Palaa edelliselle sivulle

Lokakuun 2008 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen ehdotuksiin ja perusteluihin. Lopullisen valinnan tekee Anne. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Piirrustukset

Piirtäjä: Kat, Kuva: Maastolenkki
Anne: Ihana tunnelma, kekseliäästi toteutetu out ja ratsukossa hyvin liikettä.
Johanna: Aivan uskomattoman syksyinen, tausta kivan sumea, joten ratsukko erottuu hyvin.
Josefiina: Mieletön piirros, jonka värimaailma on aivan lumoava! Tätä voisi tuijotella päiväkausia... Metsä on upea, ratsastaja ja hevonen samoin. Piirrosjälki on arkista, yksinkertaista mutta taitavaa ja silmiähivelevää. Ehdotonta kohisainesta!
Karoliina: Niin ihanilla väreillä tehty. Kuva huokuu syksyistä tunnelmaa, ja ratsukko on hienosti tehty.
Carkki: Ihana värimaailma, sievä kuva muutenkin. Muutkin katin piirrustukset on kyllä upeita!

Piirtäjä: Yuff, Kuva: Ilta-aurinkoon
Anne: Upea kuvakulma ja salaperäinen tunnelma. Valot ja varjot ovat onnistuneet mahtavasti!
Karoliina: Aivan mahtavasti tehty, ja kuva on upea muutenkin. Näkee selvästi, että Yuff on tosi taitava piirtämään.


Piirtäjä: Reega, Kuva: Blade ja aurinko
Anne: Kauniit, hempeät värit taustalla ja hevonen erottuu hyvin kuvasta. Heinät on herkästi tehty huojumaan tuulessa.

Sarjakuvat

Sarjakuva, nimi? © Dreamer

Anne: Söpistelyä parhaimmillaan! =)
Karoliina: Niin ihana ja hauskasti tehty. Työn päätteeksi on aina ihanaa halata rakasta hoitohevostaan.
Josefiina: Syötävän suloinen, lämmintunnelmainen ja kaunis. Tässä on sitä jotakin. Pidän aivan hurjasti humoristisesta tavasta, jolla Dreamer tässä kuvaa hoitajan arkea: kiittämättömän kopukan karsinan siivousta, likaisen hoitsun epätoivoista puunaamista, vastahakoisen hevosen raahaamista laitumelta, upeita ilmalentokaaria hevosen heittäessä selästä mutta mikä tärkeintä... sitä kuolematonta rakkautta omaa hoitohevosta kohtaan!

Kohokohdaksi tarinaa ehdottivat myös Ros ja Sophie.

Hoitotarinat


10.10.08 perjantai - Tietokatko

Mietteliäänä avasin hitaasti tallin punaisen oven, ja astuin valoisaan talliin sisälle. Oli perjantai ilta, eikä minunkaan olisi kuulunut tulla tänään tallille. Olimme sopineet kavereideni kanssa tapaavamme toisemme ostarilla puoli kahdeksalta, mutta ketään ei ollut vielä varttia vaillekkaan näkynyt missään, joten olin soittanut yhdelle heistä, ja kysellyt, milloin he olivat tulossa.

- Me lähettiin jo Maran faijan kyydillä kaupunkiin etuajassa, eiks kukaan ollut muistanut ilmottaa sulle? Noh, ens kerralla sitten.. sain vastaukseksi, joten vihaisena ja myrtyneenä olin saapastellut ensimmäiseen paikkaan joka sillä hetkellä tuli mieleen. Tallille.

- Onkohan noi nyt wear vähän väärät varusteet näihin tallihommiin? Jaakko huikkasi ironisesti vilkuillen minun korkeakorkoisia saappaitani, pillifarkkujani, sekä uutta, vielä valkoisena hohtavaa pitkää pellavatakkiani.

Loin mieheen vihaisen mulkaisun, ja korot kopisten kävelin talllikäytävää pitkin Taigan karsinalle. Poni tarkasteli uteliaana tuloani, ja vasta nuuhkaistuaan ekrran kättäni, se soi minulle pienen hörähdyksen.

- Vielä muistit mut, kuiskasin, ja pörrötin tamman paksua otsatukkaa. Minulla ei ollut tallivaatteita mukana, kun en osannut varautua tulevani tallille tänään, joten jouduin hoitamaan Taigan niissä tamineissa. Kömpelösti kävelin paksussa turpeessa ympäri karsinaa, ja pyörittelin Taigaa varovasti kumisualla. Poni oli tänään selvästi käynyt tarhassa, ja selvästi nauttinut olostaan kieriskelemällä mudassa oikein nautinnolla. Huokaisten vilkaisin viiden minuutin kuluttua valkoista takkiani, joka lähinnä näytti nyt harmaalta.

Harjattuani Taigan puhtaaksi, puhdistin vielä sen kaviot, ja suin sen harjat ja hännän siisteiksi. Pujahdin sitten karsinasta ulos, ja suljin oven salvan perässäni. - Wear! Mä en meinannut tunnistaa sua! Josefiina huudahti tallikäytävän toisestä päästä. Punastuin vähän. En todellakaan ollut koskaan ennen tullut meikattuna tai muutenkaan laitettuna tallille, ja ymmärsin hyvin muiden reaktiot. Silti tunsin punan kohoavan poskilleni Jossun lähestyessä minua hämmästynyt ilme kasvoillaan.

- Jooh, no ei mun ollut tarkoituskaan tulla tänään tänne.. selitin Jossun yhä tutkaillessa vaatteitani. - Noi kengät on makeet. Mistä sä ostit ne? Tyttö tiedusteli seuraavaksi.

- Ööh, Din skosta. Ihan uudet, mutta nyt ne on ihan turpeessa ja muutenkin likaset. Mulla kun ei vaan sattunut varavaatteita mukaan.. Sanoin, ja tömistelin turvetta uusien kenkieni päältä pois.

- Hei mulla on kyl jotain tallivaatteita oleskeluhuoneen lokerossa. Saat lainata jos haluat. Jossu ehdotti, ja minä nyökyttelin heti innokkaana.

- Kiitos, sä pelastit mun päivän. Nää ei oikeastaan ole edes hirveän mukavat jalassa. Mun varpaat litistyy, puhahdin, ja loin Jossuun kiitollisen katseen.

Vaihdettuamme ylhäällä vaatteet, palasimme alas talliin.

- Tuolla ei ole vielä kovin pimeää. Käydäänkö kiertämässä lyhyt lenkki? Kävellään vaan noita valaistuja hiekkateitä pitkin. Hillakin tottuis varmaan siten tähän pimeänmpään ilmastoon.. Jossu ehdotti, ja minä pysähdyin kummastuneena.

- Minkä Hillan? Mitä sä höpiset? kysyin tytöltä kummastuneena.

- Eksä ole vielä kuullut Hillasta? Mä luulin että tallilla kaikki tietää kaiken, tyttö sanoi naurahtaen.

- Kuule mulle ei tänään tule mitään tietoja mistään, virkoin, ja mutristin suuni tympääntyneenä. - Mutta siis Hilla on mun issikkatamma. Se tuli tossa muutama päivä sitten Seppeleeseen.

- Mitä? Sun issikkatamma? Whaat? huudahdin, ja silmäni revähtivät lautasen kokoisiksi. Mitä ihmettä Seppeleessä oikein oli tapahtunut poissa ollessani?

- Jooh. Tuu kattoon sitä. Se on vielä vähän arka ja sillai, mutta kyllä se tästä vielä sopeutuu.. Jossu sanoi, ja johdatti minut tallin takaosaan. Kurkistin pian jännittyneenä sisälle karsinaan, ja haukoin muutaman kerran henkeä nähdessäni pienen ja suloisen pörröpään karsinan peränurkassa.

- Oih kun se on nätti! Huokaisin, ja Jossu naurahti ylpeänä.

- Joo, onhan se. Mutta nyt Hilla kaipaisi kipeästi ulkoilua. Että käys pujottamassa sille Taigalles riimu päähän, ja sitten mennään!

Taiga tuuppasi minua ystävällisesti turvalla vatsaan pujottaessani sille riimua päähän. Tamma oli jo innoissaan marssimassa ulos karsinastaan, ennen kuin minä kerkesin napsauttamaan edes riimunarua paikalleen.

- Odotas nyt hätähousu! virkoin ponille, ja työnsin sen takaisin karsinaan. Taiga luimisteli hiukan minun pidätellessä sitä, ja oli vähällä, ettei poni näykkäissyt minua kädestä. - Nyt kuules, sähän olet tänään huonotuulinen! Puhahdin, näpäytin ponia turvalle, ja vasta käveltyäni itse ensin ulos karsinasta, annoin Taigan astella ulos. Poni esitti hetken suuttunutta , mutta leppyi nopeasti kaivaessani sille herkun taskusta.

- Oleksä Jossu valmis? huikkasin tytölle, joka yhä taiteili riimua valkoisen issikan pähään.

- Joo, ihan pian! Kohta pääsimme lähtemään. Kuljimme vieretysten pois Seppeleen tallipihasta. Taiga kulki rennosti vierelläni, se ei tietenkään jännittänyt enää edes hämärällä hiekkatiellä kulkemista, kun Hilla taas sipsutti lähes varpaillaan, aivan jännittyneenä Jossun vierellä.

- Sehän on ihan räjähdysaltis! Minä totesin huvittuneena Hillan stepatessa hermostuneena edestakaisin. - Nooh, se vaan vähän jännittää uutta ympäristöä, Jossu sanoi, ja taputti rauhoittavasti ponin kaulaa. Hilla ja Taiga tulivat keskenään oikein hyvin juttuun, ja kun siirsimme ponit kulkemaan ihan vieretysten, Hillakin rauhoittui, ja keskittyi nyt tuuppimaan Taigaa ystävällisesti turvallaan.

- Voi kun nää on söpöjä! Minä huokaisin Taigan höristessä Hillalle. Jossukin hymyili liikuttuneena Hillan tuuppaistessa Taigaa turpaan.

Palasimme lenkiltä aika pian, veimme ponit karsinoihinsa, ja heitimme niille yöloimet päälle. Jossu halusi vielä lisäksi tarkistaa, että Hillan juomakuppi toimi, ja että sen oli varmasti hyvä olla. - Eiköhän se säily täällä ihan hyvin huomiseen, tokaisin huvittuneena Jossulle, joka ei olisi millään malttanut lähteä Hillan luota. Lopulta pääsimme lähtemään. Kävelimme Jossun kanssa yhdessä bussipysäkille, ja rupattelimme ja nauroimme koko bussimatkan aivan kotin asti. (:::

wear&taiga<3

Anne: Tarina, jossa tallihiirulais-Wearista kuorituu hemaiseva pimatsu, ainakin ulkoisesti! ;)

Ihan melkein GP-tasoa

Tänään nousisin ensimmäistä kertaa kunnolla Hillan selkään. Sen olin päättänyt heti aamulla silmät avattuani. Olinhan kokeillut tammalla ratsastamista muutaman kerran, mutta ne olivat olleet melko pikaisia käymisiä. Sitä paitsi eilisen Join-Upin jälkeen asiat olisivat luultavasti kääntyneet parempaan suuntaan. Ihan vähän, mutta kuitenkin. Pyöräilin reipasta tahtia Seppeleeseen päin. Jännitys kutitti vatsanpohjaani, mitähän tästä tulisi... Toisaalta odotin innolla, miten Hilla käyttäytyisi – ainakin toivoin parasta. Tänään menisimme korkeintaan tunnin kentällä, mahdollisesti wearin ja Taigan tai Fiian tai Alinan ja Pellan kanssa. En uskonut, että Hilla malttaisi työskennellä vielä yksin.

Jätin pyöräni tallin nurkalle. Tänään ilma oli kaunis, vähän aurinkoinenkin. Hevoset nautiskelivat täysin rinnoin ulkona; tuntsareidenkaan ei tänään tarvitsisi kiertää kaviouraa. Sunnuntait olivat yleensä hoitajien ja hoitsujen pitkien, rauhallisten maastolenkkien aikaa.

“Hei, Alina!” huikkasin bongatessani hoitoponinsa Pellan karsinaan nojailevan tytön.

“Onko sulla aikaa?”

“Riippuu mihin”, Alina vastasi virnistäen.

“Jos viittisitte Pellan kanssa tulla mun ja Hillan kanssa kentälle, ihan vaan seuraks. Otetaan jotain perusjuttuja, tutustutaan toisiimme, sellasta. Olisiko mitenkään mahdollista?”

“No tottahan toki!” Alina puuskahti. “Tekee hyvää meillekin pieni kouluvääntö... sen jälkeen vois käydä rauhallisen maastolenkin.”

“Me ei taideta tänään tulla vielä maastoon... mutta joku vähän päälle tunti, mä siivoon ton karsinan ja hoidan hepan, nähdään sitten ulkona varusteet niskassa, okei?”

“Ok!”

Katosimme molemmat omiin suuntiimme, minä pölläisin kottarit ja talikon Nanalta, joka oli juuri viemässä niitä takaisin siivottuaan hoitohevosensa boksin. Riuskoin ottein aloin heiluttamaan talikkoa, onneksi karsina ei ollut tänään kovin likainen. Pian likaiset turpeet olivat lantalassa ja lähdin iloisin mielin hakemaan Hillaa laitsalta. Siellähän se kyhnytteli kaikessa rauhassa Taigaa ja Pellaa. Ihana ponikolmikko!

“Hildaaaa”, huutelin portilta. “Tuu tänneeee, nyt mennään ratsastamaaaan!”

Kimo issikka höristi korviaan uteliaana kuullessaan rapinan, joka syntyi karkkipussista jota pyörittelin sormieni välissä. Pian kaikki kolme pyöreää ponia ravasivat luokseni innokkaina.

“En mä teitä kaikkia voi nyt ottaa”, nauroin turpien tuuppiessa minua vaativasti. “Ali Baba tulee kohta hakemaan Pellaa ja wear on varmasti kohta Taigan kimpussa – eli mä ottasin vaan tän, ok?”

Tartuin Hillan riimuun ja lähdin taluttamaan sitä portille. Pikkuinen poni seurasi innokkaana; eilinen Join-Up oli tosiaan tehnyt hyvää. Matkalla talliin Hilla jälleen kerran sävähteli kaikkea ja meinasi saada slaagin, kun Sastu ja Rensu karauttivat pihaan. Rensua mahtoi harmittaa, kun sen mahtipontinen show ei tehnyt Hillaan vaikutusta, vaan neiti koitti parhaansa mukaan kiskoa itseään tallille turvaan. Kaikista suurin kauhistus oli, kun joku oli unohtanut sinisen tuulitakin tallinnurkalle... hui!

“Hillalla taas jotain salaperäisiä pelkoja?” käytävällä Kallea kuntoon laittava Sophie naurahti kun viimein sain tuupattua issikkani sen edelleen väliaikaiseen karsinaan.

“No arvaas vaan”, huokaisin. “Orit, kovat äänet, liehuvat esineet... tästä tulee ihan mielenkiintoista.”

Sophie virnisti. “Kalle taas on tällanen tasainen höpsö, luottopolle!”

Katselin Hillan karsinan ovelta hymyillen, miten Sophie halasi ikionnellisena hoitsuaan, tallin uutta tuntsaria.

“Sä taidat todella pitää siitä?”

“Taidan todella”, Sophie henkäisi. “Vaikka onkin ikävä Blondia... ehkä tää silti oli paras ratkaisu. Saihan Blondikin jo uuden hoitajan.”

“Aijaa”, hymähdin. “Kiva saada uutta kasvoa.”

“Joo... vaikka on porukka nytkin mahtis!” Sophie totesi iloisesti ja jatkoi: “Hei, ihan muuten vaan, unohdetaanko kaikki vanhat erimielisyydet ja aloitetaan puhtaalta pöydältä?”

Sulin leveään hymyyn. “Ilman muuta!” huudahdin ja ryntäsin halaamaan Sophieta, joka otti rutistuksen vastaan yllättyneenä nauraen.

Neljänkymmenenviiden minuutin päästä olin saanut Hillan valkoharmaan karvan kiiltelemään siihen malliin, että minä – parantumaton perfektionisti – olin tyytyväinen siihen. Hymyillen halasin ponia, joka oli harjauksen ajan käyttäytynyt itselleen ominaisesti (eli steppaillut levottomana, hirnunut korviavihlovasti, pompannut melkein kattoon kun Leevi rynni Carkin kanssa ohi, potkinut jopa kerran karsinan ovea ja nostanut päänsä korkeuksiin, kun olin yrittänyt selvittää otsaharjaa), mutta olin siitä silti ylpeä. Olihan se mun oma Hilla-kulta! Ehkä hermoheikko luonne tasaantuisi ajan myötä, kun Hilla kotiutuisi kunnolla Seppeleeseen.

“Sä taidat viihtyä täällä?” lausahdin issikalle ja kutitin sen alahuulta. Poni tökkäsi minua käteen ihan varmasti huvittuneena.

“Jossu, oletko sä kohta valmis?” Alina huuteli Pellan karsinasta. “Mulla on enää satulavyö kiristämättä...”

“Apua, mä en ole vielä aloittanutkaan!” Tuulen lailla kirmasin satulahuoneeseen ja hain Hillan varusteet. Satulan nähdessään tamma yritti paeta karsinan nurkkaan, mutta riimunnaru esti sitä. Pyöritin silmiäni.

“Hilla hei, ei sun kaikkea tarvi pelätä. Tästäkään vehkeestä sulla ei ole mitään huonoja kokemuksia, vai mitä?” puhelin reippaasti ja 'heitin' satulan pehmeästi kimon selkään. Se nosteli takajalkojaan hermostuneena. Oioin satulahuovan ja juttelin sitten tammalle niin kauan, että se rauhoittui hiukan. Kiristettyäni satulavyötä laitoin ponini riimun kaulalle ja aloin pujottamaan kuolaimia sen suuhun. Aluksi Hilla pakeni noita sen mielestä inhottavia, metallisia palasia, mutta otti ne sitten kitaansa kun työnsin pelottomasti sormeni hammaslomeen. Ilmeisesti hiukan omenalta maistuvat kuolaimet olivatkin ihan hyvä juttu, niin tyytyväisenä Hilla niitä rouskutteli ne suuhunsa hyväksyttyään.

Kävin vielä nappaamassa satulahuoneessa tallettamani kypärän ja hanskat, ja palasin ponin karsinalle jännittyneenä.

“No.. mennäänkö me sitten?”

Hilla pärskähti, ja lähdin viemään sitä ulos. Ensimmäinen säikähtäminen tuli jo ovella, kun kova tuuli puhalsi kasvoillemme iloisenvärisiä lehtiä.

“E-eee, rauuuuhassa”, tyynnyttelin hevosta, joka puhalsi ilmaa äänekkäästi sieraintensa läpi. “Mitähän tästä tulee...”, mutisin samalla kun kiristin satulavyötä. Hilla ei olisi millään malttanut seistä paikallaan vaan väisti kosketustani esimerkillisellä pohkeenväistöllä.

“Tee toi noin kauniisti sit kun mä olen selässä”, naurahdin kun viimein vyö oli tarpeeksi tiukalla ja jalustimet laskettu. Vilkuilin ympärilleni ja näin Alinan vilkuttavan vähän matkan päästä Pella vierellään.

“Moi, ootteko te valmiita?”

“Joo, menkää vaan edeltä!” huusin takaisin. Hilla hirnahti ilahtuneena kaverinsa nähdessään ja Pella vastasi pienellä hörähdyksellä ja hännänhuiskautuksella. Perätysten lähdimme kentälle. Hilla kulki halukkaasti eikä muistanut pelätä, kun sillä oli kiire seurata edellä kulkevaa ponia. Sain ihan jarrutella korvat hörössä kävelevää ratsuani.

Alina avasi kentän portin ja minä puolestani laitoin sen kiinni, roikkuen samalla hiljalleen hermostuvan Hillan suupielessä.

“Ihan iisisti, Hiltsu, kohta päästään!” vakuutin ja huokaisin helpottuneena, kun portin puomit lopulta loksahtivat paikoilleen. Kipitimme nopeasti Pellan ja Alinan viereen kaartoon. Ponnistin selkään kevyesti, olihan Hilla aika pieni, ja viittasin Alinaa ja Pellaa kulkemaan edellä.

Hilla oli jännittynyt, kulki selkä vähän notkolla pää koko ajan puolelta toiselle sinkoillen. Se halusi välttämättä kulkea ihan Pellan mukavankokoisessa ahterissa kiinni, ja annoin tamman mennä omaa vauhtiaan ohjat pitkinä, mahdollisimman rentona istuen ja koko ajan stressaantuneelle islanninhevoselleni jutellen.

“Kivaahan tää on, vai mitä... ihan rauhassa, Hilla... noooin, tooosi hieeeeeno, vautsi. Noin kun meet koko ajan, niin hyvä oot. Niin, hienosti, tosi hiiiienosti. Mahtavaa, Hilla..”

Hiljalleen Hillan kaula alkoi laskeutua ja se malttoi ottaa vähän väliä Pellaan. Se oli kuitenkin valmiina räjähtämään hetkenä minä hyvänsä, ja Alina vilkaisi minua virnistäen.

“Viulunkieli-Hilla!”

“Helppohan sieltä on naureskella...”, irvistin takaisin ja Alina naurahti kepeästi.

Noin vartin lämmittelyn jälkeen Alina ehdotti pientä ravipätkää. Suostuin oitis, vaikka vähän hermostuttikin, ja Hilla lähti olemattomasta pohkeenkosketuksesta keskivauhtiseen, kaksitahtiseen askellajiinsa. Ehkä näin kevyen avun toimimiseen oli syy myös siinä, että edellä kulkeva Pella otti ravin ennen meitä... Hilla kulki hyvin kauniisti, kuunteli pienintäkin liikettäni ja oli oikein hieno ratsastettava. Pellan läsnäolo teki sille pelkästään hyvää ja olin kiitollinen Alinalle, joka oli suostunut lähtemään mukaan.

Muutaman ravikierroksen jälkeen otimme taas käyntiä ja juttelimme toisillemme hevosten lönkytellessä rennosti.

“Hienostihan toi Hilla menee”, Alina ehti kehaisemaan juuri kun metsästä ilmestyi jokin hurjasti pärisevä, rämisevä ja mörisevä... En ehtinyt tajuta mitään, kun Hilla oli jo noussut ensin vähän takajaloilleen ja rynnännyt sitten hurjaan kiitolaukkaan ympäri kenttää. Pella korskahti säikähtäneenä mutta Alina osasi reagoida ja pidätti ponin tyynesti. Minä olin ensin aikeissa pidättää ohjilla kunnolla, kuten paniikissa ensin tulee mieleen, mutta päätin sitten vain kuvitella itseni 500-kiloiseksi läskikasaksi joka hölskyi ja mölskyi satulassa. Ennen kuin huomasinkaan, oli Hilla vapisevana ja tärisevänä hidastanut ensin raviin, sitten käyntiin. Pysäytin ponin ja silitin hiljaa sen hikistä kaulaa kehuen samalla vuolaasti. Lopulta päätin laskeutua alas selästä ja mennä Hillan pään viereen, sopottaa sille lohdutuksia, kertoa sille että ei ollut mitään pelättävää, että minä suojelisin sitä kaikelta. Tamma painoi päänsä minua vasten, ihan kuin olisi itkenyt. Painoin huuleni sen otsalle ja huomasin, miten Hillan vapina lakkasi ja pian se oli jo rauhallisempi.

“Hyvin toimittu, Josefiina.” Alina oli ratsastanut Pellan lähemmäksi ja hymyili minulle kannustavasti. “Haluatko sä nousta vielä selkään?”

“Ilman muuta”, vastasin reippaasti ja nousin pehmeästi satulaan. Hilla jännittyi oitis, sen käynti oli kauhistunutta tikutusta ja kaula tikkusuorana. Kesti kauan, ennen kuin se rauhoittui – Pellan tyyni seura oli jälleen parasta mahdollista.

“Mikä se muuten oli? Jota Hilla säikähti?” kysäisin kun poni kulki nyt rennosti, askelta venyttäen.

“Mönkijä”, Alina puuskahti vimmastuneena. “Mä sanon Annelle, että pitää huolen ettei niiden naapurikylän huligaanien tarvi täällä pitää kilpa-ajojaan! Mutta hei, ravattaisko?”

“Sopiihan se!”

Pian parivaljakkomme ravasi kauniisti peräjälkeen. Hilla oli ihana, nautin sen suhteellisen pehmeästä askeleesta ja siitä, että tamma reagoi jokaiseen apuuni uskomattoman hienosti.

“Kattokaas tätä”, hihkaisin Alinalle, tiivistin istuntaani selvästi ja annoin pikkiriikkisen pohkeita. Hilla tajusi heti, mistä oli kyse ja lähti tölttäämään tottuneesti. Nauroin, miten hassu askellaji töltti olikaan! Kuin olisi istunut upottavassa nojatuolissa... ja miltä tuntuisikaan töltätä ilman satulaa!

“Vau, siistiä”, Alina innostui. “Mutta odotas vaan, otetaanko vähän laukkaa? Siinä meillä on teille näytettävää!”

Kulmasta nostimme laukan, ja Pellan kiitäessä hurjaan neliin pidin Hillan rauhallisemmassa tahdissa. Se suostui osaansa takapäälläänkin työskennellen ja kehuinkin ponia koko ajan hurjasti. Lopulta annoin Hillallekin ohjaa ja hetken epäröityään se sinkoutui Pellan perään. Laukkasimme vielä hetken, ennen kuin hidastimme käyntiin. Annoimme ponien puuskutella pahimmat maitohapot pois, sitten otimme muutamia helppoja koulukiemuroita: etuosakäännöksiä, vähän pohkeenväistöä, laukkaa pääty-ympyrällä, kahdeksikkoja, moitteettomia voltteja... Hilla työskenteli kuuliaisesti vaikka välillä se joutui miettimään, mitä perunasäkki satulassa halusikaan. Yhteispelimme natsasi, vaikka etuosakäännöstä jouduimmekin hinkkaamaan paljon enemmän kuin Alina ja Pella. Maltillinen laukka ympyrällä tuotti sen sijaan Pellalle vaikeuksia, se olisi halunnut päästellä ja lujaa.

Loppujäähdyttelyjen jälkeen veimme ponit talliin, otimme varusteet pois ja pestyämme kuolaimet palkitsimme ratsumme parilla porkkanalla. Hyväilin Hillan kaulaa ilonkyyneleet silmissäni.

“Sä olet mahtava poni!”

'Mahtava?' Hilla tuntui sanovan tökätessään minua turvallaan mahaan. 'Pelleiletkö sinä, tyttö? Minähän olen... mahtavin!'

Nauraen vein Hillan ulos, jossa se ravasi tyytyväisenä Taigan kanssa tarhan kauimpaiseen nurkkaan.

Anne: Pitkä tarina, joka on kirjoitettu niin jouhevasti, että on nopea ja selkeä lukea. Ja samalla myös hauska ja tunteikas!
Sophie: Ihana ♥ Mie ja Jossu saadaan sovittua 'riitamme' : )

22.10.08. Unohtumaton

Poljin vimmatusti eteenpäin, sadepisaroiden iskeytyessä punaisille kasvoilleni. Kiitin sitä, joka oli juuri sillä hetkellä tehnyt sateen. Kyyneleeni huuhtoutuivat pisaroiden sekaan, kun poljin eteenpäin. Rääkäisin itkun sekaisilla sanoilla jotain, ketjujen kalahtaessa irti. Nyt inhosin sekä pyörääni, että koko maailmaa. Ja tietysti kavereitani, ja vanhempia.

Raivoisasti paiskasin läpimärän koululaukkuni lokerikon perälle.

- Neidillä paha päivä?, Sastu kysyi, nostaen kaakaokuppinsa huulilleen.

- Miltä näyttää!, kiivahdin takaisin, kävellessäni rappusten päähän.

- Sori, mutisin, paiskaten oleskeluhuoneen oven perässäni kiinni. Väsyneesti, kasvot punaisina askelsin Aksun karsinalle. Sotkuisen kopperon näkeminen sai minut entistä vihaisemmaksi.

Äheltäen nostelin lantakasat ja märät kohdat kottareihin, ennen kuin ne jo pursusivat täpötäynnä. Huokaisten nojasin väsyneesti talikkoa vasten, ummistaen silmäni. Huomaamattomasti valutin pari kyyneltä poskelleni, ennen kuin pyyhkäisin ne hihaani.

- Täytyy lopettaa tää jonninjoutava itkeminen, lausahdin, lykäten kottikärryt liikkeelle. Jospa joku viitsisi viedä ne puolestani lantalaan, jotta en kastuisi.

- Jaakko hei, tässä sulle kottarit, huudahdin miehelle, tyrkäten täpötäydet kärryt tallimestarin eteen.

- Hä? Mitä mä näillä?, mies sopersi, katsoen kottikärryjä kysyvästi.

- Viet lantalaan, murahdin, lampsien matkoihini.

Edessäni seisoi mutainen, märkä ja voipunut ruuna. Pesarille oli suunnaton, jono, ja olin vähällä kimmastua. Tässä menisi ikuisuus. Lopulta viimeinenkin koninkoppura oli poissa tieltä, ja pääsin suihkimaan Aksun jalat puhtaiksi.

- Tuu jo, saatanan poni, tiuskahdin Aksulle, ruunan kiskoessa pois päin. Muristen kiskoin Aksun pesarille, sidoin kiinni ja aukaisin vesihanan. Aloin suihkuttamaan mutaisia jalkoja, welshin pomppiessa vettä karkuun. Kiva!

Jätin Aksun sen omaan karsinaan kuivumaan, jonka jälkeen häippäsin satulahuoneeseen. Pian pääsisin vuodattamaan tuskani ja huoleni Aksulle. Tunsin oloni tyhjäksi, etsiessäni ponin pakkia. Lopulta löysin sen, ja kiikutin itseni Aksun karsinalle.

- Voi järkky! kiivahdin, nähtyäni turpeet Aksun märällä karvalla. Ponin-kutale oli mennyt vielä kaupan päälle piehtaroimaan! Voi herran jestas, tästä tulisi pitkä päivä.

- Noniin, sanoin ponille, sitoen sen vetosolmulla karsinaan kiinni. Kaivoin pakista hikiviilan, ja vetelin märemmät kohdat. Hetken päästä harjasin jo Aksua kumisualla, ponin yrittäessä paeta.

Puuskahdin helpottuneena, kun Aksu kiilsi puhtauttaan. Sadekkaan ei enään rummuttanut kattoa, ja pystyin jo haaveilemaan yhteisestä maastoretkestä.

- Arvaa mitä? Melkein joudun luopumaan susta, jos vanhempani niin päättävät. Me joudutaan ehkä muuttamaan toiselle puolelle Suomea! kiivahdin ääneen, halaten hoidokkini kaulaa.

- Täytyy yrittää suostutella heidät, että täällä minäkin viihdyn, huokaisin, painautuen entistä enemmän Aksua vasten.

- Voi miten surullista. Tulee heppatyttöä ikävä, karsinan ovelta kuului ivallinen ääni.

Pyörähdin ympäri, nähden tuikituntemattoman ihmisen.

- Ja kukas sä olet?, kysyin epäilevästi, valmiina tönäisemään tunkeilijan ulos tallista.

- Tavallinen tuntilainen vaan, lettipäinen tyttö, hiukan minua nuorempi tyttö sanoi ilkeästi virnistäen.

- Jassoo. No, oletkos se sinä sitten heppatyttö?, kysyin, virnistäen ivallisesti takaisin.

- En varmana, ratsatsan vain koska näytän hyvältä silloin, tyttö sanoi, ja puuskahti perään.

- Jaa jaa, voit painua vaikka korpeen ratsastamaan, meidän tuntiponien selissä sä et hyvältä ainakaan näytä. Etkä varmaan minkään muunkaan selässä, lausahdin, patikoiden tytön ohitse ulos karsinasta.

- Olen hyvän näköinen aina, tyttö huudahti perääni, kun katosin satulahuoneeseen.

Palatessani satulan ja suitsien kera, näin saman, ilkeän tytön Aksun karsinassa. Ja mikä pahinta, tyttö leperteli minun hoitoponilleni!

- Mitä sä oikeen teet?, huudahdin, astuessani Aksun vierelle.

- Hoidan mun tuntiraakkia, tyttö sanoi, laskie kumisuan Aksun selälle.

- Vai tuntiraakkia. Tiedoksi, että minun hoidokkini ei ole tuntiaakki, aivan tavallinen ja persoonalline hevonen!, suutuin toden teolla, ja olisin ehkä käynnyt tytön kimppuun jollei Anne olisi tullut talliin.

- Karo! Mitä sä oikeen teet?, Anne kysyi, ihmetellen äksyyttäni.

- Tää nirppanokka haukkuu Aksua tuntiraakiksi, sanoin naiselle, mulkaisten samalla nuorempaa tyttöä.

- Nea, mikään hevonen tai poni ei ole haukkumisen arvoinen, ei edes tavalline tuntihevonen. Ja Karo, älä suutu niin helposti, kohta kukaan ei uskalla tulla sun luokse, saatika uskalla ottaa Aksua tuntiratsuksi jos sinä olet paikalla, nainen sanoi, ja hävisi paikalta.

- Mitä mä sanoin, Neaksi sanottu tyttö virnisti, ja taputti Aksua. Pyörähdin ympäri, törkkäsin satulan ja suitset tytön kouraan ja kävelin matkoihini. Kyyneleet kirposivat silmiini, kun kompuroin portaat ylös.

Kuikuilin sohvalla istuen ikkunasta ulos, ja katselin murtuneena tuntia. Aksu ravasi kuuliaisesti nirppanokan alla, eikä niskuroinnut yhtään. Mielessäni kävi oman tunnon pisto, siitä että joskus edes minä en pystynnyt hallitsemaan Aksua.

- Pudota se, kuiskasin ääneti, ja huokaisten raskaasti perään. Samassa tuntui siltä, kuin rukouksiini oli vastattu. Puska heilahti, saaden hevoset pelästymään. Aksu etunenässä lennätti ratsastajansa selästä, satulan luisuessa sen kyljelle.

- Ei meidän lellitty kakara osaa edes varustaa hevosia. Saipas nenilleen, hymyilin ivallisesti, vaikka tiesin että se ei ollut oikein. Olin vähällä nousta sohvalta ylös, ja mennäkseni auttamaan, mutta huomatessani että tilanne oli saatu hallintaan, tyydyin vain jäämään sohvalle. Yksi erä voitettu, yksi edessä. Huokaisin raskaasti, muistaessani vanhempien muutto ehdotukset.

- Vaikka muuttaisimmekin, muistan Aksua aina hyvällä, mutisin hiljaa, kurottaen hevoshullun käteeni.

Anne: Tunteita ja tuoksuja, sekä erilaisia tapahtumia yhdessä tarinassa. Mielenkiintoinen lukea!

Ratsastustunnit

Estetunti 6.10.2008 ~Fiia

”Hei kaikki! Aloitellaas sitten – laittakaa estejalustimet. Mulla on sellainen käsitys että nämä kaikki ratsut ovat aika reippaita hyppääjiä, mutta ainakin Pella ja Jambo vähän laiskanpulskeita koulupuolella. Ensimmäinen tehtävä on löytää sopiva vireystaso käynnissä pitkin ohjin.

Aksu voisi mennä vähän hitaammin, Carkki! Pella ja Jambo taas ovat ihan liian hitaita. Pohjetta… noin juuri. Ette anna niiden hidastella, mutta ne eivät myöskään saa karata alta. Tehkää muutamia voltteja ja ympyröitä, kaikki, niin sitten siirrytään raviin. Valmistelkaa se siirtyminen huolella.

Ota Rensun kanssa uusi siirtyminen, kun äskeinen oli vähän huolimaton. Puolipidäte, pohje ja ohjalla hieman tilaa edetä.. oikein, Sastu! Pella lujempaa, kohta se hidastaa käyntiin. Teidän pitää saada ne ponit kuuntelemaan ja ymmärtämään teidän ohjeet, joten selkeitä mutta pieniä apuja esille, kaikki näistä osaavat kyllä jos vain viitsivät. Aksu painaa vähän ohjalle, ala heti keksimään sille muuta tekemistä, ettei mene koko tunti pelkäksi ponin pään kannatteluksi. Kokorata leikkaa ja temponlisäys!

Nyt ravissa otetaan sitten paljon kaarevia uria, ihan sikin sokin saa mennä. Älkää törmäilkö, jookos. Pella menee taas ihan madellen, pohjetta. Ja kun sulla kerta on se raippa niin sitäkin saa käyttää ja pitääkin. Älä kuitenkaan ala heiluttelemaan kättä, vaan ohjat yhteen käteen ja reipas napautus pohkeen taakse. Ja sitten voltille.

Otetaan laukkaa nyt aluksi koko maneesissa. Eli laukalle käynnistä ja laukata saa ihan reipasta vauhtia, muttei kaahotusta. Ja nosto nyt. Jambolla uudestaan, kun tuli niin paljon ravia… samoin Aksu. Pella ja Rensu nosti hyvin, nyt vain kiitos sisäohjalla ja sitten eteenpäin. Nyt on Aksu hyvässä laukassa, jarruttele aina silloin tällöin, niin ehdit kontrolloimaan sitä ponia paremmin, varsinkin sitten esteillä. Hyvä Josefiina, nyt Jambonkin laukka rullaa!

Aloitetaan hyppäämällä tuo pitkällä sivulla oleva sarja, esteet ovat puolimetrisiä. Väliin pitäisi tulla neljä – viisi laukkaa, mutta saapi nähdä, miten käy. Aloitetaan Pellasta. Heti jo reippaampaa laukkaa eteen, Alina, just noin. Hyppy – yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja puoli… Eli ensi kerralla reippaammin. Käytä raippa lavalla ekan hypyn jälkeen ja pohkeella vauhtia siihen poniin. Kohta se kyllä lämpiää ja sitten pitää jarruttellakin.

Sitten Rensu ja Sastu. Puolet vauhdista pois! Esteistunta, Sastu hei, käsi rauhassa… Väliin tuli neljä tosi pitkää laukkaa. Yritä vähän rauhoitella sitä, tai tule ekalle vaikka ravissa. Siihen tuli niin laaja hyppy että sekin vaikeutti ylipääsyä. Viisi vähän lyhyempää askelta olisi parempi ja helpompi sekä hevoselle että sulle.

Jambo ja Josefiina.. Jamboon vauhtia nyt! Raippa! Etsi vähän tasapainoa ja sitten eteen. Hyppy – yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Vikalle lähti tosi kaukaa ja siksi tuli vähän horjahtamista. Reippaammin vaan. Kantapäät oli hyvin alhaalla ja myötäys ihan riittävä.

Ja sitten Carkki. Aksu hitaammin, niin mahtuu viisi laukkaa helposti. Tee pidäte ja sitten hyppyyn, juuri noin.. Väliin tuli se viisi askelta ihan sopivasti, mutta olisit voinut pitää vähän enemmän tuntumaa poniin. Aksu päätti nyt aika lailla itse minne mennään ja kuinka kovaa.

Tulkaas kaikki sitten uudestaan, ihan lyhyehköillä väleillä. Katson ja kommentoin kunhan olette kaikki tulleet. Mars matkaan.

Pella tuli nyt paremmin, viidellä askeleella, tunsit varmaan itsekin eron. Se alkaa kiihtymään, joten varo, ettet painosta enää liikaa. Sastu, Rensu tuli neljällä mutta vauhtia oli nyt maltillisemmin, vielä vähän voisit tasoitella menoa, nytkin se laukkaa paikoillaan. Jambo piristyi selvästi, huomasitko, Josefiina? Viisi rauhallista laukkaa on sille ihan sopiva määrä, vaikka neljälläkin sen pitäisi päästä. Aksu tuli taas hyvin viidellä ja meno oli paljon hallitumman näköistä. Hyvä te! Parantamista kyllä vielä on, laittelen tähän pienen esteradan, sillä aikaa vaihtakaa suuntaa, menkää ravia ja tehkää väistöjä ja taivutuksia. Niitä katsotaan sitten lopputunnista, joten hommiin vain.

Noniin ja sitten käyntiin kaikki! Selitän nyt radan niin päästään tutustumaan esteisiin. Rata alkaa tuolla samalla linjalla, mikä oli äskenkin, sitten laukkaa läpi lyhyen sivun ja B –kirjaimesta käännytään lävistäjälle. Siinä hypätään yli keltaisen trippelin ja jatketaan oikeaan kierrokseen. Laukkaa seuraavalle esteelle, joka on tummansininen ristikko. Sitten tulee ehkä vaikein osuus. Nurkassa tehdään silmukka, jotta päästään taas yli keltaisen trippelin. Siitä matka jatkuu punaiselle pystylle, joka oli sen sarjan ensimmäinen osa. Tiukka kurvi violetille okserille ja vielä viimeinen, hallittu kaarto viimeiselle esteelle, joka on sarjan vika osa. Ei vaikeaa? Katsokaa reitit kunnolla, älkää antako niitten oikoa. Tulkaa samassa järjestyksessä kuin äsken.

Pella tuli, Alina, radan hyvässä temmossa eteenpäin pyrkien, mutta osa hypyistä lähti huonosta paikasta. Kiinnitä siihen vielä enemmän huomiota. Reitit olivat ihan kelvolliset. Trippelille oli parhaat lähestymiset. Myötäät just sopivasti mutta esteistunta saisi olla selvempi jo lähestymisissä, niin et jää jälkeen.

Sastu, mitäs itse sanot radasta? Minusta Rensu meni nyt hyvää vauhtia ja sinulla oli loistava mukautuvaisuus hyppyyn, mutta reitit olivat huonot. Jouduit korjaamaan paljon esteen jälkeen ja ratsullekin tuli ongelmia, kun se ei tiennyt, miten päin pitäisi olla.

Jambohan oli tosi vauhdikas! Hyvä Josefiina! Reiteissä olisi sinullakin parantamista, mutta tuo vauhti niin mainio, että siitä plussaa. Pohkeet eivät liu’u hypyssä taakse, mikä on hyvä, mutta saisit myödätä vähän reilummin juuri siinä hypyn keskellä, kun Jambo tahtoisi vähän venyttää itseään.

Carkilla oli päivän parhaat reitit! Aksu tosin viiletti aika lailla lujempaa mitä toivoisin, mutta huippuhienosti se silti piipersi radan läpi. Eritoten tuo okserilinja oli aivan loistava. Hienoa, Carkki! Istuntasikin oli hyvä mutta olisit pikkuisen voinut ottaa laukkaa enemmän kiinni esteiden välillä.

Nyt tehdään niitä väistöjä. Uralta pois ja takaisin omaan tahtiin. Kun kaikki on tehnyt kaksi hyvää väistöä, pääsette loppuverkkaamaan. Pellan kanssa enemmän puolipidätteitä, Aksu ja Jambo poikitusta enemmän, Rensu oikein. Kiitä, Sastu. Nyt Jambokin väistää, Aksun kanssa vielä enemmän pohjetta.. eikä etukenoa… noin! Hyvä Alina, Pella väistää hienosti nyt. Voitte siirtää raviin ja ravata pari kierrosta aika reippaasti, lavat liikkeelle, sitten käyntiin ja jäähdytelkää ne kunnolla.

Kiitos tunnista, toivottavasti saitte jotakin irti!”

Anne: Hyvin ohjattu tunti, josta myös osallistujat pitivät. Rata-piirroksesta myös plussaa.