Syksyinen Hubertusratsastus järjestetään Seppeleen hoitajille ja yksityisten omistajille 16.10.2011. Päivä alkaa kello 11 reippaalla maastoratsastuksella.
Maastoreitin jälkeen, kokoonnumme sänkipellolle, jossa on ketunhännän metsästys-laukkakisat sekä hevos- että poniratsukoille. Pellon reunalle pystytetään pieni buffetti, josta saa virvokkeita.
Noin klo 15 palailemme takaisin tallille.
Pukukoodina on siisti ratsastusasu. Ratsastustakki ei ole pakollinen, mutta on suotava.
Ansaittavan on Hubertusratsastus-merkki, jonka saa, kun on palauttanut tarinan, kuvan tai sarjakuvan 10.11.2011 mennessä:
Maksut voi palauttaa tähän topikkiin.
Osallistujat:
Jossu - Bris
Anne - Topi
Sastu - Rensu: tarina, kuva
Sara - Aksu: tarina
Lina - Taiga: tarina
Pipsa - Sikke: tarina
Jeccu - Riina: kuva
Ellu - Humu: sarjakuva
Fiia - Elmo: tarina
Metta - Janus
Dreamer - Blade: tarina
Jaana - Eppu
Jennyfer - Alma: kuva
Jolanda - Myntti: tarina
Loviisa - Pampula: tarina
Carkki - Leevi: tarina
Kuvia tapahtumasta
Tallilaisten kuvia
Elisabeth:
© Elisabeth
Sara:
Saavuin tallille kun kellon viisari näytti puoli yhtätoista. Kiiruhdin hakemaan Akselia tarhasta, ja ponipoika olikin juuri sopivasti erittäin kurainen. Oli hubertusratsastuksen päivä, ja olin erittäin innoissani laukkakisasta mihin osallistuisimme. Saatuani ruunan pois tarhasta, vein sen samantien talliin ja rupesin kuuraamaan kuivaa mutaa pois. Olin onnekas, sillä olin juuri sopivasti pistänyt valkoisten ratsastushousujeni päälle mustat tuulihousut. Akselin turkista lähtevä pöly laskeutui nimittäin housuilleni. Aksu katseli ihmeissään kisavaatteissaan kulkevia tyttöjä käytävällä, sillä tämä ei ollut mikään tavallinen päivä Seppeleessä. Puhdistin kaviot, harjasin ponin kumisuolla, pölyharjalla, pehmeällä harjalla, ja viimeistelin kiiltohanskalla, eli ison urakkani jälkeen, tarkistin varusteiden puhtauden. Olin putsannut kaikki edellisenä päivänä, ja vaihtanut satulahuovan valkoiseen kisahuopaan mikä oli lojunut varmaan sata vuotta kaappini pohjalla käyttämättömänä. Kamat olivat säilyneet ehjänä tähän asti, joten vein ne valmiiksi Akselin karsinalle. Nappasin mukaani kaapiltani myös valkoiset pintelit ja patjat. Aksusta tulisi oikean kisaponin näköinen tänään.
Kävin hoitajien huoneessa riisumassa ponipojan pilaamat tuulihousut, ja alta paljastuivatkin valkoiset kisahousuni. Pistin jalkaan nahkasaappaat ja päähän kypäräni. Seppeleessä hääräsi paljon osallistujoita ja apureita, mikä sai tunnelman jännäksi ja erilaiseksi kun vertaa Seppeleen normaalia, rentoa arkea. Oli aika käydä laittamassa kisaratsu valmiiksi.. Satuloin ja suitsin Akselin huolellisesti. Tarkistin, että pintelit olisivat sopivan tiukalla, ja että harja oli siististi letitettynä; sitten olimme valmiita lähtöön. Lähdimme taluttamaan hevosia ulos ryhmissä, jotta piha ei olisi liian täynnä. Pääsimme ulos ensimmäisten joukossa joten käänsin Akselin kaartoon pihalle ja tein tavalliset valmisteluni; kiristin vyön, säädin jalustimet sopivan pituisiksi, ja nousin selkään. Ruunalla oli ihmeteltävää, kun paljon ratsukoita kerääntyi vähitellen jonoon metsäpolulle. Ja kun kaikki olivat valmiita, lähdimme tepastelemaan metsäpolkua pitkin.
Kun saavuimme pellolle, hevoset oli verrytelty ja ratsastajat henkisesti valmistautuneita. Oli pakko myöntää, että minua jännitti jonkun verran laukkakisamme. Akseli oli kuitenkin nopea ja energinen poni, joten vauhdikkuuden kanssa meillä ei tulisi olemaan ongelmia. Ja ennen kuin huomasinkaan, Anne kuullutti laukkakisaan osallistuvia poniratsukkoja kokoontumaan pellon alkuun. Lähdimme Aksun kanssa lähtöviivalle, ja ajattelin tulevaa.. "Kyllä sä pystyt siihen" "Hyvin se menee" "Aksu on nopea"
Valmiina.. Paikoillanne.. HEP !
Fiia:
Kello kävi vasta yhtätoista ja silti tuntui kuin olisi ollut ilta – taivas oli harmaa ja valo näytti taittuvan jostain kaukaa. Kolea lokakuinen tuuli puhalsi kovina puuskina saaden kuivat lehdet tanssimaan tallipihan läpi ja hevosten harjat nousemaan pystyyn – sikäli se ei ollut jo valmiiksi pystyssä, kuten eräällä Elmolla. Poni tepasteli paikallaan, otti levottomia ristiaskelia ja nyki vähän väliä ohjia. Yritin istua rauhassa, pitää ruunan aloillaan ja samalla lyhentää jalustimia vielä muutamalla reiällä, mikä ei suoraan sanottuna ollut mikään helppo tehtävä. Ehdin jo miettiä, oliko koko Hubertusratsastukseen ilmoittautuminen millään muotoa hyvä idea, mutta kumosin sen nopeasti mielessäni. En voisi jäädä pois kaikesta hauskasta vain sen takia, että jännitin Elmon kanssa isossa ryhmässä maastoilua – turhaan, tietenkin. Poni oli kokenut, varma ja kuuntelisi kyllä. Olihan se nopea. Tulisihan se kuumumaan. Mutta se oli toisarvoista; mikä oli oikeasti pahinta, mitä saattoi tapahtua?
Kaikkien osanottajien päästyä ratsaille järjestäydyimme jonoon ja lähdimme Annen johdolla maastoon. Seppeleläisiä oli päässyt mukaan kunnioitettava määrä, ja monenkirjava letkamme näytti varsin komealta sukeltaessaan metsän siimekseen. Hengittelin sisään raikasta syksyistä ilmaa ja mietin taas pian koittavaa talvea. Elmo käveli pitkällä ohjalla toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta arvasin, että se innostuisi heti kun pääsisi ripeämpään askellajiin.
Anne siirsi ratsunsa raviin päästyämme vähän leveämmälle tielle ja me muut teimme saman perässä. Elmo poukkoili Riinan perässä hakien jatkuvasti laukkaa, nyki lisää ohjaa ja tuntui muutenkin mahdollisimman rauhattomalta. Tein puolipidätteitä, yritin keventää hitaammin kuin poni juoksi ja kun muu ei tuntunut auttavan, aloin jutella ruunalle. Kerroin sille listan epäsäännöllisiä verbejä taivutusmuotoineen ennen englanniksi ja sitten saksaksi ja se ihme kyllä kuunteli. Ruuna ravasi pitkällä askeleella ja kieltämättä vähän liian lähellä Riinan tummaa häntää, mutta tahdikkaasti, ja sen korvat osoittivat nyt kevyesti taaksepäin eikä se painanut niin pahasti pidätteitä vasten. Minäkin rentouduin ja aloin nauttia retkestä. Metsä oli kaunis, seura parasta ja edessä vielä kilometrejä.
Anne oli ennen lähtöä sanonut vetävänsä mukavan reippaan maaston - ja sellaiseksi se osoittautuikin. Ravasimme pitkiä pätkiä vauhdilla, laukkasimme ylös mäkiä ja kävelimme lyhyitä pätkiä hankalammissa paikoissa. Elmo piristyi entisestään askel askeleelta, mutta kuunteli pidätteitäkin, ja jos ei, ohjasin sen Riinan perään eikä vaaratilanteita sattunut. Ratsastajat taisivat sänkipellolla saapuessamme puuskuttaa enemmän kuin hevoset, ainakin minun ja Elmon tapauksessa. Poni oli hionnut vain hiukan kaulalta ja ryntäiltä, kun taas minä huohotin henkihieverissä viimeisimmän pitkän laukan jäljiltä. Käsivarsia särki – Elmo painoi ohjalle kovaa ja halusi tosissaan juosta lisää.
Anne selitti laukkakilpailun säännöt ja näytti juostavan matkan. Se ei ollut pitkä: vain pellon poikki maaliin. Hevos- ja poniratsukot olisivat erikseen. Saimme vartin valmistautumisaikaa, jonka jälkeen ponit päästettäisiin ensin matkaan. Juttelin tauolla Pipsan ja Elisabethin kanssa, jotka niin ikään odottivat laukkakisaa. Pipsa ehdotti kisaa, jossa meistä kolmesta parhaiten laukkaavalle loput kaksi ostaisivat jotakin herkkua. Löimme kättä päälle ja hajaannuimme sitten valmistautumaan. Minä aloin saman tien katua ja veikkasin, että muutaman minuutin päästä olisin jommallekummalle tytölle sokeriannoksen auki.
”Mä en kyllä osallistu koko laukkakisaan”, puuskahdin lähellä odottavalle Sastulle, kun Elmo oli sadannen kerran kiskaissut ohjat käsistäni. Oranssihiuksinen tyttö vain nauroi, vaikka Rensu hänen allaan kävi vähintäänkin yhtä kovilla kierroksilla kuin Elmo.
”Kyllä ne kaikki lopussa jarruttaa”, Sastu virnisti minulle rennon näköisenö ja käänsi ratsunsa taas uudelle voltille.
”Kertahan se olis ensimmäinenkin, kun ei jarruttais”, minä mutisin ja olin aivan varma, että hetken kuluttua löytäisin itseni pellolta – ilman hevosta, sen kiitäessä horisonttiin.
Mutta en voinut enää peräytyäkään. Ohjasin tumman ruunan muiden ponien viereen riviin, odotin Annen lähtömerkkiä ja kun se tuli, nojauduin eteenpäin, löysäsin ohjaa ja nousin jalustimille. Elmo säntäsi eteenpäin, sai muutamassa hypyssä rytmin laukkaansa ja kiihdytti vauhtia jokaisen valtavan askeleen myötä.
Hämmästyin itsekin kun huomasin, että se oli hauskaa. Pidin painon jaloilla ja kädet ruunan kaulalla ja yritin olla häiritsemättä sen liikkeitä niin paljon kuin mahdollista. Hetkessä Elmo muuttui talvikarvaa kasvattavasta newforestinponista vinttikoirankevyeksi täysiveriseksi, pelto edessämme Churchill Downsin hiekkapohjaiseksi laukkaradaksi ja kilpailu Seppeleen leikkimielisestä Hubertus-kisasta Kentucky Derbyksi. Elmo lensi hoputtamatta ja minä nauroin tuntiessani tuulen pakottaman kyyneleet poskillani.
Pellon lähestyessä loppumaan minä istuin alas satulaan ja aloin tehdä pidätteitä. Elmo ravisteli päätään muutaman kerran, olisi halunnut viilettää vielä, mutta hidasti sitten pieneen harjoituslaukkaan ja siitä raviin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka oli voittanut, eikä sillä ollut oikeastaan mitään väliä. Olin pysynyt selässä ja nauttinut vauhdista yhtä paljon kuin Elmokin, ja vain se merkitsi. Maastoreissua oli vielä jäljellä, taivas oli säästänyt meidät sateelta ja kaiken kaikkiaan päivä oli ollut ihana.
Sastu:
Napitin kisatakkiani kiinni. Hetki oli vierähtänyt viimeksi, kun sitä olin käyttänyt. Rensu heitteli päätään villisti puolelta toiselle, se aisti jännityksen tallin tunnelmassa, kun kaikki valmistautuivat Hubertukseen. Itse jännitin kaikista eniten, saisinko tuon elukan pysymään Brisin ja Topin perässä ilman, että se rynnistäisi ohi. Noh, eiköhän se jotenkin pysyisi siellä, kunhan itse en vain innostu liikaa.
Olin laittanut Rensun hienoksi: sykeröt, valkoinen huopa ja kaikki. Rensu oli hyvin vakavasti otettavan näköinen, kun sen otsatukkakin oli letillä - yleensä annoin sen keikkua vapaasti jos ylipäätään hevosen letitin.
Lopulta kaikkien ollessa suht valmiita talutin Rensun hieman muita aikaisemmin pihalle ja pomppasin selkään nopeasti, ennen kuin ori olisi jo laukannut muualle. Se steppaili aivan malttamattomana paikoillaan kun olin sen selässä. Yritin rauhoitella sitä, mutta se rauhoittuisi vasta kun päivä olisi ohi, sen tiesin.
Lopulta kun kaikki olimme valmiita niin lähdimme maastoratsastukselle. Rensu viskeli päätään ja pureskeli kuolainta, se tahtoi mennä jo!
- Malta nyt, malta vaan, puhelin Rensulle ja taputin sen kaartunutta kaulaa.
- Myöhemmin saat näyttää kuinka kovaa osaat kulkea.
Koko maastoratsastuksen ajan Rensu steppaili ja oli hermostuneen oloinen. Se oli aivan kilpailufiiliksissä! Onneksi se tiesi, ettei saisi ohittaa jonossa ketään. Ainakin silloin, kun se halusi tietää, se tiesi. Jos se ei halunnut, niin... se olisi sitten toinen juttu.
Keli kyllä suosi päivää: kaunis auringonpaiste, kolea ja syksyinen kylmyys muttei kylmää tuulta. Voisiko täydellisempää päivää ollakkaan?
Mitä lähemmäksi sänkipeltoa tulimme, sen kuumemmaksi Rensu kävi. Osa osti virvokkeita ja purtavaa buffasta, ennen laukkakisaa. Itse päätin pysyä orin selässä ja kävelin sen kanssa, tai no steppasin. Se oli aivan mahdoton. Se on rauhoittunut nyt paljon lähiaikoina, mutta tänään se on kuin mokomakin kävelevä aikapommi.
- Saa nähdä, selvitäänkö hengissä peltolaukasta, mutisin Rensulle hiljaa.
Täytyy myöntää, vaikka kuinka olen kiertänyt kisoja ja mantereita ja mantuja, mua jännitti. Siis oikeasti jännitti, että mitä Rensu keksisi laukassa, tai saisinko sen vielä pysähtymään samana päivänä.
We will see. We will see.
Loviisa:
Tulin tallille aikaisin, sillä tänään olisi Hubertusratsastus tapahtuma. Kello oli vasta vähää vaille kymmenen, ainakin kerkeäisin. Olin saanut hyvältä ystävältä lainaan ratsastustakin, se oli tummansininen. Minulla oli myös mustat ratsastushousut. Talli oli täynnä tyttöjä ratsastuspuku päällään ja ponit hirveän puunattuina. Olin itsekkin miettinyt laittavani Pampulan hienosti, mutta vielä en tiennyt miten.
Menin ponisen luo ja aloitin harjaamaan sitä. Otin sen käytävälle, jotta saisin harjata sen rauhassa. Otin pölyharjan ja aloin sukimaan sillä Pampulaa.
Ähisin letin teon ohessa, en saisi koskaan mitään hienoa lettiä. Samalla Metta käveli ohitseni.
”Metta oota!” huusin tytön perään. Tyttö kääntyi ja katsoi minua kysyvästi.
”Mä en osaa tehä lettiä, tai siis sellasta hienoa. Onks sulla kiire sillä mä en osaa tehä mitään hieno!” hymyilin Metalle.
”No kyllä mä jonkulaisen letin osaan tehdä ja ei mulla oo kiire kun oon jo puunannu Januksen!” Metta vastaa ja tulee luokseni. ”Oota, haen sulle sellasta ainetta jota laitetaan häntään ja harjaan, sillä saa hyvin takut selvitettyä!”
Jäin odottamaan Mettaa Pampulan kanssa.
Pian Metta tulikin ja aloimme yhdessä tehdä lettejä Pampulan harjaan. Ja niitä Metta todellakin osasi tehdä! Hetken kuluttua Pampula näytti tooosi hienolta.
Kiitin Mettaa kun hän auttoi minua, Metta lähti Januksensa luo ja minä menin hakemaan Pampulan varusteita. Näin Annen matkalla ja hän antoi minulle valkoisen satulahuovan, jossa oli sellaiset koristellut reunat. Se oli hieno ja varmasti juuri ostettu. Anne antoi myös uuden otsapannan jonka laittaisin suitsiin, siinä oli sellaisia timantteja. Kiitin Anneakin uusista varusteista, näissä Pampu näyttäsi ihan hirveän hienolta.
Latoin uuden otsapannan suitsiin. Olin eilen käynyt tyttöjen kanssa puhdistamassa satulat ja suitset. Nyt ne oikein kiilsivät. Laitoin uuden satulahuovan ja liu'utin satulan ponin selkään ja kiristin satulavyön. Sitten laitoin suitset tammuskan päähän. Uuden otsapannan timantit kiiltelivät Pampulan päällä.
Pampula todellakin näytti hienolta.
Katsoin kelloa, se oli melkein yksitoista. Otin tuulitakin ja -housut pois ja kipaisin hakemassa saappaani kaapilta. Laitoin saappaat jalkaan ja lähdimme Pampulan kanssa kävelemään ulos. Tuntui aika viralliselta, koska olimme niin hienosti pukeutuneet.
Ulkona oli jo jonkinverran ratsuja ratsastajineen. Melkein kaikilla oli ratsastupuku päällä. Kaikki olivat pistäneet parastaan. Hevoset kiilsivät puhtaudesta ja ratsastajat olivat pukeutuneet hienosti. Odotimme vielä hetken kaikkia osallistujia. Sillä aikaa minä juttelin Pipsan kanssa.
Anne laski että kaikki olisivat koolla ja matkamme pääsisi alkamaan. Tästä tulisi huippu kivaa!
Lähdimme jonossa, reippaasti käynnissä. Jossu meni käressä Brisin kanssa.
Aluksi meillä olisi reipas maasto ennenkuin laukkakisat olisivat. Olin päättänyt osallistua laukkakisaan vaikka Pampula olikin niin pikkuinen.
Kävelimme aika reipasta vauhtia, oli kiva istua Pampulan selässä ja katsella syksyisiä puita ja jutella välillä muitten kanssa.
Välillä menimme pieniä ravipätkiä. Painoin pohkeeni ponin kylkiin ja se lähti ravamaan. Aloin keventämään Pampun tahdissa. Ravasimma aika pitkiä pätkiä kerrallaan. Välillä laukkasimme ylämäkiä ja tasasia. Hevoset alkoivat lämmetä.
Hevoset pärskivät kun kesantopelto alkoi näkyä edessämme. Mahan pohjaani nipisteli, taisin hiukan jännittää. Se ei ollut yllätys minulle, jännitin aina pienenkin asian takia. Pyöriskelimme ympyröitä ja koitimme pitää hepat lämpöisinä.
Seuraavaksi Anne komensi meitä menemään vieretysten sillä kohta laukkakisa alkaisi. Silloin minua alkoi jännittää ihan hirveästi. Kohta se alkaisi, ajattelin päässäni. Olin valmis laittamaan Pampulan laukkamaan hirveän kovaa.
”VALMIINA, PAIKOILLANNE, HEP!”
Kiidätin Pampulan kovaan laukkaan ja nousin jalustimille. Se taisi heittää pienet ilopukit, mutta ne eivät haitanneet. Laukkaaminen oli oikeastaan tosi hauskaa.
Silmistäni valui vesi ja hiukseni lepattivat tuulen mukana. Voi kun tämä jatkuisi ainiaan, mietin. Vaikka emme ehkä menneet hirmu kovaa, minusta tuntui että menimme ihan hirmu hirmu kovaa.
Loppusuora jo näkyi edessä. Menimme lopun vielä kovempaa, sillä se oli huisin hauskaa! Kiisimme maaliin ja siirryimme raviin jonka jälkeen käyntiin. Nauroin ilosta.
Pampulakin näytti olevan tosi iloinen. Vähän aikaa verryttelimme jonka jälkeen menin hakemaan buffetista jotain syömistä.
Kun kaikki olivat kasassa lähdimme tallustelemaan iloisina takaisin tallille. Tästä päivästä oli tullut tosi hauska ja mitä sitä olikaan vielä edessä!
Pipsa:
Sikke hölkkäsi eteenpäin kepeää, rentoa ravia. Maastoratsastus-osuuden alku oli lähtenyt hyvin käyntiin ja kaikki näyttivät oikein tyytyväisiltä. Päivä oli kolea ja harmaa kuten yleensäkin lokakuisina päivinä, mutta se ei vaikuttanut ketään häiritsevän. Jono liikkui mutkitellen eteenpäin pitkin pienen lammen ohittavaa metsätietä.
“Käyntiä!” Jossu komensi kuuluvalla äänellä letkan kärjestä ja tehosti sanojaan vielä ennalta sovitulla, käyntiä tarkoittavalla käsimerkillä. Nainen oli komean puoliverioriinsa, Brisin kanssa tyylikäs ilmestys - ratsukon värit sulautuivat kauniisti toisiinsa aina korvahuppua ja kypärännuppia myöten.
“Punanen ratsastustakki ois kyllä aika kiva”, totesin Siken takana Humu-suomenpienhevosen selässä istuvalle Ellulle.
“Joo, oishan se”, tyttö hymyili. “Humu tuntuu olevan aika reippaalla päällä tänään.”
“Sikke kanssa, mikä on vaan tosi hyvä”; myhäilin tyytyväisenä. “Voiaan sitten pinkasta kaikkien puoliveristen ohi kuin vettä vaan. Tosin me taietaan kyllä kisata eri luokissa.”
“Niin miekin toivon”, tyttö virnisti leveästi. “Kuka on siun ennakkosuosikkis?”
“Hmm… No Rensu on ainakin tosi kova menemään eikä Sastukaan vauhtia pelkää”, totesin hetken pohdittuani. “Bladessa ja Leevissäkin vauhtia riittää. Poneissa sitten on aika paljon kovia menijöitä.”
“Jep, aika vaikee veikata voittajia”, Ellukin myönsi. “Mut kohtahan se nähdään.”
Tunsin Siken selvästi jännittyvän ja sen askel muuttui energisemmäksi meidän lähestyessä laukkasuoraa. Se painoi hieman ohjalle ja pureskeli kuolainta kiivaasti.
“Ja nyt, laukkaa!”, Jossu huusi komennon kärjestä. Kun edellä oleva ratsukko oli siirtynyt laukkaan, annoin minäkin ponin mennä, tosin rauhallisemmin kuin se olisi tahtonut. Nousin jalustimille seisomaan antaen tammalle enemmän tilaa, pyrkien kuitenkin säilyttämään laukan rentona ja rauhallisena. Hetken vielä laukattuamme otimme hevoset alas raviin. Kesantopellolle päästessämme olivat hevoset hyvin verryteltyjä eikä ratsastajiakaan palellut reippaan maastolenkin jäljiltä.
“Lina, voit sie pitää Sikkeä sen aikaa kun käyn hakee juomista buffetista?”, huikkasin hiirakon, hieman Sikkeä kookkaamman ponin vieressä seisoskelevalle vaaleaverikölle.
“Juu toki”, Lina vastasi leveä hymy kasvoillaan ja otti vastaan ojentamani ohjat. “Tuotko miullekin mehua?”
“No mitäs Sikke?”, tyttö rupatteli pystyharjalle rapsuttaen sitä otsasta. Sikke päästi tyytyväisen tuhahduksen.
Reippain askelin tallustelin buffetin tiskin takana hääräilevän Ellin luo.
“Morjes Pipsa, mitä sais olla?”, punapää kysyi pirteästi. “Ois pasteijoita, voileipiä, kuumaa mehua, teetä, kahvia…”
“Tollanen jauhelihapasteija ja ja kaks mukillista mehua, kiitos”, hymyilin ojentaen pari kolikkoa naiselle.
“Siinä, oles hyvä, Elli totesi ojentaen pasteijan ja muovimukit. “Onnea laukkakisaan!”
“Osallistutte varmaan laukkakisaan?”, kysyin myös kävelytauolla olevilta Fiialta ja Ellulta.
“Pidetäänkö kilpailu?”, virnistin näiden lausutta myöntyvät vastaukset.
“Mikä?”
“Meistä se, joka tulee ensimmäisenä maaliin saa kahden häviäjän kustantaman herkun.”
“Sovittu”
“I´m in!”
Nopeasti ahmin maukkaan pasteijan ja kulautin ihanasti lämmittävän mehun kurkkuuni, ennen kuin nousin takasin Siken selkään. Annoin tamman kävellä hetken pitkin ohjin katsellen muiden viime hetken verryttelyjä. Minäkin otin Siken kanssa vielä pari laukannostoa ja väistöä, ennekuin oli viimein aika siirtyä muiden mukana lähtöviivalle.
Sikke heitteli päätään ja asteli hermostuneesti paikoillaan. Se oli jo valmis pinkaisemaan täyteen vauhtiin. Sydämeni hakkasi kiivaasti, niin kuin poninkin. Kun lähtömerkki viimein annettiin, ampaisi poni matkaan kuin hauki rannasta. Kannustin tammaan lisää vauhtia sokerinen, Fiian ja Ellun kustantama herkku ajatuksissani.
Jolanda:
li hyisen kylmä aamu ja hengittäessäkin höyry tuuppasi tulemaan ilmaan. Nurmikon päälle oli laskeutunut paksu sumukerros kun käveleskelin Seppeleelle päin. Tänäänhän oli Hubertusratsastus ja olinkin jo eilen valmistellut Mynttiä siihen, olin päättänyt jo silloin että tekisin aamusta Myntin harjaan söpön letin. Niinkuin sinäpäivänä kun hyppäsin Myntin kanssa esteitä.
Päätin reipastua ja hölkkäsin koko loppu matkan tallille, jossa pyrin heti lämpimään talliin.
-Moikka vaan kaikille! Hytisin käveleskellen Myntin karsinalle.
-Moi, on hieman kylmähkö aamu. Tytöt virnistelivät.
-No ehkä hieman. Naurahdin tytöille.
-Huomenta Myntti! Silitin sen pehmoista turpaa.
Se vain hörähti ja alkoi hamuamaan taskujani, kuin herkkujen lumossa.
-Hmh, et sitte musta välitä oot vaan herkkujen vallassa. Esitin suuttunutta Myntille
Sitten se tyytyi herkkukohtaloonsa, pikemminkin herkuttomaan kohtaloonsa ja alkoi hankaamaan päätään minua vasten että meinasin horjahtaa.
-Tiesinhän mää että sää tyytyisit herkuttomaan kohtaloos ja kerjäisit huomiota. Virnistin Myntille ja ojensin sille kuitenkin porkkanan palan.
- Moi Jolanda, täällä se vaan turvottaa Myntin herkkumahaa entisestään. Jossu tuli naureskelemaan meidän luoksemme ja nojaili karsinan oveen.
- Näimpä, no herkku tai kaks. Tänään on Hubertusratsastus päivä ja Myntin herkkuperse saa kyytiä. Vihdoin jotain piristystä sen tylsään päivään. Sekun täällä vaan seisoskelee ja hamuaa herkkuja,hyvä että tänään ees tervehti mua ku oli rakkaitten herkkujensa parissa! Koitin pidätellä nauruani, mutta purskahdinkin nauruun ja halasin Mynttiä.
Jossunkin suu pielet nousivat ja alkoikin puhelemaan.
-Hyvä että Mynttikin saa liikettä elämäänsä, onnea muuten teillekkin laukkakisaan. Oon suurinpiirtein käyny läpi kaikki ratsukot jotka siihen kisaan osallistuu ja toivottanu heille onnea. Mutta anyway määpäs lähen tästä nyt, Anne taitaa tarvita apua sen buffet pöydän kattamisessa. Moro!
- Kiitos, kiitos ja moikka! Heilautin kättä Jossulle heipoiksi.
Otin kuminauha pussin käteeni ja aloin laittamaan Myntin harjaa letille.
-Tadaa! Poni oot nyt kuule valmis laitan sun häntäänki komian letin niin voidaan hurmata sun kauneudella kaikki. Hymyilin Myntille ja aloin oitin letittämään kauniille letille Myntin häntää.
Kun Myntti kiilsi puhtaudesta ja harja, häntä oli kunnossa oli aika laittaa varusteet päälle.
Varustin Myntin ja laitoin itsellekkin kaikki kamppeet kuntoon, onneksi olin löytänyt vanhan kilpailutakkini ja laitoin sen tietenkin päälle. Talutin Myntin käytävälle jossa kaikki muutkin olivat laittaneet kauniiksi hevosensa.
Puhtaine varusteineen kaikki lähtivät taluttelemaan pikku hiljaa hevosiaan pihalle.
Valkoisissa ratsastushousuissani ei ihme ollut mitään tahroja niin kuin minun tuurillani olisi sattunut olemaan ja Myntinkin kisa"puku" oli puhdas ja siisti.
Kaikki verryttelivät hevosiaan ja olimmekin pian kaikki ratsukot valmiina laukkakisoihin johon suurin osa oli osallistunut. En voinut olla haistamatta ihanan lämpimän mehun tuoksua, mutta se sai odottaa kisan loppuun.
Menimme kaikki riviin kun Anne oli kuuluttanut laukkakisat alkavaksi. Sitten hetken päästäkuuluikin "valmiina, paikoillanne, hep!"
Kavioiden kopseet kantautuivat korviimme kuin rynnistimme laukkakisaa varten ohjattua tietä. Olimme kaikki aika tasoissa kunnes porukka alkoi hajaantua ja jotkut kirmasivat edelle ja jotkut olivat hieman kauvempana..
..Hyvä Myntti, kyllä sä jaksat! Kannustin Mynttiä eteenpäin hymy pärställä.
Carkki:
"Yritä nyt seistä paikkoillasi, että saisin tämän letin loppuun!", tiuskaisin karsinaa ympäri pyörivälle orille. Välillä se kuopi lattiaa tylsistyneenä, ja välillä ravisteli harjaansa niin, ettei siihen varmasti saanut tehtyä siistiä lettiä. Leevi kuitenkin säikähti hieman tiuskaisuani ja seisoi sen hetken paikoillaan, että sain verkkoletin toisenkin rivin tehtyä. "Noniin, saa kelvata nyt noin", totesin ja katsoin luomustani kauempaa. Ori tuijotti paksun otsatukkansa alta minua ja hörisi matalasti. Ei siinä voinut muuta kuin rapsutella tuota jokseenkin rasittavaa otusta. Jätin orin hetkeksi karsinaansa ja kävin hakemassa sille varusteet karsinan eteen. Olin pohtinut pitkään kuolainasiaa, mutta päädyin kuitenkin kolmipaloihin, ehkä se joskus vielä pysähtyykin.. Satulahuovaksi olin valinnut vaaleanharmaan flättihuovan, olihan uusi kilpailutakkinikin sen värinen, eikä ratsuni värikoodi voinut paljoa erota siitä. Olin kovin ylpeä myös uusista Vereduksen suojistamme, jotka muiden nahkavarusteiden mukaan olivat vaaleanruskeat. Samalla reissulla hain myös aiemmin mainitsemani kilpailutakkini ja vaihdoin collarini valkoisiin kisahousuihini. Vetäisin vielä saappaat jalkaan ja kypärän päähän. Sitten olin itse raippaa vailla valmis. Kävelin takaisin orin luokse ja nostin aamulla puhdistetun estesatulan sen selkään. Ori luimisti vähän korviaan, muttei reagoinut sen kummemmin. Ilmassa oli jännitystä, joka oli tarttunut myös Leeviin. Kiinnitin vatsapanssarin viimeisiin reikiin ja tuskastelin orin kasvanutta mahaa. Se otti mielellään kuolaimet suuhunsa ja sain kiinnitettyä remmit heti paikoilleen. Sitten olimme valmiita, ja talutin orin ulos. Olin suunnitellut ottavani ihan vähän ravia kentällä, joten muita ei vielä näkynyt.
Kapusin orin selkään ja kiristin vyötä sopiviin reikiin. Ohjastin Leevin kentälle, jonne se kävelikin kovin innokkaasti. Käveltyämme muutaman kierroksen otin ohjat tuntumalle, ja pyysin parit väistöt käynnissä. Ori tuntui suhteellisen hyvältä, kovin energiseltä vain. Kello alkoi näyttää varttia vaille 11, joten pyysin oria raviin. Se hypähti liikkelle ja venytti raviaskeltaan vähän turhaankin. Annoin sen kuitenkin edetä reippaasti, ettemme aiheuttaisi mitään vaaratilanteita maastossa. Vaihdoin suuntaakin, ja ravasin vielä muutamat ympyrät. Sitten otinkin jo takaisin käyntiin ja kävelimme tallin pihaan takaisin. Odottelimme hetken aikaa, jotta muut ratsukot tulisivat ja pääsisimme lähtemään. Kun loputkin olivat ulkona ja selässä, saatoimme aloittaa matkan. Paikkamme oli heti Annen ja Topin takana. Allani oleva ori pureskeli kuolainta malttamattomana ja viskeli päätään protestiksi. Se ei olisi halunnut olla toisten takana, vaan kaikkien edessä!
Reissu sujui varsin vauhdikkaasti ja laukkapätkät vielä vauhdikkaammin. Leevillä taisi olla tavoitteena saada minut alas, se nimittäin pukitteli sen verran suuria pukkeja ja sivuloikkia, että sain käyttää kaiken tasapainoni pysyessäni kyydissä. Perillä sänkipellolla meidän jaettiin kahteen ryhmään, ja me menimme Leevin ponikokoisuuden takia poneihin. Olin aiemmin viikolla klipannut orin, vain satulan alla, päässä ja jaloissa oli karvat tallessa, mutta siitä huolimatta se oli jo ehtinyt hiota reilusti matkan varrella. Lähtöviivalle pyydettäessä se esitti minulle kahdella jalalla seisomisen taitojaan, ja onneksi olimme tarpeeksi kaukana muista. Lähtömerkin tullessa tunsin hirveän voiman lähtevän orista kun se pinkaisi matkaan. Onneksi olin varautunut pukkisarjan tullessa ja pyysin oria liikkumaan eteenpäin. Muut olivat siinä vaiheessa jo edellämme, mutta ori nousi kuin nousikin hurjaan kiriin. Vesi valui silmistäni kun maaliviiva tuli yhä lähemmäs. En nähnyt juuri mitään, enkä ketään, kunnes tunsin orin viimein jarruttavan. Katsoin taakseni ja olimme rytistelleet jonkin verran yli maaliviivan. Siitä en ollut varma kuka voitti, se ei haitannut, vaan se oli hienoa, että ori lopultakin hidasti. Rapsutin sitä harjan tyvestä ja annoin sen venyttää kaulaa. Sen se tekikin tyytyväisenä pärskähtäen.
Lina:
Lievästi sanoen minua jännitti kävellessäni hyvissä ajoin tallille satuloimaan Taigaa. Tämä olisi ensimmäinen hubertusratsastukseni. Tallilla leijaili melko juhlallinen tunnelma, sen aisti heti astuessaan pihalle. Suuntasin kuitenkin pian Taigan luo, ja ponineitihan seisoskelikin boksissaan.
- Eikö se jo kiillä tarpeeksi? Harjaat sen kohta kaljuksi, Elisabeth virnuili viereisessä boksissa Humua hoitaen. - Paraskin puhuja, tuhahdin ja katsahdin Taigaan arvioivasti. No jaa, ehkä Ellu oli oikeassa. Tämä saisi riittää. Sitten vain kavioita putsaamaan ja jouhia setvimään. Taigakin pysyi kiitettävästi aloillaan, ja katseli jännittyneenä pihan tapahtumia. Kaipa hevosetkin aistivat että jotain erityistä oli tapahtumassa.
Sain viimein Taigan satuloitua. - Äh, ootkos sä nyt tarpeeks edustava, kysyin ponilta. Olin jättänyt jouhet auki. Minusta Taiga oli paljon söpömpi niin. - Ellu, onks Taiga sun mielestä ihan lähtökunnos, vai unohdinko mä jotain, kysyin varmuuden vuoksi. Unohtelin välillä asioita jännityksessä, joten paras laittaa Elisabeth tarkistamaan. Tyttö loikin hallakkoon pitkän ja harkitsevan katseen. - No hmm, menettelee, tuo aloitti ja virnisti sitten. - Hyvä se on. Mutta Humu on kaikista kaunehin, tämä totesi. Naurahdin hieman ja taputin Taigaa. - Taiga se kaunein on.
Pian järjestäydyttiinkin pihaan. Jännitin melko paljon siinä pikkuiselta tuntuvan ponin selässä. Taiga ei ollut nimittäin juuri minkään kokoinen, kun verrattiin hevosratsukoihin. - Olethan sitten tän kerran taas kiltisti, mutisin ja taputin Taigaa. Toivottavasti ponineidillä olisi tänään hyvä päivä. No, onneksi Taiga oli yleensä kiltisti. Toivottavasti tänäänkin. - Saat porkkanan jos kaikki menee hyvin, lupasin vielä. Pian jonot nytkähtikin liikkeelle. Eikä tarvittu kuin parikymmentämetriä luottavaisen Taigan selässä niin jännityskin haihtui, kun savuna ilmaan. Ihme kyllä, nautin jo nyt tästä menosta. Laukkakilpailu tosin kummitteli vielä mielessä. Täällä olisi monta nopeampaa ponia kuin Taiga... Mutta ei se mitään. Voitto oli aina toiveissa, mutta se ei olisi ollenkaan tärkeää. Ja Taiga oli sen verran luotettava ratsu, että pahimmillaan voisin vain tippua selästä. Tuskin juuri tämä olisi se päivä kun ponineiti riistäytyisi hallinnasta.
Anne piti vauhtipuolestakin kiitettävästi kiinni - siirryimme pian nopeampaan askel-lajiin. Päätin mielessäni kuitenkin säästää Taigan voimia. Mutta unohdin sen melko pian. Tosin, vauhtihulluna minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta hillitä itseäni, kun olisi mahdollisuus laukata kunnolla.
Kauniissa syysmaisemassa tehtävät laukkapätkät osoittautuivat kyllä tähänmennessä päivään parhaaksi osaksi. Taigassa tuntui pihisevän energiaa, ja tunnelma oli sanoinkuvaamattoman mahtava. Se laukkakisojen tapahtumapaikka tosin lähesyti uhkaavan nopeasti. Ennenkuin sitä oikein huomasikaan, se pelto oli edessä ja pieni jännitys vaan palasi, vaikka kuinka koitin ajatella järkevästi. Mitään jännittämistä ei totuudessa ollut. Voisiko joku vain kertoa sen niille perhosille jotka liihottivat vatsassani?
Kuuntelin tarkasti säännöt ja matkan. Minun tuurillani unohtaisin reitin, mutta siitä tuskin olisi nyt huolta kun olisi isompi määrä osallistujia, ja paikkana pelto. Jännittyneenä sitten taputtelin Taigaa ja odottelin kisan alkamista. En ostanut mitään buffetista, rahanpuutteen ja jännityksen takia. Mikään ei menisi kuitenkaan nyt kurkusta alas. Tai no, juotavaa voisi kyllä ottaa kohta.
Huomasin pian myös unohtaneeni hanskat tallille. Sen sainkin huomata kun sormeni tuntuivat jääkylmiltä. Koitin parhaani mukaan lämmittää niitä, ja pian keksinkin hyvän ´patterin´. Taigan kaula nimittäin oli lämmin, kiitos pehmeän turkin. Tungin kylmät sormeni tuon ruskin sekaan. - Sori Taiga, sanoin ponineidille anteeksipyytävästi. - Ja mä oon kuitenkin se joka harjaa keväällä tän turkin susta Wearin kanssa irti, joten mäkin tahdon hyötyä siitä, naurahdin sitten puolustavasti. Tosin, hallakko ei edes näyttänyt huomaavan kylmiä sormiani.
Aivan liian nopeasti se alkoikin. Poniratsukot pyydettiin lähtöpaikalle. Nousin Taigan satulaan ja pujotin jalustimiin jalkani. Kiristin vielä varmuudenvuoksi satulavyötä selästä käsin ja ohjasin sitten lähtöpaikalle jännittyneenä. Ehkä jännityksen toivat hevosratsukot jotka seurasivat kisaa silmät kovina. Tai sitten se epäonnistumisen kuva ajatuksissa. No, kumpi se oli, sitä en itsekkään teinnyt.
Kun Anne sitten lähetti ratsukot, automaattisesti vain ajoin Taigan laukkaan ja kannustin juoksemaan kunnolla. Se vähäinenkin kilpailuhenki ponilla heräi, ja tamma syöksähti tavallista kovempaan laukkaan. Huomasin pian nauttivani menosta. Tottapuhuen en edes tuntenut olevani laukkakilpailussa. Tuntui lähes samalta kuin normaalit maastolaukat Taigan kanssa. Paitsi että osallsitujia oli enemmän, ja vauhti oli nopemapi. Kannsutin Taigaa loppusuoralla yhä kovempaan laukkaan. Tunsin silmieni sumenevan kiitos tuulen tuomien kyynelten, mutta en voinut pyyhkiä niitä pois ettei vauhti hiljenisi.
Kisa oli pian ohi. Pääsin viimein pyyhkimään silmäni. Tottapuhuen en ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin ratsukoihin, enkä nähnyt silmieni takia kuka voitti. Mutta ehkä se oli vain hyväkin. Ei voinut toistaiseksi pettyä tai juhlia. Olo oli mahtava. Kumarruin halaamaan Taigaa. - Kiitos, kuiskasin. - Kyllä se oli porkkanan arvoinen suoritus.
Dreamer:
"Herran jumala mie oon tulossa vanhaksi." valitin ähkiessäni itseni vaivaalloisesti Bladen selkään, lihakset valittivat inhottavasti vastaan, sen siitä sai kun hankkiutui tehdassiivoojan hommiin; mikään paikka ei taatusti viestinyt nuoruuden vetreydestä. Loviisaa minun valitukseni lähinnä nauratti.
"Äläs yhtään virnuile, tää on kuule sullaki vielä eessä." varoitin tyttöä virnistäen, kiristäen satulavyötä, mustan hännän heiluessa protestiksi. Taputin mustan kaulaa ja tarkistin vielä tyytyväisenä puoliveriselle värkkäämäni lettien kunnon. Olin ollut vaihteeksi ahkera ja puunannut tähtipään turvasta hännänpäätyyn, olin jopa öljynnyt kaviotkin. Turhaa työtä tosin sekin kun vilkaisi hieman maahan, kiitos tyypillisen syyskelin joka ikinen reissuun lähtevä hevonen palaisi ruskeana.
"Ei akka sitten mitään metkuja." muistutin Bladelle ohjatessani tamman jonon jatkoksi, vilkuillen nopeasti läpi muut ratsukot, enemmän tai vähemmän tuttuja kaikki. Uudemmat hoitajat tosin tunsin lähinnä hoitohevosten ansiosta. Asetuin letkaan, kiittäen luojaani edessä olevasta hieman reippaamasta maastosta, allani oleva tähtipää kun tuntui keränneen kaasua muutaman päivän edestä. Tuntui kuin olisi jännitetyn jousen selässä istunut, tällä ruutitynnyrillä en olisi henkeni uhallakaan läksinyt sänkipellolle kaahaamaan kaasupohjassa. Olisi vielä hirttänyt kiinni.
Blade ei ilmiselvästi ollut ainoa hieman kevyemmin kavioin matkaan lähtenyt, vaan sain seurata onneksi vain sivusta esimerkiksi Leevin edesottamuksia. Suomenhevonen oli selvästi ottanut tavoitteekseen Carkin karistamisen kuskin penkiltä. Myös Elmosta näytti aluksi olevan Fiialle kiitettävästi haastetta, joskaan en ehtinyt pahemmin seurata ratsukon edesottamuksia, oli minulla omankin kulkuneuvoni kanssa hommia. Musta puoliverinen tuntui saaneen pahimman diivavaihteen silmään, tamma pörhisteli allani ja kuulin hännän huitovan takanani villisti. Tähtipään korvat viuhoivat uteliaan oloisina ympäriinsä, kuin etsien syytä totaalisen kohtauksen järjestämiseksi. Hyvä siinä oli minunkin rentoutua, kun ratsu allani tepasteli nykivin askelin sieraimet levällään.
Reissusta kuitenkin selvittiin täysin ehjin nahoin ja kuin ihmeen kautta Bladekin pehmeni allani loppujen lopuksi, joten loppu matka sujui minun kohdallani melko leppoisasti. Perhoset kuitenkin levahtivat välittömästi lentoon mahassani katsahtaessani sänkipeltoa, kaipasin kunnon laukkapätkää ja hyvä jännitys kohosi lihaksiini. Myös tähtipää allani huomasi mielentilani ja ryhdistäytyi allani uteliaan oloisena, päätin pysytellä suosiolla mustan selässä siinä pelossa etten jännitykseltäni pääsisi enää äheltämään itseäni selkään. Ponilähdön seuraaminen vain innosti minua entisestään, alkujännityksestä huolimatta jokainen ratsukko tuntui unohtaneen kilpailun ja näytti vain nauttivan vauhdin hurmasta.
Hevosten vuoron tullessa ohjaan Bladen osaksi joukkoa, kooten ohjat huolellisesti käsiini ja nojaudun siron mustan kaulalle tuntien ratsun jännittyvän allani. Vain lähtölupa puuttuu.
Nyt sitten mennään eikä meinata.