Palaa edelliselle sivulle

Marraskuun 2008 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen ehdotuksiin ja perusteluihin. Yhteensä kohiksia voi olla enintään 10 kuukaudessa. Lopulliset valinnat tekee Anne. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Tässä kuussa en ehtinyt kaikkia hoitotarinoita lukemaan, siksi tässä kuussa on paljon kuvia kohokohtina. ~Anne

Piirrustukset

Piirtäjä:Liina K, Kuva: Voiko aamuilla olla viimeinen käyttöpäivä?
Anne: Huurteista pakkastunnelmaa huokuva kuva. Pehmeät värisävyt ja Myntin varsamainen olemus on vangittu ihastuttavasti.
Ilu: Tunnelma oli hämäräperäinen ja oli ihanasti piirretty kuin Myntti olisi yö taivaan alla. Värejä ei ollut paljon mutta riittävästi tähän kuvaan. =)
Karoliina: Aivan ihana, tunnelmaa löytyy ja Myntti on hienosti tehty. Huokuu ihanuutta.
Kohokohdaksi piirrosta ehdotti myös Jokeri.

Piirtäjä: Ros, Kuva: Topi riehuu
Anne: Huolellisesti, todella huolellisesti paintilla piirretty teos. Topin asento on upea ja väri intensiivinen.




Piirtäjä: Yuff, Kuva: Tarhailua lumisateessa
Anne: Mahtavaa värisävyjen käyttöä: värit liukuvat valkoisesta keskisiniseen ja tehokeinona Blondilla on punainen riimu. Myös kuvakulma hauska ja harkittu.


Piirtäjä: Kat, Kuva: Edustuskaksikko(ko) Sentti & Kat
Anne: Sympaattinen piirros. Katin salmiakkikuvioinen paita kruunaa kokonaisuuden.


Piirtäjä: Sastu, Kuva: Piilosilla
Anne: Hämyinen piirros. Väritys tuo mieleen sellaiset loska-aamut, kun lumet ovat sulamassa. Rensu kurkkii veikeästi puun takaa.
Abby: Mukavasti pirrretty ja ihanan tunnelmallinen. Hienosti toteutettu.
Fiona: Minun mielestä tässä on huumoria ja tämä on upee kuva. Hyvät värit...
Kohokohdaksi piirrosta ehdottivat myös Lilyz ja Magnum.


Piirtäjä: Ilu, Kuva: Ilu ja Palmikko western-tunnilla
Anne: Jotenkin niin söpö ratsastuskuva. Iloiset, mehevät värit. Palmikko löntystää suomenhevosmaisesti eteen päin.


Piirtäjä: Dreamer, Kuva: Winters Wonderland Vol. 2
Anne: Värikäs ja tunnelmallinen talvikuva. Paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia: revontulet, kettu, huurteiset kuuset yms.
Pipsa: Aivan mahtava, värikäs meininki sopi kuvaan, kuten myöskin lumisuus.


Hoitotarinat


2.11. - Po-po-po-poing, poing, po-po-pooing..

“Huomenta!” hihkaisin iloisesti jo tallin ovelta. Tänään olin mainiolla tuulella; pitkä sunnuntaiipäivä kokonaan tallilla käytettäväksi!

“Moro”, Antun karsinaa puhdistava Sastu murahti. “Me aamuvirkut, eh?” Virnistin, kello oli vasta puoli yhdeksän. “Jep. Muut vetelee vielä hirsiä vällyjen alla.”

“Onnelliset”, Sastu hymähti ja pyyhki hikeä otsaltaan. “Mitäs teidän ohjelmassa on tänään?”

“Hmm... mä en oikein tiedä vielä. Varmaan ratsastelua”, vastasin. “Maastoon tuskin vielä mennään, ehkä maneesissa esteitä kun kenttä taitaa olla vähän huonossa kunnossa...”

“Kuulinko sanan 'maasto'?” takaamme kuului Annen hiukan huolestunut ääni. Käännähdimme ympäri ja nyökkäsimme nopeasti naiselle, joka näytti stressaantuneelta.

“Onks kaikki ok?” Sastu kysyi konstailettomaan tyyliinsä.

“Ihan, kunhan vaan kaikki pysyttelee Seppelen tiluksilla. Metsään ei nyt poiketa.” Annen ääni oli jyrkkä.

“Onko jotain sattunut?” kysyin uteliaisuus heräten.

“No niistä susistahan on ollut nyt vähän aikaa riesaa. Hetken jo luulin, että niistä päästiin, mutta eilen sitten tapahtui jotakin...” Anne pudisteli päätään.

“Hä?!” Sastun silmät suurenivat ja minun leukani loksahti auki. “Kerro!”

“Pipsa oli Bertillä maastossa ja Carkki Leevillä. Retki sujui juu ihan hyvin siihen asti, kun jostain pusikosta ilmestyi susihukkanen... onneksi mitään ei sattunut, mutta mä en voi ottaa riskejä – ymmärrätte varmaan. Siispä esimerkiksi tänään minulla olisi vedettävänä yksi maastoreissu, mutta se perutaan oitis. Pitääkin mennä soittelemaan tuntilaisille.”

“Oikeestiko”, henkäisin kauhistuneena. “Aika... uskomatonta! Onkohan niitä susia useampiakin?”

Anne kohautti harteitaan ja vastasi huokaisten: “Luoja tietää. Mutta yksikin on liikaa.”

“Äh, ja mä kun jo haaveilin kunnon maastoestetreenistä Rensukalla... mut turvallisuus ennen kaikkea”, Sastu totesi ja palasi Antun boksille.

“Ai niin, Jossu, mulla on sulle vähän asiaa”, Anne lausahti minulle. “Tuupas tonne toimistolle.”

“Täh?” Seurasin Annea hämmästyneenä ja vähän säikähtäneenä, mitähän sitä oli nyt tullut tehtyä...

Anne istui pöytänsä taakse ja rupesi plaraamaan paperipinoaan. Minä lysähdin äänekkäästi nielaisten nojatuoliin ja haroin hiuksiani hermostuneesti.

“Älä nyt näytä noin huolestuneelta”, Anne nauroi kohotettuaan katseensa minuun.

“Tässä ois vaan tällanen pinkka.” Hän ojensi minulle paperinipun, jota rupesin selaamaan uteliaana. Kun tajusin, mikä noiden hakemustentapaisten aihe oli, punastuin ja menin vaikeaksi.

“Mitäs mitäs...”, mutisin ja vilkaisin Annea epävarmasti.

“Kyllä kyllä, Hillan hoitajapaikalle on tunkua”, Anne hymähti. “Oletko sä meinannut ottaa sille hoitajaa?”

Kääntelin lappuja vaivautuneena. Toinen toistaan huolellisemmin täytetyt hoitajahakemukset vilisivät silmissäni. 'Hei, ilmeisesti hevosellasi ei ole hoitajaa, joten ajattelin että...' 'Moi, mä haluisin alkaa hoitaa Hildaa...' 'Moikka, tässä ois sun ponille ykköshoitaja...'

“Hui kauhistus”, laskin pinkan pöydälle hämmentyneenä. “En mä ole sitä vielä ajatellutkaan. Hilla on niin herkkä, ja meidän kahden välisessä suhteessa on vielä niiin paljon töitä. Mutta kyllä mä varmaan sille hoitajan otan, kunhan me saadaan oma yhteistyö pelaamaan.”

“Okei, ymmärrän”, Anne sanoi ja jatkoi hakemusnippua kohottaen: “Nämä mä laitan varmaan säästöön?”

“Juu, mielellään...” Nousin tuolista pää pyörällä. “Hei muuten, millonhan ne ponit muuttaa sinne aittaan?”

“Sitä mä en ole vielä ehtinyt ajatellakaan”, Anne mutisi. “Tässä kun on näitä laskuja ja lainoja ja tunteja ja veroja ja susiakin kaiken lisäksi.”

“Ymmärrän. Mutta onhan ne ponit sinne muuttamassa?” varmistin.

“Kyllä jossain vaiheessa”, Anne vastasi. “Mä palaan paperitöiden ihmeelliseen maailmaan, nähdään!”

“Joo, moi”, hymyilin ennen kuin hoipertelin ulos huoneesta ja suljin oven varovasti perässäni. Nojauduin seinää vasten ja hengitin syvään. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Kyllähän minä Hildan ottaisin, mutta että halukkaita oli noinkin paljon.. pystyisinkö jakamaan minulle niin rakkaan ponin jonkun toisen kanssa? Ja mistä voisin tietää, kuinka pätevä hoitajaehdokas todellisuudessa olisi? Hillaa ei voinut kohdella kuin mitä tahansa nelijalkaista. Ymmärtäisikö joku oikeasti sen herkkähipiäistä luonnetta? Uskaltaisinko antaa tamman tuikituntemattoman käsiin, vai valikoisinko ennemmin Seppeleestä tutun tyypin? Toisaalta olisi reilua antaa uusille kasvoille mahdollisuus, toisaalta tutulle ihmiselle uskaltaisin antaa enemmän vastuuta.

“Äh”, puuskahdin ääneen, ravistelin sekavat mietteet päästäni ja hain kottarit ja talikon, jotka Sastu oli jo palauttanut paikalleen. Viidentoista minuutin kuluttua boksi näyttikin huomattavasti siistimmältä. Tyytyväisenä kippasin likaiset turpeet lantalaan ja hain vähän uutta tilalle. Poljettuani patjan hyväksi lähdin riimunnarua heilutellen kohti tarhoja. Hilla ulkoili yllätyksekseni Siirin ja Pampulan kanssa. Kipakka Siiri sai sen vähän varuilleen, mutta Pampulan seurassa se näkyi viihtyvän. Minua hymyilytti katsellessani kolmikon puuhia: pikku shettikset johtivat, ja oma suloinen issikkani seurasi niitä nöyrästi sinne tänne.

“Hillaaa, Hilpukkaaaa”, huutelin. Hilla nosti päätään korvat hörössä ja katsoi minua uteliaasti, mutta ei tohtinut liikahtaa Siirin ja Pampulan rinnalta. Onneksi kuljetin nykyään aina mukanani jotakin rapisevaa; nytkin pyörittelin Geisha-suklaapatukan käärettä sormissani ja sekös sai kaveruksiin liikettä. Siiri ja Pampula kirmasivat kilpaa luokseni ja Hilla seurasi kainosti perässä. Tervehdin pikkuponeja ystävällisesti ja pujahdin niiden lomitse Hildan luokse. Kuljetin kättäni tamman kaulalla, ennen kuin rauhallisin ottein napsautin riimunnarun sen riimuun ja ohjasin ponin porttia kohden. Shettikset sinkosivat jo toiseen suuntaan.

Hilla tuli mukaani suhtkoht mielellään, ei ämpyillyt eikä kovin hermoillutkaan. Aamu oli rauhallinen ja Himpusta oli vain kiva, kun tallissa ei sen lisäksi ollut kuin äkäisesti inahteleva Anttu ja heinänmussutuksen välillä tälle uhitteleva Reni. Hain Hillan harjapakin ja aloin tyytyväisenä kunnostamaan tammaa. Sen jo aika paksu turkki oli suhteellisen puhtaana. Pienessä pakkasessa karvaan muodostunut huurre suli tallin lämmössä pian vedeksi. Hilla sai tällä kertaa olla vapaana karsinassaan ja pysyikin melkein paikallaan, mitä nyt piti paeta kauimmaiseen nurkkaan kun Jaakko löntysti ohi selvästi krapulassa. Huikkasin miehelle hyvät huomenet ja tämä vastasi epäselvällä örinällä. Kun Jake oli poissa näköpiiristä, Hilda rentoutui ja jatkoin sukimista. Juttelin Himppulille koko ajan hiljaa, rapsuttelin ja paijasin.

Kun lähdin viemään harjapakkia takaisin ja hakemaan varusteita, törmäsin satulahuoneen ovella Nanaan, joka näytti vähän alakuloiselta.

“Hipshei Naa-naa-naa!” hihkaisin hyväntuulisesti. “Kuis kulkee?”

“Ai, moi... ihan okei kai...”, Nana vastasi hiljaa ja naputteli raipalla ratsastussaappaidensa kantapäitä katse maassa.

“Umm... onko kaikki hyvin?” kysyin varovasti. Enhän ollut tottunut näkemään ilopilleritouhutyttö-Nanaa tällaisena.

“Ähh, en mä tiedä. Tuntuu vain kuin mä olisin vaan yks naama muiden joukossa kenenkään mua muistamatta. Tai kun tänne on muodostunut sellaisia ystäväpareja niin.... mä olen jäänyt niistä ulkopuolelle...”, tyttö vastasi apeasti.

“Älä Maire masennu!” minä virnistin ja halasin Nanaa nopeasti. “Sullahan on kavereita vaikka muille jakaa! Mulle ainakin oot ihan spesiaalinaama, mietin sun kasvojasi aina ennen ku illalla nukahan...”, pelleilin lopuksi ja sain Nanankin vähän hihittämään.

“Hei, lähettäiskö tänään maastoon?” tyttö ehdotti kepeämmin.

“EI!” karjaisin ja Nana näytti hämmästyneeltä ja loukkaantuneelta. “Ei, siis ei mitään suhun liittyvää”, korjasin. “Vaan eilen on taas tehty susihavainto, eikä maastoon saa mennä.”

“Voi kauhistus...”, Nana irvisti. “No, maneesiin sitten?” hän jatkoi toiveikkaasti.

“Sure! Kelpaisko Naa-naa-naalle esteet?”

“Vielä kysyt!”

Kikattaen lähdimme molemmat satuloimaan ratsujamme.

Minun oli pakko laittaa Hilla kiinni, koska se ei millään pysynyt paikallaan yrittäessäni hivuttaa satulaa sen selkään. Vihdoin olin saanut satulan oikealle kohdalle. Vyön kiristämisestä Himppu ei pitänyt ja väisteli parhaansa mukaan. Pullistella se ei onneksi osannut. Kehuin tammaa koko ajan, kiristin vyötä vähän kerrallaan ja annoin sille aina leivänkannikoita taskustani kun se käyttäytyi hyvin. Hiljalleen kohti mukavaa valjastusta, ajattelin kun viimein satula oli kondiksessa. Suitsien kanssa ei ollut ongelmaa, pujotin kuolaimet valkoharmaan issikkani suuhun vaivatta ja remmit kiristin ongelmitta. Kävin vielä nappaamassa kypärän ja olimme valmiita.

“Nanaaaaaa, we are ready”, huutelin Tiian karsinassa kykkivälle tytölle.

“Sou aar vii”, kuului vastaus. Hymy huulessa lähdin taluttamaan Hillaa pihalle. Nana seurasi pian 'ison kiltin jättilehmän' aka Tiian kanssa, ja taapersimme viileän pihan läpi autioon maneesin. Kuinka ollakaan, Hillalle se ei sopinut ja se suostui menemään sisään vasta Tiian lampsiessa rennosti edellä.

“Tää oon niin tätä”, huokaisin kun vyötä kiristettäessä Hilla esitti peruspomppusettinsä.

“Tiia on vähän tasaisempi kaveri”, Nana totesi tyytyväisenä ja taputti hoitsuaan kaulalle. Hän liidähti kevyesti selkään ja lähti jo lönkyttelemään uraa pitkin. Hillalle tuli kiire ja se päästi minut nopeasti selkään ennen kuin lähti hermostuneena Tiian perään: älä jätä kamu!

Lämmittelimme viitisentoista minuuttia, sitten otimme muutamia rauhallisia ravipätkiä. Kun hepat olivat kunnolla vertyneitä, minä pitelin niitä sen aikaa kun Nana kävi laittamassa pari ristikkoa, about 40 cm korkeudeltaan. Hyppäsimme esteet rennossa ravissa. Hillalla oli taas kiire Tiian perään ja se hyppäsi huolimattomasti ja hermostuneesti. Sain taas rauhoitella tammaa kaikin voimin.

Nyt Nana piteli heppoja, kun minä kävin vähän korottamassa ristikoita. Loikimme ne yli muutamaan kertaan. Tiia ponnisti hienosti, Hillan kanssa sain tehdä kunnolla töitä. Ensin sitä piti jarrutella, sitten kannustaa, jarrutella, kannustaa... ja kuitenkin tamma yleensä vain rymisteli esteiden läpi.

“Kärsivällisyyttä Jossu!” Nana hihkaisi rohkaisevasti.

“Kiitos, sitä tarvitaan”, virnistin.

Hikisen puolituntisen jälkeen olimme siirtyneet ristikoista pystäreihin ja pieneen rataankin, hyppyyttäneet ponimme puuskuttamaan. Aluksi Hilla oli säikky ja kankea, mutta loppua kohden se alkoi venyttää askeliaan ja pomppimaan puomien yli kauniisti. Jokaisen vähänkin onnistuneen hypyn jälkeen seurasi hurjasti kehuja ja rapsutuksia, ohjaa ja vapaata kulkua. Korkeimmillaan 80 cm esteet poni loikki melko vaivattomasti, vaikka välillä kolisi ja lujaa...

Loppuverryttelyjen ajan rapsuttelin Hillan kaulaa hajamielisesti ja mietin, miten onnellinen olin kun minulla oli se. Olin lyhyessä ajassa jo oppinut tuntemaan tammaa paremmin, ymmärtämään sitä. Vaikka suhteemme oli vielä alkutekijöissään, tästä oli hyvä jatkaa.

“Mitä mietit?” Nana kääntyi Tiian leveästä selästä hymyilemään minulle silmät loistaen. Hänellä ja Tiialla oli mennyt loistavasti, olihan tamma taitava ja Nana tosi lahjakas.

“Siitä miten onnekas mä olenkaan. Kaikessa”, hymähdin salaperäisesti enkä suostunut paljastamaan enempää aatteistani edes matkalla maneesilta tallille.

Anne: Josefiinan tarinat ovat aina hienoja ja monisäikeisiä. Teksti on helposti luettavaa ja hauskaa, tässäkin tarinassa.
Karoliina: Jossu osaa kirjoittaa taitavasti, ja siksi tykkään hänen tarinoistaan. Vuoropuhelua paljon, joka tuottaa plussaa<33

Tykkääkö vai eikö tykkää?

- Ainako meille täällä näin käy käy käy? huokaisen lysähtäen istumaan kannon päälle.

- Ai miten? ääni kysyy takaani. Hätkähtäen käännyn ympäri nähden kasvot, jotka olin joskus ennenkin nähnyt, en vain kyennyt muistamaan milloin.

- Mitä sie tahot? sähähdän nousten ylös.

- En mitään, poika vastaa rauhallisesti. Yhä katson tätä epävarmasti, yrittäen muistaa kuka tuo poika oli. - Nätti poni, tämä jatkaa nyökäten Pampulaan päin. Kohotan kulmiani, kuka kirottu tuo olikaan? Hitaasti lähden taluttamaan ponia poispäin, mutta poika seuraa minua ketterästi.

- Sie oot varmaan Seppeleestä? vaaleahiuksinen poika kysyy.

- Joo-oo, vastaan epävarmasti.

- Mites Jaakko muuten voi? tämä kysyy.

- Mitenniin? tiuskahdan hiljaa.

- Ajattelinpa vaan kysyä miten velipoika voi.

- Onks Jaakko siun veli? hämmästyn tutkien poikaa tarkemmin. Tarkemmin katsottuna noin. 15-vuotias muistutti Jaakkoa kaukaisesti, ehkä tämä tosiaan olisikin Jaakon veli.

- Ainiin, olen Kristian, tämä esittelee itsensä.

- Pipsa, sanon epävarmasti taputtaen ponia.

- Seppeleeseenkö olet menossa? Kristian päättelee.

- Jep, entäs sie?

- Sinne minäkin, tämä kertoo lähtien kävelemään.

- Nähdään joskus, huikkaan heilauttaen kättäni, ja nousten ponin selkään. Kevyesti ravaan tämän ohi, kuunnellen lintujen viserrystä.

Kohta laukkaamme pitkin leveää polkua, ja välillä poni tekee pienen pukin. Mielessäni pyörii tuo “Jaakon veli”, Kristian. En ollutkaan ikinä edes ajatellutkaan että Jaakolla olisi veli, mutta mitähän väliä silläkään olisi? Karistan ajatukset mielestäni, hoputtaen tammaa menemään reippaampaa, sen kiitäessä tasaisella polulla, minun nauttiessa vauhdista, hiljentäen viimein hikeentyneen shetlanninponin raviin, jossa tamma vielä yrittää hangota vastaan, mutta hiljentää viimein kuitenkin käyntiin. Taputan ponia iloisena, kääntyen kapeammalle polulle.

- Kohta me sitten ollaanki jo tallipihalla, mutisen hiljaa ponille mietiskellen kaikenlaista.

- Ai moi Pipsa, Wear huikkaa tallipihalta taluttaen Taigaa.

- Moi, vastaan posket punoittaen pienestä pakkasesta.

- Oot sä viemässä Taigaa harjauspuomille? kysyn tytön nyökätessä.

- Mä kerron sulle sitten yhen jutun, kun tuon Pampulan siihen, vastaan salaperäisesti, liukuen alas tamman selästä, nostaen jalustimet ja löysäten satulavyötä, taluttaen ponin samaa matkaa Wearin kanssa harjauspuomille, ryhtyen riisumaan tamman kamppeita.

- Niin mikä se juttu oli? tyttö kysyy hiljaa pystymättä pidättelemään kiinnostustaan.

- Nooh, törmäsin maastossa Jaakon veljeen, hymyilen.

- Veljeen?! tyttö toistaa, varmistaakseen ettei kuullut väärin.

- Joo, Kristianiin, hymähdän hiljaa.

- En tiennytkään että sillä on veli, tyttö vastaa.

- En mäkään, vastaan.

- Hei se on toi! supisen tytölle, osoittaen pojan suuntaan, joka hymyillen puhuu jotakin Annelle.

Reippaasti ryhdymme hoitamaan poneja, vilkuillen aina tallipihan tapahtumia.

- Hei tytöt, tässä on Jaakon veli, Kristian, Anne esittelee iloisesti.

- Me tavattiin jo, lausun punastuen.

- Öh, mä oon Wear, Wear sanoo ujosti, astuen viereeni.

- Eli miä oon siis se Kristian, poika hymyilee leveästi täydellistä hymyään.

- Pipsa ja Wear on hoitajina täällä tallilla, ja käy aina välillä tunneilla, Anne kertoo.

- Joo, näinkin Pipsan ratsastamassa sillä shetlanninponilla, taitaa olla aika reipas tapaus? poika naurahtaa. Nyökkään ujosti.

- Mutta kun te kerran tunnettekin jo vähän toisianne, niin voisit Pipsa esitellä Kristianille vähän paikkoja, Anne komentaa.

- Okei, vastaan hiljaa.

- Haluut sä ekaks nähdä tallin sisältä? kysyn hymyillen hiljaa. Poika nyökkää.

- Oot sä täältä kotosin? poika kysyy rikkoen hiljaisuuden.

Nyökkään.

- Sie? kysyn vilkaisten tähän.

- Joo, tämä vastaa reippaasti.

- Esitteletkös mut sille hoitoponilles? tämä virnistää.

- Joo, totta kai, naurahdan. - Tää on sen karsina, se asuu Siirin kanssa samassa karsinassa.

- Nätti poni, poika hymyilee jälleen.

- Onks siulla omaa hevosta? kysyn vilkaisten tähän.

- Ei, nyt oon ollu pääasiassa hoitelemassa siellä läheisellä ravitallilla niitä ravureita, Kristian vastaa hiljaa.

- Oot sä minkä ikänen? tämä töksäyttää.

- Neljätoista, 16 päivä täytän viistoista, vastaan hiljaa, vilkaisten pojan rentoa olemusta.

- Miekin oon viistoista, poika vastaa siirtyen silittämään Pampulaa, joka sopeutuu tähän yllättävän nopeasti, siirtyen kuitenkin minun rapsutettavaksi.

- Ai tästäkö tuntuu mukavalta kun silittää? hymyilen silittäen ponia, joka uinuu paikoillaan.

- Onks täällä hoitajienhuonetta tai jotain? Kristian toteaa.

- Joo, tuolla ylhäällä, mä voin näyttää, vastaan lähtien tämän edessä hyppelehtimään portaita, avaten huoneen oven.

- Moi Pipsa, Dreamer huikkaa Marielin kanssa hymyillen.

- Moi, vastaan istuutuen sohvalle, Kristianin astellessa varmasti nojatuoliin istumaan.

- Kuka toi on? Fiia kysyy vilkaisten minuun.

- Ai määkö? Arvon neidit, olen Kristian, Jaakon veli, poika hymyilee.

- Onks Jaakolla veli? Josefiina ihmettelee silmät suurina.

- Ilmeisesti, poika virnistää. - Kukas sää oot?

- Ai mie? Josefiina, Riinan hoitaja ja Hillan omistaja, tyttö hymyilee ujosti.

- Mutta, näyttäisikö joku missä on wc? poika hymähtää. Eräs tuntilainen säntää neuvomaan. Tarkemmin katsottuna Kristian oli varsin komea, minua hieman pidempi.

- Onks toi oikeesti Jaakon veli? Fiia säntää kysymään.

- Kai se on, en mä tiiä, vastaan kohauttaen olkapäitäni.

- Onks se ratsastanu kuin pitkään? Josefiina kysyy seuraavana.

- Kai, en mä oo kysyny, vastaan.

- Onks se muuttanu tänne jostakin? Onks sillä omaa hevosta? Onks se minkä ikänen? Kysymystulvan loputtua päätän lähteä hipsimään alakertaan päin, jossa kohtaa Annen.

- Mihis sä Kristianin jätit? nainen naurahtaa.

- Oleskelutilaan muiden luo, totean.

- Ettet vaan ois mustasukkanen? nainen hymyilee.

- Mäkö? en varmana, totean.

- Vitsivitsi, vaikka kyllähän sillä taitaa olla nytkin joku perässä kulkemassa, Anne hymyilee.

- Ajattelit siä niihin joulukisohin osallistua? nainen jatkaa.

- Joo, Pampulalla, muuten oisin Bertilläkin muttakun ei kahella saa osallistua, irvistän, mieluummin olisin molemmilla kisaamassa.

- Nii, nainen nyökkää.

- Mie meen nyt tonne Pampulan luo, huikkaan lähtien kipittämään poniboksille.

- Moi tyttö, hymyilen kumartuen halaamaan ponia, joka kiltisti seisoo paikoillaan.

- Sulla onkin onneks siisti karsina, mutisen taputtaen ponia.

- Taian harjata siut nyh kyllä, hymyilen lähtien etsimään käytävältä kolmea asiaa - harjapussia, riimua ja riimunnarua, jotka toimisivat apuvälineinäni operaatiossa Pampula puhtaaksi, ja kaiken onneksi, minulla olisi kerrankin aikaa, jonka käyttäisin hyödyllisesti, varusteetkin voisin puhdistaa jossain välissä.

Vilkaistuani, ettei kukaan ole kuulemassa, alan puhua tammalle hiljaa.

- Oikeestaan, se Kristian on aika kiva, huokaisen ajatellen poikaa ja tämän rentoa olemusta.

- Mut se ei kuitenkaan tykkää miusta, jatkan hiljaa silittäen tamman kaulaa.

- Mut mä lupaan, ettei kukaan ikinä, ei ikinä tuu sun, Bertin ja mun väliin, mä lupaan, kuiskaan hiljaa.

Anne: Paljon keskustelua ja romanttisia värinöitä on aina kiva saada tallille. ;)
Shinqua: On tosi kiva/mahtava. Tykkäsin hirveesti.

09.11.2008 Koirakaaos

Uusi pyöräni oli kirkkaanvihreä käytetty Jopo, jossa oli kolme vaihdetta ja jalkajarrut, jotka kirskuivat pahaenteisesti ja saattoivat silloin tällöin jumittua. Mutta sillä pystyi varsin mainiosti huristamaan Seppeleeseen ja takaisin, vaikka Henrikin oli lähiaikoina ollut aika suopea minun kuskaamiseni suhteen. Tosin pyöräily oli huomattavasti parempi niin ympäristölle kuin minulle itsellenikin ja olin päättänyt, että omaa mopoa en ostaisi koskaan, autonkin vain jos joskus tulisi ihan pakko.

Juuri ennen saapumistani Seppeleeseen näin Alinan skootterin laskettelevan vierelleni. Tyttö nosti kättään ja virnisti leveästi, painaen sitten kaasua ja hurauttavan pihaan iloisen mölinän saattelemana. Pyöräilin perään, heitin arvokkaan pyöräni pusikkoon ja hölkkäsin halaamaan tyttöä, emme olleetkaan nähneet päiväkausiin. Tallipiha oli tyhjä lukuun ottamatta älytöntä mökää pitäviä Nanaa ja Josefiinaa, jotka kikattelivat ja tökkivät toistensa kylkiä.

”Hola!” vinkaisin vino hymy naamallani. Tänään pistettäisiin vähän hösseliksi, olinhan juuri viettänyt melko-hiljaisen-ja-rauhallisen halloweenin, joka oli joulun ja uuden vuoden jälkeen sentään lempijuhlani. ”Onks täällä ketään vielä?”

”Me”, Nana sanoi topakasti virnistäen, ”ja sitte te ja Anne ja Jaakko ja Pikku, Pella, Anttu, Hilla, Tiia, Jambo, Kal-”

Josefiina kiskaisi Nanaa ponnarista ja kiljaisi: ”Riittää joo! Mut hei Anne lupasi jotain sellaista että te saatte ottaa Pellan ja Naa-naa Tiian käyntimaastoon, ihan vain tilusten ympäri sen suden takia, jos siivoatte minitarhan. Kun mullahan on oma koni niin mun ei tartte tehdä mitään hanttihommia ilmaisen ratsastuksen perässä”, tyttö virnisti ja vaikka tiesimme että juttu oli läppä, tajusimme myös että Jossu oli ihan oikeasti onnellinen Hillastaan. Sieti ollakin.

”Mut hei, kertokaas jotain susijuttuja”, palasin aiheeseen, kun olimme tarttuneet talikoihin – Josefiinakin – ja siivonneet jo puoli tarhaa. Sain kolme yhtä pitkää ja sekavaa vastausta, joista ei puuttunut vertahyytävän tarkkaa kuvausta. Alinalla oli ihan pelottavan omakohtaisia kokemuksia – enemmänkin kuin minun kanssani eräs ilta. Hymyilin reippaasti hölöttäville tytöille ja käännyin sitten takaisin kakkakasojen puoleen.

Homma hoituikin ennätysajassa, kun meitä oli niin monta. Hälisevänä ja sekaisena laumana länttäsimme itsemme talliin, varastimme riimunnarut kuka mistäkin ja lähdimme metsästämään uljaita ratsuja. Nana lähti hevosaitauksille vähän matkan päähän, me loput taas ponien valtakuntaan. Rapaiset kaunokaiset ravasivat vastaan korvat luimussa, varsinkin vaalea Hilla oli karmivan näköinen.

”Ei voi olla totta”, Jossu voihkaisi ja pyyhkäisi hiukset pois kasvoillaan. Kädestä jäi haalea likaviiru otsaan. Tammat tulivat tyytyväisinä sisälle peräkanaa, Nana olikin saanut jo Tiian karsinaan ja oli aloittelemassa rivakkaa harjausta. Josefiina johdatti pärskivän kimonsa sen omaan karsinaan ja me ryhdyimme Alinan kanssa toimeen saadaksemme Pellan puhtaaksi ja hienoksi.

Puolta tuntia myöhemmin Josefiina istui hiljaa aloillaan sähäkän tammansa paljaassa selässä, Nana yritti Jaakon avulla päästä Tiian kyytiin ja minä kiskoin Alinaa taakseni Pellan harmaalle selälle. ”Tää on vika kerta ennen joulua”, lupasin hyppivälle ponille ja nykäisin sitten tytön vauhdikkaasti mahalleen russin päälle. Alina kampesi sadatellen pystyyn, mutta lopulta olimme kaikki valmiita ja saatoimme lähteä reissuun. Annen käskystä pysyimme tiukasti poissa metsästä. Hilla nakkeli niskojaan ja inisi etunenässä, Jossun jutellessa niitä näitä. Nana venytteli ja ojenteli jäseniään Tiian kapoisten selkälihasten yllä, me Allun kanssa keskityimme kyydissä pysymiseen Pellan marssiessa rivakasti kirjavan tamman perässä. Olimme kyllä harrastaneet tätä kaksi päällä menoa jo useamman kerran tänä syksynä, mutta ei kai siihen tottunut koskaan.

Yllytyshullu Nanna sai kuitenkin pian päähänsä, että halusi kokeilla ravia. Josefiina päästi Hillan hitaaseen tölttiin, Nana potki tamman raviin ja Pella lähti tikuttamaan perässä. Kaikki sujui suhteellisen kivuttomasti, mutta sitten hiirakon russin jalkoihin säntäsi läiskikäs koira, joka laukaisi tilanteen. Alina valui alas ja veti minut mukanaan, Pella lähti täyttä laukkaa eteenpäin ja otti mukaansa Tiian, jonka ratsastaja paukahti pian tantereeseen. Herkkä issikka istahti melkein takajalkojensa päälle ja lähti sitten niin kovaa laukkaa kuin koivistaan pääsi, Josefiinan tipahtaessa lähestulkoon Nanan jalkoihin.

”Ounou”, Alina sanoi epävarmasti, Nana nauroi ja itki yhtä aikaa täyttä kurkkua, mutta Jossu kiroili ja kiroili ja säntäsi sitten hevosten perään. Ilmeisesti Hilla oli säikähtäessään ihan out of her mind vai miten sitä pitäisi sanoa. Käännyin Nanan puoleen, joka kampesi itseään pystyyn. ”Varpaaseen sattuu”, tyttö mutisi vihaisesti mutta jatkoi sitten taas nauruaan. Tilannehan oli koominen, mutta me kaikki kolme lähdimme Josefiinan perään etsimään hevosia.

Pella ja Hilla olivat pöllämystyneen Carkin hyvässä huomassa. Hän roikkui kiskovan Hillan kuolaimessa ja piti samalla Pellan ohjista kiinni. Kirjava Tiia näytti syövän hiukan kauempana. Nana lähti pyydystämään sitä ja me muut aloimme kiitellä Carkkia.

”Oikeesti, hyvä että satuit siihen”, Josefiina huokaisi kiitollisena ja alkoi rauhoitella tammaansa, joka pyöri ympyrää etujalkojensa ympäri, pää taivaissa ja silmät vilkkuen. Mutta niin vain tyttö sai heppasensa nuokkumaan korvat lurpallaan alta aikayksikön! Carkki otti kiitokset vastaan melkoisen hämillään ja alkoi kysellä, mitä ihmettä oli tapahtunut.

”Yks piski säntäs näitten jalkoihin”, paikalle saapunut Nana sanoi mustanpuhuvana ja linkutti kävellessään lähemmäs, halutonta Tiiaa perässään kiskoen. ”Mut nyt mennään hoitamaan nämä ipanat kuntoon”, Alina päätti ja komensi Pellan liikkeelle.

”En mä voi kun mulla on varvas murtunut”, Nana valitti, mutta tuli kuin tulikin perässämme, mutta jäi sitten isoon talliin, kun me muut jatkoimme matkaa aittaan, jossa asusti nyt ponikolmikko Hilla, Pella ja Taiga.

Ja sellainen oli meidän hullu päivämme, josta ei puuttunut kipeitä varpaita, ilkeitä koiria, hermoheikkoja hevosia ja uskomattomia sankarittaria!

Anne: Lämmin tarina, jossa päästään tallielämän sisään hyvin!
Karoliina: Aivan ihanasti kirjoitettu tarina, jossa on tapahtumia ja tallielämää samaan aikaan!
Liina K: <3 Tarinassa on kuvailtu tallielämää mielestäni liiankin hyvin!
Kohokohdaksi tarinaa ehdotti myös Nana.