pätkiä, oikein hyvältä ja rennolta, mutta heti kun unohdin ratsastaa, tein virheitä, ruuna kyllä näytti sen. Pohdiskelin samalla kun annoin Kamun hetken aikaa kävellä, mitä voisimme kokeilla tänään. Päädyin pian pohkeenväistöön, koska se oli ainakin ruunalle helppo harjoitus. En kuitenkaan haluaisi treenata sitä hirveän pitkästi, kunhan saisin Kamun väistämään muutaman askeleen ajan hyvin, se riittäisi. Ensimmäinen minun ratsastukseni ruunalla saisi olla aika kevyt. Niinpä aloitin harjoituksen väistättämällä Kamun takaosaa uran sisäpuolelle pitkillä sivuilla muutamien askelien pätkissä.

Huomasin nopeasti, että Kamu tarvitsi kunnon valmistelut. Ne tehdessäni se toimi hienosti, väisti juuri niinkuin pitikin ja pian olin päässyt siihen tilanteeseen, että hetkittäin ruuna myötäsi niskasta, vaikka takapää olikin jossain kaukana. Niinpä muistuttelin Kamua sen käytöstä. Se totteli edelleen hienosti ja kumpaankin suuntaan onnistuneiden väistöjen jälkeen päätin aloittaa loppuverryttelyn, eli jättää laukkaamatta tällä kertaa. Ehkäpä ensi kerralla olisi se vuorossa, mutta nyt tämä saisi riittää. Kamu tuntui vähän hämmentyneen siitä, kun halusin lopetella jo näin pian, mutta teki juuri niin kuin halusin. Ravissa ohjasin ruunaa suurille ympyröille, joilla halusin edelleen sitä taipumista ja asettumista, mikä sujuikin hienosti. Välillä ruuna vain halusi oikoa, mutta se johtui kyllä siitä, että sisäpohkeeni ei ollut ollenkaan mukana. Annoin pikkuhiljaa Kamulle pidempää ohjaa ja se venyttikin itseään sinne eteen-alas oikein mukavasti, ja jossain vaiheessa uskalsin itsekin istua alas harjoitusraviin. Pompin aluksi kuin perunasäkki ja Kamu jännittyi, joten rentoutin sitä siirtymällä kevennettyyn raviin, mutta kun sain istuttua jotenkuten rennosti satulassa, ilman että takerruin jaloilla kiinni Kamun kylkiin, ei ruuna jännittynyt lainkaan. Hyvin tyytyväisenä pidättelin sen käyntiin ja annoin pitkät ohjat kehujen saattelemina.

Kamu ei ollut hengästynyt tai hikoontunut ollenkaan, mutta kun se vanha ruuna oli, niin kävelimme aika pitkään. Otin loppukäyntien aikana jalustimet pois jaloistani ja venyttelin vähän selässä. Tein ne tavalliset, nilkkojen ja käsien pyöritykset, sitten kurottelin ruunan kaulan yli aina oikealla kädellä vasemman jalan varpaisiin ja toisinpäin. Lopuksi vielä "poimin" omenoita. Kamu ei ollut näistä moksiskaan, käveli vain rauhallisesti eteenpäin. Kun lopulta toin ruunan kaartoon, se pysähtyi kuuliaisesti. Kehuin sitä oikein paljon ja liu’uin sitten alas selästä. Jalat tuntuivat vähän makkaroilta ratsastuksen jälkeen, kun en ollut tätä ennen ollut hevosen selässä pariin viikkoon. Tehtyäni ne tavalliset toimenpiteet, jalustimien nostamisen, vyön hölläämisen, otin ohjat Kamun kaulalta ja kehotin ruunan liikkeelle. Liikutus ei ollut kai vienyt siltä voimia, sen verran reippaasti se käveli, kun kerran pyysin lisää vauhtia, jotta emme olisi verrattavissa etanoiksi.

Tallissa selvisi nopeasti, ettei Kamu ollut hionnut lainkaan. Se oli oikein kiltisti, kun näpräsin suitsien remmit auki ja otin koko hökötyksen sitten pois, eikä se myöskään kiukutellut satulan pois ottamisen suhteen. Kehuinkin Kamua oikein paljon, ennen kuin vein tavarat varustehuoneeseen. Tämän jälkeen palasin ruunan karsinalle harja kourassani. "Harjataanpas sut, sitten hierotaan ja seuraavaksi ulos", kerroin Kamulle aloittaessani harjauksen. Ruuna huokasi raskaasti; ehkä homma oli sen mielestä hieman tylsä, mutta hierontaan päästessäni se kyllä nautti. Se lepuutti toista takastaan, rentoutui silminnähden ja sormintuntien, sekä pian silmätkin lupsahtivat kiinni. Kamu heräsi torkuiltaan vasta, kun lopetin hieronnan ja siirryin tutkimaan jalat. Ne eivät kuumottaneet, eivätkä olleet muutenkaan "vialliset", joten pian tartuin riimunnaruun karsinan ulkopuolella, laitoin sen kiinni Kamun riimuun ja lähdin taluttamaan ruunaa tarhoille. Kamu oli jälleen verrattavissa siihen etanan ja sarvikuonon risteytykseen, mutta itse tarhan portilla se piristyi. Jambo ja Pikku päättivät tietenkin tulla hankaloittamaan tehtävääni tunkemalla portille, mutta lähtivät kyllä kauemmas kun käskin niin "hus" - käskyjeni ja kehonkieleni avulla.

Palasin pian talliin, jossa päätin siivota Kamun karsinan, mikä olikin aika törkyinen. Kaikki surullisenkuuluisat suunnitustaitoni peliin pistäen, löysin kuin löysinkin talikon ja kottikärryt. Kärryttelin takaisin karsinalle ja ryhdyin jommiin, kiukkuisesti jupisten jotain sen tyylistä, ettei Kamu tainnutkaan olla niiin herra.. Ratsastuksen aikana jo otsan pintaan nousseet hikihelmet lisääntyivät kokoajan, sillä puhdistaminen oli aika raskasta puuhaa, varsinkin selälleni. Onneksi karsina ei kuitenkaan ollut kokonaan lantavuoren peitossa; silloinhan hommaan olisi mennyt ainakin vuosi! Nyt selvisin aika nopeasti ja pian kippasinkin kuorman lantalaan. Sen jälkeen sain työntää kärryjä käytävällä vinhasti kiemurrellen, mistä nautinkin suunnattomasti. Tajusin kyllä hetkessä, että hommia oli vielä tehtävänä, joten jätin kärryt talikkoineen paikoilleen ja siirryin puhdistamaan kuppeja tiskiharjalla ja vesiämpärillä. Kamu tosiaankin oli sottapytty, kerrassaan kamala sellainen, mutta aina-niin-hyvä-kärsivällisyyteni ei pettänyt (ei tietenkään..) tälläkään kertaa ja tein hommaa hymyssä suin (siis jos katsoisi minua pää alaspäin, niin silloin hymyillen).

Kamulla oli puhtaat harjat ja varusteet, joten en todennut niiden kaipaavan pesua. Niinpä ajattelinkin lähteä kotiinpäin, kävin vain vielä moikkailemassa Ellin ja unohduin kentälle katselemaan hänen ratsastustaan puoliverisellä, Bladella. Ratsukko oli niin taitava, että kirjaimellisesti kateeksi kävi, mutta samalla puhkuin tarmoa opetella ratsastamaan Kamulla. Kun olin istuskellut tuolilla parisenkymmentä minuuttia ja kännykkä piippasi vaativasti puhelun merkiksi, sain vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja lähdin kävelemään pois Seppeleestä, kohti kotia.

05.02.2008 – Mutapaakkuja

Oli hiljaista. Kadut olivat rauhoittuneet autojen sekamelskasta, ulkona ei ollut ketään muuta kuin pari hassua lenkkeilyhullua. Ilma oli vielä sumuinen: peltojen ja notkojen yllä oikein roikkui tuota harmaahkoa aineitta, johon halusin välttämättä työntää käteni. Sumu ei tuntunut yhtään miltään; jäinkin hetkeksi pohtimaan, miksei.

Koputellessani hiljaisesti raollaan olleeseen tallin oveen huomasin Annen jo puuhailemassa. Hän kantoi heinäpaalia kohti rehuvarastoa, mutta huomatessaan minut, käännähti moikkaamaan. "Heis", minä vastasin, kiirehtien jo samalla nappaamaan putoamisillaan olleet heinänkorret syliini. "Kiitti, tää on vähän hankalaa kun nää paalit on niin tuhottoman isoja", Anne totesi.

Hain muutaman heinäpaalin lisää, lajittelin ne sitten rehuvarastossa, sopiva määrä siivuja per koni. "Haluaisitko viedä niitä heiniä noille koneille?" Anne kysyi minulta hiivittyään väkirehujen ihmeellisestä maailmasta taakseni. Säikähdin oikein kunnolla ja olin lentää selälleni, mutta tästä toivuttuani, vastasin toki myönteisesti. Nappaisin parin hevosen heinät mukaan ja talsin Kamun sekä tämän karsinanaapurin Bertin luokse.

Hevosten rouskuttaessa heiniään tyytyväisenä, sain autella vielä Annea väkirehujen kanssa. Mittailin ensimmäiseksi Kamun omat, sitten Annen ohjeiden mukaan Jambon ja Marin. Siinä sivussa heitin tottuneesti mömmöt myös Bertille. Se vaati korkeaa aivotyöskentelyä ajatellen omaa aivokapasiteettiani, mutta kaikki onnistui ja konit saivat kukin oikeat ruoat nokkansa eteen. Hevosten syödessä kävelin Annen perässä toimistoon.

"Tää sohva on ihana!" hihkaisin ponkaistuani itseni sen uumeniin. Nahkasohva oli ehkä jo vähän kauhtunut, mutta istumislaadultaan aivan täydellinen. Annen kehotuksesta otin pöydältä itselleni mehua, tein asentoni vielä mukavammaksi ja sitten ryhdyin kuuntelemaan, mitä Anne puhui. Väliin heitin enemmän ja vähemmän asiallisia kommentteja.

Vaikka Kamu yleensä onkin rauhallinen talutettava, tänään siinä oli vähän enemmän virtaa. Teräspappa ei olisi malttanut pysyä housuissaan, kun tulin sen karsinalle punainen riimu ja riimunnaru käsissäni. "Soo, äläpäs vielä tunge ulos", naurahdin painaen samalla ruunaa kevyesti ryntäistä pyytäen sitä peruuttamaan, että mahduin itse sisään. Sen toteltua kuuliaisesti, ryhdyin laittamaan sille riimua.

Kamu ei nyt varsinaisesti tanssahdellut narun päässä, mutta käveli kyllä reippaammin kuin sen normaali matoliikkumisvauhti oli. Ihmettelin, mikä herralla oli, mutta mikäs siinä, tänään olisi suunnitelmissa vähän hypätä, ja eihän innostus Kamun tapauksessa sitä touhua haitannut ollenkaan. Jätettyäni pojan tarhailemaan toisen ruunakaksikon, Piccolon ja Epun kanssa, käännyin palatakseni tallille.

Matkalla tallia kohti huomasin, että itse tallirakennus kylpi sumussa. Aurinko onneksi paistoi tuon sumuverhon takaa. "Tästä tulee hieno päivä", ajattelin, ennen kuin astelin sisälle. Hommaa olisi tänään tiedossa; ajattelin nimittäin puhdistella karsinoita, pestä Kamun ja Bertin varusteet ja vaikkapa vielä järjestellä paikkoja. Oli siis parasta aloittaa heti!

Huomasin Nellin tulleen paikalle. Tai siis kuulin Nellin tulleen paikalle. "Huomentapäivää!" hän hihkaisi tallin toisesta päädystä lantapaakkujen nostelemisen ohessa. "Moi vaa, sä taidat olla tänään tavallistakin pirteämpi", naurahdin saaden vastaukseksi innokkaan "jep!" - huudahduksen. Päätäni pyöritellen, samalla virnistäen hain kottikärryt ja talikon.

Lannat lensivät muutamasta karsinasta komeassa kaaressa kottikärryihin, viimeisimmästä sitten vähemmän kaaressa. Tästä voimienloppumiskohtauksesta huolimatta homma tuli tehdyksi, ja tyytyväisenä kippasin kottareiden sisällön lantalaan. Varusteiden putsaus olisi ehkä vähän kevyempi homma!

Tai niinhän minä luulin, mutta se tuntui heti alusta alkaen aika raskaalta. "Miks näiden satuloiden pitää painaa näin paljon? Miks konien on liattava suitsensa? Miks kaikki harjat on ihan sekasin?" kirosin ehkä hieman ärtyneesti, mutta Annen kurkistettua sisälle huvittuuneena ja kysyttyä, onko kaikki ookoo, vaikenin hieman. Toki kaikki oli hyvin, mutta niin - valitus on elämäntapani.

"Nyt enää tavarat paikoilleen", mutisin varusteidenkin ollessa kiiltävinä telineissään. Satulahuoneessa harjakorit eivät olleet suorassa rivissä, lattialle oli eksynyt onneton kumisuka ja muutama mutapaakku. Niinpä siirryinkin laittelemaan tavaroita paikoilleen ja lakaisemaan ne mudat pois.

Köpöttelin tyytyväisenä toimistoon ja tempaisin pöydältä itselleni uusimman Vippoksen. Samalla etsin eilen jääkaappiin tunkemani pikkupitsan ja ängin sen mikroon.

Oman kupuni täytyttyä ja mieleni saatua päivittäisen Vippos-annoksen, kello olikin sitä vajaa, että iltapäivätuntien aika lähestyi. Kipittelin talliin, luin nopeasti tuntilistat ja heittelin varusteet päälle Marille ja Bladelle, muilla hoitajat olivat innolla avustamassa ratsastajia. Nelli tuli samalla hellimään Fridan, joka olisi varmasti ollut kunnon sitruuna, jos kaikki muut olisivat päässeet ulos. Kuitenkin myös Bert seisoi mustasukkaisena karsinassaan, ja muhinoin oriin kanssa hetken.

En oikein muista, miten pari seuraavaa tuntia oikein kuluivat. Ärsyttelin muita kertomalla tyhmiä vitsejä, kikattelemalla rasittavasti omille jutuilleni. Lisäksi puhuimme Nellin kanssa jostain, mutta en kuollaksenikaan muista, mistä. Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin, että voisihan sen Kamunkin käydä ratsastelemassa. Kipittelin ensin kuitenkin maneesiin tekemään ne esteet.

Kokosin kaksi pientä yksittäistä, ristikon ja pystyn, yhden pystyistä koostuneen sarjan ja vielä yksittäisen okserin, jonka korkeus oli kahdeksankymmentä senttimetriä. Tyytyväisenä aikaansaannoksiini menin sitten tarhalle, jossa Kamu majaili. Pappeliini köpötteli portille kavereidensa kanssa, mikä oli hieman huonompi juttu; oli hankalaa häätää Jamboa ja Eppua kauemmaksi samalla kun yritti saada Kamun ulos!

Hengissä selvittiin kaikki, eikä kumpikaan jäljelle jääneistä päässyt karkaamaan, joten rauhallisin mielin pystyin aloittamaan Kamun hoidon. Ruuna oli uskomattoman puhdas, eikä minun tarvinnut kuin sipaista sitä harjalla. "Onneks oot tollanen siisti, etkä mikään possu", ilmoitin herralle, sen ollessa harjattu.

Kamun varustaminen oli sen sijaan vähän haastavampaa (onhan se kiva laittaa vyötä kiinni, joka on kymmenen senttiä liian lyhyt ja yrittää laittaa suitsiä, kun on koniin verrattuna metrin verran liian lyhyt), mutta ruunan ollessa valmis, painoin kypärän päähäni, puin turvaliivin, nappasin lyhyen esteraipan ja sitten mentiin. Kamu tuntui olevan aika innoissaan, kun jouduin vähän pidättelemään sitä tallipihaa pitkin kävellessämme.

Maneesissa, minun istuessa jo Kamun selässä, suokin innostus vähän niin kuin lopahti. Se seisoi silmät puoliummessa, mutta ainakin minun oli helppo säätää jalustimet ja kiristää vyö, kun paappa ei ehtinyt pullistelemaan. "No niin, nyt sitten mennään", mutisin painaessani pohkeeni ruunan kylkiin toista kertaa. Se havahtui ja lähti verkkaiseen käyntiin, jolloin heti muistutin, kuinka tulee kävellä.

Jo alkulämmittelyn aikana Kamuun palasi hiukkasen innostusta. Minun ei tarvinnut koko aikaa käskeä sitä eteen, mitä nyt joskus vähän pyytää, mutta pääasiassa ruuna liikkui hyvin. Se tuntui alkuun kankealta, mutta monet ympyrät ja kiemurat saivat ruunaa taipumaan hetki hetkeltä paremmin. "Hyvä!" kehuin taputtaen samalla sisäkädellä Kamun kaulaa, ruuna taipui kulmiinkin jo nätisti. Esteitä varten vuorossa oli vielä jarrujen testausta ennen laukkaa.

Laukannostot tuntuivat alkuun hankalilta. Kamu juoksi pois alta, joten vuorossa oli uudelleen jarrujentestaus, mikä sujui kyllä ihan mallikkaasti. Uusissa yrityksissä nostoissa, jotka oli valmisteltu extrahyvin, laukat nousivat kumpaankin suuntaan nätisti. Esteitä väistellen, pääty-ympyröillä laukkaillen, tuntui, että Kamu alkoi olla jo valmis hyppäämään.

Tapojeni orjana ensimmäinen ylitys, samoin kuin toinen tultiin ravissa. Kamu jolkotti esteen yli vähän laiskasti, mutta pohkeideni kertoessa, että miten sitä oikein hypätään, ruuna leiskautti komeasti pikkuristikon yli. Laukassa siinä alkoi olla jo pidäteltävää. Pyrin myötäämään mahdollisimman hyvin, kuitenkaan ilman suurta ennakointia, mikä on ollut minulla kautta aikain pahana tapanani.

"Soo, prrr, soo", mutisin hiljaa Kamun kiihdyttäessä vähän vauhtia. Vuorossa oli jo okseri hienosti sujuneiden muiden esteiden ja rauhallisten välikäyntien jälkeen. Jo edellisellä pystyllä neiti oli kuumunut vähäsen, nyt se kiihdytti oikein kunnolla. En kuitenkaan pidättänyt vauhtia täysin nollaan; hyppääminenhän olisi ollut solloin kovin hankalaa! Kamu lennähti okserin yli kevyesti, vaikka laskeutuikin töksähtäen. Siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen.

Loppuverryttelyssä Kamu oli aika reipas, ja aina kun annoin sen vetää ohjaa vähän pidemmäksi hakien sinne eteen-alas, vauhtikin kiihtyi. Niinpä ympyrät olivat loppuraveissa vieläkin suuremmassa roolissa kuin yleensä, mutta ainakin hetkittäin Kamu pyöristi vähän selkäänsä, jolloin ravikin pehmeni. "Nyt käyntiin", juttelin pidättäen samalla kevyesti. Kamu totteli moitteetta.

Palattuamme maneesista talliin, minä punaposkisena mutta tyytyväisenä, laittelin Kamun heti pesariin. Siinä olisi hyvä venytellä sen lihakset. Ruuna antoi ottaa varusteet pois kiltisti ja huomasin siinä, ettei se satulavyö ollut sittenkään kymmentä senttiä liian lyhyt. "Niin, ehkä mä oon vaan heikkovoimanen", naurahdin ruunalle viedessäni sen varusteet pois. Palasin hetkessä harjaamaan sen.

Kamu tykkäsi harjauksesta, mutta ehdottomasti se nautti, kun rapsuttelin sään tienoilta. Ruunan huulet venyivät varmasti kymmenen sentin päähän toisistaan, kun se siinä nautiskeli. Nelli ottikin pojasta silloin kuvia huippuhienolla kamerallaan. Venytyksetkin sujuivat hyvin, Kamu kyllä tiesi mitä tehdä. Lopuksi vielä vähän hieroin Kamua ja lähdin sitten viemään sitä tarhaan.

Kamu tuli ihan nätisti, mitä nyt vähän löllimällä. Herran tarhaillessa tyytyväisenä kävin vielä purkamassa esteet, heippailin muut tallilaiset ja lähdin kotia kohti.

04.02.2008 - Kuuraa, pese, ihaile, kuuraa...

Niin, oletettavastikaan en ollut ainoa helmilaiskuudesta kärsivä otus Seppeleen mailla, tallityöntekijät norkoilivat toimiston pehmeillä nahkasohvilla, Annen yrittäessä piiskata heihin vauhtia. Kurkistellessani varovasti sisälle, tuumasin, että oli parempi jättää heidät rauhaan, liekö punapäätä pistänyt ampiainen vaiko sittenkin kokenut karhun pureman takalistossaan?

Tällaisena, melkein aurinkoisena pakkaspäivänä Kamu tarhaili tyytyväisenä kaverinsa kanssa, eikä antanut rauhansa rikkoontua minun saapastellessa paikalle. "No mitäs pappa?" huikkasin portilta kivuten sitten aitojen läpi kahden ruunan luo, jotka molemmat hamusivat maasta viimeisimpiä heinänkorsia. Mitään riitaa herrat eivät tästä toisilleen haastaneet, Kamu nyt vähän mulkaisi Jamboa kun tämä sai sen viimeisen suupalan, mutta tallusteli sitten leppoisasti luokseni hakemaan taskunpohjalta porkkananpalasen. "Höperö, se oli vasta myöhemmäks", naurahdin rapsutellen samalla hoitohevostani sen korvan takaa. "Aijaij, onks kivaa? .. no niin mä arvelinkin, mutta jos nyt lähettäis tästä sisälle?" Kamu vilkaisi minua, eikä vastustellut riimun pujotusta junttimuotoiseen päähänsä.

Pystyin jo sieluni silmin näkemään meidät tykittelemässä pelloilla, lumen pöllytessä ilmaan kuin niissä pikkutyttönä luetuissa saduissa, joissa kaikki oli niin täydellistä, viatonta, mahtavaa, vailla huolta huomisesta. Toista se oli nykyään, mutta hetkittäin Kamun seurassa maan ja taivaan väliset murheet pystyi unohtamaan - niin, ja olihan se karsinan putsaaminen loistavintakin loistavin raivonpurkaustapa. ;) Niinpä puhkuen ja puhisten sekä hiki otsalla helmeillen talikko liikkui ja kottikärryt täyttyivät niin Kamun kuin parin muunkin kaakin karsinan "antimista", eikä aikaakaan, kun pääsi paljon mukavampien hommien pariin - awwwpuputusawwitus oli niin kivaa siinä samalla puuhailla Kamun kanssa kun juoruta paikalle pölähtäneen Nellin seurassa. <3 Kamu ei meidän jutuista välittänyt tippaakaan, siinä harjauksen aikana se jopa torkahti hetkeksi, mutta havahtui aika pian tämän maailman syövereihin.

Kun ruuna oli puunattu oikein huolella ja kaviotkin katsottu, kipaisin pikaisesti varustehuoneessa kaappaamassa itselleni Kamun kamppeet ja romppeet, joiden nakkaaminen juntin ylle ei sitten ollut minkään luokan ongelma; satula selkään ilman havahtamistakaan, vyöllekään ei tarvinnut vihotella kuin pikkuisen, suitset päähän kuin taikaiskusta, kunhan kyseinen vempain ensin laskeutui katonrajasta .. "Mihinkäs me sitten lähettäis maastoilemaan?" kysymys ei saanut vastausta ainakaan Kamun osalta, mutta omissa töissään rehuvarastossa ollut Nelli kehotti huikkaisullaan meitä lähtemään järven rantaan - siellä oli kuulemma oikein kaunista tähän aikaan vuodesta. Kun varustauduin vielä itse asianmukaisesti, oli suuntamme sitten järvi kauniine maisemineen - ja minulla mukana maailman paras seuralainen.. .. Kamun mielipiteestä ei uskalla mennä sanomaan juuta taikka jaata.

Oli helposti huomattavissa, että Kamu suorastaan pursusi energiaa - tavallisesti näääääin rauhallinen vanhus hyppeli paikoillaan kuin aropupu, saaden vielä valkoisen punertumaan, kun täytyi ponnistella aika kovasti että pääsi kyytiin. Muutamalla pidätteellä Kamu kuitenkin tuntui ymmärtäneen, että kapu on selässä, jolloin tahti muuttui huomattavasti rauhallisempaan, eikä minun tarvinnut kovavauhtikorkeapaikkajakaikkipelkoisena pureskella niitä vähäisiä kynsivarojani. Tallustellessamme leppoisasti eteenpäin kapeilla ja kiemurtelevilla poluilla ratsuni ei havahtanutkaan läheisen lintuparven äkillisestä lentämispuuskasta, tuulen huminasta tai kuusen oksalta tippuneista lumikinoksista, ja tästä olin hyvin, hyvin onnellinen - mitkään äkkilähdöt kohti Siperiaa ja sitä kautta Etelänapaa eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa.

Leppoisan käyntilöntystelyn ja maisemanihailujen ohessa ravailimme pieniä pätkiä, ja sopivan suoran avauduttua eteemme, pyysin ratsultani pienillä avuilla laukkaa. "Jippiaijeee, jihuuuuuu!" laukkaava paappa kiihdytti vielä hiukan vauhtiaan, pitäen sen kuitenkin sopivuuden rajoissa, jolloin pelkoa koipien murtumisista tai vastaavista ei leijunut ilmassa. Viima piiskasi samaa tahtia harjan kanssa kasvojani, adrenaliini purkautui, hymy hiipi kasvoille. Tien kuitenkin muuttuessa kapeammaksi oli aika pyytää Kamu raviin ja hetken kuluttua kävelemään, sekä vielä vähän ravaamaan. Seppele tuli aivan liian pian näköpiiriin, mutta ensi kerralla uudelleen, ihan varmasti! :) Niinpä tallipihassa kiittelin ruunaa hurjasti ja ohjasin sen vielä hetkeksi maneesiin kävelemään, jossa Elli oli myöskin lopettelemassa omaa ratsastustaan. "Missäs te kävitte?" hän kysyi tervehdysten jälkeen. "Ööö .. siellä järvellä päin, missä on se kunnon laukkasuora. Kamu vähän innostu, oli superkivaa!" vastasin innoissani ruunan pärskiessä Ellin Cele - ratsulle.

Kymmenen minuutin loppukäyntien jälkeen käänsin Kamun kaartoon, halipusuttelin selästä ja liu'uin sitten makaronispagettikoivilla alas. Ellillä tuntui olevan hulvattoman hauskaa minun hoippuessa ruunan kanssa kohti tallia edellä, Kamu sen sijaan tallusteli niin vakaasti kuten aina - lenkki ei tuntunut väsyttäneen sitä. Tallissa oli vuorossa toki ne hellittelyhetket - ensin varusteet pois, jolloin Kamu rentoutui huomattavasti, oikein pitkä harjaus, kaviot puhtaiksi, loimi selkään ja vielä jos jonkinmoista puuhailua - jouhien selvittelyä, valokuvaamista ja kaikkea kivaa. <3 Kamu oli tottakai yhtä mahtava kuin aina, eikä söpöydelläkään ollut rajaa! Jos siitä pitäisi maksaa sakkoja, Anne ja Elli olisivat menneet aikapäiviä sitten vararikkoon. ;) Muttamutta, kun lopulta maltoin irrottautua Kamusta, hipsin muun muassa Bertin, Taigan ja Jambon hoitajien seuraksi puhdistelemaan varusteita - nämä olivat saaneet kammettua itsensä ylös niiltä toimiston ihastuttavilta sohvilta. Kuuraa, pese, ihaile, kuuraa, pese, ihaile. Kivaa oli, eikä toimiston herkutteluhetkeä sovi unohtaa laskuista. Loppuun vielä porukoiden + Kamun hyvästely, joista jälkimmäinen kesti useammankin tovin. Hups.

01.02.2008 - Ikivihreitä iltatähtiä

Eipä oikein ollut innostusta raahautua tallille tämän viikon viimeisen koulupäivän jälkeen, mutta kun vaihtoehtoina oli joko lähtö Seppeleeseen tai siivoaminen, voi vain arvata, kumman valitsin. Sainpas jopa kyydin, kun äiti oli lähdössä kauppaan, niin malttoi hän heittää minut autolla tallille. Matkalla kyllä välillä tuli ajatuksia siitä, olisiko ollut viisaampaa kävellä, sillä äidin musiikkimaku, joka sisälsi erityisesti ikivanhoja ikivihreitä kappaleita, sai minulle aikaiseksi päänsäryn, eikä lukuisa kysymystulva mammutti-mamman taholta ainakaan helpottanut sitä. Kukaan ei voi arvatakaan, kuinka onnellinen olin, kun Seppeleen tallipiha paljastui vihdoin ja viimein esiin mutkan takaa.

"Heimoiterve", hyökkäsin Annen kimppuun löydettyäni hänet tallista. "Missä on kottikärryt ja talikot, mä en löydä niitä sieltä vanhalta paikalta?" "Hmm, kyllä niiden siellä pitäisi olla. Ei vaan ainakin yhet löytyy pihalta", hän vastasi hetken tuumimisen jälkeen. "Pihalta?" olin papukaija. "Juuri niin", Anne vastasi yksiselitteisesti, mietteet selvästi jo jossain muualla, joten koin parhaaksi poistua aika ripeästi hakemaan ne kottarit. Sieltä pihalta yhdet sellaiset löytyivätkin, joten niiden kanssa palailin talliin ja aloittelin Kamun karsinan puhdistuksen. Jossain vaiheessa Anne kulki ohi ja heittikin minulle tiskiharjan & vettä kuppien puhdistusta varten, hän oli kai aiemmin puhdistellut jonkun toisen konin karsinan.

"Kamuliini", mutisin narun päässä madelleelle paapalle, "liikkuisitko sä vähän nopeammin? Silloin mä voin lopettaa sun kutsumisen Kamuliiniksi. Silloin sä voisit olla vain Kamu. Tai Kamugga. No joo, saat olla ihan vain Kamu."

"Äh, mitäs jos mä hoitaisin sut tuossa käytävällä, panisin suitset päähän ja lähettäis sitten kohta maastoilemaan" ehdotin herralle päästyämme jo tallin ovelle. "Jep, niin me tehdään", jatkoin pian, käänsin Kamua satakahdeksankymmentä astetta ja marssin sen kanssa keskelle käytävää luo. "Nyt mä sidon sut kiinni, näin, olepas sitten kiltisti, niin haen harjat, ja kyllä, vahdin sua ovelta", juttelin ruunalle ja kiiruhdin samalla jo satulahuoneeseen.

Nappasin muiden harjojen joukosta pölyharjan, jolla aloittelin ruunan harjauksen. Kamussa oli tosissaan paljon irtopölyä, mutta muuten ruuna vaikutti aika puhtaalta. Harjailin sitä tasaisin vedoin, välillä pyyhkäisin harjan piikkisukaan, sitten taas jatkoin. Kamuseisoi paikoillaan silmät puoliummessa, välillä hännällään tallin nurkista ilmestyneitä ötököitä pois huiskien. "Ärsyttääkö öttimönniäiset?" naurahdin rapsutellen ruunaa korvan takaa, ennen kuin vaihdoin puolta. Kamu ei oikein tainnut ymmärtää juttujani, tietysti se ajatteli minun olevan rasittava, kummallisesti höpöttävä kirppu, mutta whatever, kyllä se ainakin tykkäsi harjauksesta ja sehän oli oikein hyvä juttu. Pian huolellisesti harjattu ruuna oli myöskin oikein kiltisti kavioiden kanssa.

"Oijoi, etkö oikein tykkää suitsimisesta?" lepertelin Kamulle samalla, kun kaappasin sen pään alas yläilmoista ja sujautin jo kuolaimet suuhun. Kamu oli ilmiselvästi näreissään, mutta eipä se liiemmin kiukutellut, kun kiinnitin remmit ja tartuin sitten oikein hyvin ohjiin ja otin samalla riimun pois papan kaulalta. Käänsin sen poispäin tallipihasta, kohti maastoja - ajattelin, että jalkaisin olisi hyvä tutustua uusiin paikkoihin, joita katselimme viimeksi haaveillen Nellin ja Fridan ja Bertin kanssa, sitten myöhemmin ratsain. Kamu lähti kävelemään vierelläni aika laiskanlaisesti, mutta muutaman maiskutuksen voimalla tahti kyllä muuttui. Ruuna vain välillä kiusaantui aika pahasti joka puolelta tippuvista lumikinoksista, mutta kun pääsimme pois pieneltä polulta suuremmalle, talviauringon lämmittämälle niitylle, nekin vähentyivät siedettäviin määriin.

"Katoppas Kamu, aika on oikein juossut. Käännytäänpäs sitten takaisin päin", ilmoitin ruunalle huomatessani, että olimme kävelleet parisenkymmentä minuuttia. Kamu yritti painaa päätään alas lumesta kurkkiviin ruohonkorsiin, mutta toruin ruunaa, eihän kuolaimet suussa nyt sovi syödä. Kävelimme takaisin Seppeleeseen niitä samoja niittyjä ja polkuja pitkin, joita olimme tulleet, mutta matka sujui silti hiukan hitaammin, liekö minun huonosta kunnostani johtuen, mutta eipä sillä ollut hirvittävästi väliä. Veinkin Kamun tämän kevyen liikutuksen jälkeen hetkeksi hoitopuomille, jolla otin suitset pois vaihtaen ne riimuun, sitten tutkin myös jalat. Kaikki oli kunnossa, joten heittelin ruunan tarhaan.

Mittailin vielä rehuvarastossa herran iltaruoat valmiiksi, ennen kuin koin kellon rientäneen näyttämään jo niin myöhäistä aikaa, että minun olisi hyvä lähteä kotiin. Niinpä kävin vielä hyvästelemässä Annen, kertoen samalla hänelle, että Kamun ruoat olisivat valmiina vain tarjolle laittoa vailla, sitten kävin taputtelemassa vielä Kamua ja sain lopultakin raahattua itseni kotimatkalle. Ah, miten rakastinkaan tätä herraa. Se oli minun iltatähteni, enkä ikinä siihen kyllästyisi.

31.01.2008 – Omenanmurhaus

"Vihdoinkin mä saan olla murhaaja", mutisin nauliten katseeni viattomaan omenaan, joka oli kyllä tarkoitettu Kamulle, mutta saisi nyt olla minun ateriani, sillä oli nälkä ja vastahan olin saapunut tallille! Hoitohevoseni saisi tyytyä sitten siihen pitkulaisempaan vihannekseen, porkkanaan, minkä nyt oletin kelpaavan sille mainiosti.

"Anne hei!" hihkaisin tarhoilta bongaamalleni naishenkilölle. "Niin, Anne on nimeni", huikkasi takaisin. Loikkasin alas harjauspuomilta, missä olin tehnyt murhan omenalle ja kipitin hänen luokseen. "Niin, mä ajattelin, että voisinko mä tänään hypätä Kamulla?" sepustin yhteen hengenvetoon. "Eikös tänään vaan ole maikun hoitopäivä?" Anne kysyi hämmästyneenä. "Joo, se sano ettei ehdi, ja että mää saan hoitaa jos jaksan", sanoin piirrelen kuvioita hankeen kengän kärjellä. "Jaa.. No joo, hyppää pois", oli lyhyt ja ytimekäs vastaus, kun Anne jo kiiruhti jo seuraavan hätääntyneen henkilön luo. Lauleskelin itsekseni talliin käpytellessäni Jänis istui maassa-laulua.. "Hyppää pois, hyppää pois, hyppäää pois.." myhäilin hetken aikaa astuessani tallin lämpöön.

"Kakkakärryseni, miksi olet noin kaukana? Miksi?" lauluni raikui pitkin tyhjän tallin käytäviä. "Et kai sä vain virnisteli mun laululle?" murahdin leikkisästi pian ohi kulkeneelle Nellille, joka virnisteli minulle. "En tietenkään, mun mielestä sä olet uusi tähti", hän mumisi, mutta pian kummankin pokka petti, eikä naurusta meinannut tulla loppua. Huomaamattani olin kävellyt niiden kottareiden luo, jotka olivat olleet parinkymmenen metrin päässä Kamun karsinalta. Hirveä matka.

"Nyt sitä saa, nyt sitä saa, ja nyt unohtui saaaanaaaat", lauluni jatkui lantapaakkujen lentäessä komeissa kaarissa kärryihin. Hetken kuluttua vuorossa oli jälleen uusi säkeistö; "Hinkkaa, hankaa, hinkkaa! Kuolat lähtee, puhdasta tuleeeeee!" Tämän kuppienpuhdistusoperaation aikana Anne oli sattunut paikalle. "Älä musta välitä, laula toki lisää", hän naurahti ja poistui paikalta päätään pudistellen. Mitä, minäkö en osaa laulaa? Itken. Ja nauran.

Laulun värittämä puhdistusoperaatio jatkui Kamun satulan kanssa, joka oli yhtä siisti kuin pölyttynyt hiirenkakka. "Pölyt lähtee näääin, näääin, huomaattekos?" värisytin niiin-ihku-kaunista lauluääntäni, tosin niin hiljaa, ettei kukaan oikein kuullut kunnolla. Aloin nimittäin ymmärtää, että ehkä en ihan oikeasti omista sitä ihaninta lauluääntä. Mutta se on nyt sivuseikka, eiks je?

"No niin Kamu, nyt tulet, etkä oo mikään vattumato, onko selvä?" kovistelin ruunaa, kun se löntysteli eteenpäin yhtä innostuneena kuin puristettu sitruuna olisi liikkunut. "Just, näin on parempi, hyyvä", pääsin kehumaan, kun se tihensi askeliaan. Ruunan silmät olivat nauliutuneet tienposken lumihangesta pilkisteleviin ruohonkorsiin, jonne pyrittiinkin innokkaasti, mutta puristaessani tiukemmin kiinni narunpäästä, se tyytyi olemaan niin-ihana-ja-kiltti-kuin-mahdollista. Kehuin jälleen taputtamalla pappaa hellästi kaulalle.

Viskattuani suomenhevosen odottamaan karsinaansa, kipaisin tallipihan poikki maneesiin, johon oli suunnitelmissa koota pari estettä. Kentälle ei ollut intoa mennä, sillä innokas puhuri sai minut palelemaan muutamassa sekunnissa; miten siellä voisikaan pärjätä kokonaisen tunnin! Seppeleen laadukas estekalusto ei päässyt näyttämään koko loistoaan, nappailin varastosta maneesin keskelle vain neljä tolppaa ja samanmoisen määrän puomeja, joista sitten kokosin aika tavalliset viritelmät.

Kamulla taisi olla vähän paha päivä. Tavallisesti niin rauhallinen ja mukava pappa kärttyili vähän jokaisesta asiasta; harjaus tuntui raivostuttavalta, jalkoja ei olisi jaksanut millään nostaa, koska itseään viisaaksi kuvitteleva kirppu sitä olisi halunnut ja auta armias, kun jalkoihin alettiin Atrian valkoiseksi värjättyjä makkaroita kieputtamaan! "Kamu, nyt riittää!" ärjähdin ruunan nostettua koipiaan niin, että takajalkaan kieputtamani pinteli purkautui ainakin kolmannentoista kerran.

Maneesin oven auettua minulle toisen kerran tänä päivänä, treenaten samalla olemattomia käsivarsien lihaksia, kun kiskoin sen auki, ohjasin Kamun sisälle. Ruuna pysähtyi ovelle hetkeksi, tutkailemaan, mihin oli tultu, mutta lähti sitten taas kävelemään. Hetken kuluttua harrastin jo extreme-urheilua jalkalihaksien repeytymisen uhalla, kun kipusin suurehkon ruunan selkään sen ollessa turhan kärsimätön pyrkiessään jo liikkeelle. Jalat eivät repeytyneet. Mitäs omistin sellaisen pikkuponin, jonka vatsan ympäri jalkani suunnilleen ulottuivat?

Vauhtimme oli aika reipasta jo alusta alkaen, mutta muistutellessani välillä Kamua pienellä pidätteillä, se kyllä totteli hidastamisen muodossa. Samalla katseeni jo harhaili parille esteelle ja tunsin pieniä perhosia vatsanpohjassani tanssimassa valssia. Ei sillä, että hyppääminen itsessään jännittäisi, mutta onhan se hieman hermoiltava, kun hyppää hoitohevosellaan eikä omalla kilpakumppanilla. Kamu ei ollut moksiskaan minun kuuluvista nielaisuistani, vaan porhalsi eteenpäin.

Katse eteen, kädet alas, jalat paikoillaan. Istuntani oli varmasti yhtä kaunis kuin ylilihavalla koiralla, jos sellainen olisi istutettu satulaan. Tätä "pikkuseikkaa" lukuun ottamatta lämmittely tuntui sujuvan hyvin, Kamunkin paha päivä tuntui muuttuneen vain yksittäiseksi hetkeksi, sillä ruuna oli hyvin yhteistyöhaluinen ja kaikin puolin kiva. Kääntelin sitä rauhassa isoille ympyröille ja kaikenmaailman kiemuroille, mitkä sujuivat ihan mukiinmenevästi, vähän nyt oli sellaista kankeutta, mutta ei se mitään.

Jo kauan kestäneeseen lämmittelyyn ajattelin ottaa mukaan puomisarjan, minkä olin koonnut ennen ratsuni hoitoa maneesin. Tuo pitkän sivun suuntainen ilmiselvästi aivottomuuden huippu, jos Kamulta olisi kysytty, lähti sujumaan ensimmäisestä kerrasta alkaen hienosti. Käänsin ruunan puomeille hieman ennen kulmaa, pyrin pitämään sen suorana ja muistinpahan vielä myödätäkin kun se ylitti noita keppejä. Muutaman kerran jälkeen, kumpaankin suuntaan, olin hyvin tyytyväinen.

Istuin alas satulaan, herättelin Kamun huomion puolipidätteillä, asetin sisäänpäin ja siirsin sisäpohkeen eteen ja ulkopohkeen taakse, sekä pyysin laukkaa vielä sisäpohkeella ja istunnalla. Varoin visusti hyökkäämästä itse eteen, mikä minulla oli pahana tapana ja tähän keskittyen sain Kamun hallittuun laukkaan. Kumarruin kiittämään ruunaa sisäkädellä, taputtaen kaulalle ja tämän jälkeen suoristin itseni, sekä ohjasin Kamun pääty-ympyrälle, sitten vielä toisessa päädyssä toiselle ja tämän jälkeen hidastimme käyntiin.

"No niin Kamu, nyt aletaan sitten hyppäämään", mutisin ruunalle koottuani ohjat välikäyntien jälkeen. Hetken kuluttua se jo ravasi allani kohti pientä, maksimissaan muutaman kymmenen sentin korkuista ristikkoa, joka oli koottu kirkuvanvärisistä punavalkoisista puomeista. Ruuna höristi korviaan innokkaasti ja oletinkin sen oikein hyppäävän yli, mutta vielä mitä, jolkotteli vain. Taputin kuitenkin, olihan Kamu tehnyt niinkuin pyysinkin. Parin seuraavan kerran aikana Kamu innostui kerta kerralta enemmän, ei nyt varsinaisesti kuumunut, mutta alkoi jo hyppämään tämän hurjan esteen yli. Ensimmäisen kunnon hypyn aikana otti vähän mahanpohjasta, nimittäin semmoisella loikalla tultiin. Muistelinkin siinä Annen sanoja, ettei ruuna ole estehevoseksi syntynyt. No, olihan hyppy vähän töksähtävä, mutta kelpasi kyllä minulle.

"Nyt laukassa", kerroin Kamulle ravihyppyjen luonnistuttua mallikkaasti. Ruuna totteli pohkeitani oitis ja ennenkuin huomasinkaan, se jo ponnisti yli esteen. "Hienoa!" hihkaisin - nyt hyppy oli onnistunut oikein hyvin ja olin ehdottomasti ylpeä Kamusta; se ainakin teki parhaansa. Papparainen taisi oikein nauttiakin koko puuhasta, kun aina ennen estettä se höristi korvansa ja välillä jopa ei meinannut kuunnella pidätteitä. "Nyt susta löytyy oikein asennetta tähän touhuun", naurahdin pian.

Vielä ennen lopettelua halusin kokeilla toista kokoamaani estettä, puolimetristä pystyä. Se nyt tuskin suurempaa haastetta toisi, mutta onhan se hyvä aloitella ensimmäisellä hyppykerralla rauhallisesti, ettei kummaltakaan mene paikat tai hermot mäsiksi. Käänsin Kamun ensin isolle pääty-ympyrälle, millä pyysin laukkaa ja ohjasin sitten lävistäjällä olleelle esteelle. Ruuna tuntui lähtevän hyppyyn aika kaukaa, eikä siitä tullut mitenkään paras mahdollinen, mutta yli päästiin!

Vielä parin yrityksen jälkeen oli, nyyhkis, aika lopetella. Hymy korvasta korvaan yltäen ohjasin Kamun uralle ravaamaan, jolloin myöskin löysäsin sormieni puristusta ohjien ympärillä, joten ruuna saisi venyttää vähän sinne eteen-alas. Suurille kaarille sitä vääntäen ja kääntäen verryttelykin hujahti ohi hetkessä. "Nyt on kuule aika lopetella", hymähdin tammalle, istuin alas harjoitusraviin ja pidätin kevyesti. Se pärskähti samalla kun totteli.

Loppukäyntien ajaksi otin jalustimet pois jaloista ja tein satulassa tavanomaiset venytykset - omenoiden poiminta ja laskeminen kaulan toiselle puolelle, varpaisiin kurkottelu ja käsien sekä nilkkojen pyöritys. Juuri kun olin kääntämässä Kamua kaartoon kymmenen minuutin kävelemisen jälkeen, maneesin ovi raottui hieman. Elli kurkisteli, että voisiko tulla sisään Celen kanssa. "Mä vaikka nousen täällä pihalla selkään ja säätelen sen aikaa, kun tuut Kamun kanssa ulos", hän hymähti nopeasti. Ilmoitin olevanikin tulossa alas selästä ja niin teinkin kiitosten jälkeen. "Puranko mä esteet, vai tarviitko sä niitä?" kysäisin Elliltä ohi mennessämme. Hän ilmoitti tarvitsevansa ja pujahti maneesiin ylpeän puoliverisensä kanssa, joka halusi ilmiselvästi kertoa Kamulle mahtavuuttaan, vaikkei tämä siitä välittänytkään. "Eikö naiset sua enää kiinnostakaan?" naurahdin ruunalle, joka ei näihin todella viisaisiin puheisiini ottanut mitään kantaa. Hankalahan sen olisi ollut alkaa puhumaan.

Kamu ei ollut liiemmin hikoillut, mutta tänään se saisi oikein kunnon hieronnan ja venyttelyn. Heti kun ruuna oli vapautettu suitsien, satulan ja suojien aiheuttamasta piinasta, harjasin sen nopsaan ja ryhdyin sitten hieromaan niin, kuten Anne oli joskus kauan sitten opettanut. Kamu tuntui olevan tänään vähän pahalla päällä, oli samanlainen kuin ennen ratsastusta, ikäänkuin nihkeä ja hapan kuin sitruuna. Edes hieronta, venyttely ja myöskin jalkojen viilennys, jonka tein vesiletkun avulla pesarissa, eivät saaneet papan korvia ollenkaan höröön ja ilmettä iloisemmaksi.

"Jaakko tai joku, tulkaa nyt auttamaan mua!" rää'yin rehuvarastosta, sillä en oikein ymmärtänyt Kamun ruokintaohjeita. "No mikä on nyt ongelma?" ovelle pian ilmestynyt Jaakko tiedusteli iloisesti hymyillen. "Noku mä en ymmärrä näitä", ilmoitin ja sain pian pitkän selostuksen, josta puolet meni ohi, miten lappua tuli tulkita. "Jos sä nyt kuitenkin auttaisit?" kysyin lopulta varovaisesti. Jaakko suostui ilomielin ja lykkäsi jo kohta syliini Kamun rehuämpärin, missä ruoat jo olivat. "Kiitti."

Karsinassaan rauhallisesti majaillut Kamu tuli heti ovelle, kun lähestyin sitä heinien kanssa. "Tsot tsot, peruutapas vähän", totesin ja vedin heinät pois herran suun edestä - eihän se nyt sylistäni saanut alkaa syömään. Jaettuani ruunalle vielä myöhemmin väkirehut, hyvästelin sen ja lupasin palata jälleen huomenna. "Sitten voidaan vääntää koulua tai mennä maastoon", juttelin, ennen kuin raahasin itseni pois tuon ihastuttavuuskuninkaan luota. Huikattuani vielä moikat, lähdin iloisin mielin kotiinpäin. Pian taas takaisin (:

30.01.2008 - Peltojäniksen perässä

Talvisen tuulenpuuskan vavisuttamana lunta putosi vihertävän kuusen oksilta. Minä puristin takkini tiukemmin ympärilleni ja silmäilin lähitarhassa kavereineen ollutta Bertiä, joka oli saanut osansa lumesta. Ori vilkuili kummastuneena päänsä päälle pudonnutta lumikuormaa ja päätti lopulta pudottaa vapaamatkustajan kyydistä riehakkaalla pukkisarjalla. Kavereiden ihmetellessä ori pysähtyi pian ja huohotti. Se oli oikea söpöläinen!

Tallissakin tuntui olevan kovin kylmä. Siellä oli myöskin hiljaista, sillä ketään ei ollut paikalla pulleroista kissaa lukuunottamatta - en tiennytkään, että täällä oli kissa. Olin kyllä kuullut Chaon löytämästä mustasta kissasta, mutta tuskinpa siitä olisi parissa viikossa tullut noin pullea. Kuitenkin, se oli vallannut itselleen pehmoisen heinäkasan ja sähähti kiukkuisesti, kun kumarruin silittämään sitä. Kissa ojenteli jo käpäliään niin verenhimoisesti, että koin turvallisemmaksi jättää sen hellimisen Chaolle tai jollekulle toiselle.

Urakoin karsinoiden parissa oikein kunnolla, kun siivoilin muutaman muunkin nelijalkaisen asumuksen Kamun ja Bertin omian lisäksi. Tämän jälkeen olin mielestäni ansainnut virkistävän maastolenkin kirpakassa ulkoilmassa, joten etsin jo Kamun harjat valmiiksi ja lähdin sen jälkeen hakemaan hoitohevostani tarhalta.

Hyinen talvituuli vihmoi oikein kunnolla, mutta sääherra ei ollut vielä viskannut löylyä kiukaalleen - meille sadepisaroita. Puistelin päätäni - minun kun oli tarkoitus lähteä tässä säässä maastoilemaan. Totesin kuitenkin, ettei sää saisi haitata - voisihan sitä mennä vaikkapa ilman satulaa tuntien ratsun lämpimän selän allaan ja myöhemmin tallilla juoda kuumaa kaakaota? Ehkä.

Kamu tökki minua taskujeni kohdalta samalla kun pujotin punaista riimua sen päähän. Arvelin ruunan etsineen herkkuja, mitä siellä saattoikin piilossa olla. "Mutta ehei, ei vielä", pohdin ja kehotin jo Kamun liikkeelle husien samalla paria muuta hevosta kauemmaksi.

Kamua ei tarvinnut paljoa harjailla, sillä se oli hyvin puhdas jo alkujaankin. Olin kylmän sään vuoksi päätynyt menemään maastoon ilman satulaa, joten ei kun pintelit jalkaan ja suitset päähän, niin ratsuni oli jo valmis. Löysin kaapistani myös punertavan ratsastusloimen, johon oli kirjailtu Bertin nimi. Totesin sen olevan se käyttämätön, minkä ostin joskus aikonaan Helsinki International Horse Show'sta. Heitin sen vielä Kamun selkään ja muistutin itseäni, että se tulisi pestä ennen Bertin käyttöä. Puin ylleni vielä ylimääräiset verkkarit ja villasukat, ennen kuin lähdimme tallipihalle.

Kamu käveli rauhallisesti eteenpäin minun ihaillessa ympäristöämme. Olimme kävelleet jo vartin ajan, eikä ruunalla tuntunut olevan mitään rauhallista menoa vastaan. Se pärski välillä tyytyväisenä, eikä ihmetellyt nuoren Bertin tavoin puista hiljalleen alas putoavia lumikinoksia, vaan oli jo varmasti nähnyt niitä monena vuonna. Kumarruin sen kaulan ylle silittämään sitä. Ruunan kaula tuntui mukavan lämpimältä kylmiä sormiani vasten.

Kauempana edessä aukeni mukavannäköinen pelto, jota silmäilin kiinnostuneena. Sillä voisi ehkä ravaillakin vähän. Juuri kun käänsin jo ruunaa, se kuitenkin pysähtyi, käänsi korviaan ja jännittyi. Minäkin silmäilin ympärillemme, enkä nähnyt mitään. Kunnes tuon pellon poikki juoksi yksi yksinäinen jänis. Hymynkare nousi väkisinkin huulilleni. Hiljaisesti käännyimme Kamun kanssa tulosuuntaamme; ehkä jänis vielä palaisi jonkun muunkin nähtäväksi.

Löntystelimme hiljalleen tallille päin, minä Kamun sään tyvessä kasvannutta harjaa hiljalleen oikoen ja ruuna itse melkeinpä toinen silmä ummessa. Hymyilin, maastoreissumme oli ollut kuin talven taikaa. Hiljalleen Seppele kuitenkin lähestyi, joten taika oli jätettävä taakse - ehkä sen voisi kokea vielä uudemman kerran tänä talvena. Kamun kanssa. Kahden.

Seppeleessä oli edelleen autiota. Hiljaisuuden vallitessa harjasin Kamun huolella ja selvittelin sen harjan sekä hännän. Myöhemmin painoin vielä suukon sen turvalle, jonka jälkeen suomenhevonenkin ilmaisi jo mielipiteensä siitä, että olisi kiva päästä tarhailemaan kiivaasti kuopimalla. Miten hankalaa olikaan kieltää sitä hellyyttävää olentoa! Kamu pääsi kuitenkin tarhailemaan kevyt loimi päällään.

Minä uppouduin yläkerran pehmeälle sohvalle höyryävä kaakaomuki kädessä. Se lämmitti kohmeiset sormet ja höyry sai paleltuneen nenänpäänkin tuntumaan jo lämpimältä. Miten onnellinen olinkaan siinä istuessani ja pian Karoliinan, oman ponini Bertin hoitajan, rymistellessä paikalle. Siinä me sitten juttelimme monta, monta kymmentä minuuttia, ennen kuin monet kaakaot oli hörpitty ja kotiinlähdön aika tuli.

Hoivailua

Tulin tallille. Mielialani oli parantunut viime Pikun hoidosta, mutta silti minua vähän jännitti muiden hoitajien tapaaminen. Menin kuitenkin rohkeasti sisään talliin. Tallissa kävi kova kuhina. Menin satulahuoneeseen ja nappasin siltä Kamun harjat, joilla siis harjaisin Kamun. Menin Kamun luokse. Se tervehti minua iloisella hörähdyksellä. Annoin sille porkkananpuolikkaan. Se hörähti tyytyväisenä. Taputin suokkia. Se työnsi päänsä kainalooni. Olimme sylikkäin siinä hetken. Sitten taputin herraa kaulalle ja aloin harjata Kamua pölärillä. Se näytti nauttivan siitä. Harjasin koko Kamun sillä, sekä puhdistin kaviot, harjasin pään ja setvin jouhet. Sen jälkeen olin saanut Kamun harjattua. Sen jälkeen keräsin KAm,un harjat ja vein ne paikoilleen. Sitten hipsin tallivintille.

Tallivintillä olivat Anita, Wear ja Dream. He hymyilivät minulle, minä hymyilin takaisin, mutta kuitenkin vielä vähän ujosti. Menin kuitenkin istumaan heidän viereensä. Kello näytti vartin yli kolme, joten minua haettaisiin pian.

- Ratsastatko sää tänään Kamulla? Anita kysyi.

- En, kun se menee tänään noiden pienten ja Annen vetohevoseks maastoon, sanoin.

- Entäs Pikulla? Wear kysyi.

- En, en mä ehdi. Mutta tuun sillä viimestään seuraavan kerran torstaina, silloin me hypätään, intoilin.

- Okei, Anita sanoi.

- Tuntuuko susta jo paremmalta? Wear kysyi.

- Joo, onneks, sanoin.

- Sä oot meinaan nyt paljon rennompi, Anita sanoi.

- Niin, kun te ootte kaikki mulle tuttuja, hymyilin. Nauroimme. Puhelimeni soi. Siellä oli äitini ja minun piti lähteä.

- Heippa, huudahdin tytöille loikkiessani rappuja alas. Kuuluin kaikuva vastaus, sillä he välittivät minusta.

28. tammikuuta 2008 - Maastoilua maasta käsin

Valkoinen kuura peitti nurmen pintaa, jäätynyt hiekka rapisi hiljaa kenkien alla ja kylmä ilma sai posket sekä nenänpään punertumaan. Kiedoin vanhan, rispaantuneen kaulahuivin tiukemmin kaulani ympärille, puristin takkia lähemmäksi kylkiäni ja koukistelin sormia yrittäen estää niiden jäätymisen.

Matka taittui hitaasti. Ohi ajoi muutama autoilija, pääosin oli kuitenkin hiljaista. Linnut eivät laulaneet, ihmiset eivät puuhailleet kotipihoillaan, epätoivoisia keski-ikäisiä lenkkeilijöitäkään ei näkynyt. Luonto tuntui koskemattomalta - kuin ensilumen laskeutumisen jälkeen. Mutta ei sitä lunta vielä ollut. Pikemminkin jos jotain olisi satanut, taivas olisi viskonut päälleni räntää. Miten kaipasinkaan jo sitä loskasäätä, sitä, kuinka lenkkitossut kastuisivat ja sitä näkyä, kun pikkuiset lapset temmeltäisivät pihalla vihreissä kurahousuissaan ja keltaisissa kumisaappaissaan.

Viereisten notkojen yllä roikkui sumua, jonka seasta tietä valaisi muutamat auringonsäteet. Ne lämmittivät jo ilmaa, kuten minunkin kohmeisia kasvoja, mutta en ehtinyt nauttia niistä kovinkaan kauaa, koska olin jo saapunut Seppeleeseen. Kaikki se tavanomainen vilske pihamaalla puuttui, mutta muistutin itselleni, että kello oli vasta puoli kahdeksan. "Kyllähän ihmiset vielä tähän aikaan nukkuvat", tuhahdin ja painuin talliin.

Pirteä tervehdys, samanmoinen vastaukseksi. Suunta kohti hoitohevosen karsinaa, tälle hiljaista puhetta, käden tarjoamista, sitten lämmin tunne sormenpäissä, kun ruuna hamuilee niitä silkinpehmeällä turvallaan. Minun kasvoilleni nousi hymynkare, suupielet vain nousivat kohti kattoa. Silittelin hiljaa ruunan otsaa, se tutki lempeästi taskujani ja nappasi yhden pohjalta pienen omenan. "Voi höpsöläistä, se oli tarkoitettu vasta myöhemmäksi. Mutta - syö nyt vain", hymähdin hiljaa.

Kamu tempoi narua, vilkaisi kavereita, tempoi jälleen lisää. Minä hillitsin sen vauhtia, naurahdin, kerroin, ettei ole kiire. Hoitohevoseni ei kuunnellut sanojani, se puhkui suorastaan intoa ja voi sitä riemua, kun ruuna pääsi tarhaan peuhaamaan! Se tökki kaverinsakin liikkeelle ja yhdessä hevoset sitten temmelsivät niiin onnellisina!

Lämmin talli kutsui luokseen, minä olen aivan varma, että kuulin takaraivossani sen hiljaisen äänen! Vielä voimakkaampaa kutsua lähti kuitenkin kottikärryistä ja talikoista, jotka suorastaan anelivat minua tarttumaan niihin! En voinut vastustaa tätä kutsua, toteutin tavaroiden vaatimattoman toiveen ja kärräsin ne jo lähimmälle karsinalle. Ajattelin lämmitellä lihaksiani kunnolla puhdistamalla monta karsinaa!

Ensimmäinen karsina - "Hei, täähän sujuu nopeasti!"
Toinen karsina - "Tahti jatkuu! Yks-kaks-kol-nel, yks-kaks.."
Kolmas karsina - "Ärh! Raskasta on, mutta olkoon."
Neljäs karsina - "Ei helllsinki, ei tästä tuu enää yhtään mitään!"
Viides karsina - "Nyt riittää!"
Kuudes karsina - "Tää oli viimenen!"

Kamu ei ollut se unien satuhevonen, joka olisi laukannut kaula kaarella portille heti hoitajansa saavuttua. Se pysytteli paikallaan kaviot lumeen uponneina, odotti, että sitä tultiin hakemaan. Tunsin ruskean mudan lumen alta tunkeutuvan kenkieni sisään ja suupieleni kääntyivät väkisinkin irvistykseen päin. Ruuna seisoi edelleen paikoillaan, eikä hievahtanutkaan, kun pujotin riimun sen päähän. "Mennään kävelylle."

Hoitohevoseni käveli rauhallisesti vierelläni, mustat, juuri pestyt suitset päässään. Se kääntyi välillä katsomaan puista putoavia lehtiä, mutta pääosin vain jolkotteli eteenpäin. Muutama lumihiutale leijaili sen selän päälle sekä minun hiukselleni. "Talvi tulee, vai lähteeköhän se jo pois? Mitä tuumit?" juttelin hiljaa ruunalle, joka kääntyi katsomaan minua. Se tökkäsi kevyesti turvallaan käsivarteeni, jolloin silittelin Kamun kaulaa. Oli se vain ihana tapaus.

Talviauringonpaiste saatteli meidät takaisin Seppeleen tallipihaan. Ruunan vaalea karva suorastaan kylpi valossa ja minun tummat hiukseni saivat omia auringonsäderaitojaan. Ainoat äänet olivat ruunan kavioiden, minun jalkojen ja meidän hengityksen lisäksi tuulen humina ja lehtien havina. Hiljaisuuden vallitetessa ohjasin Kamun tarhaansa, ojensin sille porkkananpuolikkaan ja taputin vielä hellästi kaulalle. "Nähdään taas", hymähdin eron hetkellä.

27.1.2008

Muutama onneton lumihiutale leijaili hiljalleen olkapäilleni, muut jatkoivat matkaansa hennon valkoisen lumipeiton peittäessä maata, kuin untuvatäkki pikkulasta naapurinrouvan lastenrattaissa. Hiljaisuus oli sanoinkuvaamatonta - kukaan ei ollut liikkeellä, sitä naapurinrouvaa ja tuhisevaa pikkulasta lukuunottamatta. Routainen maa ratisi jalkojeni alla; oliko vihdoinkin tullut talvi, vihdoinkin se aika, kun varpaita palelisi tallilla, sormet muuttuisivat jääpuikoiksi ja nenänpää punoittaisi?

Kamu lepäili punainen toppaloimi päällään tarhassaan, kun saavuin Seppeleeseen. Kipaisin pihan poikki ruunan luokse, joka nosti katseensa heinäkasasta tutkien uutta tulijaa. "Heissuliveissuli, pitkästä aikaa!" riemuitsin kutsuen samalla Kamua portille. Suokki vilkaisi kavereitaan, sitten heiniään ja tyytyi jäämään paikoilleen. "Senkin höpsö pappa!" naurahdin iloisesti ja puikkelehdin aitojen ali tarhaan. "Kun et ite tullu, niin nyt mä haen sut", jatkoin nauraen - mikään ei voisi suututtaa minua nyt!

Kamu lompsi tuttuun tyyliinsä, rauhallista tahtia eteenpäin. Välillä se halusi pysähtyä tutkimaan lumihiutaleita: "Hei, c’moon, sä oot nähny niitä jo monta kertaa!" Saatuaan muutaman lumihiutaleen nokalleen ruuna pärskähti ja jatkoi matkaa. Talutin sen talliin, jossa vastassa olikin wear. Ja lattiaharja. Ahkerasti käytävää puhdistanut wear nosti katseensa lattiasta ja tervehti iloisesti.

Juttelutuokio Wearin kanssa kesti hetken, jolloin Kamu seisoi rauhallisesti paikoillaan, vaikkakin ilmiselvästi haikaili itselleen jotain syötävää. Ruuna kuitenkin kesti ilman ruokaa, mutta oli ilmiselvästi tyytyväinen päästessään karsinaansa. Minä viskasin reppuni nopeasti yläkertaan ja palasin sitten Kamun luokse matkalla satulahuoneesta nappaamani harjakoppa mukana.

"Tänään me treenataan koulua", puhelin Kamulle laittaessani jo sen selkään mustaa, nahkaista ja juuri pestyä koulusatulaa. Se nousi vaivattomasti ruunan sään päälle ja liukui siitä taaksepäin, minun hienoisella avustuksellani. Kiskoessani satulavyön vielä tiukemmalle, Kamu nappasi kaltereista kiinni, jolloin ärähdin sille tiukasti. Tällöin se alistui kohtaloonsa ja vyö meni kiinni ilman ongelmia.

Painoin pohkeet Kamun kylkiin, jolloin se lähti kävelemään tuttua, tasaisesti keinuttavaa käyntiänsä eteenpäin. Silittelin Kamun kaulaa. Samassa maneesin ovi raottui hieman: "Voikos tänne tulla?" kysäisi ovenraossa ollut wear ja komensi samalla Taigaa seisomaan rauhassa paikoillaan. "Toki, tilaa riittää", hymähdin.

Sovimme wearin kanssa, että ratsastaisimme kumpainenkin omissa päädyissämme. Valitsin Kamun kanssa yläpäädyn, joten ohjattuani ruunan sinne, kokosin ohjat ja aloitin lämmittelyn. Kamu tuntui vähän jäykältä ja haluttomalta, joten vanhuudenkin vuoksi aloittelin ihan käynnissä: muutama ympyrä, taivutusta, asetusta, pidätteitä .. Kamu vastasi apuihini hyvin, mutta ei se mitään ylimääräistä tehnyt.

Pyysin ruunan raviin. Se huiskautti häntäänsä laiskasti ja lähti sitten ravaamaan hyvin laiskaa ravia, jättäen takajalkansa Pohjoisnavalle ja kiirehtien etuosallaan Etelänavalle. Hetken aikaa ratsastin Kamua voimakkaammin kättä vasten, muistuttaen kerran raipalla niistä takakoivista ja johan alkoi sujua! Lämmittelyksi kääntelin ruunaa isoille ympyröille, joilla tein paljon siirtymisiä, taivutuksia ja asetuksia - niillähän se pappa sitten vertyi.

Suomenhevosta ratsastaessani huomasin kyllä, että viimeisestä koulukerrasta oli aikaa .. En oikein osannut antaa oikeita apuja, en ymmärtänyt, mitä piti tehdä ja Kamukin tuntui olevan hämillään, mutta hiljalleen se yhteistyö lähti rullaamaan. Laukoissa Kamu kiirehti aika reippaasti, enkä saanut ruunaa kunnolla räpylöihin, mutta välikäyntien jälkeiset väistöt ja avot se suoritti mainiosti - sulkutaivutuksista ei sitten puhuta.

Wear oli päättänyt ratsastaa Taigalla vain puolisen tuntia - kun hän lähti maneesista, jäi meille Kamun kanssa paljon tilaa käytettäväksemme. Tästä otettiin tietenkin kaikki ilo ja hyöty irti: ratsastin paljon lävistäjillä - ensin temponlisäyksiä, sitten -hidastuksia ja vähän jo lisäyksen tapaisia - Kamu vastasi apuihini hienosti ja onnistuneista suorituksista innostuneena päätin kokeilla ruunan kanssa laukanvaihtoa. Muilla hevosilla niitä on kyllä tullut tehtyä, mutta Kamun kanssa vähän harvemmin; siksi olinkin epäileväinen, mitä koko hommasta tulisi.

Ensimmäisellä kerralla homma kaatui kokonaan omiin mokailuihini, mutta toinen kerta sujui jo paremmin. Hetken viivellä Kamu vaihtoi laukan nätisti ja tyytyväisenä kehuin sitä. Otimme vielä pari vaihtoa, ennen kuin oli aika lopetella. wear oli kärrännyt sisälle jo uuden ponin, Pellan, jolla oli innostunut ratsastamaan ja ajattelin antaa heille koko maneesin käyttöön: lähdimme Kamun kanssa kävelemään loppukäynnit maastoon hetken raviverryttelyn jälkeen.

"Sä oot kuule ihan paras", pukahdin hiljaa meidän käveltyä pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa. Lumihiutaleet tipahtelivat tasaiseen tahtiin taivaalta meidän kummankin päälle - miten kliseistä se olikaan, mutta niin hienoa <3 Kamu pärski, sitten se ravisteli päätään ja tuntui jo odottavan, milloin käännytään kotiin. "Kohta, kohta. Mutta kärsivällisyys on hyve, tiesiksä sen?" naurahdin ja halasin ruunaa selästä käsin.

Tallilla kärräsin Kamun karsinaansa ja hoitelin sen huolella; otin varusteet pois, harjasin, venyttelin lihakset, halin ja rutistelin. Sen jälkeen länttäsin ruunan viereiseen karsinaan ja kävin hakemassa itselleni lihaksenlämmittimet; kottikärryt ja talikon! Karsinan puhdistuksen lisäksi puhdistelin suomenhevosen kupit, ennen kuin taluttelin sen takaisin omaan karsinaansa. Köpöttelin sitten rehuvarastoon laittamaan ruoat valmiiksi.

Ennen lähtöäni kävin vielä Kamun luona. "Mä tuun oikeesti pian, en haluu olla susta enää ikinä erossa, onko selvä?" hymähdin rapsuttaen ruunaa samalla korvan takaa. Se rouskutteli tyytyväisenä saamaansa porkkananpalaa. Moikkailin vielä Wearin ennen kuin lähdin kävelemään kotiin.

Lillyn ja Maikun yhteishetki

Hipsin tallivintille muiden hoitajien seuraan. Tänään en sittenkään ratsastaisi Kamulla, minun ei tarvitsisi harjatakkaan sitä, Lilly-marie oli ehtinyt ensin. Pesisin kuitenkin jätkän varusteet, sekä puhdistaisin karsinan ja pesisin juomakupperoiset.

Aloitin siivoamalla Kamun karsinan, ei haitannut vaikka Kamu olikin sisällä. Ensin hain kultamussukkani luokse kottikärryt ja talikon. Sitten aloin heitella kakkakikkareita kottareihin samalla estäen Kamua tulemasta karsinasta pihalle. Se tönäisi minua selästä ja kaaduin maahan, samalla Kamu käveli ohitseni ja lähti tyynesti astelemaan tallikäytävälle. Kielsin sitä, mutta eivät kiellot oikein autteneet. Onneksi Lilly-marie tuli käytävälle ja pysäytti Kamun. Minua vähän nolostutti.

- Kiitti, sanoin Lillylle.

- Äh, ei se mitään, hän vastasi ja kertoi, että oli jo liikuttanut Kamun.

- Kiva, sitten mun ei tartte ratsastaa kahta hevosta tänään, vastasin.

- Niin, hän hymisi.

- Oliko muuten Kamun jalka jo parempi? kysyin Lillyltä. Hän nyökkäsi, huokaisin helpotuksesta.

- Olin vähän kävelemässä sillä maastossa tänään, Lilly jatkoi.

- Miten se meni? kyselin.

- Hyvinhän se, kerroiun sille kamalan päiväni, mutta myös kaikki ilot ja surut, Lilly sanoi hymyillen. Nyökkäsin ja jatkoin: - Pikkukin meni tänään oikein mallikkaasti. Se meni peräänannossa, vaikka vaan vähän menin ympyröitä.

- Kiva. Bertkin on nyt liikkunut hyvin, Lilly sanoi. Nyökkäsin ja menin takaisin Kamun karsinaan. Siivosin karsinan loppuun Lillyn pidellessä Kamua. Tyhjensin lannat lantalaan ja hain uudet purut, sekä pesin kupit. Sitten Lilly päästin Kamun karsinaansa.

- Mä aijon tänään pestä Kamun varkat, kerroin Lillylle

- Voinko mä tulla myös? Lilly kysyi. Nyökkäsin ja lähdimme Kamun luota hakemaan vettä, satulasaippuaa ja sienia. Asettauduimme mukavasti satulahuonen lattialle. Sitten puhdistimme Kamun varusteita.

- Kun oon nä saanut putsattua, lähden kotiin. Mulla on kauhee nälkä! valitin Lillylle.

Hän naurahti ja kysyi:

- Ekkö sä oo syöny viel ruokaa? Kellohan on jo 1!

- En, sanoin. En kyllä aamupalaakaan :D jatkoin. Lilly naurahti.

Saimme varusteet puhdistettua ja veimme tavarat paikoilleen. Sitten sanoin kaikille heipat ja menin kotiin syömään

26.01.2008 - LYHYT KYLMÄ TALVI

Kuin valkoisella kermalla kuorrutetut kuusipuut seistä töröttivät jo tutuiksi tulleilla paikoillaan kiemurtelevan ja kuoppaisen sekä pinnaltaan jäisen pikkutien varrella. Aivan kuten aikaisempinakin vuosina, uhraan jälleen pääkoppani (ja miksei myöskään muun kropan) terveyden taitelleissani pyörän kanssa ja muutaman kerran teemmekin herra Ojan kanssa lähempää tuttavuutta - valitettavasti herra ei pidä turhan vauhdikkaasta sisääntulostani - rikoinhan hänen hienoimman posliinivessanpyttynsä.

Kamu tuskin välitti hra Ojan kanssa käymästäni pienestä konfliktista - sen sijaan se jopa tuntui ilahtuvan tulostani. Tiesihän papparainen, että minulta voi välillä saada vähän herkkuja (psst. ei saa kertoa Annelle). Vaikkakin voisi olettaa, että omatuntoni kolkuttaessa pitkästä talleilutauosta, olisin varannut tälle kerralle tallilla paaaaaaljon aikaa, toisin oli. Kiirettä pukkasi, pitihän nyt sitä Seppeleen wanna be-bossia alias Bertiä treenata helmikuun kilpailuja varten ja vielä näin stressintäytteisenä aikana ..

Ruuna tosissaan oli tarhailemassa kun tulin tallille, jolloin melkeinpä heti kaappasin sen mukaan sisälle - enhän jaksanut ravailla turhaan sisälle, sitten ulos, sitten sisälle. Hetkeksi Kamu joutui karsinanaapurinsa Bertin karsinaan, kuurasin karsinan ja kupit puhtaiksi.

Kamu oli hoidettu tuossa tuokiossa. Ruuna oli tapojensa orjana kiltti kuin mikäkin lammas, mutta oli tainnut nukkua edellisen yön huonosti - sen verran makoisat olivat haukotukset suitsittaessa. Koska ajattelin lähteä maastoon vähän pimeämmällä, verhosin Kamun heijastimilla, laitoin itselleni vanhan moliskan (lue: otsalampun) päähän ja heivasinpa vielä viltin Kamun selkään, ettei köpöttelylenkillämme tulisi kummallekaan kylmä - vilttiinhän on kätevä kääriä jalkansa siellä selässä.

Lumi narisi Kamun tasaisesti eteenpäin liikkuvien kavioiden alla. Kiedoin resuista vilttiä tiukemmin reisieni ympärille ja kirosin sitä, että olin taipunut verkkareiden ja toppahousujen vastaisessa ottelussa verkkareiden puolelle - nyt paleli! Posket ja nenänpää olivat varmasti saaneet Petteri Punakuonon nöpönokan värityksen, mutta Kamu sen sijaan porhalsi eteenpäin - kuin pappa lumessa! ;)

Koska oli kylmä ja olin liian laiska vaivautuakseni lämmittelemään esimerkiksi keventämällä (tekosyy: Kamu tarvitsi leppoisan lenkin), emme kävelleet kuin puolisen tuntia, jona aikana ruuna sai kuulla murheeni maasta taivaisiin. Takaisin tallilla angst-päivän maistelu jatkui ja hoitohetki päättyi lopulta isoihin pusuihin - puolin ja toisin. Kamun pusut nyt olivat vähän .. laaja-alueisia (hui mikä termi), mutta rakastettavahan ruunanen on <3

Hiljalleen, kun ilta alkoi pimentyä yhä entisestään, oli aika jättää hyvästit koko tallipoppoolle ja taottava omaan takaraivoon päänsäryn jättämällä vasaralla, että nyt oikeasti olisi otettava itseään niskasta kiinni - kyllä minä tulen pian tallille !!

25.01.2008 – KAPSONIPELKO

Seppeleen tallipiha näytti niin tutulta - - okei, ramppasinhan Seppeleessä melkeinpä jok'ikinen päivä. Silti nyt tuntui erilaiselta; sain Kamun takaisin hoidokikseni, iki-ihana superüberfantastinen Kamu. Poikaa oli jo kova ikävä, viime kerrasta tosiaankin oli vierähtänyt aikaa. Muisteltuani tallipihassa "vanhoja", päädyin siihen, että voisin etsiä Annen käsiini ja kysyä muutamaa mieltäni askarruttavaa kysymystä. Seppeeleen omistajan tunnisti heti - - hän ohjasi koko tallipihan toimintaa muutamalla terävällä käskyllä, jotka suorastaan leikkasivat ilmaa ja tunkeutuivat jokaisen korviin. Kävelin nopeaan tahtiin hänen luo.

"Ai hei, odotatkos hetken.. Taluttakaa ne kaks kauemmas, ne ei tykkää toisistaan! Niin, hei", Anne naurahti käskytettyään Seppeleen omaa työntekijää, Jaakkoa. Naurahdin itsekin; "Täällä taitaa olla vähän toimintaa."

"Onhan sitä, juu. Tiedätsä missä Kamu on?" Anne hymähti.

"Kai se tuolla pihalla on machoilemassa. Mutta, onko Kamu muuttunut mitään siitä, mitä se oli joskus sillon makkaravuonna?" kysäisin.

Annen kerrottua minulle ruunan uusimmat tempaukset ja erityisvaatimukset, lähdin riemukkaasti viemään reppua tallin yläkertaan, niin Anne oli kehoittanut.

Laitoin reppuni kaappiini, jonka ovi retkotti avoimena ja se näytti muutenkin asumattomalta. Heitin repun Bertin vanhojen varusteiden ja omien kannuksieni ja muiden varusteiden sekaan miettien, että siivoan kaapin sitten joskus. Sitten oli aika lähteä moikkaamaan Kamua. Kipitin tallipihan poikki punalautaista, kuusimetsikön suojassa sijaitsevaa tallia kohti. Innostukseni oli lähes käsinkosketeltava, ja jostain syystä, en tiedä mistä, tuntui, kuin vatsassani olisi ollut miljoona tangoa tanssivaa perhosta. Tallin ovella hidastin kipitykseni rauhalliseksi kävelyksi. Iso tammiovi aukesi hieman narahtaen ja sitten nenääni tulvahti hevosentuoksu. Pysähdyin hetkeksi ovelle, ennen kuin menin sisään. Tallissa oli rauhallista - - kello oli puoli kymmenen, hevoset ilmeisesti tarhoissa. Talli tosin oli minulle tuttu - - yksityisteni ja entisen "historiani" ansiosta. Silti se vaikutti näin hoitajan silmin hyvinkin erilaiselta. Kävelin rauhallisesti tallikäytävää pitkin ja silmäilin karsinoiden nimikylttejä. Taputin harmaata turpaa Kamun viereisestä karsinasta, se oli oma polleni Bert. Sen ovessa oli kyllä Kamun nimi, mutta ruuna oli ulkona tarhailemassa. Kummastelin, miten Bert ja Kamu oli vaihtaneet karsinoita. Otin Bertin riimusta kiinni ja käänsin sen ulkona, käytävä oli liian ahdas. Kamun karsina oli törkyinen, joten päätin aloittaa aamun reippaasti lannanheittelyllä..

Kamu ei ollut muuttunut yhtään - - ainakaan karsinansotkemistavoissaan. Karsinan törkyisyys vuoroin huvitti, vuoroin väsytti. Onneksi homma tuli innostuksen avulla nopeasti tehdyksi ja näin ollen, pääsin pian ruoka- ja juomakupin puhdistukseen. Tiskiharja olisi ollut oivallinen siihen hommaan, mutta en millään meinannut löytää sitä. Etsittyäni ja etsittyäni päädyin siihen tulokseen, että ehkä avun kysyminen olisi paras keino. Talliin oli tullut nainen, hän näytti aivan Elliltä. Talsin omistajattaren luo, joka lakaisi tallikäytävää.

"Hei Elli, missä on tiskiharjat kuppien puhdistusta varten?” tiedustelin.

"Öh, en ole varma, ne ovat varmaan tuolla satulahuoneessa, minäpä tulen näyttämään. Oletkos sinä se Kamun hoitaja ja Bertin omistaja, josta Anne tuossa aamulla puhuikin?" Elli totesi rennolla äänensävyllä.

"Juu, Lilly-Mariehan minä." tiedustelin. Elli nyökkäsi.

"Ja katsopas, tässähän on tiskiharja sinulle. Vettä saat tuolta pesupaikalta, mikä on muuten nykyään tuolla, tässä ämpäri", Elli kertoi. Kiitin häntä ja lähdin siis pesupaikalle ämpäri ja tiskiharja kourassa. Pesupaikkoja oli kaksi, päädyin ottamaan vettä oikeanpuolimmaiselta. En ottanut sitä kovin paljon - muuten olisin läikyttänyt sitä päälleni, enkä sitä todellakaan halunnut. Saavuttuani takaisin Kamun karsinalle, huomasin, että se oli parantanut tapojaan kuppien kanssa. Ne olivat suhteellisen puhtaat, eikä jynssäämisessä vienyt kauaa. Viedessäni tavarat paikoilleen, sain Elliltä ohjeen hakea Kamulle vettä kuppiin. Tein sen nopeasti.

Olin jo ehtinyt hikoontua.

"Huh. Nyt voisi hakea Kamun sisälle", pukahdin itsekseni. Ajattelin, että harjaisin pojan, mutta en liikuttaisi sitä tänään. Saisi vaikkapa vapaapäivän, ellei maikku tai joku muu hoitaja tai omistajat haluaisi Kamulla ratsastaa. Hain varustehuoneesta riimunnarun - ihan varulta. Yritin myös katsella Kamun riimua, mutta sitä ei näkynyt. Kysäisin vielä Elliltä, mutta hän kertoi, että Kamulla pidettiin se päässä poikkeuksellisesti. Niinpä suuntasin etsimään Kamua. Löysin pojan nopeasti, tarhassaan se oleili oikein tyytyväisen näköisenä.

"Heippa, ukko", hymähdin hiljaa itsekseni tarhan portilta. Kamu kuitenkin kuuli sen ja kohotti päätään.

"Tule tänne, tule", kutsuin ruunaa. Se näytti harkitsevan, jäisikö herkullisen heinäkasan luo vai jaksaisiko kävellä portille. Hetken aikaa odottelin, mutta kun ruuna näytti valitsevan heinät, raotin porttia ja pujahdin tarhaan. Suljin oven perässäni, ettei ori saisi päähänsä lähteä... Kamu ei jaksanut pelleillä kanssani, vaan seisoi kiltisti paikallaan, kun tuli sen luo.

"Heippa Kamu. Tulisitko sä sisälle, mutta ootahan, mä tiedustelen maikulta, että ratsastaako se sulla..", höpöttelin ruunalle. Olin nähnyt maikun aiemmin hääräilemässä Pikun kanssa, ja tämä oli kertonut jo harjanneensa Kamun ja wear oli kipittänyt sen kanssa tarhaan. Sillä oli jotain etujalassa, joka estäisi ratsastamisen. Tyydyin juoksuttamaan sitä. Mielessäni toivoin, ettei Kamu pistäisi hirveää show'ta pystyyn. Otin sen nopeasti kiinni, virittelin narun ja lähdin taluttamaan ulos tarhasta. Elli oli jäänyt vielä hetkeksi tarhalle, joten hän avasi portin. Kiittäen ohjasin Kamun siitä ja lähdin viemään sitä talliin.

Loimeton Kamu oli ollut lumisateen ja räntän risteytyksessä jo tunnin pari. Päätin laittaa sen käytävälle. Tai no, eihän pappa nyt niin likainen ollut, mutta sitäkin enemmän kurainen ja märkä! Heti kun ajattelin lähteä hakemaan harjoja, alkoi Kamu valittamaan.

"Kamu! Kyllä sä osaat hetken olla yksin, tai..", ärjähdin kiukkuisesti. Ruuna tuntui uskovan, mutta kun käännyin ympäri, se tömisytti kiukkuisesti maata, korvat luimussa ja häntä viuhtoen.

"Älä", komensin, mutta sen jälkeen en enää välittänyt ruunan touhuista. Hain nopeasti, tosin kahdella reissulla Kamun nimetyt tavarat ja asettelin ne odottamaan käytävälle, joko lattialle tai telineisiin. Aloitin Kamun hoivaamisen harjaamisella. Vaikkei Kamu minua ylettänytkään näykkäisemään, se yritti kovasti. Pari kertaa ruuna potkaisi ilmaa, kuvitteli varmasti minun pään kavionsa tielle tai alle. En jaksanut välittää sen puuhista, harjasin vain. Pian se rauhoittui ja muuttui minun tuntemaksi ruunaksi. Se oli jälleen sellainen halinalle, joka sai jokaisen hoitajan polvet vapisemaan.

"No, onko kivaa?" kyselin Kamulta puuhastellessani sen kanssa. Se näytti suorastaan rakastavan harjausta. Vaihtaessani puolta, Kamu hamusi pehmeillä huulillaan kämmentäni - se halusi herkkuja. Harjaus oli kuitenkin pian suoritettu ja vuorossa oli kavioiden puhdistus. Kamu oli aluksi hieman jännittynyt ja ilkeäkin, mutta ei jaksanut kauaa yrmyttää, vaan sain kaviot aika helposti. Löysin kapsonin Kamun kaapista ja se näytti kovin uudelta. Kamu ei hienosta kapsonistaan välittänyt, vaan väisti suoraan sivulle, niin että melkein törmäsi karsinaan toisella puolella käytävää.

"Soo, äläpäs nyt", mutisin ja huomasin samalla, että Nelli oli ilmestynyt vierelleni. Nelli naureskeli Kamun temppuilulle, ja kertoi, kuinka Frida oli aina niin kiltti.

"Kamu", hän ärähti ponille, joka yritti napata kiinni Fridan takasuojasta. Sain kuin sainkin kapsonin ruunan päähän, ehkä se johtui myös Nellin tiukasta tuijotuksesta.

Otin riimun pois Kamun kaulalta.

"Talutahan se sitten kentälle, minä käyn hakemassa itselleni Fridan", Nelli sanoi kovalla äänellä. Menin hieman hämilleni, mutta tajusin sentään lähteä viemään Kamua kentälle. Ruuna ei olisi halunnut kävellä hitaasti, vaan se tepasteli malttamattomana vierelläni. Jouduin pari kertaa ihan ärähtämään, kun ei nätti sana mennyt ollenkaan perille. Tullessamme kentälle avasin portin, Kamu ei olisi halunnut pysähtyä, mutta joutui kuitenkin tottelemaan. Vein Kamun keskihalkaisijalle ja pysäytin sen. Nelliä ei tarvinnut kauaa odottaa, pian hän ilmestyi. Frida tanssahteli esittäessään Kamulle. Nelli ärähti omalle hevosellensa. Suomenhevonen protestoi riuhaisemalla päätään. Nelli nousi hevosensa selkään. Frida kuopi kentän jäätynyttä maata.

"Olisin mieluummin mennyt maneesiin, mutta siellä on talutustunti", Nelli huokaisi säätäessään jalustimia. Frida vaikutti kärsimättömältä, mutta Nelli sai sen rauhoitettua muutamalla sanalla. Leukani loksahti auki ja valui Fridan lähdettyä liikkeelle aina alemmaksi. Alkukäyntien jälkeen Frida oli jo kuolaimella ja liikkui tyytyväisen oloisesti. Se totteli Nelliä, eikä tytön tarvinnut antaa sille juurikaan mitään apuja.

"Voi luoja..", mutisin hiljaa itsekseni. Ravissa tamma taipui ja asettui kauniisti, askelkin oli matkaavoittava.

"Uskomatonta.." huokaisin. Kamu muistutti olemassa olostaan nostaen ravin tuntuvasti liinan päässä. Väistöissä Frida yritti ilmeisesti pelleillä, mutta Nelli sai sen kuriin heti. Tamma joutui tyytymään tottelemiseen ja se näytti vähän pettyneeltä. Avo- ja sulkutaivutukset sujuivat kuin vettä vain - Frida selvästi nautti, kun sai esiintyä minulle ja ruunalleni. Ehdin vielä nähdä muutaman laukannoston, mutta sitten tuli Kamu raivostui nostaen laukan ja vaihtaen suuntaa. Otin Kamun tuntumalle ja se laukkasi näpsäkkää laukkaa ympyrällä. Käskin sen raviin, ja se kuuliaisesti siirsi itsensä kiitoraviin. Suomenhevosen tuli rauhoittua, joten käskin sen uudestaan raviin käynnin kautta. Kamu höyrysi. Vaihdoin suuntaa Nellin pystyttäessä toiseen päähän ristikkoa Fridan seuratessa ohjan päässä.

Pienenpieni hoitohetki – löydös

Kun olin hoitanut Pikun, olisi Kamun vuoro. Menin sen karsinalle. Se nuuhkaisi kättäni. Annoin sille porkkanaa. Se rouskutti sen tyytyväisenä. Taputin herraa. Sen jälkeen lähdin hakemaan sen harjoja satulahuoneesta. Satulahuone oli edelleen tyhjä. Nappasin käteeni Kamun harjat. Sen jälkeen menin takaisin sen luo. Se näytti hölmistyneeltä. Naurahdin ja taputin sen kaulaa. Sen jälkeen aloin harjata sitä pölärillä. Harjasin jalat, mahan, kainalot, kyljen, selän, kaulan ja harjakset, molemmilta puolilta. Sitten puhdistin Kamun pään. Pyysin sitä nostamaan ensin oikean etukavion, sitten vasemman, sitten vasemmantakakavion ja viimeiseksi oikean takakavion. Muutamassa kaviossa oli vähän likaa, hokit ja kenkä olivat paikoillaan. Laskin viimeisenkin jalas alas. Sitten tunnustelin kaikki Kamun jalat, jotta niissä ei olisi mitään. Aloitin tunnustelemalla etujalat. Niissä ei ollut mitään. Sitten vasemman takasen. Se tuntui kuumalta ja pahkuraiselta. Mietin hetken, ja kokeilin toista jalkaa. Siinä ei ollut mitään, joten päätin kysyä Annelta apua. Menin toimistoon. Anne oli siellä. Kerroin hänelle, mitä Kamun jalassa oli. Hän oli huolestuneen näköinen ja tuli heti katsomaan Kamun jalkaa.

Anne alkoin tunnustella jalkaa. Katsoin pelokkaana vieressä, mitä tapahtuisi. Anne pudisteli päätään ja pyysi minua taluttaman Kamua ravissa ulkona. Tein työtä käskettyä ja otin Kamun riimun ja sujautin sen hepan päähän. Sitten talutin Kamun ulos ja pyysin sitä raviin. Annen mielestä Kamu ontui. Jos se ei paranisi parissa päivässä, olisi kutsuttava eläinlääkäri. Minua pelotti. Kello näytti kuutta, joten olisi lähdettävä. Laitoin Kamun karsinaansa, keräsin kamppeeni ja lähdin.

Serpentiiniä ja temponvaihteluita

Tulin iloisesti hyräillen tallille. Oli satanut paljon lunta, sitä oli melkein polviin asti. Vieläkin pyrytti kunnolla. Astuin talliin ja menin heti moikkaamaan suomenjunttiruunaa, Kamua. Se hörähti nähdessään minut, annoin sille pienen porkkananpalan. Se kerjäsi lisää, mutta vain naurahdin. En antaisi sille vielä lisää, se saisi seuraavat herkut vasta ne ansaitsemalla. Päätin harjata Kamun, joten talutin sen käytävälle. Sidoin sen kiinni ja menin hakemaan herran harjoja.

Palatessani takaisin Kamu näytti siltä, että minulla olisi kestänyt ihan hirvittävän kauan! Menin taputtamaan sitä. Sen jälkeen aloin harjata miestä pölyharjalla. Se näytti nauttivan, kun harja kosketti sitä harjaksien alta. Harjasin koko miehen pölärillä. Sen jälkeen puhdistin kaviot. Yhteen kavioon oli tullut suuri lumipaakku, mutta sain sen sieltä heti pois. Sitten harjasin Kamun pään ja suoristin jouhet. Olin saanut sen harjattua. Menisin vähän ratsastamaan Kamulla.

Menin hakemaan Kamun varusteita satulahuoneesta. Jouduin vähän aikaa etsimään niitä katseellani, että löysin ne. Otin myös pintelit ja patjat mukaani. Sitten menin takaisin odottelevan juntin luo.

Nostin satulan jätkän selkään. Vedin sen oikealle paikalleen, ja katsoin, että huopa ei ollut rypyssä. Sitten kiinnitin vyön. Sen jälkeen en laittanutkaan suitsia, vaan käärin pintelit suokin kaikkiin jalkoihin. Välillä pintelit menivät ryttyyn ja jouduin käärimään ne uudelleen. Muuten onnistui sekin homma todella hyvin.

Sitten pujotin suitset Kamun päähän. Laitoin kaikki hihnat ja remmit sopivan kireiksi. Kamu oli valmis. Laitoin riimun Kamun suitsien päälle, koska menisin hakemaan itselleni kypärän. Avasin kaappini ja painoin kypärän päähäni. Jouduin vähän vetämään hiussuortuviani pois edestä, etteivät ne menisi suoraan silmiini. Lopulta olin valmis ja lähdin taluttamaan Kamua, uutta hoitohevostani kohti maneesia.

Maneesissa ei ollut ketään. Laskin jalustimet ja kiristin vyön. Sen jälkeen painoin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Kamu lähti liikkeelle, mutta pysähtyi pyydettyäni. Sain jalkani satulan yli, istuin Kamun satulassa. Sitten säädin jalustimet ja muistutin itselleni, että jalustimet pitäisi olla kymmenennessä reiässä ylhäältä päin. Sitten kiristin vyötä vähän lisää ja pyysin Kamun käyntiin.

Käänsin ruunan uralle. Se käveli leppoisasti eteenpäin. Taputin sitä. Emme tekisi tänään paljoa täitä, jotta Kamu ei vallan väsähtäisi. Kun olimme kävelleet noin 10 minuuttia löysin ohjin, keräsin ohjat. Tein pari pysähdystä, Kamu totteli todella hyvin. Kiitin sitä. Sitten tein pari volttia, taivutin ja asetin hoitoruunaani. Sitten siirsin sen raviin. Ravissa aloimme tehdä pääty-ympyröitä, loivaa kiemurauraa, sekä voltteja vähän sinne tänne. Tein sillä temponvaihteluita, asetuksia ja serpentiinejä. Nautin. Kamukin näytti nauttivan päästessään töihin, sillä se ravasi reippaasti ja eteenpäinpyrkivästi, sekä pärski. Kiitin sitä taas. Vaihdoin suuntaa, tein saman toiseen suuntaan. Yksi, kaksi, kolme, temponlisäys ja takaisin normaaliin. Noin laskin mielessäni. Ravattuamme tarpeeksi siirsin Kamun hetkeksi käyntiin. Se puuskutti, joten annoin sen kävellä muutaman kierroksen maneesia ympäri. Kun Kamu ei enään puuskuttanut, nostin laukan ja laukkasin pitkänsivun. Sitten siirsin taas käyntiin ja tein lyhyen sivun keskeltä uuden noston. Laukkasin taas saman sivun. Sitten siirsin käyntiin ja vaihdoin suuntaa. Tein saman toiseen suuntaan. Sitten ravasin molempiin suuntiin pari kierrosta pitkillä ohjilla. Sen jälkeen siirsin ruunan käyntiin ja annoin kävellä 15 minuuttia. Sitten tulin alas ja vein Kamun talliin.

Tallissa otin siltä varusteet pois ja pesin kuolaimet. Sitten loimitin kamun ja annoin sille porkkanaa. Otin siltä pintelit pois jaloista ja käärin ne siisteiksi rulliksi Kamun kaappiin. Sen jälkeen sanoin Kamulla heipat, heräsin kamppeeni ja hipsin kotiin.

Talutustapaaminen vaikeiden lumipaakkujen kautta

Tulin iloisesti hyräillen tallille. Oli kirpeä pakkasilma, poskeni punoittikat ja minua hengästytti. Olin saanut tänään toisen hoitsun Pikun lisäksi. Olin saanut alkaa hoitamaan Kamua. Se tuntui kivalta, koska sillä ei ollut muita hoitajia. Avasin painavan tallin oven ja kopistelin kengistäni isoimmat lumikökkäreet pois. Menin talliin ja heitin reppuni kaappiini. Sitten menin kiertelemään tallia, aikoisin etsiä uuden hoitsuni, vanhan suomenjunttiruunan karsinan. Löydettyäni sen ojensin käteni Kamulle. Se nuuskaisi sitä. Annoin kamulle minttukaramellin. Se söi sen hyvällä halulla, niinkuin Pikkukin. Laitoin Kamulle riimun päähän ja talutin herran ulos karsinasta. Sidoin sen kiinni tallikäytävälle. Aloin harjata kamua. Kamu ei ollut kovin likainen, joten harjaus kävi sutjakasti. Ongelmia oli vain kavioiden paakuissa, joita en meinannut millään saada irti. Lopulta sain ne irti kengitysvasaralla. Meinasin pudottaa vasaran lattialle, onneksi Kamu ei välittänyt toilailuistani. Silitin sitä. Setvin Kamun häntä- ja harjajouhet. Se näytti nauttivan, kun rapsutin välillä sen korvan takaa. Saatuani Kamun harjatuksi irrotin riimunnarun seinästä ja talutin Kamun ulos. Käväisisimme vähän maastossa talutusretkellä.

Menimme metsätiellä. Jouduin nostelemaan jalkojani, jotta kenkäni eivät olisi aivan täynnä lunta. Aukealla paikalla vähän ravasimme, sitten käännyimme takaisin. Talutin Kamun sisälle ja riisuin siltä varusteet. Sitten pesin kuolaimet ja laitoin varusteet paikoilleen. Kiiiiiitin Kamua porkkanalla. Sitten vein sen karsinaansa ja hain sille sylillisen heiniä. Sitten hain tavarani ja lähdin kotiin. :D

24.12.2007 – AATTORATSASTUS

Valkoinen puuterilumi pöllyää ruunan jalkojen alla sen ottaessa maastoretkemme ensimmäisiä askelia. Satulat narisevat, liekö kirpeän pakkassään aiheuttamana, ratsastajien hengityksen tuottama höyry kiemurtelee kuin hopeanuora kuusen oksalla kohti taivasta ja lumi kimmeltää kuin tuhansina timantteina. Ratsuni pärskähtää muutaman kerran ja tahtoo päätään painamalla saada ohjia hiukan pidemmiksi. Kamuun luottaen, vaikka henkeni sen huomaan uskoen, löysään hieman sormien puristusta, jolloin naru juoksee niiden lomitse. Ruuna vaikuttaa tyytyväiseltä.

Kärjessä tepsutellut tamma Anne selässään temmeltää reippahassa tahdissa järven ohi, maisemaihailijaksi siitä ei ole, toisin kuin minun allani kävelevästä voikosta. Mutta kun päästään jo tonttulaulun "tip-tap" - tahtiin, ravaamaan, löytyy vanhasta papasta vauhtia. Hop-hop-hop, ylös-alas-ylös, soo-soo-soo. Joululaulujen kaikuessa pitkin tannerta, Kamu höristää korviaan. Ehkä sekin haluaisi liittyä sulosävelien joukkoon? Ainakin leikisti me sitten yhdessä rallatamme ja olen ihan varma, että metsikön kermavaahtokuorrutuksen ja kuusipuiden lomassa vilahtelee punanuttu, joka merkkaa vielä ylös hyvät ja pahat teot.

Lumi pöllyää jälleen, posket punottuvat vauhdin tuomasta viimasta ja Kamun takamus nousee pari kertaa kohti taivasta sen iloitellessa. Minä horjahdan, mutta hymyilen: ruunan mahtavuus voimistuu yhä, enkä voi koskaan kuvitellakaan luopuvani siitä - ja toivottavasti samoin ajattelee letkamme kärjessä tammallaan taivaltava ratsuni omistaja. Kamun kolmitahtinen, kuin kiikkutuolin lailla pyörivä keinuhevoslaukka kiidättää meitä eteenpäin, enkä halua pysähtyä. Halun jatkaa, en halua liikkua - haluan vain olla tässä iäisyyden, maailman parhaimman hevosen kanssa.

Matka loppuu liian pian, rattoisat joululaulut sammuvat kuin liekki kynttilästä ja tallipiha kurkistaa kulman takaa. Pihalla vipeltää ainakin jouluhenkisten näkökentässä pikkuruisia tonttuja, kätkemässä lahjapaketteja kilttejä varten. Suomenhevonen saa ison halauksen, muutaman herkun ja huolellisen hoidon sekä kiitoksen - mahtavuudella ei tämän tapauksen kanssa ole rajaa. Ihmismieli kiidättää vielä meidät ratsastajat yhteen, juomaan kupposen glögiä, maistamaan hiukan kulmasta kärähtäneitä pipareita ja jakamaan joulumieltä. Ilo tarttuu jokaiseen - hiljaa hipsin katsomaan rakkaan voinnin, joka tyytyväisenä odottaa joulupukin tuloa.

Tiistai 4.12.07

Tänään tulin vain pikaisesti moikkaamaan Kamua. Pääntautia ei ollutkaan, pientä kuumetta vain - hyppelin iloisena kun Anne kertoi asiasta minulle. Tein karsinan iltapäivätunnin aikana ja avustelin nuorta ratsastajaneitoa, Hillaa, laittamaan Kamun valmiiksi. Samalla pistin lisää antibioottia jalkaan, se oli jo parantunut, tämä oli viimeinen kerta.

- Miks sä ruiskutat sitä? Hilla kysyi.

- Siks, että sillä oli jalka vähän poikki, tokaisin.

- Ai että poikki!? 8-vuotias tyttö kiljaisi. Kamu nosti päätään rouskuttaen heinänkorsia.

- Tai siis vain venähtänyt, hymyilin tytölle ja suljin karsinan oven. Nappasin satulahuoneesta syliini Kamun satulan ja suitset sekä pintelin takajalkaa varten. Huolellisesti kiersin pintelin takajalan ympärille. Asetin satulan varovasti Kamun kaulalle ja olin juuri liu'uttamassa sitä taaksepäin kun..

- Jouduks mää istumaan sen kaulalla? Hilla kysyi pelokkaasti. Naurahdin ja liu'utin satulan oikealle paikalleen.

- Ei kun satula liu'utetaan tuolta kaulalta oikeaan kohtaan. Siinä, missä se ei enää mihinkään suunta kevyesti työntämällä liiku, on se oikeessa paikassa. Mä kyllä opin Bertin kanssa - kerroin taputtaen harmaata turpaa - laittamaan satulan niin, että viimeisetkin harjajouhet saa satulan alta. Ja satulahuovan ja selän väliin tulee aina jäädä ilmarako, muuten satula hiertää yhtä paljon kuin liian pieni satula, jatkoin edelleen. Hilla katsoi minua ymmällään, mutta ryntäsi sitten silittelemään Bertiä minun suitsiessani Kamua. Tuntui kuin olisin äsken löpissyt turhaan. Haittaako tuo, kohtautin olkiani asettaen Kamun ohjat sen kaulalle. Hilla ilmestyi taas kurkkimaan. Tarjosin Kamulle kuolaimia. Se piti suunsa tiukasti kiinni. Asetin peukaloni hammasloveen ja suu aukeni kuin mahtavaan haukotukseen.

- Miten sä uskalsit laittaa sormes tonne!?? Sehän ois voinu purasta! Hilla kiljaisi karsinan ovelta. Kamun korvaat kääntyivät eteenpäin. Tallin ovi kävi. Pian punatakkinen nainen tuli karsinan eteen tarjoamaan Hillalle ratsastushanskat. Hymyilin naiselle, ilmeisesti Hillan äidille siis.

- Vai olet sinä tämän konin hoitaja, rouva työntyi ovesta katsoen minua halveksien. Nyökkäsin haukotellen. Kiristin poskihihnaa ja mittasin välillä nyrkilläni. Kamu paljasti hammaskalustonsa haukoittelemalla - rouva sanoi heipat ja lähti menemään. Hymyilin ja kuiskutin Kamulle, että hyvä poika. Enhän minä sille voinut, että heräsin vasta iltapäivällä kun koulusta oli vapaa. Hiukset oli nyt vähän sekaisin ja sillain..

Tarjosin Kamun ohjia tytölle. Innokkaasti Hilla lähti taluttamaan voikkoa ruuna kentälle perässäni. Kamu alkoi repiä lumen alta kurkottelevia ruohonkorsia, mutta tomera pikkutyttö vetäisi ohjista kiljaisten, että KAMU! Naurahdin ja avasin kentän portin ratsukolle. Suljin portin Kamun peräpään ahdettua siitä sisään ja menin auttamaan Hillaa. Näytin tytölle miten jalustimet lasketaan ja miten ohjat laitetaan kaulalle. Punttasin pienen tytön selkään. Kamu oli korkea, mutta varmajalkainen ratsu. Tykkäsin itsekin ratsastaa sillä. Laitoin jalustimet reilusti lyhyemmiksi, olin itse viimeksi ratsastanut hevosella ja ne olivat suunnilleen puoli metriä liian pitkät. Jalustimet olivat viimeisessä reiässä ja menin Kamun eteen katsomaan.

- Päästäs vielä pois, sanoin kumartuen. Hilla pudotti jalustimet.

- Yhdellä täytyy korottaa, mietin ääneen ja menin oitis kiertämään jalustimet. Vihasin sitä hommaa. Viiden minuutin päästä tyttö kuitenkin katseli muita ratsukkoja uralla. Hymyilin ja painuin tekemään sen karsinan : D

30. marraskuuta 2007, perjantai

Juoksin. Musta laukku keikkui olkapäilläni. Vilkaisin kelloa - sehän oli jo vartin yli! Kiihdytin vauhtiani, ruskeat mokkakengät heittivät lunta taakseni. Harmaanpunainen Hämeen Linjan bussi kiihdytti ylämäkeen. Katselin kaikessa rauhassa keinuvia ja kiljuvia lapsia puistossa, jonka läpi juoksin. Tähyilin bussin numeroa. Kirosin itseni huomatessa bussin olleen 14. Pitäisi odottaa vielä kaksikymmentä minuuttia seuraavaa bussia kotiin. No voi helvetti, ajattelin nojatessani bussipysäkkikatoksen paaluun,

Vippasin bussikorttiani kuskille. Bussilinja 3 pysähtyi kohdalleni. Ovet avautuivat suhahtaen ja astuin sisään. Märkä vana koristi harmaata käytävää. Painoin bussikorttini tunnistetta vasten, ja se piipahti. Myhäilin itsekseni. Bussi oli melko täynnä - istuuduin rokkitukkaisin pojan viereen.

– Mitä Daniel? tokaisin tutkailtuani hetken aikaa pojan takaraivoa. Daniel kääntyi ja pikku hiljaa suu kääntyi virneeseen.

– Lilly! Daniel huudahti iloisena ja muiskautti pusun poskelleni. Pyyhin liioitellusti poskeni punertavalla tumpullani ja nauroin. Daniel ojensi korvakuulokkeidensa toista piuhaa minulle. Nappasin mustan Creative-kuulokkeen korvaani. Tunnistin biisin omaksi suosikikseni, Musen Feeling Goodille. Daniel hyräili mukana hiljaa. Hetken päästä poika kaivoi vihreästä Cuba 1853-laukustaan Musen uusimman levyn. Vedin syvään henkeä.

– Daniel! Varmaan sä ostit tän mulle! sanoin ja vilkaisin valkoista parinkympin hintalappua CD:n alareunassa.

– Mitä tahansa sulle, kulta, Daniel virnisti ja ojensi poskeaan. Halasin Danielia ja tuli siinä samalla pieni suukkokin annettua. Poika virnisti yhä enemmän ja vilkaisi ikkunasta ulos vähän haikeana.

– Mitäs nyt? kysyin empivästi. Daniel vilkaisi minuun.

– No jaa, isä lähtee Pariisiin - rättibisnestä, tiiäthän, Daniel tokaisi katsoen ikkunaan. Sitten hän risti kätensä pään taakse.

– Ja säkö menet mukaan? kysyin hiljaa. Daniel suunnitteli itse omat vaatteensa aina farkuista pikkutakkeihin, ja vaatebisneksessä pyörivä isä auttoi poikaansa mielellään. Danielin 13-vuotias pikkuveli Panu harrasti puolestaan musiikkia - Pojat olivat vanhempiensa ylpeys. Daniel katsoi taas minuun ja kaappasi minut kainaloonsa.

– Joo, niin säkin, Daniel myhäili katsoen eteenpäin. Ajatuksia risteili päässäni - pyysikö paras ystäväni minua mukaansa Pariisiin? Sopisiko se vanhemmilleni? Entäpä Bert, Jussi ja Roni? Erotettaisiinko minut Seppeleestä?

– No mitä sä nyt noin hiljaseks menit? Daniel katsoi minua ja nosti leukaani. Aloin kiireissäni selittämään kaikkea, mitä päässäni pyöri, koska tiesin oman pysäkkini olevan seuraavana ja Danielin vielä pitkän matkan päässä. Yllätyksekseni Daniel painoi STOP-nappulaa, ja keltainen merkkivalo syttyi.

Keitin kaikessa rauhassa kahvia. Daniel istui keittiön pöydällä vilkuillen ympärilleen - se ei koskaan ollut käynyt meillä. Musta kissa naukaisi.

– Mitä misse, Daniel kumartui paijaamaan kissaa.

– Kuka tää nyt on? poika kysyi silitellen vihreäsilmäistä kissaa. – Muusa, tokaisin kaataessani tummaa kahvia kahteen mukiin.

Daniel suoristi itsensä ja istui puiselle tuolille. Ojensin hevosenkengillä koristellun mukin Danielille ja itse kaadoin laktoositonta maitoa mukiin, jossa vuonohevoset laukkailivat kilpaa niityllä. Daniel vilkuili mukeja odottaessaan maitoa.

– Ai niin, Daniel tokaisi tuijottaen Muusaa.

– Sulla on hevoset - poika sanoi lopulta - ethän sä voi niitä jättää. Pojan katse harhaili seinää komistamista valokuvista. Yhdessä oli kuva Kamusta, toisessa Bert ja Jussi, kolmannessa Roni ja minä. Kaikkein ylimpänä kuva minusta ja Bertistä maastoesteellä. Sinivalkoinen ruusuke roikkui kehyksen reunassa.

– Niin.. tokaisin hiukan allapäin. Daniel siemaisi loputkin kahvistaan ja nousi seisomaan. Hätäisesti nousin seisomaan myös - kaadoin mukini lattialle. Parkettilattialla oli vaaleanruskea kahviroiske. Daniel nappasi talouspaperia tiskipöydältä, itse kaappasin tiskirätin lähettyviltä. Kopautin pääni Danielin rokkitukkaan. Kirosin hiljaa. Toistelin vain kahta sanaa - voi ei, voi ei, voi ei, voi ei..

Nousimme ylös yhtä aikaa - Daniel takaraivoaan hieroen, minä ohimoani. Sitten tiesin. Halasin Danielia, joka halasi takaisin. Katsoin vuorotellen vihertäviä silmiä ja punertavia huulia. Kuin luonnostaan suutelimme. Daniel nauroi iloisesti ja kaaduimme sohvalle.

Väsytti. Haukottelin makeasti astuessani tallin ovelle. Kuulin samaan aikaan pari sataa hörähdystä. Kello oli vasta kuusi aamulla eikä ketään ollut ilmeisesti käynyt tallilla. Menin kurkistamaan toimiston ilmoitustaululle - Jaakko oli tikkukirjaimin kirjoittanut olevansa sairas.

”ENSIMMÄINEN TALLIIN TULIJA RUOKKIKOOT KONIT. OHJEET OVAT KAURALAATIKON SISÄKANNESSA. ANNE/ELLI, TEHKÄÄ AAMUTALLI.”

Jaahas, jaahas. Avasin kauralaatikon kannen ja annostelin kaurat ja vitamiinit jokaiselle hevoselle. Aloitin ulkotallista, jossa Ami ja Cele kärsimättöminä odottivat. Heitin molempien kaurat ruoka-astioihin ja varmistin vesiautomaatit. Pikkuhiljaa jokainen hevonen rouskutti omiaan. Hain ladosta heinää ja heitin jokaiselle pari annosta ohjeiden mukaisesti. Iloisesti menin kurkkaamaan Kamua. Se oli apaattinen. Takapuoli ovelle päin oleva hevonen tuskin heilautti korvaansa sanoessani sen nimen. Astuin karsinaan ja tarkastin hevosen. Takajaloissa oli jonkin verran jäätynyttä nestettä, oikea takajalka oli venähtänyt. Voi ei, voi ei.. hoin taas vaihteeksi. Hain ensiapukaapista antibioottia takajalkaan ja kuumemittarin. Tuloksen nähtyä totesin Kamulla olevan pääntautia. Kiireen vilkkaa tarkastin myös oman hevoseni, Bertin. Eläinlääkärikulut olivat kalliita. Kiireesti aloin loimittamaan hevosia, jotka olivat vielä syömässä. Kummastuneet eläimet kuitenkin seurasivat touhujani kiinnostuneena ja vartin sisällä olin saanut kaikki ulos ja annosteltua heinät tarhoihin. Sitten juoksin päärakennuksen ovelle. Koputin kärsimättömänä. Lopulta Elli tuli aamutakissa avaamaan ja Anne kurkkasi keittiöstä kahvikupin kanssa aamu-uutisia lukemassa.

– Kamulla on pääntautia! sain rääkäistyä. Pian Anne ja Elli olivat tarkastamassa Kamua. Mainitsin myös nesteistä ja venähdyksestä, samoin siitä, että heitin muut hevoset ulos.

– Missä Jaakko on? Elli kysäisi.

– Sairas, vastasin äkkiä, tein jo aamutallin, ja Kamu ei syönyt, niin tarkastin sen.

Olin hermostunut. Se näki päällepäin.

Ihmisiä alkoi iltapäivällä ilmoittautua ratsastustunneille. Kamulla oli poikkeuksellisesti vapaa päivä, ja moni lapsi kävi haikeana taputtelemassa sairasta hevosta. Anne sanoi, että Kamua olisi pakko liikuttaa sekä nesteiden että venähdyksen takia. Loimitin hevosen lämpimän punertavaan fleeceloimeen ja pujotin riimun sen päästä. Vilkaisin kelloa - jos nyt lähdemme puolin tunnin kävelylle, pitäisi olla varttia vaille viisi tallilla, laskeskelin itsekseni. Nappasin kirjavan riimunnarun ovesta ja avasin sen apposen auki. Talutin ruunan ulos katseita keräten.

Istuin vanhalla puulla. Se oli kaatunut juurineen päivineen. Kamu esti syötävää lumen seasta hamuten maata turvallaan.

– Voi Kamu, huokaisin ja hevonen vilkaisi minuun päästäen lämpimän puhalluksen kädelleni.

– Taitaa sullekin tulla lomaa, huokaisin sivellen valkeaa harjaa samalla kun työnsin pois ajatukset ihanista maastolaukoista ja koulukiemuroista Kamun kanssa. Kunpa ruuna parantuisi ennen aattoratsastusta..

12. marraskuuta 2007

Kävelin Dakinen harmahtava reppu olkapäilläni tallille. Kuulin kovaäänisen hirnahduksen, ja ajatuksissani välähti yksi nimi - Kamu! Kiihdytin kävelyni juoksuun ja juoksin. Juoksin lujaa tarhalle. Kamu laidunsi kaikessa rauhassa tarhassa. Maiskautin. Kamu nosti päänsä ylös ja katsoi minua mantelinmuotoisilla silmillään. Hymyilin. Hevonen ravasi kaunein, kevyin askelin luokseni. Nousin aidan alimmalle lankulle seisomaan ja halasin suomenhevosta. Kyynel tipahti takilleni. Onneksi minulla on Kamu, totesin hiljaa itsekseni ja nappasin hakasessa kiinni olevan riimunnarun. Salmiakkipunottu riimunnaru naksahti Kamun riimuun. Avasin hakasen ja portin apposen auki. Maiskautin ponin liikkeelle. Kamu lähti innokkaasti käyntiä tallille kuullessaan ystävänsä Piccolon hirnahtavan.

– Ptruu poika, ei hätää, naurahdin voikolle oriille, joka meinasi kaataa minut lumipenkkaan. Sain jotenkin hidastettua jatkuvasti hörisevän oriin normaalivauhtiin. Tallissa oli lämmin, lämpimämpää kuin ulkona. Käännyin tallikäytävällä ja talutin Kamun karsinaa kohden. Pidin tottumuksesta riimunnarua todella löysällä, melkeinpä toisesta ääripäästä, sillä oma ratsuni Bert oli kuuliainen. Vaan Kamupa huomasi Ellin lajittelemat aamukaurat ja hamusi Surkun kulhosta pari jyvää. Karjaisin vihaisena ponille ja tempaisin narusta. Leivänkannikka roikkui hevosen suunpielestä kun se katsoi minua kysyvästi. Nauratti. Maiskautin ponille ja se mutusteli leipäänsä pian tyytyväisenä karsinassaan. Avasin kauralaatikon varovasti ja lisäsin Surkulle pienen määrän kauraa ja uuden leivänkannikan. Harjailin Kamua sen karsinassa kunnes näin Annen tulevan tallikäytävälle posket hehkuen.

– Ai sää oletkin jo täällä, Anne sanoi ihmeessään.

Nyökkäsin.

– No olepas sitten avuksi ja haepas niitä kaakkeja sieltä tarhoista, vaikka eka tuosta Palmikko. Maikku taisikin jo hakea Piccolon sisään, ja Magnet on just harjailemassa Pampulaa. Puugikin tulee kohta, ainakin se soitti äsken, niin Surkua ei tartte. Mutta jos vaikka ensin Humun, Taigan, Antun, Siirin ja sitten ton Pellan hakisit? Mää heittelen näille kaurat, Anne selitti. Suljin Kamun karsinan oven ja heitin pölyharjan Kamun harjapakkiin, jonka nappasin mukaani. Heitin harjapakin satulahuoneeseen ja lähdin takaisin kylmään talvi-ilmaan. Hevoset olivat innoissaan siitä, että ne pääsisivät lämmittelemään talliin. Ensin nappasin punaisen loimen alla laiduntavan Piccolon, joka tunnisti minut. Piccolon jälkeen Anttu, Antun jälkeen Humu, Humun jälkeen Taiga ja Pella. Viimeiseksi nappasin, tai ainakin yritin napata, virkeää shetlanninponitammaa Siiriä. Siiri tuntui nauravan aina kun se karautti lyhkäisillä kintuillaan minua pakoon. Lopulta sain tamman ahdistettua nurkkaan, jossa se antautui. Siiri käveli lauhkeana häntä viuhuen tallille.

Hevoset rouskuttelivat kaurojaan. Minä, Magnet, Maikku ja Puug istuimme juomassa kuumaa kaakaota Annen katsoessa tuntilistoja. Kuulin epämääräistä mutinaa kun nuori ratsastuksenopettaja availi vuoron Opettajan Päiväkirjaa ja selaili ratsastajien toivelappusia. Kuulakärkikynä kävi ahkeraan. Lopulta Anne kirjoitti kolmen tunnin järjestykset tallinseinän tussitaululle.

– Eli ekalle tunnille menee Humu ja Kamu talutukseen ja Blade ja Piccolo ilman. Magnet ja Lilly-Marie, taluttaisitteko sitten niitä? Tämä on ihan alkeistunti, lapset, Anne julisti. Vilkaisin Magnetia. Nyökkäsimme molemmat.

– Toiselle tunnille sitten laittakaa valmiiksi Anttu, Taiga ja Palmikko, Blade ja Humu menee vielä toisen tunnin. Hurrasin jo mielessäni Kamun yhtä tuntia, mutta sitten Anne jatkoi.

– Kolmas tunti on sitten maasto, sinne lähtee Eppu, Palmikko, Taiga, Piccolo, Kamu ja Pella. Puug voisi johtaa Surkulla, ja sitten ehkä myös Toi tulee Celellä, täytyy kysäistä siltä jos se tänne vielä ilmaantuu. Ai niin, voisitte mennä vaikka näin aamusta hevosten kanssa tuonne maaston käpyttelemään. Eikä mitään laukkakilpailuja? Anne naurahti. Porukka purkaantui äkkiä, tallikäytävä täyttyi satuloista ja suojista. Varmoin ottein asetin Kamulle satulan. Paljon kiltimmin poika otti nivelkuolaimet suuhunsa. Puug karjaisi tallikäytävällä, että hän johtaa Surkulla, sitten tulee Kamu, Pikku ja Pampula viimeiseksi. Olin siis toisena, voisin jutella Puugin kanssa. Kuulin tallin oven avautuvan ja kylmä tuulenvire suhahti ohitseni. Kylmät väreet tulivat selkäpiitä. Kuulin haukotuksen ja pirteän ilmoituksen: Hyvää huomenta! Wear haukotteli taas ja meni hakemaan oitis Taigan tavaroita kuulleessaan, että lähtisimme aamumaastoon.

– Weaaaar, oot sitten Pikun jälkeen, Puug huudahti Surkun karsinasta. Suurikokoinen Surku hirnahti lujaäänisesti ja pureskeli kuolaimiaan. Viiden minuutin sisällä ratsukot olivat valmiita ja purkautuivat tallipihalle. Nostin ohjat kaulalle ja laskin samalla jalustimet alas. Kiristin satulavyön ennen selkään nousua. Kamu käänsi päätään ja seuraili touhujani uteliaana. Keräsin vähän ohjia ja nostin jalkani jalustimeen. Ponnistin Kamun selkään. Nähtävästi kukaan ei ollut ratsastanut Kamulla eilen - jalustimet oli täydelliset ensimmäistä kertaa. Aina ratsastuskoulussa sai availla kierteitä talutusratsastajilta tai lyhentää niitä kaksimetrisiltä senioreilta. Naurahdin Kamulle, joka yritti mutustaa kenkääni. Puug nosti kädet suunsa ympärille.

– Okei, järkkä on siis että minä, Lilly-Marie, Maikku, Wear, Magnet, onko selvä? tyttö huikkasi porukalle harmaan orin selästä. Kuului myöntäviä vastauksia. Asetuimme jonoon, ja Anne muistutti tallin ovelta vielä välimatkoista. Piakkoin oli viimeisetkin satulavyöt varmistettu ja jalustimet mitattu. Hevosjono nytkähti liikkeelle. Puug huudahti, että matkaamme Liekkikalliolle. Hevoset höristivät korviaan ja käynti kiihtyi vähitellen raviin. Kevyessä ravissa liidimme peltojen ohi. Lopulta Puug hidasti Surkunkin käyntiin ja kehotti hevosta kävelemään ylös polkua pitkin. Kaviot kopisivat havujen ja lehtien täyttämällä metsätiellä, kunnes lopulta viimeinenkin ratsukko oli yltänyt Liekkikalliolle. Kauniit näkymät avautuivat edessämme. Wear hymyili leveästi.

– Ihanaa, tyttö huokaisi kun kevyt tuulenvire heilutti ratsujemme jouhia. Kamu pärskähti kuin aivastaen ja Wear nauroi ja osoitti Kamun päätä. Nousin jalustimien varaan nähdäkseni ratsuni pään, mutta kuin pyynnöstä, Kamu heilautti päätään katsoen minua. Kamala kuolavana levisi sen lavalle ja Wear remahti nauruun. Pian nauroin itsekin ja Puug ohjasi Surkun viereemme.

– Mikäs likkoja nyt noin naurattaa? hän kysäisi. Wear pyyhki naurun kyyneleet silmistään, ja osoitteli Kamun lapaa. Puug naurahti ja huitaisi kättään.

– Kamu onkin vähän pönde, hän sanoi.

– Pönde? kuiskasin Wearille, joka ratsasti vierelläni leveää metsätietä.

– Se on Puugin lempisana, stadin slangia, nääs, maalaista meinaa kait, Wear hymyili rapsuttaen niskaansa.

Suhteellisen pian löysimmekin itsemme jo tallin pihalta. Anne seisoskeli ovella. Olimme laukkailleet vähäsen pehmeää metsätietä ja Kamun lavat olivat nyt sievästi jäätyneet. Hevonen ravisti itseään juuri kun olin nousemassa selästä alas. Sinkoudun Taigan jalkoihin. Tamma käänsi päätään ja irvisti minulle. Näytin Taigalle kieltä. Wearin pää ilmestyi Taigan kaulan alta:

– Mitä sää siinä jökötät? Sun hevoses syö kohta noi heinät, Wear sanoi ja osoitti heinäkasaa tarhan vieressä. Juoksin pikaisesti Kamun luo. Siltä törrötti heinänkorsi suunpielestä. Nappasin hymyissä suin Kamun ohjista ja talutin sen tallipihalle missä Elli seisoskeli naureskellen.

On toi kyllä sellanen vanhus että, Elli hymähti ja taputti Kamua lautasille. Nauroin.

10. marraskuuta 2007

Ensimmäistä kertaa astelin epävarmana tallille. Kävelin juuri ja juuri isommankin auton levyistä tietä. Syvät urat olivat painuneet maahan niistä lukuisista autoista, jotka olivat pihaan ajaneet. Nyt siellä oli niin autiota vain yhden tummahkon maasturin seisoessa tuulessa. Mustanvioletti letti paiskaisi minua kasvoihin. Hiekka rahisi jalkojeni alla, kaviojäljet johtivat suoraan tallipihalle. Kiedoin kädet epävarmana ympärilleni ja kävelin tallille päin. Tarhassa seisoskeli muutamia poneja, ne tarkkailivat jokaista liikettäni. Kävelin varovasti tarhaa kohden. Voikko suomenhevonen hörähti ja ravasi kevyesti aidan viereen. Ojensin varovaisesti käteni hevoselle. Se nuuhkaisi kättä, kunnes astui taas lähemmäs ja hörähti. Sitten se leikkisästi nappaisi punertavan tumppuni ja lähti ylpeänä näyttämään sitä ystävilleen. Musta poni hirnahti kuin naurahtaen kun sujahdin aidan alta tarhaan. Tunnistin hevosen niin kovasti kehutuksi Bladeksi. Veikeä katse silmissään suomenhevonen kääntyi ympäri ja pyrähti laukkaan. Nappasin aidalta riimunnarun ja päätin yllättää jekuttelijan. Tarjosin sille taskustani löytämääni namipalasta. Roikottaen tumppuani ori varovasti astui eteenpäin nuuhkaisten kunnes hamuaa ylähuulellaan paljasta kättäni. Sujautan riimunnarun lukon kiinni riimuun ja taputin voikkoa kaulalle. Kuulin etäältä naurua ja käännähdin. Tarhan aidalla istui tyttö, jolla oli harmahtava hattu. Korvien päällisistä lähtevien lankojen päässä keikkuvat tupsut viuhuivat tuulessa, kun tyttö pomppasi alas portin viereen. Hän avasi portin ja ymmärsin taluttaa suomenhevosen siitä ulos. Talutin hevosta tallille päin kun tyttö tuli viereeni hymyissä suin ja esitteli itsensä.

– Mä olen Dii, ja hoidan tätä Kamua, hän sanoi ja taputti hevosta kyljelle. Dii kietoi kätensä yhteen ja puhalsi varovasti niihin lämmitelläkseen. Hän avasi punaisen tallin oven ja meni edeltä. Seurasin kuuliaisesti. Kamu oli jo tuttu nimi, olin nimittäin soittanut viime viikolla Annelle ja kysellyt Taigaa hoitohevoseksi. Mutta ei ollut tarvetta toiselle hoitajalle, joten päätin tulla tallille katsomaan tarjolla olevia poneja - Kamua ja Bladea. Olin kuullut muutamalta tuttavaltani, että Blade oli aivan uskomattoman kaunis musta tamma. Mutta nimi sointui suussani.. Typerältä. Lilly-Marie ja Blade. Ei, ei, ei.. Ehdottomasti ei. Vakuutuin sen sijaan Kamuksi nimitetystä ponista. En tiennyt etukäteen, miltä poni näytti, joten päätin kauniina talviaamuna tulla tallille katselemaan poneja. Idyllinen maalaistalli toivotti minut tervetulleeksi. Huokaisin syvään, kun Dii sujahti varovasti Kamun ohi. Korvakaan ei hörähtänyt, vaikka Diin tallitakki kahahti seinää vasten. Vaistomaisesti pysäytin suomenhevosen kun Dii hävisi kulman taakse. Hetken päästä tytön pää tuli näkyviin kulmalta.

– Etkö sä tuukkaan? Dii kysyi tupsut heilahtaen. Hän naurahti ja katosi kulman taakse. Maiskautin Kamulle, joka kuuliaisesti otti rauhallisia askeleita tallin sementtikäytävällä. Dii lakaisi parhaillaan vihellellen käytävän heiniä karsinaan, jonka ovessa luki persoonallisella käsialalla ’ KAMU, suomenhevosori ’. Talutin oripojan karsinaan, ja ammoniakin löyhkä täytti ilman.

– Dii, milloin sä olet viimeksi putsannut karsinan? kiljaisin, ja Kamu töytäisi minua selkään. Sujautin riimunnarun irti ja laitoin sen naulaan roikkumaan. Dii vain naurahti ja höpisi jotain eilisillasta. Vetäisin pipoani syvemmälle ja hain pihamaalta kottikärryt talikon kera. Kamu vain mutusteli heiniä käytävältä. Dii nappasi Kamun riimusta kiinni ja talutti sen ohitseni keskelle tallikäytävää harjattavaksi.

– Uuden hoitajan velvollisuus, Dii nauroi kun otti Kamun harjapakin viereensä. Raivosta kihisten nostelin lantapalleroita ja pissaläikkiä kottikärryihin. Kirpeä ammoniakin haju tunkeutui sieraimiini. Kahdenkymmenen minuutin rehkimisen jälkeen sain vihdoin viimeisetkin turpeet levitettyä karsinaan. Pyyhin hikikarpaloita otsaltani. Kaikessa rauhassa Dii setvi Kamun häntäjouhia. Dii kurkkasi olkansa yli minua tyytyväisenä ja heitti kamman minulle.

– Käväisen vain pikaisesti Annen luona, Dii huikkasi mennessään. Kiirehdin ovelle, mutta näin vain vaaleiden hiuksien keikkuvan kilpaa tupsujen kanssa. Peruutin ja huokaisin. Kamu hörähti minulle myötätuntoisesti, kuin sanoen, että tuollainen se aina on. Käännähdin ja silittelin Kamun otsaa. Se hörähti taas. Naurahdin, ja rutistin hevosta kaulalta. Nappasin harjaämpäristä pehmeän pölyharjan ja sivelin Kamua pehmeästi. Hevoset kasvattivat jo talvikarvaa - Kamulla oli lämmin ja pehmeä karva. Sivelin suomenhevosen kaulaa varovasti. Kiersin kaulan alta toiselle puolelle setvimään harjajouhia. Rapsutin Kamun säkää varovasti, ja vilkuilin oria. Se nosti päätään.. ylemmäs.. ylemmäs.. Sitten sen huuli rupesi väpättämään mielihyvästä. Kamu tuntui sanovan, että nyt tekee Götaa. Huitaisin mustavioletit hiukset pois tieltäni ja jatkoin harjaamista. Aloitin varovasti lavoista edeten aina lautasiin asti, harjasin jalat ja vatsan alta - Kamua selvästi kutitti. Nostin ensimmäistä kaviota varovasti ja murunen muruselta likaisen pinnan alta näkyi vaaleata kavionpohjaa. Kuulin rempseää naurua ovelta päin. Tyttöporukka tulvi sisään Dii kärkenä. Kiireen vilkkaa silmäilin tyttöjen tallitakkeja - Wear & Taiga, Maikku & Piccolo, Toi & Cele, William & Siiri, Magnet & Pampula..

– Tässä on mun uus hoitsupartneri, Lilly-Marie! Dii kiljaisi iloisena. Kamukin paljasti, etteivät senkään korvat olleet sementtiä. Weariksi tunnistamani tyttö tunki kätensä jostain välistä kättelemään minua. Maikku, Toi ja William seurasivat esimerkkiä. Esittelin itseni yksi kerrallaan, ja paljastin omistavani vuonohevosoriin, Bertin. Bert on silmäteräni. Maastoestekisojen kärkikolmikkoon sijoittuva Bert on oma (piirretty) hiirakkoni. Ori on tuotu Italiasta, Venetsiasta, Suomeen. Maikku iloisesti tuli lähemmäs ja kyseli lisää Bertistä. Samalla päässäni syttyi ajatus. Mikseikö Bertiä tänne? Päätin kysäistä asiaa Annelta tai Elliltä. Vastailin innoissani Maikun kysymyksiin ja samalla saavuimme kimon ponin karsinalle.

– Tässä on Piccolo, eli Pikku, Maikku esittely suosikkiponiaan ylpeästi. Kimo ruuna hörisi ja hamusi tytön kättä. Maikku kikatti, ja tarjosi Pikulle namupalan. Samassa Wear nykäisi kädestäni ja Maikku hyppeli iloisesti perässä. Kysyin Maikulta syytä tähän riemastukseen, tämä vain totesi, että pakkohan uutta hoitajaa on juhlistaa. Seuraavaksi sain tutustua suklaasilmäiseen Taigaan. Taiga oli kerrassaan hurmaava, rakastettava poni. Magnet esitteli minulle hoidokkinsa Palmikon ja Pellan. Wear ohjasi minut uuden tallin puolelle tekemään tuttavuutta myös Celen, Pampulan ja Siirin kanssa. Suloinen shetlanninponitamma seurasi uteliaana toimiamme karsinan oven yli. Samassa Diillä välähti!

– Mitä jos mentäis esitteleen vähäsen maastoja Lillylle? hän innostui saman tien muutkin innoittaen mukaansa. Magnetin kanssa Dii ryntäsi taas kohti päärakennusta. Hetken päästä karsinoista kuului innostunutta juttelua. Magnet lähti oppaaksi Pampulalla, Dii ottaa Palmikon, jotta minä voisin kokeilla vihdoin Kamua. Kaappasin suitset olkapäälle ja nappasin syliini mustan yleissatulan ruskeine satulahuopineen. Laskin satulan varovasti maahan Kamun karsinan eteen ja jätin suitset roikkumaan naulaan riimunnarun päälle. Avasin karsinan ovea vähän ja tungin sisään satulan kera. Asetin satulan Kamun kaulalle ja liu’utin sen oikealle kohdalleen.

– Kamu kiltti, älä pullistele, ähersin. Dii astui karsinaan ja teki jotakin Kamun sieraimille. Keuhkot tyhjentyivät heti. Dii naurahti ja kertoi tuon kikan tepsivän aina. Laitoin satulavyön löysälle toiseen reikään ja pujahdin karsinan oven raosta nappaamaan suitset. Varovasti ujutin ohjat Kamun kaulalle ja otin orin nenästä kiinni. Tarjosin voikolle nivelkuolaimia, mutta kukapa ne haluaisi suuhunsa. Niinpä laitoin peukaloni Kamun hammasväliin, ja suu aukeni heti. Naurahdin kiinnittäessäni poskihihnaa. Juuri kun olin saamassa turparemmiä kiinni, Kamu päätti päästä mitä mahtavimman haukotuksen, jolloin nahkainen hihna valahti soljen läpi. Kamu tuntui nauravan. Lopulta hevoseni oli valmis. Pussasin hevosta turvalle ja riensin hakemaan tavarani. Dii ystävällisesti näytti, missä varakypärät olivat. Nappasin sopivan kokoisen yksilön ja säädin hihnan sopivalle. Wear kopautti minua päähän ja veti saappaita jalkaan. Vilkaisin mustia tallikenkiäni koristavia ratsastussukkia. Taigan hoitaja heitti minulle mustat chapsit.

– Palautat ne sitten, Wear vielä huikkasi tallipihassa kun tyytyväisenä kiristin vielä satulavyötä Kamun selässä. Nyökkäsin tytölle. Asetuimme jonoon, ja Elli vielä huikkasi Annen kanssa terveiset päärakennuksen ovelta. Hevosjono nytkähti liikkeelle. Kamu keinui allani. Edelläni kulkeva Piccolo nosti ravin Palmikon perässä. Painoin pohkeeni suomenhevosen kylkiin ja kevensin. Pidättelin Kamua, sehän meinasi jyrätä Piccolon. Maikku vilkaisi taakseen ja huikkasin jotain. En kuullut. Väliäkö sillä? Vedin sieraimiini raikasta talvi-ilmaa. Vähitellen saavuimme peltotielle, johon oli painautunut useita kavionjälkiä. Magnet ehdotti pientä kisaa. Hevoset höyrysivät.

– Paikoillanne.. Valmiit.. HEP! Magnet kiljaisi ja patisti hevosensa laukkaan. Hevosten kilpailuvietti nousi. Kamu kiihdytti aina vain lujempaan, kunnes saavuimme maalilinjalle - ensimmäisenä. Tein täyskäännöksen ja hurrasin itselleni. Magnetin tamma saapui nopeasti maalilinjalle, jonka jälkeen ohitsemme sujauttivat Taiga, Piccolo ja Siiri. Lopulta Wear kumppaneineen siirsi ravin kautta käyntiin ratsunsa ja höyryävät hevoset jatkoivat matkaa tallipihalle.

Vedin viimeisen vedon Kamun hikiseen karvapeitteeseen kumisukalla. Nappasin skottiruudullisen ovella roikkuvan loimen karsinan oven yli. Heitin loimen hoidokkini ylle ja kiinnitin tarrat. Kamu huokasi tyytyväisenä. Taputin hevosta kaulalle, ennen kuin sujautin punertavan riimun sen päähän. Huomasin, että Maikku vei Piccoloa jo tarhaan. Vihreän loimen alla kävelevä kimo oli kaunis, varmasti Maikun ylpeys. Avasin karsinan oven sepposen selälleen ja nappasin riimunnarun matkaan. Ulkona pysähdyin. Kamu haisteli raikasta ulkoilmaa. Napsautin narun kiinni ja otin päästä kiinni. Kamu seurasi minua kuuliaisena tarhaan muutamien muiden ponien seuraksi. Innokkaasti Kamu tervehti ruutuloimien alla höyryäviä poneja. Istahdin tarhan aidalle Diin viereen.

– Taas on yksi päivä pulkassa, Dii henkäisi.

– Ensimmäinen, sanoin ja katsoin Diitä. Nauroimme.