Kaikki hoitajat ja hevosenomistajat ovat tervetulleita ansaitsemalleen palkintoleirille hyvästä talliaktiivisuudesta!
Leirillä hoidetaan ja ratsastetaan omalla (hoito)hevosella. Leiristä suoritetaan vähintään kaksi maksua, jokainen saa itse valita maksun kohteen ja tavan. Myös vapaat maksut ovat mahdollisia. Suoritetusta leiristä (viim. 30.11.2012) voi ansaita merkin:
Osallistuminen, maksujen jättö sekä ohjelmatoiveet tähän topikkiin.
Ohjelma ja majoitus
Ohjelma tulee olemaan monipuolinen, kaikkea syksyistä hauskaa luvassa!
Majoitus tapahtuu leirimökeissä ja Jaakon yksiössä.
Osallistujat
Saunamökki
Selena - Pella: tarina
Inkeri - Siiri: kuva
Loviisa - Pampu: tarina, kuva / Merkki OK!
Ansqu - Reino: tarina, tarina, kuva / Merkki OK!
Taru - Humu: tarina, tarina, tarina / Merkki OK!
Pinja - Eela: tarina
Keittiömökki
Miira - Myntti: tarina, tarina / Merkki OK!
Britta - Hype: tarina, kuva / Merkki OK!
Soffi - Tiia
Mappe - Patron: leiripäiväkirja, tarina / Merkki OK!
Anthon - Taiga: tarina, tarina, kuva / Merkki OK!
Catrina - Frank:/ Merkki OK!
Jaakon yksiö
Fiia - Elmo: tarina, tarina / Merkki OK!
Pipsa - Sikke/Rotta: tarina, tarina / Merkki OK!
Salma - Bonnie: tarina, (lis. myöh) / Merkki OK!
Linnea - Sentti: tarina, kuva / Merkki OK!
Reega - Susi: tarina, kuva / Merkki OK!
Ohjelma
Ke 17.10.
Klo 14:00 Leiri alkaa, asumistilojen jako
Klo 17:00-19:00 Ilman satulaa -tunti, tunti opetusta, tunti omaa ratsastusta kentällä.
To 18.10.
Klo 14:00-15:00 Maastakäsin - opetus
Klo 15:00-16:00 Maastakäsin - itsenäinen harjoittelu
Klo 22:00-23:30 Yömaasto
Pe 19.10.
Klo 12:00-14:00 Poniagility tai riimulla ratsastus tarhassa.
Klo 17:00-18:00 Vauhdikas maastoratsastus, sis. maastoesteitä.
Klo 19:00--> Leiribileet
La 20.10.
Klo 14:00-15:20 Koulutunti (ilmoittaudu jommalle kummalle)
Klo 15:30-16:50 Estetunti (ilmoittaudu jommalle kummalle)
Su 21.10.
Klo 14:00-15:20 Kanki-kannustunti (ilmoittaudu jommalle kummalle)
Klo 15:30-16:50 Leikkitunti ilman satulaa (ilmoittaudu jommalle kummalle)
Klo 18:00 Leiri päättyy teehetkeen uudessa katoksessa.
Spessut:
Leiriläisten kuvia:
Keskiviikko: Leiri alkaa
Keskiviikko: Leirille saapuminen - Britta:
Vihdoin oli koittanut odotetun palkintoleirin aika. Minulla palkintoleiristä oli tullut enemmänkin extempore-leiri kuin palkintoleiri, nimittäin kun Riina oli lähtenyt, Seppeleeseen tuli uusi tuntsari; Hyperion. Hypestä oli tullut hoitohevoseni ja samaten myös leiriratsuni. Leirin ohjelma oli sellainen, jonka olisin mieluummin halunnut tehdä Riinan kanssa; tutun hepan kanssa koko ohjelma olisi helpompaa. No mutta, eipähän minulla ainakaan kävisi aika tylsäksi leirillä, kun kaikki asiat ovat uusia sekä minulle että Hypelle, ja varsinkin meille yhdessä. Olin ajatellut aloittaa Hyperionin kanssa rauhallisesti maasta käsin työskennellen ja harjaillen ja muutenkin tutustellen, mutta se siitä sitten. Nyt oli kuitenkin parasta jättää turhat ennakkoluulot taakseen ja mennä vain täysillä. Täysillä päin ennakkoluuloja.
Meidät leiriläiset oltiin jaettu kolmeen majoittumisryhmään. Ykkösryhmässä, joka majoittui saunamökissä, olivat Selena, Inkeri, Loviisa, Ansqu, Taru ja Pinja. Kakkosryhmässä, keittiömökkimajoittujissa olivat Miira, Anthon, minä, Soffi, Mappe ja Catrina. Viimeisessä eli kolmannessa ryhmässä, joka majoittui Jaakon yksiössä, olivat Fiia, Pipsa, Salma, Linnea ja Reega. Meidän ryhmämme oli mielestäni tosi kiva, ja rahtauduimmekin piakkoin omaan möksäämme.
Päätimme paikat aika nopeasti. Minä nukuin alapedissä Soffi yläpuolellani, Anthon nurkassa yksilöpaikalla ja Mappe yläpedissä Miira alapuolellaan.
”Tästä leiristä tulee tosi hauska!” Miira hihkaisi muiden nyökkäillessä. Laskin laukkuni sängyltäni lattialle ja avasin sen, ruveten purkamaan tavaroitani.
”Äiti on kyllä tehny aika hyvää työtä pakkaamisen kanssa”, myöntelen katsellessani hyvää järjestystä.
”Äitis?” Anthon naurahtaa nurkasta.
”Jep, äitini. En mä kato ite kerenny, ni latelin vaan vaatteet valmiiks mitä tarviin ja äiti järjesteli ne tänne”, kerroin pojalle, joka virnisti.
”Mammantyttökö?” hän rupesi kiusoittelemaan.
”Parempi sekin kuin joku hemmetin nurkkapupujussi löysät housussa”, viskasin takaisin. Poika hiljeni hetkeksi.
”Hei, älä nyt vitsistä suutu”, naurahdin nousten sängyltäni. Kävin pukkaamassa Anthonia olkapäähän ja päädyin sitten takaisin löhöämään sängylle.
”Ja ensimmäiset draamat ohi, mitä vielä sitten”, Mappe päivitteli huokaisten syvään, ihan leikillänsä varmaan.
”Katotaan mitä leiri tuo tullessaan”, Soffi sanoi hypäten alas yläpuoleltani.
”Syömään!” Jaakko kävi hoilottamassa jonkun mainoksen rytmiä tapaillen ovellamme. Jaakon huuto sai meissä liikettä aikaan; ainakin itse olin oikeasti nälkäinen, koska aamulla en ollut tohtinut syödä miltei mitään. Siitä se äiti oli sitten minulle mäkättänyt, mutten oikeastaan ollut välittänyt. Sainpahan ainakin nyt ruokaa.
Ruokailun yhteydessä Anne kertoi tämän päivän ohjelmasta. Kello viideltä olisi ilman satulaa-ratsastusta (oh my gosh, miten minä selviän hengissä...) ja sitä kestäisi seitsemään asti, ensiksi olisi nimittäin Annen pitämä tunti ja sitten vielä tunti itsenäistä köpsyttelyä kentällä. Minä kuuluin ryhmä ykköseen Reegan, Linnean, Pipsan, Ansqun, Miiran, Soffin ja Catrinan kanssa. Hehe, siitä tulisi kyllä hauskaa! Olin yksinäni onnellinen siitä, että meillä oli juuri ensimmäisenä opetus, josta saisi sitten virikkeitä lopputuntiin.
”Hypsykkä-ää”, huhuilin tarhan aidalle kävellessäni. Kimo ei korvaansa lotkauttanut vaan jatkoi tarhakavereidensa kanssa ravailemista. Tarha oli hieman lillussa, koska oli satanut. Ja se jos mikä oli inhottavaa.
”Hyperion, ihan oikeesti mä en halua tulla sinne”, huudahdin ruunalle katsahtaen jodhpureitani. En ihan välttämättä halunnut niitä juuri nyt liata. Huudahdukseni ei tehnyt vieläkään Hypeen vaikutusta, joten minun oli uhrauduttava ruunaa hakemaan. Pujahdin aidan lankkujen välistä tarhaan saaden melkein sähköiskun ja nappasin aidantolpassa killuvan riimunarun matkaani, peitellen sitä selkäni takana. Tällä hetkellä olin vielä ihan kuivalla maalla, ja ajattelin ovelasti yrittää sniikata Hypen luokseni ilman mutalällyyn astumista. Tähän tarvitsisi kumikengät eikä näin ”matalavartisia” jodhpureja.
”Hype!” yritin vielä. Tällä kertaa Hype kohotti päätään ja huomasi minut, ”Joo, hyvä poika.”
Hype alkoi kävellä löntystää luokseni, kaula pitkällä ja matalana. Hymyilin. Kimo otus jäi kuitenkin muutaman metrin päähän minusta, joten en luonnollisesti minään maailman pisimpänä tai pitkäkätisimpänä ihmisenä yltänyt ottamaan kiinni Hyperionin päitsistä.
”Ja perskules”, kirosin pienesti ja päätin urhean rohkeasti (tarkoittanevatkohan ne samaa?) astua mutaiseen maailmaan. Humps, sanoi maa, kun kenkäni siihen upotin. Ensimmäinen askel ei edes riittänyt, ja minun piti ottaa toinen. Kenkäni uppoutuivat maahan, enkä edes halunnut tietää, mitä kaikkea voisi tapahtua jos joku tönäisisi minua... Ja juuri sillä hetkellä sinä menit jujuun, ja luulit että minua tönäistäisiin. Hehe, eipäs tönäistykään, vaan varmaan kaikkien odotusten vastaisesti sain kiinni kiltti-Hypen päitsistä napsauttaen riimunarun kiinnittimen päitsien renkaaseen – victory is mine!
Talutin hieman hermostuneen hoitoheppani pesupaikalle. Ja niin hän junttautuu hetkeksi pesarin eteen, silmät villisti vilkkuen.
”Nyt tulet tänne ja piste.”
Hype antoi nopeasti periksi, sehän oli perimmiltään miellyttämishaluinen. Liekö nähnyt sitten jonkun kamalan vihreän olion pesupaikan nurkassa, kun ei olisi sinne halunnut tulla. Tiedä häntä, mutta nyt me siinä seisottiin, minun pestessä trakehnerin likaisia jalkoja lämpöisän veden ja oman tiskiharjani avulla. En ollut ikinä löytänyt mistään Seppeleessä tiskiharjaa, joten toin oman sellaisen jalkojen pesua varten. Se oli paljon kätevämpää kuin käsin tai pelkän veden kanssa, ainakin omasta mielestäni. Tai voihan olla niin, että Sebessä on joku jalkojen pesuun käytettävä tiskiharja, joka ei kertaakaan ole osunut silmiini.
Talutin ruunikonkimon hoitohevoseni sen omaan karsinaan, jokuhan saattoi tarvita pesupaikkaa, ja jos me olisimme silloin tiellä, ei olisi mukavaa, ei tulijalle eikä meille. Halusin muutenkin laittaa Hypen nyt ihan rauhassa, tämä oli nimittäin ensimmäinen kertani kun varustan sen. Ruunahan tuli vasta eilen, ja kävin vain tutustumassa siihen muuten ja otin hieman tuntumaa. Hupelohan se oli, vähän säpsy välillä, mutta sen luulisi johtuvan paikan ”uutuudesta”, koska ainakaan Annen mukaan ruuna ei mikään säpsy olisi. Mutta tiedä häntä, millaisia puolia siitä vielä paljastuu.
Kävin hakemassa harjapakin Hypen karsinan eteen ja palasin sitten karsinaan ottamaan Hypsykältä sen loimen pois. Ohut karva ja kohtalaisen viileä (kylmä!) ilma tuulineen, joten pitäisihän tuolla hienolla puoliverisellä käyttää loimea. Irrotin ensin etuosan hihnat, sitten loimivyöt ja lopuksi vielä viimoiset narut jalkojen välistä, vetäen loimen sitten pois hoitoheppani yltä. Laskostelin loimen karsinan ulkopuolella siistiksi, ja laitoin sen roikkumaan Hyperionin karsinan edessä olevaan tankoon. Palasin takaisin karsinaan mukanani pölyharja, jolla aloin kevyesti harjaamaan hoitohevostani.
Pujotin kuolaimet Hyperionin suuhun. Ruuna yritti ensin nostella päätänsä, kunnes osoitin sille ettei minulle kannata ryppyillä. Hype laski päänsä alas auttaen minun työtäni. Vedin niskahihnan kimon hevosen korvien taa ruveten kiristämään hihnoja. Ja näin Hybe oli valmis (joo, uusia lempinimiä!), minä samoin. ”Ryhmä yksi, alkakaapas kalppia maneesiin!” kuului Annen topakka huuto. Pieni pala nousi kurkkuuni, koska tämä oli ensimmäinen ratsastuskertani. Ja ilman satulaa. Tällaiseen tilanteeseen joutui melko harvoin.
Nousin jakkaralta Hyperionin selkään. Ruuna meinasi livistää altani, mutta Anne auttoi ruunan pitämisessä.
”Eiköhän tästä hyvää vielä tule, kunhan muistat olla määrätietoinen ja pehmeä, unohtamatta tasaisuutta”, Anne muistutteli minua. Siinä oli jo monta juttua, mutta enköhän minä tästä tunnista hengissä selviäisi. Toivotaan ainakin niin.
Tunnustelin ratsuni askelta. Kohtalaisen energinen, pitkä ja ihan mukava. Ravi tulisi olemaan aika mielenkiintoista, koska Riinallakin oli isot askeleet. En kuitenkaan usko, että Hypen askeleet pystyisivät Rimpulan askeleet päihittämään, onhan Hyperion paljon entistä hoitsuani pienempi. Ravistelin Riina-ajatukset mielestäni, etten uudelleen herkistyisi. Minulla oli nyt uusi, ihana hoitohevonen ja olin vieläkin Seppeleessä!
Työskentelimme jonkun aikaa käynnissä ohjat tuntumalla. Hype viskoi aluksi hieman päätään, kunnes sain siihen jotain kontrollia. Vieläkin se kulki pää kohtuullisen pystyssä, mutta eipä se mitään, tämähän oli ilman satulaa-tunti ja ensimmäiseni tällä herralla! Käyntityöskentelyn jälkeen nostimme ravin. Olin arvannut oikein; Hypen ravi todellakin oli kohtuullisen iso ja täten pomppuisa. Jonkun aikaa hyppelehdin satulassa varmaan aika korkealla saaden Hypen hieman hermostumaan, mutta kun sain ratsuani parempaan muotoon, pomppiminenkin vähentyi. Ja kyllä minä siihen varmaan totuinkin. Teimme ravissa voltteja ja ympyröitä, joilla yritin parhaani mukaan taivutella traksua. Ja yllättävän taipuisa se olikin!
Nostin laukan. Meinasi hieman mennä kilpajuoksuksi, mutta otin kunnon puolipidätteet nostaen laukan. Hype totteli ja nosti mukavan lennokkaan kolmannen askellajin. Keskityin varsinkin oikeaan istuntaan ja hyvään myötäämiseen. Pyysin puolipidätteillä Hypeä peräänantoon antaen samalla pohkeita, ja sain kuin sainkin sen jonkinlaiseen sellaiseen, kuitenkin matalaan ja pitkähköön.
”Tulkaa tämä puomi tuosta keskeltä, ja jatkakaa koko muutaman puomin linja loppuun. Muistakaa myös myödätä”, Anne selosti. Kokosin Hypeä hieman paremmin ja lähestyimme puomia. Annoin puolipidätteet ennen puomia, koska Hyperion selvästi innostui puomien olemassaolosta ja kunnollalaukkaamisesta. Pää nousi ylös ja menimme ensimmäisen puomin pikkulaukassa. Annoin kimolle hieman ohjaa ja puolipidätteitä sekä pohjetta. Emme päässeet aivan keskelle, joten Anne neuvoi pitämään Hypeä kunnolla pohkeiden välissä.
Laukkaharjoitusten jälkeen otimme vielä pohkeenväistöjä pitkillä sivuilla ensin käynnissä ja sitten ravissa. Tämän jälkeen siirryimme kentälle harjoittelemaan itsenäisesti, kun ryhmä kakkonen meni maneesiin.
”Mitä teitte? Oliko kivaa?” kysymykset kuuluivat meidän ryhmämme ohittaessa toisen ryhmän. Joku kerkesi jotakin jo vastata, mutta minää keskityin vain Hypeen. Taputin sitä kaulalle, tämän jälkeen myös silitellen. Annoin hetkeksi puolipitkät ohjat, ja siirryimme kentän puolelle.
”Hei, onko jollakin jotain peliä mielessä?” Soffi kysyi.
”Talli palaa!” Reega keksi. Muut nyökkäilivät ja mumahtelivat hyväksyvästi. Vapaaehtoisia ei ollut, ja arpa osui minuun. Menin Hypen kanssa seisomaan keskelle, sulkien silmäni ja miettien, kuinka onnellinen oikeasti olin. Yhtäkkiä räväytinkin silmäni auki ja huusin:
”TALLI PALAA!”
Keskiviikko: Ilman satulaa -tunti
Opetus kahdessa ryhmässä maneesissa, toinen ryhmä ratsataa sillä aikaa itsenäisesti kentällä.
Ryhmä 1
Reega
Linnea
Pipsa
Ansqu
Miira
Britta
Soffi
Catrina
Ryhmä 2
Selena
Inkeri
Loviisa
Taru
Anthon
Mappe
Fiia
Salma
Tunnin rakenne:
Tunti aloitettiin lämmittelyllä. Hevoselle haettiin hyvä käynti ja kerättiin ohjat pitäen hevonen rentona. Sitten siirryttiin raviin ja työskenneltiin ympyröillä ja volteilla. Ratsastajien tuli varoa, etteivät jalat valahda liian eteen ja että ohjiin ei tukeuduta liikaa. Laukassa otettiin muutama puomi. Tarkoitus oli pitää hevonen pohkeiden välissä hyvin ja ylittää puomi keskeltä. Lopuksi tehtiin käynnissä ja ravissa pohkeenväistöjä pitkillä sivuilla.
Keskiviikko: Ilman satulaa - Reega:
Letitin nopeasti ja napakasti Suden tuuhean harjan ja heitin orille saksanlipun värisen enkkuviltin selkään.
- Anne me tullaan ihan kohta! huikkasin tallinomistajalle nojautuen samalla puoliksi tallikäytävälle kimon suomenhevosen karsinasta.
Ruskeahiuksinen naisihminen nyökkäsi ja hymyili poistuen samalla muiden ratsukoiden perässä tallipihalle. Kiinnitin Suden turparemmin ja leukahihnan ja nakkasin ohjat pois kaulalta. Työnsin karsinan oven auki niin että mahduimme siitä ulos. Susi rynnisti ulos karsinasta ja minä refleksinomaisesti nojaudun taaksepäin ja painoin suomenhevosta kohti seinää. Kimo hermostui, nosti päänsä ylös ja otti muutaman liioitellun suuren askeleen eteen sivulle.
- Noh, käyttäydys nyt... mumisin orille, kun se lähti hörähdellen ja tanssivin askelin kohti tallin uloskäyntiä.
Ulkona Susi rauhoittui ja se rupesi tuhisemaan vieressäni rentona kun lähdimme kävelemään maneesille. Välillä ori tönäisi turvallaan minua selkään, aivan kuin sanoakseen että "liikuppas nyt!".
Maneesissa meitä odotti erinäinen määrä jo lämmittelemään päässeitä ratsukoita. Talutin kimon suomenhevosen kaartoon maneesin keskelle, jossa tönötti säälittävän pieni, multainen jakkara. Jakkaran vajotessa maneesin pohjamateriaaliin, tiesin, että en tätä menoa ole Suden selässä vielä huomenaamullakaan.
- Onko kaikki jo lämmitelleet? Anne huusi mikrofoniin maneesin toisesta päästä.
- No mä en ole vielä päässyt edes hevosen selkään! huusin takaisin.
- Aha, no mä tuun auttamaan, Anne tokaisi ja käveli luoksemme.
Nousin jakkaralle, ja Anne nosti minut reisistä ylöspäin. Mahallani heitin toisen jalan Suden takapuolen yli, ja hain paremman asennon selässä. Huomaavaisena Anne kiskoi lämmittelyviltin alas suomenhevosen päältä (ja minun takapuoleni alta) ja vei sen pyynnöstäni katsomoon. Kaikki muut olivat olleet varmaan varttituntia ennen meitä maneesissa lämppäämässä, ja he halusivat päästä hommiin - niinpä meille ei jäänyt aikaa sen ihmeellisempiin lämmittelyrutiineihin. Jäähdyttelisimme sitten ekstra pitkään tunnin jälkeen kentällä, ja ehkä maastossakin.
Ohjasin orin uralle kirjavan Tiian perään, mutta ihmeemmin en uskaltanut antaa kimolle ohjaa. Susihan oli sinänsä ihan kiltti ratsastettaessa, mutta itse vähän jännitin ilman satulaa menemistä - ja vieläpä kun kyseessä ei ollut mikään pieni poni. Se nyt vaan oli fakta, että Suden selästä oli pitkä matka alas. Eikä sitä koskaan tiennyt jos hevoset päättivät vaikka pistää bileet pystyyn kesken tunnin, kyllä ne tiesi että ratsastaja putoaa selästä paljon helpommin kun siellä välissä ei ole satulaa.
Tunti aloiteltiin käyntiharjoituksilla, ja Susi meni tuhahdellen uraa pitkin kuin mikäkin vanha tuntikonkari. Meno oli kuitenkin ihan toista kun päästiin raviin. Suomenhevonen älysi, että nyt pääsee menemään vähän kovempaakin, joten aina välillä sen piti testata, että joko laukattaisi. Vain volteilla ja ympyröillä mentiin kokoajan hyvää, rentoa mutta reipasta ravia, varmaankin johtuen siitä että orin piti keskittyä kokoajan kääntymiseen. Suorilla sille jäi taas aikaa miettiä sitä että milloin laukattaisi, ja melkein joka toisella askeleella piti kokeilla nostaa laukkaa.
Ravin jälkeen annoimme hevosten hieman hengähtää, kun Anne raahasi maneesiin muutaman puomin. Puomeja pääsimmekin jo menemään laukassa, mutta Susi onnellisesti menetti aina rytmin kun puomit piti ylittää. Pohkeiden annosta huolimatta puomien meno oli meiltä vain epämääräistä ravi-laukka sotkemista suomenhevosen kompuroidessa niihin. Loppua kohden ori kuitenkin sai mentyä puomit muutamaan otteeseen ihan hyvässä laukassa, vaikka se oli edelleen selvästi epävarma, että kuinka ne tulisi mennä.
Lopputunnin pohkeenväistöistäkään ei tohtinut tulla mitään, kuumakalle paahtoi suurimman osan ajasta niska edellä uraa pitkin. Muutama hieno väistö kuitenkin mukaan mahtui, joten toivoa ei sovi menettää. Onhan Susi vielä nuori ja kouluttamaton, sillä on aikaa kehittyä hienoksi ratsuksi.
Tunnin loputtua pyysin vielä Annea auttamaan viltin Suden selkään, ja sitten meidät passitettiinkin kentälle itsenäiseen ratsastukseen. Toinen ryhmä odotti jo kärsimättömänä maneesin ulkopuolella, kun ratsastimme ulos ja kentälle. Ajattelin, että voisimme tänään tehdä jäähdyttelyt ainoastaan kentällä, kun maastokin näytti niin kuraiselta ja epämiellyttävältä...
- Reega & Susi
Keskiviikko: Pipsa:
13. Leirini Seppeleessä alkaisi tänään. Enää eivät perhoset lepatelleet mahalaukussani kuten ensimmäisillä leireillä, mutta innostukseni leirin suhteen oli joka tapauksessa korkealla.
“Jännittääkö?“, kuskin paikalla istuva Fiia vilkaisee minua pikaisesti leveä hymy kasvoillaan.
“Äh, ei enää”, virnistän punapäälle vastaukseksi, kääntäen katseeni takaisin ohi vilahteleviin maisemiin. “Etenkään kun ei tarttee ees jännittää leirihoitsua”, jatkan. “Ketähän kaikkia muita sinne tullee?”
“Ainakin Inkeri ja Loviisa tais tulla…”, tyttö muistelee. “Aika paljon sinne tuli tuttuja naamoja”
Saavuttuamme tallin pihaan (ja minun saatua vaivoin raahattua kaksi matkalaukkuani ulos auton pienestä takakontista) suuntaamme ilmoitustaulun suunnalle. Suurin osa porukasta oli jo ilmentynyt paikalle, iloisen puheensorinan täyttäessä tilan.
“Kaikki taitaakin olla nyt paikalla?”, kuin tyhjästä ilmestynyt Anne huikkaa, meidän kaikkien hiljentyessä kuuntelemaan. “Okei, hyvä.
Kerron nyt siis teiän majoitukset, joten kuunnelkaa tarkkaan”
“Voitte käyä purkamassa tavarat heti kun tiiätte minne mennä. Leirin ohjelman aikataulut laitan tähän ilmotustaululle”, nainen kertoo, vetäen hetken henkeä ennen kuin jatkaa. “Saunamökkiin Selena, Inkeri, Loviisa, Ansqu, Taru ja Pinja. Keittiömökkiin menee Miira, Anthon, Britta, Soffi, Mappe ja Catrina. Sitten tuonne Jaakon yksiöön menee loput, eli Fiia, Pipsa, Salma, Linnea ja Reega”
Viiden päivän ajan asunnon kanssani jakavien tyttöjen vanavedessä suuntaan yksiölle. Koolla ei asuntoa oltu pilattu, mutta hyvin sinne oltiin joka tapauksessa saatu mahtumaan nukkumapaikat viidelle. Rennosti viskaan toisen matkalaukuistani kaikista pehmeimmän näköisen sängyn päälle, ryhtyen kaivamaan petivaatteitani esille.
“Pakkaaminen ei tosiaan oo siun vahvuuksia”, Fiia irvailee. “Viis päivää ja siulla on niin paljon tavaroita mukana että pärjäisit vaikka vuoden pohjoisnavalla”
“Hmph, pitää vaan varautua kaikkeen”, hymähdän takaisin ryhtyen tunkemaan peittoa pussilakanan sisälle.
“Mitähän meillä on tänään ruokana?”, sängyllään makoileva Salma hymyilee huuliaan lipoen. “Alkaa olemaan jo nälkä pikkuhiljaa”
“Samat sanat”, Linneakin toteaa.
Juuri saatuani petivaatteet sänkyyni (petivaatteiden laitto ei myöskään kuulunut vahvuuksiini) putkahtaa Anne paikalle kertomaan ruoan olevan valmista. Ennätysvauhdilla kiiruhdamme syömään. Ahmittuamme lautaset tyhjiksi on aika alkaa kiillottamaan ratsujamme ratsastustuntia varten.
“No, pysys nyt paikoillas…”, mumisen pidellen napakasti kiinni Rotan ohjista. Kuin kiusallaan ruuna vain haluaisi pyöriä ympäri, mikä tekee selkään nousun lähes mahdottomaksi minulle. “Äläs nyt”
Kun puoliverinen viimein malttaa seisahtua, luisun varovaisesti korkean tuolin päältä sen kapeaan selkään. Toiseen käteeni nappaan tukon mustaa harjaa, ihan vain siltä varalta etten putoaisi ainakaan heti jos Rotta päättäisi yllättäen ryhtyä hyppimään tai pomppimaan. Kun hevonen seisookin vain nätisti paikoillaan, pyydän sen reippaaseen käyntiin. Mukavuudeltaan ei Rotan selkä ole läheskään samaa tasoa kuin pulskan Siken, mutta ei pahimmastakaan päästä.
“Oot sie aikaisemmin menny Rotalla ilman satulaa?”, Britta kysyy uuden hoidokkinsa, komean Hyperionin selästä. Pudistan päätäni vastaukseksi.
“En miekään”, tyttö naurahtaa. “Saa nähdä mitä tästäkin tullee…”
“Noo, teillä on sentään pienet hevoset alla!”, Linnea virnistää suuren Sentin selästä.
“Noniin tytöt, enemmän ratsastusta, vähemmän puhetta!”, Anne huikkaa maneesin keskeltä. “Muistakaa jo alusta asti hyvä, reipas käynti” Hymyssä suin vilkaisemme Miiran kanssa toisiimme, minun lähes purskahtaessa nauruun tytön ilmehtiessä. Pikaisesti kuitenkin kokoan itseni, keskittyen mukautumaan ruunan liikkeisiin. Huolellisesti etsin istuinluut.
“Vähitellen alkakaa keräämään ohjia, pitäen ne hevoset yhtä rentoina kun ne nyt on”, Anne komentaa raahaten vihreävalkeaa puomia. “Ja tahti säilyy! Hyvä ryhti, pohkeet lähellä kylkiä”
Tarkkaavaisesti keskityn ohjeisiin, lyhentäen ohjia pikkuhiljaa. Kun minulla on jo hyvä, pehmeä tuntuma ruunan suuhun, on hevonen edelleen rennon oloinen. Hyvässä tempossa se liikkuu hiekkaan painautunutta kaviouraa pitkin.
“Nyt kun ne on yhä rentoina, voitte siirtyä raviin”, Anne ohjeistaa. “Yrittäkää pitää sama rentous kun käynnissäkin! Kiinnittäkää huomiota jalkoihin, ne ei saa mennä liian eteen”
“Pipsa, muista pitkä ja rento jalka! Pohkeet lähellä kylkiä, muista ryhti!”
Annen ohjeita kuunnellen keskityn pitämään istuntani rentona, keskittyen myös hyviin asetuksiin niin kulmissa kuin ympyröilläkin.
Vähitellen Rotta alkaa taipua paremmin, tuntuen mukavan kevyeltä ja herkältä ratsastaa.
“Otetaan nyt laukkaa aina pitkällä sivulla näitten puomien yli, muuten mennään ravissa. Tarpeen mukaan voi myös tehhä ympyröitä ja käyntisiirtymiä”, nainen komentaa. “Reega voi aloittaa”
Ennen puomeille menoa ratsastan kulman huolellisesti, nostaen suoristuksesta laukan. Nostossa ruuna tempaa päänsä ylös, kiihdyttäen vauhtiaan puomit nähdessään.
“Pieniä pidätteitä Pipsa!”, Anne neuvoo. “Ulkopohje lähellä kylkeä, nyt se yrittää puskea uralle päin. Hyvä, nyt se menee hyvässä vauhdissa, yritä saaha tuollainen samanlainen laukka ens kerralla heti puomeille tullessa”
Loppuun kerkeämme ottaa vielä pari väistöä, ennen kuin suuntaamme kentälle itsenäisesti ratsastamaan. Rotan kanssa haen lähinnä samaa rentoutta jota olimme tunneillakin hakeneet, ollen supertyytyväinen Rottaan - ero siihen mitä se oli Seppeleeseen tullessaan on valtava. Muutamaa säikkymistä lukuun ottamatta selviydymme kahden tunnin ratsastuksesta kunnialla, meidän molempien ollessa väsyneitä viimein talliin kaartaessamme.
Keskiviikko: Anthon:
Istumme kaikki oleskeluhuoneessa. Itse olen ahtautunut sohvalle sohvalle Catrinan ja Miiran väliin. Sohvalla istui myös Taru, Selena, Inkeri, Fiia ja Salma. Kyllä siihen mahtuu monta, kunhan vaan yrittää. Pöydän ääreen oli myös istuutunut porukkaa ja osa oli tyytynyt istumaan lattialla. Oleskeluhuone kyllä oli aika pieni todella isolle porukka, kun rupeaa ajattelemaan. Anne oli puhunut jo jonkin aikaa ja moni kuunteli sanaa sanomatta tarkasti. Toiset kuiskivat välillä hiljaa, mutta myös kuunnellen.
- Eli siis nukkumatilat on jaettu tällä tavalla: Jaakon yksiössä nukkuu porukasta melkein vanhimmat, eli Fiia, Salma, Reega, Pipsa ja Linnea. Keittiömökissä yöpyy Miira, Anthon, Britta, Soffi, Mappe ja Catrina. Saunamökissä oleskelee Selena, Inkeri, Loviisa, Ansqu, Taru ja Pinja. Onhan kaikki tyytyväisiä tähän jakoon?
Anne kysyy. Monet nyökyttelevät ja myötäilevät vastaukseksi hymysuin. Itse olin päässyt juuri hyvään ryhmään, eikä ollut valittamista. Anne kertoo meille leiristä olennaisia asioita ja sääntöjä. Noin puolituntia menee oleskeluhuoneessa.
Heitän laukkuni ja kassini mökissä olevalle nurkkapedille ja istahdan siihen huudahtaen:
- Heheiii, tää on sit mulle varattu! hymyillen sanon, kun muut astuvat vasta peremmälle miettien, missä he nukkuvat. Mökkimme oli aika suuri ja se oli nähtävästi tarkoitettu myös oleskelulle. Siellä kelpaisi kyllä viettää aikaa ja olen aivan varma, että leiristä ei tule olemaan mitään muuta, kuin huippu. En jaksa purkaa vielä laukkuani, joten annan sen vain olla siinä sängylläni.
- Noo mää istun sit tässä, Britta sanoo myös hymyillen ja laskee laukkunsa nätisti alasängylle. Soffi laittaa laukkunsa Miiran yläpuolelle yläsänkyyn ja tokaisee iloisesti:
- Minä oon tässä! Musta tuntuu, että tää leiri tulee olemaan tosi hauska! Mappe ja Miira katselevat vielä sänkyään ja päätyvät siis sänkyni lähellä olevaan yläsänkyyn. Miira valitsee alapedin, kun taas Mappe yläpedin. Nyt jokainen on löytänyt hyvän nukkumapaikan. Juttellemme aikamme, kunnes Anne tulee ovelle koputtamaan ja kertomaan ruuan olevan valmista.
Reippaat leiriläiset syömässä. Jokainen syö kovalla ruokahalulla ruuasta moittimatta. Näkkäri rouskuu monen suussa ja keitto menee hyvin jokaiselta alas. Otan viimeisen palan näkkäristäni ja lusikoin viimeiset hernekeitot suuhuni. Kulautan maidon alas ja kiitän ruuasta. Keitto oli erityisen hyvää, vaikka en yleensä keitoista ylipäätänsä tykkää, mutta tämä oli erityisen hyvää. Huoneessa käy iloinen puheensorina. Kun jokainen on syönyt ruokansa, niin porukka alkaa pikkuhiljaa valumaan takaisin kohti huoneistoaan. Anne kertoo, että hevoset pitäisivät olla valmiina 17.00 kenttäporukan kentällä ja tuntiporukan maneesissa. Katsahdan kelloani ja se näyttää vasta puoli neljää, joten minulla ja muilla olisi hyvin aikaa varustaa rauhassa hevosemme.
Käyn mökkimme kautta hakemassa kypärän ja hanskat, sekä heittämässä takin päälleni. Porukka on pirteä, vaikka ilma onkin hyvin kirpeä ja kylmä. Mikään huono ilma tällä viikolla ei pilaisi meidän leiriä, vaikka kuinka myrskyäisi. Tervehdin Taigaa tarhassa ja se seisoo nätisti paikallaan ilman temppuilemista. Ei sitä koskaan tiedä, mitä Taiga keksiikään pääni menoksi. Talutan sen suoraan karsinaan, sillä jalat eivät näytä nyt niin mutaisilta, että ne täytyisi pestä. Harjalla varmaan lähtisi suurin osa pois. Perässäni tulee Taru Humun kanssa ja Selena Pellan kanssa. Haen Taigan harjat ja laitan karsinan oven visusti kiinni, jotta tämä ei pääse karkaamaan kesken harjausta. Harjaan pitkin vedoin. Tamma seisoo paikallaan korvia käännellen, kun juttelemme Selenan ja Tarun kanssa. He kummatkin olivat tänään samassa ratsastusryhmässä kanssani ja me menisimme ensin vapaasti kentällä.
Nostan satulan käsivarsilleni ja kävelen sen kanssa Taigaa kohti. Taiga kääntää korvat eteenpäin ja katselee minua ja satulaa tarkkaavaisena. Olen juuri nostamassa satulaa tamman selälle, kun tuo hypähtää äkkinäisesti sivulle, sen minkä pääsee. En välitä vaan kävelen sen luokse. Sama toistuu ja murahdan toiselle pienesti. En ollut vihainen, mutta pitihän tammaa komentaa. Saan laitettua satulan selkään ja kiristän vyön ensimmäiseen reikään. Taputan Taigaa kaulalle. Poni ottaa kuolaimet reippaasti suuhunsa ja saan laitettua suitset rivakasti.
- Öö, Anthon.. Miks Taigalla on satula? Tää on ilman satulaa tunti, remenberr? Selena sanoo Tarun kanssa tirskuen. Katsahdan typeränä Taigaa ja sitten taas noita, kunnes repeän itsekin nauruun. Olin ajatuksissani laittanut Taigalle satulan selkään – sillä se oli normaali tapa – vaikka tiesin, että kyseessä on ilman satulaa tunti. Otan satulan pois ja silitän Taigaa kaulalta sanoen sille:
- Jaa-a, taisit höppänä tietää, että tänään ei tarvi satulaa, ku nii juoksit karkuu, naurahdan ja vien satulan pois.
Ohjat kädessä ja Taiga perässäni kävellen siirryn kentälle kaartoon. Laitan ohjat kaulalle ja hypähdän näppärästi selkään. Kipristän nenääni, sillä kylmä tuuli valahtaa silmilleni ja samalla hiukseni valuvat myös silmieni eteen. Siirrän ne pois näköni tieltä ja annat pitkien ohjien kanssa tamman kävellä alkukäyntejä. Kävellessä juttelemme ryhmämme kanssa kaiken näköistä leiristä aina kotitöihin asti. Kymmenen minuutin kävelyn ja taivuttelen jälkeen anna avut raviin ja Taiga nostaa hitaasti löntystelevän ravin. Napautan hieman pohkeillani, koska Taiga ei voinut vetkutella. Teen paljon voltteja ja pääty-ympyröitä. Juttelu jäi hieman vähäiselle, kun rupesimme kaikki ratsastamaan kunnolla.
Nostan laukan kulmasta ja ohjaat Taigan pääty-ympyrälle. Napautan pohkeeni taas tamman kylkeen, sillä tämä meni liian hitaata ja oli melkein siirtämäisillään raviin. Ponin selässä oli niin helppo istua tasaisista askeleista johtuen. Laukkaan kulmaa kohden itsevarmasti ja poni hallinnassa. Kaartaessani kulmaan Taiga tekee äkkipysähdyksen ja minä horjahdan kaulalle. Naurahdan, sillä en kuitenkaan tippunut. Olen juuri menossa takaisin kohti selkää, kunnes Taiga laskee päänsä ja tipahdan kuperkeikalla alas maahan. Ohjat yhä käsissäni katson hölmistyneenä ympärilleni. Miten muka olin juuri tippunut tuosta pienestä asiasta. Rupean nauramaan ja niin muutkin, kun huomaavat, että minuun ei sattunut.
- Eihän suhun varmasti sattunu? Fiia ja Salma kysyvät melkeimpä yhtä aikaa porukan vanhimpina.
- Eiei! Ei yhtään, sanon nauraen ja nousen seisomaan hypähtäen takaisin selkään.
- Miten sä tipahit noin hölmösti! Inkeri kikattaa ja muutkin yhtyvät taas nauramaan.
- Höpsö Taiga. Et edes nähny mörköjä vaa kuha halusit vaan kiusata, mumisen tammalle virnuillen.
Lopputunti meni oikein taidokkaasti, enkä enää tippunut. Kello kuudelta kentän laidalle tulee maneesin porukka hevostensa kanssa ja Ansqu sanoo hymyillen hyvän tunnin jälkeen:
- Anne oottaa teitä maneesissa, voitte mennä sinne. Me nyökyttelemme ja hypähdämme alas hevostemme selästä lähtien taluttamaan niitä kohti maneesia samalla toisen porukan jääden kentälle. Maneesiin tullessa tervehdin Annea ja pomppaan Taigan selkään takaisin. Tamma varmaan ihmettelee, mitä ihmeen ramppausta tämäkin on. Venyttelen jalkoja ja Taiga kävelee pää maassa hitaasti löntystäen. Poni ei ollut hikeentynyt viime tunnista.
- Kerätkääpä ohjat tuntumalle ja hakekaa hyvä käynti. Ei liian hidas, eikä liian reipas. Hevosen pitää kulkea rentona teidän allanne, Anne sanoo. Kerään ohjat käsiini ja napautan pohkeillani Taigan kylkiin.
Kun kaikki olivat saaneet hevoset kulkemaan rennosti hyvässä tahdissa, Anne pyysi siirtämään raviin ja työstämällä hevosia mahdollisimman paljon ympyröillä ja volteilla. Jokaisella näytti pysyvän tasapaino ihan hyvin, vaikka välillä saattoikin hieman horjahtaa.
- Anthon siirrä jalkoja taaemmas. Ne ovat valahtaneet liikaa eteen, Anne huomauttaa minua. Korjaan virheeni ja Anne jatkaa:
- Hienoa. Kätesi on hyvin, etkä tukeudu liikaa ohjiin. Oikein mainiota, jatka samaan malliin.
Siirrämme hetken harjoittelun jälkeen käyntiin ja annan pitkät ohjat hetkeksi Taigalle, taputtaen tätä samalla kaulasta. Ponin selässä oli oikeasti helppo istua ilman satulaa.
- Seuraavaksi tulemme nämä punavalkoiset puomit laukassa. Pitäkää hevonen kuulolla, älkääkä antako rynnätä laukassa. Ei myöskään liian hitaasti voi tulla. Tulkaa keskeltä puomia. Anne painotti sanaa keskeltä. Ensimmäisenä tuli Salma. Bonnie alkoi temppuilemaan hieman ja pysähtyi puomin eteen, mutta jatkoi sitten eteenpäin, kun Salma komensi sitä napakasti.
- Hienoa Salma. Mappe seuraavaksi, Anne sanoo ja tarkkailee ratsukon laukkaamista.
- Pidä hevonen pohkeiden välissä. Juuri noin, hyvä.
Inkerin ja Fiian jälkeen oli vuoroni. Kerään ohjat ja annan napakat pohkeet tamman kylkiin, jonka jälkeen poni nostaa laiskahkon laukan.
- Taiga tulee liian hitaasti Anthon. Anna pohkeet, Anne sanoo. Napautan pohkeet taas tamman kylkiin, josta tämä reipastuu ja laukkaa hyvin puomien keskeltä. Anne kehuu.
Parin laukkapuomien jälkeen siirrämme käyntiin ja rupeamme tekemään käynnissä pohkeenväistöä. Se sujuu kaikilta hienosti, joten Anne pyytää tulemaan seuraavaksi ravissa. Taiga tuli hienosti käynnissä, mutta ravissa se kiemurtelee hieman. Ehdin korjata virheen, ennen Annen huomautusta. Hetken pohkeenväistöä tultuamme siirrämme takaisin käyntiin ja annamme pitkät ohjat. Kehun Taigaa ja taputan sitä kaulalle. Anne kiittää hienosta tunnista ja siitä, kuinka jaksoimme keskittyä hyvin.
Pesen Taigan kuolaimet ja lasken satulan, sekä suitset omalle paikalleen lähtien takaisin tämän karsinalle. Harjailen sitä ja taputtelen vielä kiitokseksi tunnista. Selena ja Taru touhuilevat myös hoitoponiensa karsinassa.
- Pella meni ku unelma! Selena lausahtaa pirteänä tunnin jälkeen. Minä hymyilen Taigan karsinasta sanomatta mitään.
- Humun askeleet olivat vähän pompottavat, mutta silti oli oikeen kivvaa, Taru sanoo.
- Taiga oli suurpiirteisesti oikeen hienosti tunnilla, kerron noille ja pussaan tammaa turvalle.
Rojahdan sängylleni uupuneena. Kenttätunti oli ollut rento, mutta sitten maneesissa piti oikeasti ruveta tekemään töitä, joka ei ollut ollenkana huono asia.
- Oon iha poikki! mumahdan ja vetäisen hupparin pois päältäni. Sen alla on valkoinen t-paita, jossa on Puman logo.
- No minä myös. Frankin askeleissa oli uuvuttavvaa istua, Catrina selittää.
- Onneks loppuilta on vapaata. Myntti oli oikeestaan iha mukava, vaikka vähän se yritti jotaki, Miira huokaisee tyytyväisenä. Soffi vain mumisee sängystä jotakin ja rupeaa sitten nauramaan. Juttelemme paljon, kunnes leirimökki hiljenee. Juoksemme kaikki nimittäin syömään.
Keskiviikko: Miira:
Hyppäsin äkkiä pois bussin kyydistä ja kaksi kassia käsissäni roikkuen lähdin vaappumaan tallille. Korjailin horjuen korkeaa ponnariani jonka olin kiepsauttanut aamupäivällä valmistautuessani leirille. Mukanani olivat kahdet ratsastushousut, ratsastussukat, tennarit ja ratsastussaappaat, kypärä, pari hanskoja, kaksi raippaa, harja, sukkia, pitkähihaisia, hammastahnaa ja hammasharja... Lista oli kieltämättä melko pitkä. Toiseen kasseista olin survonut ratsastuskamppeeni ja toisessa olivat muut. Nyt olin vetäissyt ylleni tummansinisen kollegehupparin, vanhat adidakseni sekä mustat verkkarit. Astelin sisälle talliin ja suuntasin oitis oleskeluhuoneeseen. Anthon, Mappe, Catrina, Linnea, Fiia ja Reega odottelivatkin jo siellä. Viskaisin kassini huoneen kulmaan kertyneeseen kasaan ja ahdoin itseni sohvan reunalle istuskelemaan. Pikkuhiljaa koko porukka kertyi huoneeseen ja tunnelma alkoi käydä melko tiiviiksi. Luojan kiitos Anne kuitenkin tupsahti paikalle ja saimme homman käyntiin.
Keskusteltuamme hieman ohjelmasta ja jaettuamme nukkumapleissit, valtava lauma villejä hevoslapsia rynnisti omien ryhmiensä kanssa mökkeihin.
”Keittiömökkii, täältä tullaan”, virnistin tallustellessamme muiden huonetovereideni, eli Britan, Anthonin, Soffin, Catrinan ja Mapen kanssa mökeille.
”Tästä on tulossa huippukiva leiri”, Britta hymyili kantaen omia tavaroitaan kallellaan niiden painosta.
”Jepjep, neljä yötä tyttöjen keskellä, aika jeesjees sanoisin”, Anthon virnisti huvittavasti ja sai meidät tytöt hihittämään kiusaantuneina.
”Älä edes ajattele”, Mappe virnisti ja otti leikkimielisesti etäisyyttä poikaan.
”Hyyi, Anthon! Ei saa edes ajatella mitään sinne päin!!” Soffi vikisi nauraen.
”...se on se pojan villi mielikuvitus, u know?” Catrina totesi virnistäen ja tönäisi leikkimielisesti Anthonia kylkeen.
”Ajattelin kyllä pitää teidät villihevoset enemmänkin kurissa kuin flirttailla, mutta miten vaan te haluatte. Ja saatte tottua siihen ajatukseen että ajattelin lanittaa mun puhelimella”, nuorukainen näytti kieltään meille ja työnsi mökin oven auki.
Ryntäsimme sängyillemme, itse päädyin nukkumaan toisen punapään – suomennettuna Mapen – kanssa. Työnsin laukkuni sänkyni alle ja kiepsahdin sängylle. Kaivoin heti esiin omat söpöt kukkalakanani ja revin vanhat, suunnilleen koinsyömät raitalakanat pois.
”Kukkaishygienisti, vaai?” Anthon totesi minulle läheiseltä sängyltä.
”Sitä juuri”, totesin takaisin irvistäen muka ärsyyntyneenä.
”Mukavaa”, Britta mutisi kiehnätessään omaa peittoaan vasten. ”Oma sänky on just hyvä juttu.”
”Mielummin nukun omassa sängyssä kun jonkun vieressä”, Catrina totesi virnistäen ällötystään.
”Anthonin vieressä”, Soffi naurahti nostaen kulmiaan viekkaasti.
”Joo tervetuloa vaan”, Anthon virnuili ja heittäytyi sängylleen levittäen tervetuliaisiksi käsiään.
”Noup, never”, Mappe hekotti päätään pudistellen. ”Nevernevernever. Ennen ku tunnen sut vielä vähäsen paremmin, eh eh.”
Mielenkiintoisen keskustelutuokiomme keskeytti kuitenkin Annen ruokailupyyntö.
”Tää on niinq niin huippiksesta, Annepostia, tajuuttex”, Britta naurahti leikillä pissistellen.
Istuimme iloisesti rupatellen syömässä. Keittoihmisiä kun en erityisemmin ollut, meni se alas hetken nieleskelyn jälkeen, mutta maku oli kuitenkin melko hyvä. Anne ehtikin jo pelotella meitä että keittoon oli vahingossa lurpsahtanut naga morichia (ChiliWiki: Yksi maailman tulisimmista chililajikkeista. Ensijärkytyksen jälkeen infernaaliseksi nouseva polte ovat ikimuistoinen elämys!), joten sain säikähtää hieman, sillä tuliset maut olivat aina olleet minun kauhuni. Ruokamessuillakin minulla meni kyseistä chilijauhetta hiutale nenääni ja siinä sitten roikuin puoli tuntia vessassa vesihanan alla kärvistellen (tapahtunut tosielämässä). Kauhukuvia, hyi kamala. Annen muistutus tulevasta tunnista sai kuitenkin minut heräämään ajatuksistani ja vein likaiset astiat pois.
Marssin yksinäni mökkiin, jossa vaihdoin huomaamattomasti housuni ja nappasin mukaani kamppeeni. Myntti oli sisällä, joten marssin suoraan tamman karsinalle ja tervehdin sitä tuttuun tapaani iloisesti taputtaen. Tamma ei ollut kovin likainen, mutta silti aloin puunailemaan sitä pitkin ja voimakkain vedoin. Kaviot Myntti nosti taistelun jälkeen, mutta eipä se muuten sitten kiukutellutkaan. Otin harjapakin pohjalta muutaman kuminauhan, joilla letitin harjan ja otsatukan löysästi. Putsasin jälleen myös sieraimet ja irrotin muutaman kuivuneen mutakilimpin kaviokoukkutekniikalla kavion pinnasta. Hain vielä suitset ja varmuudeksi pintelit. Myntti otti kuolaimet hyvin suuhunsa ja vedin niskahihnan korvien ylitse. Tamma oli kuin kilpailuihin lähdössä; tosin ilman sykerökampausta, kiiltävää karvaa, kiillotettuja varusteita saatikaan kilpailuihin lähdössä olevaa ratsastajaa. Otsatukka vielä hyvin, muut remmit ja hihnat kiinni, n'ready to go.
Ratsastin ykkösryhmässä, joten siirryin heti maneesin puolelle. Nousin pallilta selkään ja hain heti hyvää istuntaa. Alkukäyntien jälkeen kokosimme ohjat ja haimme reipasta käyntiä. Myntti asteli oikein hienosti, reippaasti mutta ei kiirehtien, joten taputin sitä huomaamattomasti kaulalle. Se rentoutui melko hyvin niskastaan ja kulki muutenkin melko rentona ja notkeana. Luvan saatuani siirsin Myntin rauhassa raviin. Naksautin hiljaa suutani ja sipaisin jaloillani hieman taaksepäin, jolloin tamma lähti oikein hyvään, keskireippaaseen raviin. Myntti kulki melko hyvin, olin tyytyväinen ainakin tämänhetkiseen suoritukseen. Ympyröillä tamma kuunteli ja saikin selkoa minusta vaikka keikuin selässä varmasti hyvinkin mielenkiintoisen näköisenä.
”Miira, istut vaan rennosti syvälle sinne selkään ja hartiat rentoina... Nääin, hyvä”, Anne ohjeisti ja saikin oloni helpottumaan ravissa. Välillä olin keikahtaa alas, mutta onneksi tasapaino palautui juuri kun sille oli kovin tarve. Kiikuin selässä ja yritin pysyä mahdollisimman hyvässä istunnassa. Vaikka tosiaan tunnin tarkoituksena oli ratsastaa vakavasti, ei voitu säästyä naurunpurskahduksilta.
”Halukkaat voi keventää jos jaksavat”, Anne virnisti. Itse otin säännöksi, että lyhyet sivut harjoitusravissa, pitkät sivut keventäen. Jaksoinkin melko monta kierrosta tällä taktiikalla.
”Okei, vaihdetaan vielä suunta jotta hevoset lämpeää toiseenkin suuntaan”, Anne totesi ja käveli reippaasti muutamien ratsastajien vierellä korjaillen istuntoja. ”Jalat taaemmas kaikille!! Ja reippaampaa ravia Miiralla, Myntti ei saa hidastella vaikka vaihdetaankin suuntaa. Hop, hop!”
Tasainen muistuttelu vauhdista riitti pitämään puhdasliikkeisen ravin Myntillä. Muutaman kerran pohkeidenannossa sain kokea muutaman laukkapompun, mutta meikän jarrurefleksit olivat rasvatut.
”Okei, sitten käyntiä pääty-ympyrällä pitkin ohjin. Voitte vaikka maata siellä selässä jos on lihakset ollu kovilla. Laitan tähän uralle pari puomia, jotka mennään laukassa. Niinkuin tiedätte, tähtäys keskelle ja reipas laukka. Kun ootte levänny parin kierroksen jälkeen, voitte jatkaa ravaamista uralla. Ja muistakaa kiittää hevostanne parilla taputuksella nyt.”
Myntti pärskähteli ja heittäydyin selälleni. Tamma ihmetteli hetken mutta taputettuani sitä hieman se totesi, etten ollut tekemässä mitään pahaa. Anne kantoi puomin paikoilleen ja pikkuhiljaa porukka siirtyi uralle. Myntti lähti reippaaseen raviin heti sinne päästyään.
”Ottakaa hyvät etäisyydet ja sitten valmistelkaa laukkaa uralla. Paikanvaihtoja jos etäisyydet käy lyhyiksi. Muistakaa väistää tätä puomisarjaa, eli uran kautta, ei uran sisäpuolelle. Jaa l-a-u-k-k-a.”
Myntti lähti laukkaan nopeasti ja tuntui että liuin sen lautasille tamman kiihdytellessä. Nopeasti kuitenkin sain jarrutettua ja koottuani itseni takaisin paikalleni.
Laukkasimme muutaman kierroksen kunnes uralaisten tuli hidastaa raviksi, ja ensimmäinen ratsukko sai luvan ylittää laukkapuomit.
Kun vihdoin tuli meidän vuoromme, ohjasin Myntin kohti puomisarjaa. Tamman huomatessa meidän suuntaavan puomeja kohti, nousivat sen korvat höröön ja tahti kiihtyi. Edessä ei ollutkaan mikään pikkuinen pomppu puomin yli, vaan Myntti ponnisti kaukaa ja jätti varmasti metrin verran ilmavaraa. Laskeutuessamme pää edellä – ei onneksi kaatuen – jäin roikkumaa toiselta jalaltani kiinni kaulaan. Mynttiskä hidasti raviksi ja lopulta pysähtyi, joten pääsin laskeutumaan rauhassa alas. Anne punttasi minut takaisin selkään ja tunti sai jatkua.
”Siinäpä vasta kenguru”, Anne naurahti iloisesti ja taputti Mynttiä kaulalle.
”Kyllä siltä ponnua löytyy. Jaksaa yllättää”, naurahdin hieman punastuneena ja palasin ravissa uralle. Sain mennä puomin vielä kaksi kertaa, jotka menivät kumpainenkin hyvin, tavallisella ylitysaskeleella. Sain palautetta toisella kerralla, että tamma hieman ryöstäytyi altani, mutta Anne kehaisi kolmatta hyppyäni, että se oli elegantti. Otimme jälleen käyntipätkän ja kiitimme ratsujamme.
”Nyt kun kaikki on ylittäny puomin, niin otetaan vielä pohkeenväistöä pitkillä sivuilla. Aloitetaan käynnissä. Eli pidäte, pohje, pidäte, pohje, kyllä te tän handlaatte”, Anne neuvoi. Myntti alkoi olla jo väsynyt, joten se kiukutteli peruutellen ja suoristaen itse itsensä. Reippaasti raipalla autoin hieman, ja siitähän tamma vasta lähtikin. Onneksi (tai aika nolostikin) Anne ajamaan sivullepäin jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Menimme myös muutamia kertoja ravissa, Myntti hidasti ja ravasi vain sivuttain, mutta se ei minua haitannut. Se myös yritti muutamia kertoja pomppia pystyyn, mutta ne jäivät vain pieniksi yrityksiksi. Tamma oli tarjonnut minulle mukavan tunnin.
”Kiitos tytöt tunnista, sitten itsenäisesti kentälle. Älkää tehkö kovin rankkoja juttuja, joohan?” Anne hymyili ja kävi keräämässä muutamat lantakikkareet uralta. Laskeuduimme selästä ja reippailimme kentälle. Myntti ihmetteli toista ratsastuskertaa, mutta silti seisoi kiltisti paikoillaan. Ilta oli hieman hämärtynyt jo, joten pyysimme ohikulkevaa Jaakkoa käynnistämään kentän lamput.
”Okei hei kaikki! Nyt noustaan selkään ilman mitään palleja”, Pipsa ilmoitti iloisesti.
”Saa nähdä onnistuuko...” Linnea huokaisi ja hymyili vienosti.
Asetuin Myntin viereen ja nappasin tukon tamman ohuesta harjasta. Otin ponnistusvauhdin toisella jalallani ja kiepsautin sen äkkiä tamman selän ylle. Käsieni avulla nostin itseni selkään.
Lähdin käynnissä uralle ja otin isoja ympyröitä, joilla asetin runsaasti sisään. Siirtelin myös lyhyiksi sivuiksi raviin ja tein ravivoltteja. Rupattelimme niitä näitä tasaisin väliajoin, mutta pääosin kaikki olivat keskittyneet ratsastamaan. Lopulta nostin pidemmäksi ajaksi ravin. Kannustin Mynttiä menemään mahdollisimman kovaa pitkillä sivuilla. Irrotin käteni ohjista ja levitin ne vierelleni.
”Ppppainoapuutrreeenausssta”, tokaisin ravin pomputtaessa hieman. Muutamat muutkin kokeilivat ja pian lähes kaikki ratsastivat ainakin välillä painoavuilla. En jaksanut enään pitää käsiäni ylhäällä, joten asetin ne hetkeksi reisilleni. Olin kokoajan valmiina jarruttamaan ohjilla. Pamputin pohkeilla aina kun tarve oli, mutta muuten keskityin kallistumaan varovasti suuntaan johon halusin.
Palautin käteni ohjiin ja nostin laukan lyhyiltä sivuilta pitkänsivun keskelle. Muutaman kerran kurveissa tuntui siltä kuin korva olisi hiponut kentän pintaa, sillä Myntti ”slaidasi” senverran nopeimmissa käännöksissä. Pohjustat vain lentelivät.
”Laukka uralla”, Catrina kiljahti ja kannusti oman Frankinsa laukkaan. Kannustin myös Myntin laukkaamaan koko uralle. Laukka keinutti ja myötäsin minkä kerkesin. Otimme seuraavaksi yhteisvoimin käyntiä ja harrastin Ansqun ja Reinon kanssa hieman pariratsastusta. Menimme vieretysten ja ravailimme ympäri kenttää. Hauskaahan leirillä piti olla, joten emme tietenkään unohtaneet väärinpäinratsastusta, maailmanympärimatkoja tai naistenistuntaa.
Lopulta laskeuduimme selästä ja veimme hevoset talliin. Otin Myntiltä suitset päästä ja silitin sen pehmeää turpaa, ennenkuin se katosi juomakupin uumeniin. Suljin karsinanoven ja tassuttelin pesemään kuolaimet ja ristittämään suitset. Kävin pyyhkimässä löytämälläni mikrokuituliinalla hikipisaroita tamman kaulalta ja selältä. Lopulta marssimme Britan, Soffin ja Catrinan kanssa mökille, sillä Mappe ja Anthon ottivat vielä hevosiaan pois.
Mökissä vaihdoin asuni takaisin verkkareihin ja huppariin. Lepäilimme porukan kanssa tovin rupatellen tunnista kunnes marssimme iltapalalle. Lopuksi vetäisin ylleni vanhat petroolinsiniset yöpuvunhousut ja ison t-paidan, sekä kietaisin hiukseni suttuiselle nutturalle pääni ylle. Ja yöjuhlinta mökissämme sai alkaa.
Keskiviikko: Ansqu:
Oli se odotettu päivä, jolloin oli Seppeleessä palkintoleirin ensimmäinen päivä. Vaikka se alkoikin vasta iltapäivällä, olin herännyt aikaisin aamulla.
Odotukseni palkittiin, kun vein matkalaukkuni autoon ja oli aika lähteä. Hyppäsin auton etupenkille, ja lähdimme matkaan.
Automatka ei onneksi ollut pitkä. Tallin pihalla nousin autosta ja kävin matkalaukkuni takakontista. Mökeille päin kävellessäni Pinja saapui yllättäen vierelleni ja kertoi, että yöpyisin saunamökissä hänen ja muutaman muun leiriläisen kanssa.
Ennen ensimmäisiä tunteja oli ruokailu. Pöydässä kaikkien syödessä Anne kertoi ensimmäisestä tunnista. Hän sanoi, että ensimmäisellä tunnilla ratsastetaan ilman satulaa. Jännitys alkoi heti kipristellä vatsassani, vaikka tiesin, että Reinon kanssa se sujuisi hyvin. Ainakin toivoin niin. Osa leiriläisistä oli haljeta innosta, osan kasvoilla näkyi selvästi jännitystä.
Ruokailun jälkeen oli aikaa sulatella ruokaa hieman. Itse kylläisenä en ajatellutkaan ratsastavani - ainakaan ilman satulaa.
Mökissä juttelimme rennosti hevosista, lähinnä omista hoitohevosistamme ja kokemuksistamme niiden kanssa. Kaikilla riitti kerrottavaa, vaikka osa oli aloittanut hoitotaipaleensa vasta.
Aika kului nopeasti, huomasin kääntäessäni katseeni seinällä olevaan kelloon.
- Oho, meidän on mentävä kohta, sanoin muille tytöille. Nousin sängyltäni ja kävin vaihtamassa ratsastusvaatteeni ylleni nopeasti. Otin ratsastuskypärän mukaan, laitoin kengät jalkoihini ja lähdimme porukassa kävelemään talliin. Ilta alkoi jo vähän hämärtää.
Tallissa etsin käsiini riimunnarun ja vihreän riimun, joka kuului Reinolle. Suuntasin tarhalle reippaasti.
Pujahdin aidan ali tarhaan. Kaueampana näkyi pieni lauma hevosia, jotka seisoskelivat pää roikkuen ja korvat sivuille kääntyneenä.
- Reiinoo! kutsuin ruunaa, joka käänsi korvansa suuntaani.
Tarjosin sille kättäni haisteltavaksi. Reino nuuhkaisi kättäni pari kertaa ja käänsi päänsä. Sujautin riimun sen päähän ja laitoin sen kiinni. Kiinnitin sen jälkeen riimunnarun ja lähdin kävelemään Reinon tullessa perässäni tarhan portille.
Avasin portin, menin tarhan ulkopuolelle Reinon kanssa ja suljin portin. Kävelimme melko hämärässä syysilmassa talliin.
Tallissa vein Reinon omaan karsinaansa ja kiinnitin sen vetosolmulla. Otin Reinon harjakorista harjan ja aloitin perusteellisen harjauksen. Ruunan karvasta huomasi sen kehittyvän jo talvisempaan kuosiin.
Harjasin Reinon jalat vielä jokaisen kerrallaan. Sen jälkeen oli vuorossa "ei niin odotettu" -kavioiden puhdistus. Ja kuten arvata saattaa, sain hieman "taistella" Reino-herran kanssa, jotta se olisi nostanut jalkansa kavion putsausta varten.
Tunnin alku lähestyi ja laitoin kaviokoukun takaisin harjakoriin. Vein sen takaisin paikalleen ja menin satulahuoneeseen hakemaan Reinon suitsia.
Takaisin tullessani menin Reinon luokse ja laitoin sen riimun Reinon kaulalle. Sen jälkeen avasin suitset paketista ja kokosin ne oikeaan käteeni. Lämmitin vasemmalla kädelläni hieman viileitä kuolaimia, jotka laitoin Reinolle. Lopuksi laitoin niskahihnan Reinon korvien taakse, oikaisin harjaa ja kiinnitin remmit sopivan kireiksi.
Olimme Reinon kanssa kypärän laittamista vaille valmiita. Asettelin ratsastuskypäräni päähäni ja laitoin leukahihnan kiinni.
Odottelimme Reinon kanssa vähän aikaa sen karsinassa. Pian Anne tuli talliin ja ilmoitti, että ensimmäinen ryhmä voi tulla maneesiin ja toinen voi mennä kentälle. Otin ohjat pois Reinon kaulalta ja lähdin kävelemään sen kanssa maneesille.
Keskiviikko - Ilman satulaa: Ansqu:
Maneesissa ratsastajat ja hevoset alkoivat luvan saadessaan kavuta hevosten selkään. Nousin Reinon selkään jakkaralta melko helposti, sillä eihän Reino mikään hirvittävän korkea hevonen ollut. Sen selkä tuntui lämpimältä ja turvallisen tutulta. Tämä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta ilman satulaa Reinolla, mutta tunti oli kuitenkin eri asia, kuin rento maastoretki.
Painoin pohkeeni napakasti Reinon kylkiin. Se lähti kävelemään kuuliaisesti mutta silti vähän laiskasti. Ohjasin Reinon uralle ja mukauduin sen keinuviin askeliin.
Jokainen ratsukko käveli suhteellisen rauhallisesti uraa pitkin. Ohjat otettiin tuntumalle ja jokainen pyrki pitämään hevosen rentona.
Kun hevoset oli lämmitelty, siirryttiin raviin. Ratsukot saivat tehtäväkseen työskennellä volteilla ja ympyröillä. Anne joutui välillä korjaamaan ratsastajien asentoa, minun myös.
Ravaamisen jälkeen oli laukkojen vuoro. Anne oli suunnitellut puomeja laukalle. Silloin minusta tuntui, että vatsassani liitelisi ja lentelisi pieni perhosia. Nimittäin puomien yli laukkaaminen ilman satulaa oli uusi juttu. En kuitenkaan uskonut sen tuovan mitään sen suurempia vaikeuksia, mutta silti.
Muutama ratsukko oli jo tehnyt tehtävän. He olivat selvinneet niistä hyvin. Pian tulikin minun ja Reinon vuoro. Tein puolipidätteen ja siirsin jalkani kevyesti niin, että Reino nosti laukan.
Laukkasimme kohti puomeja. Reino oli lämmennyt hyvin ja sen laukka oli aika reipasta.
Reino ylitti puomit hienosti ja jännitykseni laukesi. Olin tyytyväinen ja laukkasin mielelläni useammankin kerran. Valitettavasti pian oli aika siirtää hevoset käyntiin ja teimme maneesin pitkillä sivuilla pohkeenväistöjä käynnissä ja ravissakin. Nekin sujuivat hyvin, sillä ilman satulaa pääsi lähemmäs hevosta.
Lopulta vaihdoimme toisen ryhmän kanssa paikkoja, eli meidän ryhmä meni kentälle.
Kentälle siirtyessämme jotkut juttelivat toisen ryhmäläisten kanssa. Kentällä Britta ratsasti Hypellä minun ja Reinon ohi. Vaihdoimme kasvotusten hymyjä ja kysäisin huvinvuokseni Britalta:
- Mites meni?
- Hyvinhän meillä. Aluksi kyllä jännitti, vaikka Hype tuntui hyvältä, vaikka sillä olikin välillä semmonen Let's Go -meininki! Britta vastasi.
- Hehheh, siltä se näyttikin, vastasin ja hymyilin.
Kentällä Soffi kysyi peliehdotuksia, joita voisimme pelata. Silloin Reega ehdotti Talli palaa -peliä. Idea kuulosti hyvältä.
Koska kukaan ei vapaaehtoisesti halunnut mennä keskelle, arvoimme. Tuloksena Britan vuoro oli ensin mentävä keskelle. Muut odottivat paikallaan, kunnes Britta kiljahti:
- Talli palaa!
Peli alkoi, ja kaikilla oli hauskaa. Pieniä kommelluksiakin kävi välillä, mutta ne eivät haitanneet iloisia ratsastajia, ja innokkaita hevosia. Ja mikä parasta, tämä oli vasta leirin ensimmäinen päivä!
Keskiviikko - Taru:
Kirpeän syystuulen puhaltaessa oli mukavaa saapua tallille bussilla. Tämä keskiviikko ei edustanut tavallista viikonpäivää, vaan Seppeleen palkintoleirin alkamista. Tungin kädet taskuihini ja harpoin tallin suojaan. Tallin ilmoitustaulun eteen oli kerääntynyt suuri määrä leiriläisiä. Huikkasin moikat ja aloimme heti porista.
"Jännää, minkälainen leiri tästä tulee!" Huikkasin.
"Niinpä! Taatusti hauska!" Inkeri huudahti muiden tyttöjen joukosta.
Anne harppoi luoksemme ja alkoi kertoilla leiriasioita.
"Ensinnäkin, tervetuloa! Haluatte varmasti tietää leirin kulun ja majoituksen?" Annen sanoi ja hymyili hieman.
Nyökkäsimme kaikki miltei yhtäaikaa. Ensin Anne keroi majoituksen: Saunamökissä savivat nukkua minun lisäkseni Selena, Inkeri, Loviisa, Ansqu ja Pinja. Keittiömökissä saivat majailla Miira, Anthon, Britta, Soffi ja Mappe. Jaakon yksiössä nukkuivat Fiia, Pipsa, Salma, Linnea ja Reega.
Leiriläiset jakautuivat huoneisiinsa ja purkivat tavaraläjänsä lipastoihin. Tavaroiden purkaminen sujui rattoisasti jutellen. Saunamökin ikkunasta näkyi, kuinka tuuli riepotteli puita.
"Yh, että mä vihaan syksyä!" Parahdin katsoen ikkunasta happaman näköisenä.
"Älä muuta virka!" Selena huusi heti perään.
Koko ryhmä voivotteli syksyn ärsyttävä puolia. Havahduimme ovensuulta kuuluvaan koputukseen. Tutunnäköinen brunette asteli sisään.
"Alkakaahan tulla syömään! Sen jälkeen sitten ilman satulaa -tunti." Anne huikkasi ovensuulta, kunnes häipyi muistuttelemaan Jaakon yksiössä asuvia tyttösiä.
Heitimme nopeasti viimeiset romppeet paikoilleen ja juoksimme sitten aterioimaan. "Varokaa nälkäisiä tyttöjä!" Joku Jaakon yksiössä asuvista tytöistä huudahti.
Lappasin lautaselleni ison annoksen keittoa ja nappasin näkkärin tarjottimelle. Keittiö täyttyi iloisista äänistä sekä ruuansyöntiäänistä. Lusikat kolisivat ja näkkärit rouskuivat niitä mussuttavien leiriläisten suussa. Kun viimeinenkin lusikallinen oli nielaistu, pääsimme viemään astiamme koneeseen ja varustamaan hevosemme tuntia varten.
Jokainen hehkutti oman hoitsunsa ihanuuksia, kun olimme matkalla tallille. Kaikki tuntuivat myös odottavan edessä olevaa tuntia, kuten minäkin. Jokainen hävisi oman kullannuppunsa karsinaan.
Harjasin Humun perusteellisesti ennen tuntia. Se kuului oleellisesti tallipuuhiin ennen tuntia. Humu oli oma, rento persoonansa.
Suokkitamma haukotteli makeasti ja siitä näki selvästi, ettei se olisi jaksanut lähteä töihin. Kurotuin rapsuttamaan tammaa korvan takaa.
"Nyt ei olekaan mikään rankka estevalmennus - vaan rento ilman satulaa -tunti!" Supisin Humulle. Humu käänteli korviaan ja jatkoi haukotteluaan kernaasti.
Tungin kuolaimet Humun suuhun ja vedin niskahihnan korvien taakse. Kiristin suitsiremmit ja sitten tammuska olikin valmis. Siirryin itse taukotilaan vaihtamaan ratsastustamineita. Työnsin kypärän päähäni ja vedin lenkkareiden tilalle ratsastussaappaat. Harpoin Humun luo ja nappasin sitä ohjista kiinni. Sitten vain maneesiin, mars!
"Eli ratsastatte kahdessa ryhmässä. Ykkösryhmä, eli Reega, Linnea, Pipsa, Ansqu, Miira, Britta, Soffi ja Catrina, aloittavat maneesissa. Minä opetan maneesissa olevia. Sillä välin kakkosryhmä, eli Selena, Inkeri, Loviisa, Taru, Anthon, Mappe, Fiia ja Salma, ratsastavat kentällä. Siellä ei ole opetusta. Tunnin päästä vaihtuu niin, että kakkosryhmä ratsastaa maneesissa ja ykkösryhmä kentällä. Ratsastusta kertyy kaksi tuntia. Selkiskö nyt kaikille?" Anne puhuu kovaan ääneen varmistaakseen, että kaikki kuulevat. Leiriläiset nyökkäilevät ja siirtyvät sinne minne heidän pitääkin. Kakkosryhmä, johon minä kuuluin, aloitti kentällä ratsastamisen. Napautin pohkeilla Humun kylkiin ja tamma lähti liikkeelle. Myötäsin Humun keinuvaisia liikkeitä.
Aloitin verkkaalla verryttelyllä. Humun piti olla täysin taipuisa, ennen kuin sillä pystyi tekämään mitään järkevää. Humua oli hieman vaikea saada voltille, joten pohkeella ja ohjalla piti avittaa tammaa. Nilkkahan siinä meinasi mennä sijoiltaan, siltä ainakin tuntui.
Humu ei selvästikään halunnut työskennellä. Pienikokoinen hevonen narskautteli kuolaimiaan. Maiskautin Humulle ja napautin samalla pohkeilla - Nyt tehdään töitä!
Kunnon käyntien jälkeen passitin Humun raviin. Hui kauhistus, mikä ravi! Aluksi meinasin tippua pariinkin otteeseen, koska en ollut varautunut näin pomppivaan raviin. Pian sain tahdista kiinni ja pysyin paljon paremmin selässä. Jos totta puhutaan, niin istuinlihakset kyllä joutuivat koetukselle. Tein Humulla kaikenlaisia kiemuroita ja vaihtelin suuntaan. Välttelin törmäyksiä, vaikka Humu meinasikin puuskuttaa muiden perään. Älä hassuttele, Humu!, ajattelin mielessäni. Tein Humulla melko pitkään käynti-ravi siirtymisiä, kunnes koin mahdolliseksi nostaa laukan.
Oi, kuinka ihana laukka-askel! Tässä oli paljon helpompi istua kuin ravissa. Humu meinasi spurtata pari kertaa, mutta kunnon pidätyksillä sain pidettyä tamman oikeassa tempossa. Tunti oli melkein lopuillaan, joten päätin ottaa vähän ravia. Loput viitisen minuuttia annoin Humun kävellä.
Maneesista alkoi purkautua ratsukoita. Siitä tiesi, että Anne odotti meidät saapuviksi. Ykkösryhmä tuli kentälle ja kakkosryhmä siirtyi maneesiin. Humu tepasteli melko reippaasti, korvat hörössä allani.
Tunti alkoi oleennaisesti lämmittelyllä. Humu oli alunalkaen reippaalla tuulella, vaikka kentällä se oli hapan kuin kaali. Keskityin pitämään selän suorana ja jalat hyvin hevosen kyljissä. Aloitimme hakemaan hevoselle hyvää käyntiä. Ratsastajat maiskuttelivat ratsuilleen, jotta saisivat tarpeeksi reippaan käynnin ylle.
"Sitten haetaan myös hyvä ravi!" Anne huusi kentän keskeltä.
Napautin tiukasti pohkeillani Humun kylkiin, jotta se lähti ravaamaan. Tikitikitiki ravissa oli hieman vaikeaa pysyä, vaikka olinkin jo hieman tottunut siihen. Kun hyvä ravi alkoi löytyä. otimme hetkeksi käyntiä.
Anne raahasi muutaman puomin maneesin reunalle, pitkälle sivulle. Anne kertoi, että alettaisiin tulla laukassa kyseiset puomit. Kaikki suoriutuivat hyvin ja menimme puomeista muutaman kerran. Loppuverkkojen jälkeen laskeuduimme ratsailta ja veimme hevoset talliin.
Keskiviikko - Ilman satulaa: Fiia:
Elmo katselee minua ilkikurisesti. Se näyttää tasan juuri siltä, että tänään se ei anna minun pysyä selässä. En yhtään epäile, etteikö ruuna onnistuisi aikeissaan: en ole mennyt ilman satulaa ikuisuuksiin, eikä Elmon jokseenkin epämiellyttävä selkä yhdistettynä tehokkaasti etenevään poniraviin ole se mukavin yhdistelmä. Kaikeksi onneksi olen kuitenkin kakkosryhmässä, jonka on määrä ratsastaa itsenäisesti kentällä sillä aikaa kun ykkösryhmä treenaa opetuksen kanssa, ja vasta sitten pääsemme Annen valvovan silmän alle. Tunnissa ehdin todennäköisesti totutella sen verran, ettei Anne näe kaikista pahimpia räpellyksiäni.
Kiellän kuitenkin itseäni lähtemästä liikkeelle luovuttaja-asenteella, kiinnitän kypärän ja tarraan Elmon pystyharjaan. Selkään hyppäämiseni muistuttaa enemmän kipuamista kuin sulavaa inkkariloikkaa, mutta loppujen lopuksi keikun ponin selässä heti ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pienempänä tehty treeni ei ole siis mennyt hukkaan. Elmo lähtee vähän haparoiden liikkeelle: se tuntuu olevan epävarma siitä, pysynkö selässä, jos se liikahtaa edes puoli senttiä. Vielä tasapainoni ei kuitenkaan ole niin huono, vanhenemisesta huolimatta, ettenkö pystyisi käynnissä istumaan kyydissä. Annan Elmon kävellä haluamaansa vauhtia uraa pitkin enkä yritäkään ottaa vielä ohjaa käteen. Tunnustelen ruunan askelia, pyydän sitä pohkeella pehmenemään jalan alta, taivutan kevyesti kulmiin ja yritän löytää rentoa, luonnollista asentoa.
Se asento löytyy yllättävän nopeasti, ja uskallan kerätä ohjia ilman pelkoa siitä, että jäisin roikkumaan niihin tasapainon puutteessa. Teen muutamia voltteja, kaarevia uria ja temmonvaihteluita käynnissä. Kentällä luulisi olevan ahdasta, kun meitä kuitenkin kahdeksan samaan aikaan, mutta sopu antaa sijaa, ja kaikilla on onneksi väistämisvelvollisuudet muistissa. Toistaiseksi olemme kaikki pysyneet selässä ja jokaisen ratsastajan kasvoilla loistaa hymy – shettisratsastajilla vähän tuskaisempi kuin muilla, mutta kuitenkin.
Kun Elmo alkaa tuntua mukavalta ja vastata nopeasti apuihin, uskallan siirtää sen raviin. Ruuna kiirehtii eteenpäin kohti edellämme heiluvaa Bonnien valkoista häntää, eikä minun jännittynyt istuntani juuri auta asiaa. Saan kuitenkin ponin käännettyä pääty-ympyrälle ennen konfliktin syntyä ja pyörittelen sitä siinä, kunnes Elmo ja minä rentoudumme molemmat. En keskity kuolaintuntumaan, tahtiin enkä poljentaan vähimmässäkään määrin – minulle on tärkeintä, että poni kuuntelee niin pidättäviä kuin eteen ajaviakin apuja eikä sykyile joka suuntaan. Silloin molemmilla on kivaa.
Tunnin ensimmäinen tippuminen nähdään, kun Anthon rohkeana pyytää Taigalta laukkaa. Ponitamma käyttää hyväksi havaittua keinoa saada ratsastaja maan pinnalle: pysähdys suoraan laukasta ja pää alas. Tippuminen näyttää suhteellisen vaarattomalta, mutta ratsastan silti lähemmäs.
”Eihän varmasti sattunut?” varmistelen Salman kanssa, mutta poika vain pyörittelee päätään naurun lomassa ja on takaisin selässä ennen kuin ehdin ruveta hössöttämään sen enempää.
Anthonin korkattua tippumistilastot minäkin rohkaistun ottamaan muutaman pätkän laukkaa. Elmon laukka-askel ei ole pyöreää nähnytkään, mutta en anna sisäisen kouluratsastajan ottaa valtaa, vaan annan ponin liikkua omassa hyvässä tahdissaan. Minä keskityn siihen, että pysyn kyydissä kädet ja jalat paikallaan. Loppujen lopuksi en ole edes lähellä tippumista – en ainakaan ennen, kuin päätän ratsastaa loppukäyntien aikana hetken aikaa sivuttain. Ei tarvita kuin yksi pieni kompastuminen Elmon taholta, ja huomaan olevani polvillani maassa.
”Kakkua!” Inkeri riemastuu.
Minä nousen ylös ja metsästän käyntiä jatkaneen ruunan kiinni. Lennätän itseni takaisin selkään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja nyt se sujuukin helpommin kuin ensimmäisellä kerralla.
”Ei tuota laskettu”, virnistän. ”Se oli hallittu laskeutuminen.”
Väitteeni ei ihan mene läpi, mutta siirrymme pian kakkuaiheista pohtimaan leirin ohjelmaa. Menossa on vasta ensimmäinen päivä, ja jäljellä on vielä neljä. Paljon ehtinee tapahtua, toivottavasti ei kuitenkaan enää putoamisia – tai ei ainakaan vakavia.
”Huomenna mennään varmaan maastoon”, Mappe arvelee pikku-Patronin selässä.
”Hyppääminenkin voisi olla kivaa”, Taru miettii.
”Mä haluaisin mennä kunnolla koulua”, minä ilmaisen mielipiteeni. Syksyn myötä kiinnostukseni kouluratsastusta kohtaan vain on noussut. Vaikka olen kyllä samaa mieltä muiden kanssa siitä, että välillä pitää irrotella kunnolla ja liikkua myös mukavuusalueen ulkopuolella. Siellä taidankin viettää seuraavan tunnin, sillä kirkkaasti valaistuun maneesiin jonossa ratsastaessamme meitä odottaa puomit laukkavälein. No, ei haasteita ilman hupia: siispä stressaamisen sijaan tarraan toisella kädellä pystyharjaan ja odotan, mitä tuleman pitää!
Torstai: Maastakäsin, opetus
Hajoittelimme tänään näyttelytystä sekä hieman juoksutusta. Tunti aloitettiin maneesissa. Hoitajilla oli kypärät päässsään ja raipat käsissään. Hevosen varustuksiin kuuluivat suitset. Aluksi harjoiteltiin reippaan, rennon näyttelykäynnin hakemista. Ratsastajan tuli pysyä omalla paikallaan, hevosen kaulan puolivälissä. Hevosen tuli kulkea vetämättä ja jäämättä jälkeen.
Pysähdyksissä sai käyttää ääniapua, mutta oli toivottavaa, että hevonen seuraa taluttajaansa ja pysähtyy, kun taluttajakin. Ravissa taluttajan tuli juosta kovaa ja hakea hevoselle rytmi, jossa ravi todella liisi. Raippaa sai käyttää apuna, jos hevonen ei heti totellut.
Pysähdyksessä eli rakennearvioinnissa hevosen tuli pysyä paikoillaan, kaikki jalat näkyvissä ja pää ryhdikkäässä asennossa. Taluttaja voi nostaa raippaa hevosen silmien edessä, jotta se seuraa katseellaan raippaa ylös.
Lopuksi harjoiteltiin juoksutusta. Varsinkin selkeiden ääniapujen kanssa hoitajat saivat tehdä töitä. Jokainen sai vuorollaan esittää pätkän juoksutusta.
Torstai: Maastakäsin, itsenäinen harjoittelu
Torstai: Yömaasto
Haukotutti. Seisoin toimiston edessä jakamassa otsalamppuja ja heijastinliivejä ratsastajille. Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta kun olin herännyt puoli kuudelta, tuntui väsymys jaloissa sekä päässäkin.
- Miten tää tulee? kuului iloista hikertelyä, ilmeisesti otsalamppuun liittyen. Kiristin lampun remmin muutaman leiriläisen kypärään kiinni ja siirryin sitten kohti Toivon karsinaa. Toivo oli hyvä vetohevonen, varma ja pehmeä, maastossa sellainen puoliautomaatti.
Ennen kymmentä oli koko leirijoukko vallannut tallia edustavan pihan. Otsalamput välkkyivät kelmeinä, toiset kirkkaammin, osasta alkoi ja patterit vedellä viimeisiään.
- Menemme ensin pimeille poluille. Hevoset näkevät pimeässä paremmin kuin ihmiset ja nämä ovat niille tuttuja maastoja, joten normaalia ratsastusta vaan, sanoin. - Poluilla kevyt istunta ja hevosille ohjaa, jotta saavat hyvin liikuttua kivien ja kantojen yli.
Lähdimme kohden pimeää metsää. Pusikosta kuuluvat rasahtelut sekä epätavallinen ratsastusaika sai osan hevosista hieman tärisemään, mutta suurelta osin meno sujui rauhallisesti. Pehmeän, havunneulojen peittämän, leveämmän metsätien kohdalla nostimme ravin. Sen jälkeen käännyimme polulle, jossa ratsasajat saivat olla tarkkoja väistellessään pimeässä oksia. Polu jälkeen oli vuorossa hiekkatietä, jolla laukkasimme. Toivo kulki tasaisesti ja ehdin vilkaista muutaman kerran taakseni varmistaakseni, että kaikki pysyivät mukana.
Valaistujen polkujen alettua siirsimme käyntiin ja pyysin antamaan hieman löysempää ohjaa, jotta hevoset saisivat venytellä ennen yöpuulle menemistä. Saavuimme tallille reippaan tunnin lenkin jälkeen. Leiriläiset vaikuttivat jo väsyneiltä ja aika hiljaisissa merkeissä saattelimme hevoset talliin ja jokainen sai antaa vielä yöheinät hoidokilleen.
Yömaasto - Selena:
Päivällä olimme harjoitelleet maastakäsittelyä ensin opastuksella ja sitten itsenäisesti. Pella oli tottunut ja kiltti käsiteltävä, joten harjoitukset olivat sujuneet hyvin. Nyt oli kuitenkin yömaaston vuoro.
Olimme Anthonin ja Tarun kanssa vain harjailleet ponit pikaisesti ja varustaneet ne. Nyt olimme pukeutumassa otsalamppuihin ja heijastinliiveihin. Johtajamme, Anne, haukotteli jakaessaan lamppuja ja liivejä. Kaikilla oli takana rankka päivä, mutta Anne sentään joutui hoitamaan tallin kaksin Jaakon kanssa, ja se vei varmasti voimia. Itse saatoin olla ylienerginen senkin takia, että vapaa-ajan olimme Inkun, Tarun, Lovvun, Ansqun ja Pinjan kanssa käyttäneet herkkujen mussuttamiseen ja kikattamiseen. Kaikilla kuudella oli siis jonkinasteinen sokerihumala, missä ei sinänsä ollut mitään uutta, ainakaan minun tai Inkerin osalta.
- Anneee, miten tää tulee? Inkku kikatti.
- Vitsin polli, tällee, opastin muka viisaana, mutta onnistuin sotkeutumaan lamppuun jo ennen, kun sain sitä edes päähän. - Apua, mä jäin jumiin!
Inkku ja Lovvu repesivät nauramaan ja Anthon ja muut vanhemmat katselivat meitä nuorimpia voi noita jonneja-ilmeellä. Inkku auttoi käteni irti otsalampusta ja saimme ne viritettyä päällemme. Lovvu puki heijastinliivin ensin väärin päin, mikä sai meidät taas repeämään nauruun.
- Heei, viittittekste jonnet rauhottuu? Pipsa hihitti. - Täs oltais niinko rattastaan lähössä.
- Aa, joo, sori, pitääpä yrittää päästä kyytille, Taru naurahti. Kiipesimme ponien selkään ja odottelimme, että Anne haki Toivon tallista. Sitten alkoi matka.
Lovvu ja Inkku olivat tietysti hännillä, mutta Siiri oli aivan takanani. Anne selitti aluksi jotakin reitistä ja hevosten hyvästä pimeänäöstä, mutta naisen lopetettua jouduin kysymään Anthonilta, mitä meidän oli käsketty tehdä. Poika pudisti päätään, mutta selitti sitten miten poluilla tuli ratsastaa. Toistin puheen shettisratsastajille, jotka nyökkäilivät kuin mitkäkin huippuoppilaat.
Pimeässä metsässä rasahteli ja se sai jotkut hevoset säpsähtelemään, mutta Pella oli kulkenut samoja polkuja miljoonasti ennenkin eikä paljoa piitannut. Taputin sitä kaulalle.
Saavuimme leveämmälle metsätielle ja siirsimme hevoset raviin. Pella tuntui reippaalta, muttei yrittänyt pinkoa Taigan ohitse. Keventelin rauhalliseen tahtiin ja sanoin silloin tällöin Inkulle jotain, mutta pääasiassa yritin vain nähdä jotain otsalamppuni valokeilan avulla. Olin sattunut saamaan hiukan huonopatterisen lampun, mutta valoa riitti vielä jonkun verran.
Kävelimme kapean polun, jossa saimme totta vie väistellä oksia. Niitä ei edes pimeässä nähnyt, ennen kuin oli pakko viimeistään syöksyä ponin kaulaa vasten.
Polun jälkeen tulimme hiekkatielle ja nostimme laukan. Minun ei tarvinnut kuin nousta kevyeeseen istuntaan ja napata harjasta kiinni, Pella hoiti loput laukkaamalla tasaista tahtia Taigan perässä. Nautin tuulenviristä ja ylipäätään tilanteesta. Laukkasuora loppui liian pian, mutta silloin alkoivat myös valaistut polut - kreivin aikaan, sillä juuri silloin otsalamppuni patterit sanoivat heipat ja lamppu sammui. Kävelimme loppumatkan tallille valaistuja polkuja. Tallilla riisuimme ratsut ja saimme antaa niille yöheinät. Päivä oli ollut rankka, mutta eihän kello ollut vielä mitään - mökkeihin päästyämme alkoivat bileet.
- Hei, lämmitetääks sauna? Pinja hihkaisi.
- Jooei, se olis lämpimänä vast joskus puoli kahdelta! hihitin.
- Haittaakse? Huomenna alkaa ohjelma vasta kaheltatoista, Inkku maanitteli.
- Hei te ootte hulluja! Lovvu hihitti.
- You don't say? kikatin.
Jotakuinkin tähän tahtiin jatkui keskustelu siihen asti, että väsyimme liiaksi ja kuukahdimme vuoron perään sänkyihimme.
Yömaasto - Linnea:
Venyttelen käsiäni , vaikka en tunne itsessäni lainkaan väsymisen merkkejä. Monet muut haukottelivat ja jotkut jopa ihmettelivät pirteyttäni. Syy siihen oli että olin yökukkuja : pidin myöhään valvomisesta ja myöhään aamulla nukkumisesta. Yö ja sen pimeys oli mun juttu.
Siksi myös yömaasto kiehtoi minua ja vielä eri tavalla kuin pimeässä tähtien tiirailu, sillä siihen yhdistettiin ratsastus : rakastin molempia ja yhdessä niistä tuli minulle kuin jättipotti tai voi käyttää myös lausetta "kaksi yhden hinnalla" tapaus.
Varustettuani Sentin kiiruhdan toimistolle, jossa Anne jakeleekin kaikille otsalamppuja sekä heijastinliivejä.
-Iskikö väsymys? kysäisen naiselta ottaen vastaan lampun ja liivin.
Joillakin tuli ongelmia otsalampun kanssa, mutta itse onneksi sain rivakasti laitettua sen päähäni ilman muita probleemeja.
-Huomaako sen noin selvästi? Anne kysäisee hymyillen ja pukee ylleen heijastinliiviä. Myös minä sujautan sen takkini päälle nopeasti.
-Ei silleen hirveen paljon, mutta senverran että sen jotenkin huomaa, naurahdan.
-No se tekee paljon kun herää jo puoli kuuden maissa aamulla, nainen hymyilee väsyneen oloisesti edelleen. -Mutta jospa piristyisin sitten ulkoilmassa.
Pyrähdän uljaan ratsuni luokse ja lähden taluttamaan sitä muiden perässä pihamaalle.
Kaikki nousevat hevostensa selkään ja alkavat sytyttämään otsalamppujaan. Itse huomaan lamppuni käyvän himmeämmin kuin muiden ja melkein tottuneesti kopsautan lamppua kädelläni. Eihän se auttanut mitään, mutta niin minä yleensä tein rikkinäisen koneeni kanssa, jos se sammui yllättäen ja sen voin sanoa että menetelmä toimi hyvin.
Toki tyhmänä kopsautin lamppua, sillä sehän oli otsassani ja samalla tietenkin kolautan otsaani...tyhmä minä.
-Heh, Salma naurahtaa toimintatavalleni kun huomaa minunkin tajunneen asian lampusta...
-Menemme ensin pimeille poluille. Hevoset näkevät pimeässä paremmin kuin ihmiset ja nämä ovat niille tuttuja maastoja, joten normaalia ratsastusta vaan, Anne neuvoo jonon ensimmäisenä ratsastaen Toivolla. -Poluilla kevytistunta ja hevosille ohjaa, jotta saavat hyvin liikuttua kivien ja kantojen yli.
Pian koko poppoo lähti liikkeelle kohti pimeitä metsäpolkuja.
Metsässä kuului epätavallisen hyvin jokainen ääni ja oksien rasahdellessa kauempana Sentti jännittyy katsoen äänen suuntaan valmiina ampaisemaan pakoon.
Itse pysyn täysin rentona ja saan orhipojankin rauhoittumaan aivan helposti. Ehkä puiden lomassa oli kettu tai jokin muu pieni eläin, sillä oksien räsähtämisääniä kuuluu useammankin kerran, jolloin muut hevoset aloittavat hermoilun. Pian muiden onneksi oksa-äänet loppuvat ja kaikki jatkavat matkaa turvallisin mielin.
Pian saavuimme hieman leveämmälle havunneulojen peittämälle tielle ja Anne antaa edestä ohjeen nopeuttaa vauhtia. Hevoset ravasivat intoa puhkuen toistensa perässä ja jopa Senttikin korskahteli tyytyväisenä. Innokkaimmat ratsut heittivät takapäätään ilmaan, mutta kaikki pysyivät hyvin kyydissä.
Jouduin antamaan pari kertaa puolipidätteitä kullanhohtoiselle ratsastettavalleni, sillä se meinasi ottaa vähänväliä pieniä laukka-askeleitakin.
Pian ravipätkä loppuu ja Toivo Anne selässä johdattavat meidät takaisin pimeään metsään. Jouduimme todenteolla väistelemään matalalla roikkuvia puiden oksia ja asiaa vaikeutti pimeässä oleminen. Tokihan kaikilla oli lamput, mutta aivan pienimpiä oksia ei ehtinyt välttämättä väistämään niiden tullessa yhtäkkiä eteen.
Kiven takaa lehahti lintu lentoon ja Sentti tekee pienen loikan vastakkaiseen suuntaan pysähtyen kuin seinään. Pari muuta hevosta seuraa Sentin esimerkkiä, mutta aivan pian kaikki ovat taas jonossa jatkamassa matkaa.
Metsässä oli ihana tunnelma hevosten kavioiden kopsuessa maata vasten ja muutenkin pimeyden vangitsema hiljaisuus.
Hengähdän syvään nauttien joka hetkestä täysillä.
Kohta saavumme uudelle hiekkatielle ja kaikki saavat nostaa laukan. Piti mennä rauhallisesti, mutta Sel ZEL olisi mielellään mennyt hieman kovempaakin. Kohta se kuitenkin tyytyy rauhallisempaan menoon ja sekin näyttää pitävän erikoisesta maastolenkistä.
Yömaasto oli sujunut hyvin ja pian joudumme siirtymään takaisin käyntiin valaistujen teiden alkaessa.
Kaikki löysäävät Annen pyynnöstä ohjia ja kävelemme rennosti kohti tallia.
Tunnin kestävän maastolenkin jälkeen hoitajat vievät hevoset talliin riisuen niiltä varusteet. Itse ehdin sen jo tehdä ja käväisen huuhtelemassa kuolaimet palauttaen ne omallepaikalleen.
Pölyharjan avuin harjaan orin pikaisin liikkein ja lopuksi saamme heittää hevosille iltaheinät. Sentti alkaa heti rouskuttamaan iltaruokiaan ja itsekin ajattelin meneväni yöpuulle. Haukottelen hiljaa - taisi väsymys olla tarttuvaa? ...vai mitä?
Yömaasto - Fiia:
"Yää, täällä on kylmä", ovat ensimmäiset sanat, jotka saan ulos suustani kun mökkiporukkamme astuu ulos Jaakon yksiöstä. Ulkona on säkkipimeää ja minua väsyttää enemmän kuin aamulla herätessäni, vaikka kello ei ole käytännössä vielä mitään.
"Kyllä se siitä lämpenee kun tarvotaan karanneiden hevosten perässä pitkin metsiä", Reega ennustaa pahaneteisellä äänellä.
"Teidän muiden hevoset sentään erottuvat pimeässä", huokaan.
"Vähän seikkailumieltä nyt", Linnea käskee pirteällä äänellä. "Ei tällaista ihan joka päivä tehdä."
Otamme tytön neuvot kuuleviin korviimme ja lähdemme loppujen loppuksi yllättävän reipppaasti tallia kohden. Toimiston edustalla Anne jakelee heijastinliivejä ja lamppuja nuoremmille, ja me liitymme jonon jatkoksi.
Viriteltyämme aikamme lamppuja kypäriin ja liivejä takkien päälle hajaannumme hoitamaan hevoset lähtökuntoon. Elmo on pyörinyt puruissa, mutta kaikeksi onneksi ne lähtevät sen kuivasta jo selvästi pörröisemmästä karvasta helposti pyyhkäisemällä. Ruuna vaikuttaa hivenen happamelta, kun se huomaa, etten olekaan tuomassa sille heinää.
"Häntä pystyyn, ukkeli", hymyilen ponin jurotukselle. "Mennään seikkailemaan."
Elmo ei vaikuta sen reippaammalta, mutta minä alan jo innostua. En edes muista, milloin olen viimeksi ratsastanut yöaikaan. Kai se olis joku nuorempana ratsastusleirillä, ehkä silloin kun kävin vielä muiden tallien kesä- ja talvileireillä. Viime vuodet Seppeleen leirit ovat riittäneet mainiosti - on helppoa, kun ei tarvitse sopeutua uusiin hevosiin ja opettajiin leirikavereista puhumattakaan. Seppeleeseen on aina helppo tulla ja keskittyä nauttimaan vain monipuolisesta ja laadukkaasta ohjelmasta.
Kymmenen aikaan olen saanut Elmon satuloita ja suitsittua, ja talutan sen muiden perässä tallipihalle. Kiristän satulavyötä ja ponnistan selkään lyhennettyäni jalustimia muutamalla reiällä. Elmo mulkoilee Britan alla steppailevaa Hyperionia ja seisoo rauhassa paikoillaan sen aikaa, että räpellän lampun päälle. Se onkin astetta himmeämpi yksilö, mutta onneksi kahdeksantoista hevosen letkasta ei ole helppo eksyä. Anne antaa ohjeita pimeässä ratsastamiseen ja painottaa sitä, että hevoset kyllä tuntevat nämä polut. Lähdemme matkaan pienempää polkua pitkin. Elmo kuuntelee korvat pyörien metsän ääniä, mutta minä luotan siihen, ettei se lähde Bonnien takaa mihinkään vaikka vähän jänskättäisikin.
Isommalle metsätielle päästyämme siirrämme hevoset raviin. Elmo tuntuu pirteältä ja innokkaalta, mutta kuuntelee pidätteitä ja toimii hipaisunäppäimillä muutenkin.
"Otetaan käynti", Anne huutaa ja letkasta toistetaan käsky säännöllisin väliajoin. "Mennään polulle taas. Varokaa oksia!"
"Niin mitähän oksia?" takani tuleva Taru ihmettelee. "En mä näe mitään oksia."
"Ai", Miira parahtaa muutaman hevosen päässä edessäni. "Ei niitä ilmeisesti näekään!"
Sen toden teolla saamme huomata. Lehdettömiä koivunoksua ei todella näe ennen kuin ne osuvat jo kasvoihin. Muutaman puun hyökkäykseltä pelastun kumartumalla Elmon kaulaa vasten sillä sekunnilla kun Salma Bonnien selässä sukeltaa viime hetkellä alas, mutta välillä sekään ei pelasta minua.
Oksapolulta selvittyämme Anne kehottaa valmistelemaan laukkaa. Koko jono sähköistyy saman tien. Elmo ravaa suurin piirtein paikallaan, kun yritän pidellä sitä tarpeeksi kaukana Bonnien hännästä. Paine purkautuu muutaman sekunnin päästä siitä, kun Anne siirtää Toivon laukkaan. Suomenhevosen johdolla kunnioitusta herättävän pitkä letkamme jymistää menemään pitkin leveää hiekkatietä. Mitään ei näe, mutta ei tarvitse nähdäkään - minä tunnen Elmon hengityksen jalkojeni alla, tunnen sen innon ja kuulen, kuinka muutkin kuin minä nauravat itsekseen. Eksoottista, mutta vaan niin mahtavaa!
Torstai: Taru:
Torstaiaamu valkeni hyvin syksyisissä merkeissä. Supisin Inkerin kanssa, joka oli juuri herännyt, kuten minäkin. Pikkuhiljaa koko poppoo oli valveilla, tosin hieman unenpöppyröisinä. Laskeuduimme sängyistämme ja aloimme vaihtamaan vaatteita. Jokainen harjasi hiuksensa, jonka jälkeen mentiin syömään.
Syönnin jälkeen lähdimme laittamaan hevosia valmiiksi maastakäsintyöskentelyä varten. Humu oli omaan tapaansa varsin rauhallinen, vaikka se hieman niskuroi suitsien laitossa. Kun kaikki hoitajat olivat laittaneet kypärät päähän ja ottaneet raipat mukaan, pääsimme lähtemään maneesiin.
"Eli tänään on maastakäsintyöskentelytunti. Siinä siis yritätte saada kontaktin hevosiinne, näin maastakäsin. Ensin aloitetaan reippaan ja hyvän näyttelykäynnin hakemisella, uskon että kaikki saavat sen esille. Muistakaa, että pysytte itse paikallaan, hevosen kaulan puolivälissä ja hevonen kulkee vierellänne kiihdyttämättä tai jäämättä jälkeen." Anne selosti meidän kuunnellessa tarkoin. Hain Humulle hyvän käynnin, vaikka se meinasikin hieman kiihdyttää eteenpäin.
Pysähdyksetkin onnistuivat, tosin jotkut hevoset olivat hieman liian innokkaita eivätkä sitten heti pysähtyneet. Kun kaikki oli kuitenkin kondiksessa, päästiin jatkamaan tuntia ravissa. Humulla ei ollut mitään vaikeuksia ravata, vaan sain sen melkein heti ravaamaan liidokkaasti ja ryhdikkäästi. Sain tosin juosta aika lujaakin, jotta se pidensi askeltaan eikä jäänyt tikittämään paikalleen.
Seuraavaksi saimme kokea olevamme näyttelyissä, koska nyt meidän piti saada hevonen seisomaan ryhdikkäästi, pää korkealla ja kaikki jalat näkyvissä rakennearviota varten. Humun pää notkotti aluksi, mutta raipan vienti ylöspäin sai Humun seuraamaan raippaa katseellaan ja siten Humukin oli täydesä rakennearvioasennossa.
Jokainen hoitaja sai kokeilla kerran juoksutusta. Kaikilla meni oikein mallikkaasti, tosin selkeät ääniavut tuottivat vaikeuksia. Kun juoksuttamisesta oli selvitty, pääsimme harjoittelemaan itsenäisesti maastakäsin työskentelyä.
Torstaipäivä sujui oikein rattoisasti ja hyvin. Seppeleen leireillä oli aina hauskaa, enkä voinut kieltää etteikkö tälläkään leirillä olisi lystiä. Vielä monta ihanaa päivää edessä, nythän oli vasta torstai. Yömaasto oli taatusti leirin kohokohta, ja Humu käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka olikin pimeää yms.
Perjantai: Anthon:
Avaan silmäni vaikeasti ja samalla vaikeroiden, etten jaksaisi millään herätä. Tytöt jonottivat jo vessaan vaihtamaan päivävaatteita, kun minä olen puoliunessa sängyssäni peittoni suojassa. Peitto vetäistään päältäni ja kehoni värähtää kylmästä viimasta. Aukaisen silmäni ja murahdan Miiralle pienesti, joka nauraa peittoni sylissä.
- Oikeeeeesti. Mulla on kylmä, parkaisen toiselle, mutta tuo ei luovuta. Joten lösähdän takaisin makuuasentoon ja käännän paljaan selkäni tyttöjä kohden.
- Anthon oikeesti nyt ylös! Soffi karjaisee korvani vieressä.
- Hätkähdän ja nousen ylös tivaten:
- Nainen soikoon, mullahan menee tätä myötä kuulo! Tytöt nauravat, mutta minua ei huvita näin aamusin yhtään, koska kun tuli valvottua yöllä kolmeen asti kännykällä facebookissa. Olisi pitänyt noudattaa tyttöjen tapaa ja mennä nukkumaan sillon kahentoista maissa.
Kaivan laukkuani ja otan sieltä sinisen pitkähijaisen paidan. Katsahdan ikkunasta ulos ja ilma on sateinen. Vetäisen paidan päälleni ja otan ratsastushousut mytystä sänkyni jalkopäästä vetäisten ne päälleni. Laitan myös ratsastus sukat. Kun kaikki ovat pesseet hampaat ja tehneet muutenkin aamutoimet loppuun, lähdemme kaikki kohti päärakennusta aamupalaa hamuten.
Sisään astuessamme Mappe huudahtaa:
- Nälkäiset… Hän ei kerkeä sanoa loppuun kun tokaisen väliin:
- Ja väsyneet! Jotkut naurahtaa ja Mappe jatkaa:
- Möröt tulevat ahmimaan kaiken ruuaan.
Aamupalaa syödessämme juttelemme kaikkien kesken eilisestä. Asia vaihtuut tämänpäiväiseen maastakäsinopetustuntiin.
- Joo-o, harjoittelemme näyttelyyn valmistautumista ja juoksutusta, Anne kertoo hymyillen. Kun kaikki olivat saaneet syötyä lähdimme takaisin mökkeihimme. Harjasin tukkani, jotta se ei näyttänyt ihan hirveältä sekamössöltä. Kokoonnuimme yhdeltätoista kaikki päärakennukseen takaisin.
- Tunteeko ihan jokainen nyt toisensa aivan prikulleen tarkasti, muutakuin nimeltä? Anne kysyy. Pudistelemme päätämme, sillä oli mahdotonta tuntea kaikkia ihan läpikotaisin. Anne näyttää meille vessapaperirullaa ja jatkaa:
- Ottakaa tästä niin paljon vessapaperia, kuin tarvisitte vessassa käyntiin. Moni ihmettelee touhua, mutta ottaa parikolme palaa. Jotkut ottavat taas hieman enemmän. Inkeri ja Selena rupeavat leikkimään ja ottavat molemmat läpällä 20 palasta. Itse otin vain yhden, sillä tiesin, mitä homma tulee olemaan, koska olemme olleet tätä tutustumisleikkiä koulussakin.
- Seuraavaksi kerrotte itsestänne niin monta fatkaa, kuinka monta paperia otitte! Selena ja Inkeri parahtavat kovaan ääneen ja muut repeävät täysillä nauruun. Kun vuoroni tuli, niin näytän yhtä paperinpalaa ja sanon: Mulla on koira. Se on bullterrieri Cres. Leikimme muitakin tutustumisleikkejä ja saime tietää uusia piirteitä jokaisesta.
Anne päästi meidän puoli yhdeltä takaisin mökkeihimme ja kehotti hakemaan hevoset sisälle niin, että kerkeää harjata huolellisesti ja laittaa suitset. Satulaa ei tarvisisi. Lähdin hakemaan Taigaa tarhasta vartinyli yksi ja aittaan tullessani Taru sekä Selena harjailivatkin jo hoitohevosiaan. Rupean myös harjailemaan Taigaa huolellisesti.
Maneesiin tullessamme meillä oli kypärät päässä ja raipat mukana, niin kuin Anne oli pyytänyt ottamaan.
- Aloitamme näyttelystä –sopivan käynnin hakemisesta. Teidän tulee pysyä hevosen rinnalla, hevosen kaulan puolivälissä. Hevosta ei saa vetää perässään, eikä saa itse jäädä hevosen jälkeen. Aloitetaan sillä, että lähdette kävelemään. Minä tulen neuvomaan jokaista yksitellen. 17 hevosta ja hoitajaa/omistajaa kävelivät hevostensa kanssa maneesissa uraa pitkin. Piti olla todella tarkka, nimittäin tilaa ei ollut paljoa. Anne lähti kiertämään ja neuvomaan meitä yksitellen. Vuoroni oli seuraavaksi Selenan ja Pellan jälkeen.
- Noniin, Anthon, Anne sanoo ja tarkkailee hetken kävelyämme.
- Ihan hyvä, mutta pysy hieman taaempana. Muista olla puolivälissä hevosen kaulaa. Muuten oikeen hyvä, hän jatkaa. Nyökkään ja korjaan virheeni.
Seuraavaksi oli pysähdysten vuoro ja Anne kertoo, että ääniapujen käyttö oli sallittua, mutta ei toivottua. Taiga pysähtyikin samaan tahtiin niin kuin minä, eikä tarvinnut käyttää erillisiä ääniapuja. Ravissa jouduin käyttämään hieman raippaa, jotta saimme hyvän tahdin, eikä minun tarvinnut vetää Taigaa perässäni. Rakennearvioinnissa onnistuimme hieman hakemisen jälkeen oikein mainiosti.
Juoksutus osuus oli helppo, sillä olinhan sitä aikaisemminkin tehnyt Taigan kanssa. Eli vuoromme onnistui oikein hienosti ja kehuinkin Taigaa todella paljon. Annen opastuksen jälkeen porukka hajaantui puoleksi kentälle ja puoleksi maneesiin ja rupesimme harjoittelemaan itsenäisesti näitä. Itse jäin maneesiin ja harjoittelin ravi- ja rakenneosuutta.
Päästän Taigan irti muiden ponien mukaan tarhaan. Maastakäsin tunti oli mennyt mielestäni suht. koht. mukavasti ja opin paljon uutta, sillä näyttely ei ollut mikään vahvin lajini. Viideltä olikin päiväruoka ja koko porukka lähti tyytyväisenä syömään.
Koko leiriporukka istuu syömässä iltapalaa. Kello on jotain puoli kahdeksan.
- Minulla on pienimuotoinen yllätys teille, Anne sanoo ja herättää jokaisen huomion. Katseet suuntautuvat Anneen ja syöminen loppuu hetkeksi.
- Kokoonnutaan puoli kymmenen aikaan toimistoni eteen, Anne jatkaa, eikä kerro enempää asiasta, vaikka jotkut sitä kerjäävätkin. Katsomme toisiamme kummaksuen. Sisässäni pieni hiiri kipittelee vatsasan tienoilla ja se tarkoittaa jännitystä. Olen hieman jännittynyt tulevasta, mitä Anne onkaan keksinyt. Kenties leirikaste? En hirveästi piitannut leirikasteista, koska oli pahoja kokemuksia.
- Mitäköhän Anne on keksinyt meille? Britta kysäisee iloisella äänellä. Kohautan olkiani, sillä kaikki mietimme ihan samaa.
- Ehkä meillä on leirikaste, tokaisen vaivaantuneena, sillä en oikiasti pitänyt niistä yhtään. Kun olin ensimmäistä kertaa leirillä sain hevosen lantaa päälleni. Sen jälkeen en ole osallistunut yhteenkään kasteeseen milläkään leirillä.
- Nii tai sitte se voi olla joku leikki tai jotain? Soffi ehdottaa ja myöntäilemme. Leikki kuulosti kaikista järkevimmiltä.
Kun kello näytti vähän vaille puolikymmentä, lähdimme keittiömökkiporukkamme kanssa toimistoa kohden. Siellä muut olivatkin jo. Anne aukaisi toimiston oven ja hänellä oli pahvilaatikko sylissään. Anne ojensi meille jokaiselle sieltä heijastinliivit ja otsalamput.
- Nyt lähdemme yömaastoon! Anne hihkaisee iloisena. Puheensorina alkaa ja kaikki ovat intoa täynnä. Mahtavaa, että pääsemme yömaastoon omilla hoitsuillamme. Anne oli ehkä ainoa, jota näytti pienesti väsyttävän.
Laitan otsalamppuni päälle ja nousen Taigan selkään. Tämä oli hieman ihmeissään, sillä tähän aikaan oli jo saanut olla ihan rauhassa karsinassaan. Taiga ei kuitenkaan hätäillyt tai hötkyillyt turhia. Taputan sen kaulaa ja hymyilen.
Lähdimme ensin poluille ja Anne opasti meitä antamaan ohjaa ja olemaan kevyessä istunnassa. Teimme työtä käskettyä oikein mallikkaasti. Pari hevosta oli hieman jännittyneinä oksien raksahtelusta, mutta ei kukaan lähtenyt käsistä. Pääsimme maastoreissun aikana jopa laukkaamaan hiekkapolulla. Pimeässä, vain otsalamppujen valo heijastui maahan. Tallillepäin kävelessä annoimme hevosten venyttää kaulaa. Hypähdän alas Taigan selästä ja taputan tätä hienosta maastoreissusta. Yömaasto oli kyllä ihan huippu. Haukottelen, sillä uni alkoi tulla väkisin mieleeni. Puran Taigan pois ja suukotan sitä vielä turvalle hyvänyön toivotukseksi.
Perjantai: Poniagility & Riimulla ratsastus tarhassa
Perjantai: Vauhdikas maastoratsastus
Kartta tulossa
Topi kärjessä kävelimme koko leirijoukon kanssa kohti syksyisiä maastoja. Tämän maaston oli tarkoitus testata hieman ratsastajien ja hevosten kestävyyttä. Paljon vauhtia tällä pitkällä lenkillä olisi luvassa.
Siirsimme hevoset pian raviin ja lähestyimme maastoesteitä. Kun pääsimme maastoesteille jokainen sai hypätä vuorollaan viisi estettä, jotka olivat kohtalaisen helppoja. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa etelään. Nostimme laukan ennen, kun saavuimme Liekkijärven uimarannalle vievälle tielle.
Uimarannan tiellä ravasimme siirtäen hevoset muutaman kerran käyntiin autojen meidät ohittaessa. Ennen uimarantaa käännyimme peltotielle, jolla laukkasimme kevyessä istunnassa. Peltotieltä käänsimme hevoset hieman mutaisen pellon kautta käynnissä kohti kyläkauppaa.
Kyläkaupalla oli hiljaista. Siirsimme hevoset taas raviin, kun ratsastimme Reittiläntietä kohti asvaltoitua päävaäylää. Reittiläntie oli pitkä, välillä laukkasimme muutaman pätkän, välillä otettiin käyntiä. Kun saavuimme asvaltille, pyysin kaikki käyntiin. Tallille oli matkaa, ja mahdollisuuksien mukaa ratsastimme tien vierellä pelloilla.
Saavuimme tallille jalat keventelystä väsyneinä.
Perjantai: Miira:
Oli kummallista ajatella, että oltiin jo Seppeleen huippuhauskan palkintoleirin puolivälissä. Leiri oli mennyt melko sujakasti, ainakin kaksi viimeisintä päivää. Sunnuntai tuntui lähestyvän aivan totaalisesti liian nopeasti, mutta uskottelin itselleni että kyllähän tätä aikaa vielä riitti. Myntti oli toiminut leirin ajan hyvin vaihtelevasti, mutta olin silti tyytyväinen siihen että olin saanut viettää sen kanssa laatuaikaa. ...vaikka olinkin lentänyt selästä ja erimielisyyksiä oli ollut.
Tallipihalla kipusin Myntin selkään vanhalta kaljapullokorilta ja tyytyväisenä töksähdin satulaan. Kiristin vain vyön muutamalla reiällä ja sujautin valmiiksi sopivat jalustimet jalkaani. Vedin päälleni vetämän tummansinisen takin kauluksen leukaani ja asettelin itseäni paremmin satulaan. Viereeni parkkeerannut Loviisa hymyili iloisesti urhean Pampulansa selästä.
”Pitäkää sopivat välimatkat ja muistuttakaa jos jäätte jälkeen. Otetaan nyt vapaa järjestys, joten olkaa valppaina ettette mene liian häntään. Ja katsokaa vähän kenen taakse menette”, Anne neuvoi ja lähti etenemään Topin kanssa. Iso ori käveli valppaana maastoreitillä. Jotakin puheensorinaa matkassamme oli, mutta kukaan ei pitänyt kovaa ääntä: useilla meistä taisi olla pieniä ääniongelmia viimeöiden sekoiluista ja naurukohtauksista..
Ihailimme käyntipätkällä upeaa ruskaa ja luonnon syksyistä kauneutta. Maastot olivat vielä melko märkiä sateesta, mutta hevoset eivät onneksemme liukastelleet muutamia yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta. Myntti pärskähti innoissaan kun nostimme raviksi. Tamma oli hetkessä edessä kulkevan Reinon takamuksessa, mutta kun Ansqukin sai hevosensa vauhtiin, olivat etäisyydet automaattisesti hyvät. Ravatessa Myntti tuntui hieman hassulta, todella jäykältä siis. Menimme hieman reippaammin kohti maastoesteitä, joten pikkuhiljaa tammakin alkoi kulkea vapaammin ja pehmeämmin. Pian näimmekin jo maastoesteitä ja hevoset alkoivat pärskähdellä innosta.
”Jokainen hyppää viisi estettä. Rennosti vuorotellen”, Anne ohjeisti ja näytti kerran Topin kanssa mallia matalalla tukkiesteellä. Se ylittyi upealla, kaarevalla loikalla jonka jälkeen Topi pärskähti tyytyväisenä. Olimme Myntin kanssa kolmansia ja saimme hypätä muutaman tukkiesteen.
”Ja Miira, tule ihan rauhassa. Voit hypätä vaikka ravissa jos haluat, nää on senverta matalia, että kyllä Myntti siihen pystyis, jos vaan tarpeeksi vauhtia on”, Anne hymyili katsellessaan tarkasti kun ravasin tamman kanssa ensimmäiselle esteelle. Sen jalat pyörivät lähestyessämme, mutta pidätteillä se hyppäsi rauhallisesti ja laskeutuikin melko pehmeästi. Seuraavalle esteelle nostin laukan. Otin kevyen istunnan laukassa hieman aikaisemmin ja pohkeilla avustaen ylitimme hieman korkeamman esteen. Anne ohjasi minut kahden päällekkäinasetetun tukin muodostamalle esteelle, jolle lähestyessä Myntti malttoi kuunnella apujani ja nätillä hypyllä loikkasi yli.
Hypättyäni vielä pari estettä lisää, Anne hymyili tyytyväisenä ja käski takanani kävelleen Humun vauhtiin. Palasin paikalleni ja annoin melko löysän ohjan hetkeksi. Heitin jalustimet jalastani äkkiä. Tamma pärskähti ja ravisteli päätään. Katselimme muiden hypyt mielenkiinnolla ja venyttelin samalla itseäni kurkottamalla korviin ja häntään. Matka ei kuitenkaan ollut vielä ohitse.
Kun kaikki olivat saaneet hypättyä, lähdimme kohti Liekkijärven uimarantaa. Rauhallinen rupattelumme keskeytyi kun Anne pysäytti jonon ja ohjeisti meitä laukkaan.
”Ei aleta kilpailemaan, vaikka hepat haluaisi. Eli jos on varma siitä, että heppa pääsee edellisen ohi, niin saa ohittaa, mutta älkää alkako rallikuskeiksi. Kaikki laukkaa niin ettei takanaolevien pidä sitten mennä kiitävää pomppuravia”, hän hymyili ja lähdimme etenemään.
”Laukka!” Anne huudahti hetken kuluttua. Useat hevosista tunnistivat huudon ja lähtivät heti liikkeelle. Napautin Mynttiä pohkeilla pariin kertaan ja sitten raipalla, niin johan lähti. Tamman laukka oli aluksi epätasapainoista ja jalat tuntuivat olevan rusetilla, mutta hetken kuluttua asetuin aloilleni ja laukka tuntui vain keinuttavalta.
Laukkasimme mukavan matkan, niin että kaikki pääsivät irrottelemaan. Jono ei ollut muuttunut paljoa, joskin isoimmat hevosista olivat päässeet etuosaan ja pienemmät jääneet taaemmas. Ravasimme tiellä taputin tammaa hyväntuulisesti. Vastaan huristeli musta mersu, joten otimme käyntiin ja Anne pyysi käsimerkillä autoa hidastamaan. Myntti hypähti kävellessän pörisevän auton ohitse ja olin horjahtaa alas äkkiliikkeen voimasta, mutta upealla tasapainollani pysyttelin kyydissä. Auton jäätyä taaksemme, kuulin vain sen matalaäänisen moottorin laulavan ja tien rahisevan pyörien alla. Kaahareita täälläkin, hmph. Muutama muukin auto sattui tulemaan vastaan, mutta ne putputtivat valmiiksi jo sitä vauhtia, ettei niiden tarvinnut hidastella.
Otimme hetkeksi käyntiin siirtyessämme peltotielle. Taputin jälleen kerran Mynttiä ja sain vastaukseksi pään nytkähdyksen pärskähdyksen ohella. Tamma alkoi tuntua melko notkealta ja selvästi odotti, että pääsisimme laukkaamaan niin kovaa kuin jaloistamme pääsisimme. Huokaisin ja venyttelin vuorotellen käsiäni pyöritellen. Anne kääntyi Topin satulassa ja hymyili leveästi.
”Kyllä te saatte käyntipätkillä vähän puhua”, hän naurahti ja sai aikaan muutamia tirskahduksia. Pian juttelimmekin niitä näitä, muttei äänentaso ollut silti kova. Muunmuassa satulahuopien syysvärit olivat yksi isommista puheenaiheista – oliko se oikeasti tummanpunainen vai liila?
”Nyt tytöt – ja Anthon -, laukkaamme kevyessä istunnassa. Tässä saadaan irroitella ja mennä niin kovaa kuin lähtee. Jos tuntuu, ettei ratsu ole hallinnassa, pidätteet ja raviin. Jatkakaa sitten laukassa”, Anne totesi vihdoin. Vatsassani muljahti: ajatuskin siitä että Myntti vauhkoontuisi, sai minut värähtämään. Taputin sitä varovaisesti kaulalle ja valmistauduin henkisesti.
”Lähdetään! Laukka!” Anne huudahti. Myntti säpsähti hereille horroksestaan ja lähti kuin salama eteenpäin. Tuuli vain vikisi korvissa kun hevoset laukkasivat niin että sisäelimet vaihtoivat paikkaa. Jarrutin hieman Mynttiä ja sain kuin sainkin sen kuulolle. Kevyt istunta oli mitä helpoin. Loppujarrutuksessa Myntti liukui metrin verran mutaisuuden takia ja säpsähtikin sitä hieman.
”Sitten käyntiä eteenpäin. Hepat voi vähän nostella jalkoja ravinomaisesti, mutta antakaa kuitenkin aika pitkä ohja”, Anne hymyili ohjatessaan Topia mutaiselle pellolle.
Järjestys muuttui sekalaiseksi ja hevoset kävelivät ikäänkuin laumassa. Myntti pärskähteli ja itse kuuntelin hymyillen litisevää ääntä, kun hevosten kaviot osuivat pohjamutiin ja nousivat sieltä pois.
”Hui, toi laukka oli superhurjaa”, Catrina totesi Frankin selästä onnellisena.
”Yap. Mentiin kyl niin kovaa etten varmaan koskaan oo ennen menny”, Mappe virnisti.
”Mutta todellakin kaikki nauttii siitä!” Salma hymyili ja halasi epäilevästi luimivaa Bonnieta.
”Mut mihis nyt?” Taru kysyi edessä kulkevalta Annelta.
”Mennään kyläkaupalle päin ja sieltä sitten tallille”, Anne vastasi hymyillen.
”Guud. Oon jo aika puhki”, Anthon puuskahti Taigan selästä.
”Anthon, ei sitten kukaan muu”, virnistin ja huokaisin syvään.
Jatkoimme matkaamme kyläkaupalle ja iloinen puhe jatkui jälleen.
”Hui, aavemaista. En tykkää aaveimaisesta tunnelmasta, se on niin spooky”, Reega huikkasi oman suomenhevosensa selästä ja hymyili hieman vaivaantuneena.
”Täähän on pahamaineinen aavekapunki”, Selena pelotteli ja sai jotkut hihittelemään.
”Uskotaan, uskotaan”, Inkeri nyökkäili heilutellessaan jalustimista vapautettuja jalkojaan.
”Vois ollakkin! Nythän halloween lähestyy...tappajat ovat tulleet!” Pinja virnisti.
”Uskokaa hei, me ollaan senverran vanhoja ettei mee ihan kurkusta alas”, Britta naurahti.
”No kauhuleffat on kyllä aina sellasia aavemaisia ja suuri osa meistä ei tykkää kauhuleffoista... Siis kyllä jotkut tykkää mutta ei kaikki!” Pipsa muistutti viisaasti.
”Vielä puuttuu sellasia elokuvatehosteita niin tää on ku joku hylätty kaupunki. Vedetään vähän noita seiniä alas ja rikotaan akkunoita”, Linnea ehdotti.
”Hyvä idea”, Mappe naurahti ja heilautti punaisia hiuksiaan kypäränsä alta.
”Älkää lapset unohtako nyt niitä aivoja narikkaan. Tollanen ajattelu on ihan hullua”, Fiia naurahti ja nousi matalan ylämäen ajaksi kevyeeseen istuntaan muiden tavoin.
”Mun aivot pysyy ainakin hyvin tän kypärän alla”, Soffi totesi naurahtaen.
”Ravi!” Anne huudahti ja siirryimme yksi kerrallaan raviin. Kevensin minkä jaloistani pääsin, sillä tamman ravi oli jostain syystä todella kiireistä. Ravailimme tovin kunnes nostimme jälleen laukan. Laukkaa mentiin hetki, sellaista melko rauhallista laukkaa. Kaikki hevoset puuskahtelivat työntäessään itseään jaloilla eteenpäin. Otimme seuraavaksi käyntiä, jolloin jälleen mielenkiintoiset aiheet puuskahtelivat puskista suihimme.
”Kuinkakohan metriä lakunauhaa sais kympillä?”
”Mitä tapahtuis jos toi puu kaatuis tossa ja nyt?”
”Mikäköhän on mun ranteenympärys?”
”Löytyykö netistä ohjeet purukumin tekemiseen?”
”Rajottakaa vähän”, Anne nauroi jonon kärjestä kuunnellessaan juttujamme.
Laukkasimme hetken jälleen, jonka jälkeen otimme pienen hektosen ravia.
”Nyt käyntiin kun tullaan oikeelle tielle”, Anne totesi ja siirryimme käyntiin. Hevoset pärskähtelivät uupuneina ja roikottivat päitään matalalla. Pääasiassa tien ympärillä oli leveää ojaa ja sitten peltoa, välillä erilaista ympäristöä, mutta välillä tuli kohtia joista pääsimme pellolle.
”Mennään pellolle ja ravataan siinä aika reippaasti. Meillä on kuitenkin tallille vähän matkaa. Ja voi siirtyä vähän sivummalle laukkaamaankin jos siltä tuntuu. Mutta kaikille yhteiseksi: käyntiin tuolla tuon katajan luona”, Anne totesi. ”Ja laukkaa saa nostaa vasta kun sanon niin.”
Jouduimme hyppäämään pienen ojan yli, mutta jokaiselta – myös shettiksiltä – se luonnistui hyvin. Pelto litisi hieman, mutta vähemmän kuin äskeinen pelto.
”Ravi!” Anne huudahti. Lähdimme liikkeelle ravissa, jossa hevoset pärskähtelivät ja hidastelivat. Myntti oli hieman hyytynyt, mutta muistuttelin sitä raipalla ja maiskautuksilla.
”Ja laukan saa nostaa!” Jonon kärjestä kuului ja muutamat poneista, sekä minä siirryimme sisemmäs pellolle. Annekin nosti laukan mutta meni Topin kanssa hyvin rauhallisesti.
”Äää!” Britta inisi hieman vauhkoontuneen Hypen selästä. Hevonen loikki pitkiä hyppyjä ja piti päätänsä hätääntyneenä korkealla.
”Pidäte, pidäte, pidäte! Rauhoita!” Anne huudahti neuvoksi. Luojan kiitos, ystäväni sai komean ratsuna rauhoitettua ja palasi ravijonoon hengästyneenä. Me muut laukkasimme katajalle asti ja jäimme odottamaan perässä tulevia, joilla ei kuitenkaan kauaa kestänyt. Palasimme hetkeksi tielle ja siitä sitten takaisin pellolle, sillä siinä olisi mahdollista edetä vielä ravissa ja laukassa.
Tallilla hyppäsimme alas selästä ja talutimme valtavana vyörynä hevoset talliin. Myntti oli uupunut ja hikinen, joten pyyhin sen märällä mirkokuituliinalla vietyäni varusteet paikoilleen. Ruokimme hevoset parilla porkkanalla ja lähdimme porukkana valmistautumaan leiribileisiin.
Perjantai - Taru:
Nousin Humun selkään intoa täynnä. Odotin käsittämättömän paljon maastoesteitä ja vauhtia. Katselin epäluuloisen oloisena maastoreitin alkua - aika kuraiselta näytti. Kun kaikki olivat selässä, Anne lähti vetämään joukkiota Topin selästä käsin kohti maastoesterataa. Lehdet havisivat syystuulessa meidän edetessä käynnissä kohti syksyistä maastotietä.
Siirsimme hevoset raviin. Humun ravi oli tavallisen töksähtelevää, mutta en antanut sen häiritä. Maastoesteet lähestyivät pikapikaa ja tunnelma alkoi tiivistyä jännittäväksi. Anne kertoi, että jokainen sai hypätä viisi estettä, jotka olivat helppoa luokkaa. Kun minun ja Humun vuoro tuli, nostin sillä laukan ja etenin esteille. Humu ponnisti napakasti ja tuntui olevan hyvässä vedossa. Se pysyi täydellisessä tasapainossa esteen yllä ja vielä sen jälkeenkin. Suokki laukkasi rytmikkäästi, joka takasi täydellisen nautinnon tunteen. Esteiden jälkeen loistin kun Naantalin aurinko.
Jatkoimme matkaamme kohti Liekkijärven rantatietä. Nostimme laukan ja etenimme laukassa vähän aikaa. Sitten ravisimme ottaen välillä käyntipätkiä, kun autot ohittivat meidät. Humu liikkui rauhallisessa tempossa, tuskin korvaansa hetkautti. Ennen uimarantaa käännyimme peltotielle, jolla laukkasimme kevyessä istunnassa. Laukkaamisen jälkeen joukkio eteni rennossa käynnissä kohti kyläkauppaa.
Ohitimme hiljaisen kyläkaupan, jonka jälkeen ravasimme. Ratsastamisesta nautti molemmat osapuolet, niin hevonen kuin ratsastaja. Jalkani alkoivat väsyä. Muutaman laukkapätkän säestämänä ratsastimme pitkän Reittiläntien poikki, saapuen asvaltoidulle tielle. Anne huusi kaikki käytiin. Kavioiden kopistessa asvalttia vasten etenimme kohti tallia. Vaikka tallille olikin vielä matkaa, niin kukaan ei kärsinyt kylmyydestä vaan oikeastaan jokainen oli maastoesteiden jälkeen kuumissaan. Iloinen puheensorina jatkui vielä tallipihalle asti, jossa jokainen laskeutui ratsunsa selästä. Talutimme hevoset yhdessä talliin, tai no minä talutin Humun aittaan. Taputin Humua ja rapsutin sitä hieman. Nälkäisenä lähdin katsomaan, miten muilla meni hevostensa kanssa. Kun kaikki olivat ottaneet ratsuiltaan varusteet pois, suuntasimme kohti ruokalaa.
Perjantai: Leiribileet
Perjantai: Leiribileet - Salma:
Jaakon yksiön pienessä vessassa kävi kuhina. Viisi tyttöä oli ahtautunut pienen peilikaapin oven eteen ja yritti heijastaa kasvonsa mahdollisimman laajalta alueelta voidakseen levittää paksua, tahmaista levänruskeaa ainetta kasvoilleen. Minä, joukkion lyhyimpänä, olin kaikista lähimpänä peiliä ja kurottelin paljaille varpailleni, että näkisin levittää ainetta otsaa ja poskipäitä myöten.
”Hyi, mä näytän ihan karseelta!” Linnea hihitti takaani. Hän oli saanut levitettyä naamion koko kasvoilleen ja peilaili itseään nyt joka puolelta. Tumma aine jätti ainoastaan silmänympärykset ja huulet paljaiksi.
”Tää on tosi tehokasta!” Fiia vakuutteli sutiessaan mömmöä omiin kasvoihinsa. ”Te ette tiedäkään, kuinka sileän ihon tällä saa!”
Olimme tyttöporukalla pohtineet aikaisemmin, millaiset leiribileet Seppeleessä järjestettäisiin. Kukaan meistä ei oikein lämmennyt hurjalle kreisijuhlimiselle ja tanssimiselle pikkumekot yllä: nyt oltiin hevosten kanssa leirillä, bileidenkin täytyisi siis olla jollain tapaa maanläheiset. Meikkaaminen ja tälläytyminen ei vain istunut tilanteeseen. Juuri kun olimme vaipuneet mietteisiimme ja toivoimme kukin hiljaa mielessämme, että Anne tulisi ilmoittamaan tarkan ohjelman illalle, Fiian kasvot kirkastuivat.
”Mulla on kasvonaamiopakkaus! Kokeillaan niitä!”
Kun naamiot oli saatu leviteltyä huolellisesti jokaisen sievään nassuun ja sormista oli pesty pois vahvalta tuoksuva, paksu mönjä, jäimme hetkeksi ihastelemaan lopputulosta.
”Me näytetään ihan sikapelottavilta!” Pipsa huoahti ja kurtisti tummia kulmiaan.
Minä ja Fiia vilkaisimme toisiamme. Näin, miten idealamppu syttyi hänen päässään.
Vaikka Jaakon yksiöön oli koottu pääasiassa leirin vanhinta porukkaa, minä olen sitä mieltä, ettei lapsellisuus oikeassa hetkessä ikinä ole pahasta. Ei vaatinut paljoa suostuttelua, että saimme Pipsan, Linnean ja Reegankin vetämään päälleen takit ja hipsimään minun ja Fiian perässä ulos asunnosta. Vaikka oli jo kylmä, minä ja Fiia olimme vahvasti sitä mieltä, että tilanteen jännittävyyteen kuului hiipiä avojaloin kuin intiaanit. Märkä ruoho sai meidät nostelemaan jalkojamme korkealle ja hyppimään tietä pitkin peuranloikin. Jonkun kantapäähän liimautui matkalaiseksi tumma syyslehti.
Jännittyneet vilkaisut, hiljaiset tirskahdukset ja takkien kahina seurasivat matkassamme, kun hiivimme keittiömökkiä kohti. Tummansiniseksi maalatut seinät näyttivät näin pimeässä sysimustilta, ainoastaan ikkunoista pilkottava valo loi taloon kodikkuuden tuntua. Ikkunaverhot olivat onneksi raollaan, niiden takana näytti liikkuvan hahmoja.
”Mennään kahdestaan aina yhden ikkunan taakse!” Fiialla oli vaikea pitää äänensä matalana, niin innostunut hän oli. Jakauduimme pareiksi – viimeisenä tulevat Reega ja Linnea kiersivät talon kulman taakse kuuloetäisyyden päähän – ja kyykistyimme ikkunoiden taakse. Pimeässä vieressäni vilkkuivat Fiian silmät.
”Yksi… kaksi… kolme… NYT!” hän laski niin lujaa, että talon kulman takana olijat kuulivat myös.
Me hyppäsimme seisaallemme ja koputimme ikkunaan kaksin käsin. Minä muistin vasta viime hetkellä vääntää kasvoni hurjaan irveeseen. Kolmelta suunnalta kuuluva vaativa räminä lasissa sai sisällä istuneet Miiran, Anthonin, Britan, Soffin, Mapen ja Catrinan ensin kohottamaan yllättyneinä katseensa – ja sitten puhkeavan pelästyneeseen huutoon. Britta hyppäsi seisomaan sohvalle, Catrina tarrasi halaamaan hänen polviaan ja Mappe pomppasi ylös ja ryntäsi makuuhuoneeseen, jossa hän luultavasti näki Reegan ja Linnean ikkunassa ja porhalsi säikkynä takaisin. Me emme pystyneet pidättämään nauruamme toisten hurjasta reaktiosta, vaan puhkesimme ilonpitoon, joka sai sisällä olijat pysähtymään ja lopettamaan huutonsa. Anthon, joka näytti ensimmäisenä tajuavan, mitä tapahtui, juoksi kompuroiden ulko-ovelle ja paiskasi sen pöllämystyneen näköisenä auki.
”Mitä te oikein meinaatte?” hän kysyi. Minä ja Fiia emme naurultamme saaneet vastattua. ”No tulkaa nyt edes sisälle, et nuo tytöt näkee ettette te oo mitään metsänpeikkoja!”
Koko mörköjengi lipui naurusta kippurassa keittiömökkiin. Karhea ovimatto pisteli jaloissa ja varpaistamme jäi märkiä jälkiä mökin puulattiaan. Kun sohvalle tiukkaan kasaan kokoontunut tyttöporukka näki meidät, he puhkesivat kovaääniseen pulinaan.
”Ootteko te ihan hulluja! Mä pelästyin niin paljon! Mitä teillä on naamassa? Ihan ku olis ollu kauhuleffassa!”
Me pidättelimme virnistyksiä. Temppu oli onnistunut mahtavasti.
Keittiömökkiläiset leppyivät meille pian. Kävimme pesemässä kasvonaamiot vedellä, jälleen yhtä aikaa vessaan ahtautuen, ja palasimme sitten takaisin sohvalle. Tämänkään mökin asukkaat eivät olleet vielä keksineet mitään tekemistä, mutta joku oli kuullut Jaakolta, että Jaakko oli kuullut joltakin, että Anne oli sanonut tilaavansa meille pizzaa. Kuulosti hyvältä!
”Pitäiskö meidän hakea kans saunamökkiläiset tänne?” Anthon kysyi, kun olimme lojuneet puolisen tuntia sohvalla hihittäen ja kierrättäen karkkipusseja, jotka näppärimmät olivat tajunneet ottaa mukaan. Suussa maistui niin makealta ja olo tuntui raukealta, ettei toinen mökki ollut tainnut pälkähtää kenenkään muun mieleen.
”Totta kai!” huudahdin. ”Harmi, että pestiin jo maskit pois!”
Keittiömökin tuvassa alkoi tulla jo ahdasta, kun koko leirikööri oli ahtautunut sinne. Saunamökkiläiset olivat suunnitelleet lämmittävänsä saunan, mutta olivat luopuneet ajatuksesta tajuttuaan, kuinka paljon kello olisi kun he pääsisivät lämpöön. Osa porukasta yritti viritellä uutta saunainnostusta, mutta lämmityksen vaivalloisuus piti keskustelun vain puheen tasolla.
Olimme juuri alkaneet pelata ”En ole koskaan” –peliä, kun keittiömökin ovelta kuului napakka koputus. Hiljenimme.
”Onkohan siellä nyt joku oikea mörkö?” Miira kysyi silmät pyöreinä.
Ei ollut. Oven takana seisoi paksuun syystakkiin pukeutunut Anne lyhty kädessään ja pipo päässään.
”Pukekaa yllenne! Lähdetään kävelylle!” hän huikkasi ovelta.
Edellisiltana olimme käyneet yömaastossa, mutta ilman hevosia ulkona tuntui paljon jännittävämmältä. Me yksiössä asuvat kipitimme vinhaa vauhtia takaisin hakemaan kenkiämme ja sovimme muun leiriryhmän kanssa, että tapaisimme takatarhan edustalla. Puimme varmuuden vuoksi hiukan liian lämpimästi – olisikohan nyt tulossa leirikaste, josta aikaisemmin päivällä oli kovaäänisesti puhuttu.
Anne seisoi lyhty korkealle päänsä ylle kohotettuna takatarhan luona ja huiskutti kättään, jotta näkisimme, missä hän on. Jännitys näykki vatsanpohjaa. Hevosten kanssa olo tosiaankin oli ollut turvallisempi kuin itsekseen, vaikka ympärillä olikin tuttu leiriporukka.
”Lähdetään tuohon suuntaan!” Anne sanoi osoittaen maastopolun alkua.
Me kuljimme pitkälti hiljaisuuden vallitessa. Olo oli melkein juhlallinen Annen johtaessa joukkoa lyhtynsä valossa. Aina silloin tällöin joku sanoi jotakin, mutta metsä tuntui niin painavalta ja öiseltä ympärillämme, että iso osa ajasta kului sen ihailemiseen. Monesti ei ehtinyt edes huomata, miten puut suhisivat, ruoho taipui kastuttuaan sateessa – ja kuinka jossain päin ihan varmasti kurnutti sammakko. Kukaan ei edes kiljaissut, kun samean harmaanvihreä otus lopulta loikki pitkine ruskeine rimppasäärineen polun yli.
Kuljimme melko pitkään, ennen kuin Anne kääntyi lopulta hieman kapeammalle polulle, jolla kasvoi pidempää ruohoa. Oksat olivat niin matalalla, että suurella hevosella olisi ollut vaikea ratsastaa tällä polulla. Olimme eilen tehneet maastoretkemme eri suuntaan ja tajusin äkkiä, etten ollut ikinä ennen käynyt tässä osassa metsää.
Puut harvenivat yllättäen ja paljastivat keskeltään kiviröykkiön, jonka keskellä paloi tuli. Röykkiö oli ympäröity pitkillä, syyssäiden värjäämillä lankkupenkeillä, ja iloiset liekit nuolivat tummunutta ritilää, joka oli käännetty nuotion ylle. Jaakon harteikas hahmo puuhaili nuotion ympärillä.
Joku tytöistä huokaisi. Näky oli tosiaankin kaunis: miten metsän keskelle voikin olla piilotettuna pieni nuotiopaikka, joka loi niin penkkeihin, lähimpiin puihin kuin meihin ihmisiinkin valollaan taianomaisia varjoja. Liekit leikittelivät iloisesti kivien turvallisessa sylissä ja sipaisivat aina silloin tällöin viiltomakkaroita, joita Jaakko asetteli ritilälle.
”Tervetuloa syysnuotiolle!” Anne sanoi ripaus juhlallisuutta äänessään.
Se ilta painui mielen niihin sopukoihin, joihin talletetaan kaikista kauneimpia muistoja. Me istuimme tuntikausia nuotion ympärillä jutellen, syöden makkaraa ja herkkusieniä, joissa oli juustoa ja kertoen toinen toistaan karmivampia kummitusjuttuja. Lopulta, kun liekit hiipuivat vähitellen ja pienimmät tytöt alkoivat nuokkua penkin keskellä toisiaan vasten, Anne nousi ylös ja paimensi meitä lempeästi keräämään roskamme pois.
Naapurimökeissä taidettiin mennä pian vatsat täynnä ja mieli tyytyväisenä nukkumaan, mutta yksiössä me valvoimme vielä pitkään jutellen. Ja kyllä – pizzaakin me saimme. Se oli tosin itse tilattua ja haettua kaukaa maantieltä asti avojaloin ja taskussa kilisten jokaiselta yksiön asukkaalta kerätty rahakolehti, mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.
Lauantai: Estetunti
Linnea
Anthon
Selena
Taru
Pinja
Inkeri
Catrina
Britta
Miira
Mappe
Loviisa
Soffi
Ratsukot olivat lämmitelleet ravissa jo kymmenisen minuuttia. Kokosin kavaleteista laukka-askelilla sopivan sarjan, jolla jatkaisimme verryttelyä vielä pitemmälle.
- Loviisa ja Pampula voivat aloittaa! Lisää laukkaa reippaasti, jotta se Pampula selviää sarjasta, Loviisa!
Loviisa haki ponille reilun laukan ja suuntasi keskelle kavaletti sarjaa. Poni ponnisti yli, mutta viimeisen kavaletin se kaatoi. Seuraavaksi oli Inkerin vuuoro.
- Iso laukka! Ei nopea ja tikittävä, vaan iso!
Inkeri pysyi hyvin kevyessä istunnassa ja antoi Siirin jumpata sarjan läpi.
- Britta, rauhallinen laukka Hypen kanssa. Katse eteen!
Uusi kimo lähti hieman hermostuneeseen laukkaan. Se heitti päätään ylös, mutta meni kavaletit nätisti.
Kun kaikki olivat lämmitelleet, oli aika siirtyä hyppäämään.
- Aloitetaan kolmen esteen sarjalla! Aloitetaan lävistäjällä olevalla esteellä, jonka päällä tai jalkeen tehdään laukanvaihto. Kaarteen jälkeen ylitetään kaksoissarja oikeassa laukassa.
- Pinja voi aloittaa. Hyvä ylitys ja siten vaihdat laukan. Vaikka ravin kautta, mutta ennen uusia esteitä myötälaukka.
Eela hyppäsi esteet yli varmalla kokemuksella.
- Catrina, kevyessä istunnassa hae paremmin tukea keskivartalosta, ettet jää roikkumaan ohjaan. Frankki tarvitsee paljon tilaa hypätä! Hienoa!
- Mappe, Patronia paremmin eteen. Se ei saa venkuilla lähestymisissä, vaikka onkin innoissaan. Pohjetta!
- Miira, ota ympyrällä ensin kunnon laukka. Kevyessä istunnssa hae Myntille hyvän rytmin. Sitten esteelle.
Myntti selvitti vielä ensimmäisen esteen hyvin, mutta sarjalla se kadotti vaudin tapansa mukaan ja rymisteli puomien läpi.
- Linnea, ratsasta Senttiä vähän ylös. Nyt se on hyvin takaosalla, mutta hieman matalassa muodossa esteille. Sitten hyppäämään!
Sentti selvitti esteet varmasti, mutta korskui intoa.
- Taru, parempi ohjastuntuma! Jos Humu ei ole tuntumalla, ei se kyllä mene kunnolla esteelle!
Taru keräsi ohjia ja sai Humun esteen yli suhteellisen suoralla linjalla. Seuraavana oli vuorossa Anthon.
- Reipas laukka, kantapäät kunnolla alas, Anthon!
Poika teki näyttävän vaihdon ensimmäisellä esteellä ja jatkoi vauhdikkaasti radan loppuun.
- Soffi, kumarru kevyessä istunnassa hieman eteen. Nyt olet aika pystyssä asennossa, kehotin lehmänkirjavalla tammalla ratsastaa tyttöä. Soffi suoritti radan kunnialla.
Selena tuli vielä ensimmäisen kierroksen viimeisenä. Pella höristi korviaan päästessään hyppäämään. Poni todella rakasti hyppäämistä. Rata sujui vauhdikkaissa merkeissä.
Otimme radan vielä toisen kerran ja erityisesti keskityttiin vaihtamaan laukkaa esteellä tai suoraan laukassa esteen jälkeen. Ratsastajan tuli painolla kertoa minkä laukan halusi hevoselleen.
Viimeisellä kerralla lisäsin vielä pari ristikkoa radan loppuun ja alkuun. Sen jälkeen oli loppuravien ja -käyntien aika.
Lauantai: Estetunti - Pinja:
Oli enää puoltoistatuntia estetunnin alkuun. Ainaki minun asumuksessani ei oltu elettäkään otettu valmisteluja päin. Kaikilla oli jalassaan jotkin lökärit tai vastaavat, mutta ratsastushousut eivät olleet tulleet kenelläkään mieleen.
"Hei onks jollain jotkin pienet kannukset? Pärjäänköhän mä ilman?" Loviisa kysäisi äkkiä. Häntä ilmeisesti jännitti estetunti.
"No jos sä ehdottomasti haluat nää." Taru kilisytti kädessään pitkiä ilmeisesti kouluun tarkoitettuja kannuksia. Kysymys ei selvästikkään ollut tarkoitettu todeksi.
"Hyvin se menee ja onhan se aina ennenkin mennyt." Sanoin. Niistä vähäisistäkin kerroista jotka olin nähnyt Loviisan ratsastavan, olin nähnyt Pampulan menevän kunnolla eteen.
"Kuinka kauan teillä kestää laittaa hevoset?" Selena kysyi.
"15 - 30 minuuttia" Suurin osa vastauksista olivat tätä luokkaan.
"Okei mennään sitten talliin yhdessä." Inkeri sanoi.
Jutustelu tunnista jatkui. Suurinta osaa hieman jännitti, joka oli estetunnille mentäessa aika yleistä. Itseänikin vähän jännitti, vaikka Eela olikin lahja esteillä. Pikkuhiljaa kaikki alkoivat laittaa vaatteita päälle. Edellispäivien tunneilla - maastossa, ilman satulaa tunnilla jne. - oli suurinpiirtein kaikilla olut vain ratsastuskengät ja jotkut ehkä vähän reikiintyneet ratsastushousut, mutta nyt huomasi, että kaikilla oli vähän hienojakin varusteita kuten kalliit ratsastussaappaat tai -housut. Oikeanlaisia kannuksi ei kellään ollut Loviisalle, vaikka kuinkan kansseja pengottiin. Oli vain pitkiä tai sitten liian teräviä estekäyttöön. Onneksi kaikki pääsivät tästä "vastoinkäymisestä" parissa minuutissa yli.
"Ettekai te vielä sinne talliin lähde?" Ansqu kysyi. Ihmettelimme tuota sillä tunnin alkuu oli enää puolituntia.
"Öö, se tunti alkaa kohta." Selena sanoi.
En tiedä mitä lopuksi tapahtui sillä minä - kuin myöspuolet koko mökistä - oli jo lähdössä talliin.
Tallissa kaikki menivät luotettavian hoitsujensa luokse. Luonnollisesti oma hoitsu oli parhain ja leiriläiset kertoivatkin hyviä puolia hoitsuistaan. Minä saatoi sanoa että "Eela on tykki." ja että "sillä on luonne kohdallaan." Muillakin oli samanlaisia selityksia. Siitä ei kuitenkään päästä yli eikä ympäri, että oma hoitsu on itselleen parhain ratsu esim. pienille ihmisille sopii pieni poni ja isoille iso hevonen. Hevosia laitettiin kuntoon ja alettiin vähän ihmetellä missä se Ansqu viipyy. Eihän sitä aikaa nyt niin paljon ollut.
"Äääh, oottakaa! Mä luulin, että se tunti alkaa tasalta!" Ansqu pujahti vihdoin talliin.
Inkeri auttoi Ansqua laittavaan Reino kuntoon ja pian oli kaikki valmiina. Lähdimme yhdessä maneesiin koko leiriporukan kanssa. Anne oli rakentanut hienon ja kehittävän radan. alkukäynneissä tutkittiin rataa ja mietiittiin miten rata saattoi mennä. Annella oli sellainen ilme päällä että hän ajatteli joko "Ette ikinä arvaa" tai "Se onkin sellainen rata, jota ei ilmaiseksi mennä.". Eela oli alkukäynneissä reipas kuten oli moni muukin. Jotkut saivat olla kokoajan pidättämässä, jotku antamassa eteenpäin vieviä apuja. Aloitimme lämmittelyn ja viimeisimmätkin puhaansorinat loppuivat.
Lauantai: Estetunti - Loviisa:
Lähdin taluttamaan Pampulaa maneesiin. Tänään olisi estetunti jota odotin innolla. Leiri oli ollut tähän mennessä ihan huippu! Porukka oli niin villiä että olin saanut nauraa itseni melkein kuoliaaksi.
Maneesissa olikin jo melkein kaikki. Odotimme hetken ajan vielä loppuja ja sitten aloitimme.
Aloitimme alkuverryttelyt ravissa. Yditin keskittyä joka heti istuntaani sekä että Pampula meni reippaasti, jotta se ei olisi laiska koko tunnin ajan. Ravasimme noin kymmenen minuuttia, samalla Anne kertoi mitä tekisimme.
Kun olimme verrytelleet Anne huusi että minä ja Pampula alotettaisiin. Anne käski meidän hakea iso laukka. Annoin Pampulle laukkapohkeet ja yritin saada sen laukkaamaan. Suuntasin kavaleteille ja poing. Pampula ylitti ne ihan hyvin, vaikka viimeinen tippuikin. Taputin Pampulaa kaulalla, ”Hyvä!”
Seuraavaksi oli muiden vuoro.
Kun kaikki olivat menneet kavaletit, aloitimme oikein hyppäämään.
Anne kertoi, että hyppäisimme kolmen esteen sarjaa. Nyt ensimmäiseksi oli Pinja ja Eela.
He hyppäsivät tosi hyvin.
Katselin vierestä kun muut ylittivät hienosti esteet. Ei mennyt kauakaan kun Anne huusi meidän vuoron olevan.
Otin ison laukan Pampulle ennekuin lähdin esteille. Kun sain Pampulle kunnon laukan suuntasin esteille.
Nousin kevyeen istuntaan ja otin Pampulan harjasta kiinni. Pampu ponnisteli esteet yli ja yritin tehdä laukanvaihdon juuri esteen jälkeen.
Rapsutin ponia ja kehuin.
Viimeisenä kierroksen meni Selena ja Pella. Pella hyppäsi hienosti.
Menimme heti perään uuden kierroksen. Hepat hyppäsi hyvin. Pampula ylitti mutta viimeinen tippu. Yritin keskittyä eiryisesti laukanvaihtoon. Se onnistuikin vähän paremmin kuin edellisellä kerralla. Anne olikin kertonut että ratsastajan pitää painollaan kertoa mitä halusi.
Lopuksi hyppäsimme vielä samaa rataa, mutta Anne lisäsi loppuun muutaman ristikon.
Enää olikin jäljellä loppuverkat.
Lauantai: Koulutunti
Fiia
Pipsa (Sikke)
Reega
Salma
Ansqu
Koulutunti ei ollut saavuttanut niin suurta suosiota kuin estetunti. Mutta toisaalta, pientä ryhmää oli helpompi opettaa.
- Tänään keskitymme hevosen kokoamisasteen hallintaan. Aloitetaan ratsastamalla hevoset pitkässä muodossa lämpimiksi. Saa käyttää ravia tai laukkaa, miten hevosenne parhaiten lämpenee. Laukkaavat menevät uralla ja ravaavat uran sisäpuolella.
- Ohjaspituus vielä siis puolipitkä. Voi istua laukassa varsinkin kevyessä istunnassa.
- Ansqu voi tosiaan nostaa laukan! Reino lämpenee siinä paljon paremmin kuin ravissa. Fiia taas hakee alkuun rennon ravin, kevennyksellä säätele askelen pituus pitkäksi!
- Vaihdetaan ravissa suuntaan ja lämmittelyä voi vielä jatkaa toiseen suuntaan. Ympyröitä ja voltteja lisäksi!
Pian hevoset ja ratsastajatkin olivat lämmenneet, joten oli aika siirtää hevoset käyntiin.
- Harjoitellaan aluksi hevosen kokoamista lyhyemmäksi ja korkeammaksi. Voi tehdä pari volttia ja ravi- tai pysähdyssiirtymisiä. Hevosen täytyisi vastata ensin pohkeeseen ja eteenajoon. Sitten puolipidätteillä kerätään takaosaa enemmän alle. Minkäänlaista sahaamista tai nypertelyä ohjalla en halua nähdä!
- Hyvä Mappe! Nyt Patron liikkuu hyvin pohkeesta. Se on aika pitkänä vielä, mutta rentona. Joten hyvä!
- Reega voi hieman vielä myödätä käsistä enemmän. Susi näköjään helposti jännittää niskalla vastaan. Rentouta, Reega, myös ristiselkää. Puolipidätteissä selkesäti jännität selällä ja vatsalla liikettä vastaan, muuten myötää liikettä.
- Sikke näyttää nyt hyvältä ja pureskelee kuolainta hienosti.
- Tehdään siirtyminen raviin. Jos hevonen ennakoi tai jännityy, jatkakaa käynnissä pari askelta. Vasta kun käynti on hyvää, tapahtuu pehmeä siiryminen raviin. Hyvä siirtyminen, Fiia!
- Salma, tasainen pohje, myötää ohjalla ja pidä vielä käynti. Hyvä! Kun Bonnie hakee alle ja itsekin myötää, niin puolipidätteen kautta raviin. Ihan ok, vähän se Bonsku jännittyi, mutta sait ratsastettua sitä ensin hyvin alle!
- Jatketaan harjoitusravissa! Haetaan lyhyille sivuille keskiravi ja pitikille sivuille harjoitusravi. Hevosen muoto saa hieman venyä keskiravin aikana ja askelen pituus kasvaa.
- Hyvä, keskiravi, Pipsa! Harjoitusravissa voit hieman tehokkaammin pohkeella ratsastaa takajalkoja alle ja ottaa ohjalla vastaan.
- Fiia, puolipidätteissä pidä jalka rentona. Nyt hieman puristat välillä polvilla ja jännität reittä. Yliyrittäminen pois ja rentouden kautta. Myös puolipidätteet! ---
Sunnuntai: Kanki-kannustunti
Linnea
Fiia
Anthon
Pinja
Pipsa (Sikke)
Britta
Salma
Miira
Sunnuntai: Kanki-kannustunnille menossa - Pipsa:
“Vau Pipsa”, lyhyttä esteraippaa kantava Inkeri hihkaisee nähdessään minut kiskomassa saappaita jalkaani. “Siehän näytä ihan kouluratsastajalta nuttura päässä”
“Joopa joo”, naurahdan silmiäni pyöritellen, tarkastellen peilikuvaani kännykkäni ruudusta. Sieltä minua napittaa itseäni kaukaisesti muistuttava olento, jossa oli havaittavissa jotain alienmaisia piirteitä; ruskeat hiukseni ovat tiukalla nutturalla, mikä tapahtui ehkä kerran sadassa vuodessa (johon syynä oli luultavammin se, etten itse osannut tehdä edes siedettävän näköistä nutturaa. Tällä kertaa oli kampauksen takana avulias Salma).
“Tulee heti jotenkin enemmän kouluratsastajaolo kun on hiukset nutturalla”, hymyilen tytölle. Muuten olivat saaneet valkeat housut ja kisavarusteet jäädä kaappiin; päälle olin vetänyt ne iänikuiset ruskeat ratsastushousut ja uutena tulokkaana oli päälläni superpaksu toppaliivi, joka saisi mitä todennäköisemmin siirtyä katsomon puolelle lämmittelyiden jälkeen.
Kiskottuani nahkasaappaat jalkaani ja kiinnitettyäni hopeiset kannukset niihin, sipsuttelen takaisin Siken luo. Kymmenisen minuuttia aiemmin olin puunannut ponin putipuhtaaksi, joten nyt se tarvitsi vain varusteet päälleen, jonka jälkeen olisimme valmiita suuntaaman tämänpäiväiseen koitokseen - kannus- ja kankitunnille.
“Paljon kello on?”, huikkaan käytävältä karsinassa Bonnieta puunaavalle Salmalle.
“Ootas niin katon…”, tyttö mumisee kaivaen kännykkänsä esille. “Kakstoista vaille kaks”
“Okei, pittääkin käyä hakemassa varusteet”, henkäisen. Vasta satulahuoneella tunkiessani kylmät käteni toppaliivin taskuihin, tajuan että olisi minulla ollut omakin kännykkä. Päätäni pudistellen nostan satulan ja suitset paikoiltaan, kiiruhtaen niiden kanssa takasin karsinoille.
Siken ruskeat suitset jätän karsinanoven koukkuun odottamaan, sujahtaen sisälle satulakäsivarsillani. Pirteän oloisena poni vilkuilee minua, painaen korvansa kevyeen luimuun nostaessani satulan sen leveään selkään.
“Äläs possuttele”, murahdan vuonohevoselle asetellen satulan huolellisesti oikealle paikalleen, kuten myös turkoosin satulahuovankin.
“Ja nyt maha sisään…”, mumisen ottaen napakan otteen satulavyöstä. Yllättävän kevyesti saan sen kiskottua toiseen reikään asti, johon se saa jäädäkin; enempien kiristelyjen aika olisi sitten maneesilla. Reippaasti pujautan tammalle suitset päähän ja kerkeän vielä tekaista nätin letinkin sen vaaleaan otsaharjaan.
“Kaikki valmiina?”, Annen huhuileva ääni kantautuu tallin pääkäytävältä.
“Joo!”, hihkaisemme Salman kanssa yhteen ääneen, ohjaten ponimme ulos karsinoistaan.
“Oothan sitten kiltti tyttö, eikö niin?”, hymisen vielä Sikelle, ennen kuin suuntaan hevosletkan perässä maneesille.
Sunnuntai: Leikkitunti
Taru
Selena
Inkeri
Reega
Catrina
Ansqu
Mappe
Catrina
Soffi
Loviisa
Sunnuntai: Leikkitunti - Mappe:
- Ynnnhh, ähhh, ynnngg, punnersin itseäni Patronin selkään, tuloksetta. Siis joku sais ihan tosissaan opettaa mulle, miten ponin selkään noustaan, kun sillä ei oo satula eikä oo ketään punttaamassa.
- Tarviitko Mappe penkkiä? Tässä olis, Anne tuli apuun ja toi pienen muovipenkin tullessaan. Sen avulla sain kuin sainkin itseni uljaan ratsuni selkään. Paransin asentoani ja vilkaisin muita: kaikki muut olivat jo valmiina. Niinpä tietysti...
- Noniin, sit vaan liikkeelle! Eka leikitään hippaa, mut vaan käynnissä! Mappe on eka hippa, muistakaa aina sanoa "hippa" kun hippana otatte kiinni. Sit hippa vaihtuu! Anne komensi laidalta. Voihkaisin, otin ohjat tuntumalle ja painoin pohkeeni Patronin kylkiin. Luvassa olisi äärettömän hauska tunti, jonka aikana tipahtaisin varmasti ainakin kerran.
- Hippa! huudahdin ja läimäisin käteni Siken lautasille. Pinja kiljaisi riemusta ja lähti ajamaan takaa Salmaa ja Bonnieta, jotka kipittivät karkuun minkä käynnissä pääsivät. Hengähdin hetken, sitten huomasin hipaksi muuttuneen Fiia-Elmo-parin lähtevän meidän peräämme, käänsin Patronin ympäri ja kas - valuin hitaasti sivulle. Nojasin eteen ja tarrasin Patronin kaulaan, ja kuin ihmeen kaupalla sain itseni ujutettua takaisin suoraan. Tänä aikana Elmo oli tullut jo rinnallemme ja Fiia avitti minut suoraan ja hihkaisi sitten:
- Hippa!
Hipan jälkeen leikimme peiliä ja sitten vielä muutaman viestin ja yhtä leikkiä, jonka nimeä en muista. Viestissä me oltiinkin Patronin kanssa parhaita, kun ura oli suora ja piti vain mennä mahdollisimman nopeasti toiseen päähän asti.
Sunnuntai: Leirin päätös
Mapen leiripäiväkirja
Tiistai 16.10.2012
Rakas leiripäiväkirja! Huomenna alkaa ensimmäinen leirini Seppeleessä. Olen jo aloittanut pakkaamisen, tosin vasta tehnyt listan tavaroista, joita pakkaan mukaani. Mutta äiti aina sanoo, että lista ensin, niin sitten on helppo pakata. Ja siinä se on kyllä oikeassa, edes joskus jossain. Tässä se lista siis:
- ratsastuskypärä, hanskat, raipat, ratsastushousut, ratsastuskengät, ratsastussukkia (TÄRKEIN ENSIN!!)
- lämmintä vaatetta! (fleece, villapaita, villasukkia, lapaset, pipo, pitkiksiä ym.)
- alusvaatteet
- varakengät ja kumisaappaat
- vaatteita: paitoja, housuja
- sadetakki
- pesupussi ja sen sisältö
- pyyhe
- kirja tylsien hetkien varalta
Siinäpä ne taisivat olla. Nyt eikun pakkaamaan!
No nyt on tavarat kasassa. Lähetin vielä isän hakemaan kaupasta vähän leirimässättävää, ettei tule illalla tylsää, vaan voidaan napostella ja jutskailla muiden kanssa. Keidenköhän kanssa nukun?
Keskiviikko 17.10.2012 Leiri alkoi!
Leiri alkoi klo 14.00. Ihan ekaksi kokoonnuimme oleskeluhuoneeseen ja siellä Anne kertoi meille leiristä ja missä nukumme. Mä nukun keittiömökissä Miiran, Anthonin, Britan, Soffin ja Catrinan kanssa. Miira nukkuu mun alapuolella. Kaikkia en vielä kovin hyvin tunne, mutta ainakin nyt sitten tutustumme. Anthon tietenkin veti leikiksi koko jutun, mutta eipä ainakaan tule tylsää!
Kun olimme päässeet majoittumaan oli aika valmistautua illan heppailuun. Meillä oli ilman satulaa -tunti, ja menin tietty Patronilla, niinku saan mennä jokaisen leirin tunnin. Ihanaa! Patronin selkä ei kyllä oo mitenkään ihanteellinen ilman satulaa ratsastamiseen, mutta kärsin ajoittaisen tuskan kuin nainen. Jännintä oli, että ratsastus alkoi meidän ryhmä ensin yksin kentällä. Tai eihän mä ja Patron yksin oltu, vaan mukana oli Selena Pellalla, Inkeri Siirillä, Loviisa Pampulla, Taru Humulla, Anthon Taigalla, Fiia Elmolla ja Salma Bonniella, eli oikeestaan meitä oli tosi monta. Mut ilman aikuista kuitenki. Jostain syystä noita muita se ei tainnut jännittää yhtään, mutta mun mielestä se on edelleen jännää, että saa ratsastsaa ilman aikuisen valvontaa. Kentällä ei tapahtunu mitään jännää, käveltiin vaan ja vähän ravailtiin. Patronin ravi on tosi karseeta istua ilman satulaa, kun se pompottaa ja selkäranka ei tunnu kovin mukavalta takapuolessa... Mut käynnissä oli tosi ihana, kun poni lämmitti alla.
Maneesissa sit Anne oli pitämässä tuntia. Siellä Patronin ravi ei pompottanut enää niin paljon, kun se vähän pyöristi selkäänsä ja kaulaansa. Oli mukavampi istua! Me tehtiin ravissa voltteja ja ympyröitä, ja välillä meinasin liukua Patronin selästä alas, mutta Anne aina ehti ajoissa muistuttaa pistämään painon keskellä eikä nojautumaan liikaa sisälle. Laukassa tultiin maapuomia, ja Patron innostu aika tosi paljon ja sain kyllä ratsastaa tosi tarkasti, ettei se ihan riemastunu ja lähteny viemään. Lopuks tehtiin vielä pohkeenväistöjä ja niissä istuin taas aika mutkalla, kunnes Anne huomautti siitä tiukasti ja hävetti ja sit muistin keskittyä olemaan suorassa. Mut vaikeeta oli!
Nyt illalla sit vielä hengaillaan ja Miira ehdotti, et pelattais yhtä peliä, jonka se toi mukanaan. Ruoka on ollu tosi hyvää!
Torstai 18.10.2012
Aamulla ei olis millään jaksanu nousta, mutta heräsin kuitenki samaan aikaan ku muutkin meidän mökin tytöt. Anthon puolestaan olis varmaan koisannu puoleen päivään, ellei Miira ja Soffi olis suurin piirtein kiskonu sitä sängystä.
No sit aamupalalla oli kaikki vähän väsyneitä ja juttujen taso oli harvinaisen huono. Puuro oli vähän tönkköstä, mut onneks oli sen lisäks myös leipää. Aamupalan jälkeen oli vapaa-aikaa ja me leikittiin Annen johdolla tutustumisleikkejä. Oli kiva kuulla muista uusia juttuja! Sen jälkeen mä päätin autella Annea tallihommissa, eli toisin sanoen siivota pari karsinaa. Kaikki ei ihan ymmärtäny mun siivousintoa, mut karsinoiden siivoominen on oikeesti ihan kivaa hommaa, kunhan sitä ei tarvi tehdä joka päivä ja kymmentä karsinaa kerralla. Yhden jälkeen alettiinkin sitten valmistautumaan seuraavaan aktiviteettiin, eli maastakäsinopetukseen. Ensin Anne kertoili meille hevosten esittämisestä näyttelyissä ja sit harjoteltiin sitä. Meillä oli Patronin kanssa vähän vaikeuksia pysyä samassa tahdissa, kun se olis kipittänyt tuhatta ja sataa eikä ainakaan pysähtynyt sillon, kun sitä käskin. Tätä pitää siis selvästi harjotella myöhemminkin.
Sit harjoteltiin vielä juoksuttamistakin. Se oli jännää, mut tosi kivaa! Pitääkin kokeilla sitä joskus myöhemminkin, ihan ittekseen maneesissa.
Yhteisen osion jälkeen saatiinkiin sitten vähän levittäytyä kentälle ja maneesiin ja maastoon ja harjotella itte. Mä päätin lähteä Patronin kanssa tallipihalle harjottelemaan tota näyttelyesittämistä, tai oikeestaan mä mielessäni kyllä ajattelin talutustunneille osallistumista, ettei siellä tarvis roikkua Patronin ohjissa et sen sais pysähtyyn, vaan et se lukis mun kehonkieltä ja pysähtyis kun mä pysähdyn. (Olipas pitkä lause!)
Tallipihassa siis pyöriskeltiin ympyrää molempiin suuntiin ja harjottelin käynnistä pysähtymistä ja ravista siirtymistä käyntiin. Käynnistä raviin siirtymiset sujukin hyvin, ja meni noi hidastuksetkin, kun muutaman kerran pysäytin Patronin tosi räikeästi, niin sit tehos pienemmätkin viestit.
Nyt me ollaan lähdössä tekemään jotain tosi jännää. Anne oli salaperäinen eikä paljastanut, miks ihmeessä se halus meidät puol kymmeneltä vielä tallille. Varmaan jonkun jekun se on keksiny!
Perjantai 19.10.2012
Ei ollu eilen Anthonin pelkäämää leirikastetta, vaan jotain sikana parempaa: yömaasto! Sen jälkeen oltiin kyllä kaikki ihan naatti, mut silti juteltiin vielä yömyöhään. Mä sain kertoa kummitusjutun läheisen hökkelin kummituksesta, sen jonka alun perin kuulin Pipsalta. Miira oli kuullu sen sillon ku mäkin, ja täydentelikin aina välillä kertomusta, kun meinasin unohtaa jotain. Mutta se ei huonontanu tunnelmaa yhtään, vaan lopulta joku tais kömpiä jonkun toisen viereen nukkumaan, kun niin pelotti. Oli jo niin pimeetä, et en kyl tiedä kuka se oli.
No tänään sit on luvassa poniagilityä, vauhdikas maasto, taas pääsen maastoesteille Patronin kaa, ja illalla leiribileet. Siis iik! ei mulla oo mitään bilevaatteita mukana!
Nyt ruuan jälkeen, ennen salaperäistä illan ohjelmaa, onkin taas aika kirjotella. Eka oli aamusta poniagilitya, ja oli kyllä aika hankalaa. Patron olis vaan halunnu tehä kaikkea muuta ku kuunnella mua... Maastossa Patron oli taas superkiva, päästiin hyppäämään esteitä ja me kuljettiin joukon johdossa aika pitkäkin matka. Oli tosi hauskaa!
No, eipä onneksi ollutkaan bileitä, vaan kiva iltanuotio yhdessä kaikkien ja Annen ja Jaakon kanssa. Oli tosi kivaa, mut nyt kyllä nukuttaa, hyvää yötä!