Palaa edelliselle sivulle

Toukokuun 2008 Kohokohdat

Kohokohdat-sivulle on valittu menneen kuun parhaimmistoa. Valinnat perustuvat tallin väen ehdotuksiin ja perusteluihin. Lopullisen valinnan tekee Anne. Piirrustuksille ja tarinoille ei ole annettu mitään kummempia sijoituksia.

Piirrustukset

Piirtäjä: Magnet, Kuva: Magnet ja Humu järvellä
Anne: Huolella piirretty line, väritys myöskin taidokasta. Kuvakulma on tavallisesta poikkeava. Kokonaisuus lämmin ja värikylläinen.
Karoliiina: Erittäin eloisa ja ihastuttava kuva.
Kukka: Ihana kuvakulma ja ihana värit. Ja muutenkin tosi söpö<3
Pipsa: Värit kuvassa tosi kivat, aihe hyvä ja iloinen kuva. Iloisuutta antaa myös ratsastajan pirteä ilme, kesäinen kuva, vesi ja sen loiskuminen on hienosti kuvattu.
Irene: Ylivoimaisesti paras, tunnelma ihanan kesäinen, väristys onnistunut sekä mahtavat värit! Wau!


Piirtäjä: Oona, Kuva: Oona ja Jambo estetunnilla
Anne: Hauska, lennokas kuva. Tehty rohkealla tyylillä ja rennolla, mutta varmalla värityksella. Söpö!
Fiia: Loistava kuva!
Carkki: Niin ihanan tyylinen kuva, joka säväyttää kummasti...

Piirtäjä: Carkki, Kuva: Carkki ja Leevi uimassa
Anne: Taiteellisen utuisesti väritetty kuva. Piirroksen tyyli tukee hyvin kuvaa: helle aivan kuin puskee läpi kuvasta. Värit sulautuvat pehmeästi toisiinsa.

Hoitotarinat


17.05.08 lauantai – Omapäinen poni

Aikaisin aamulla pakkasin kotoa eväät ja kiirehdin Seppeleeseen. Kello näytti vasta puoli kahdeksaan kun jo kiiruhdin tallipihan poikki sisään talliin. Hämärässä tallissa oli hiljaista. Hevoset saivat jo nautiskella ulkona oleilusta läpi vuorokauden, ja vain muutama oli jätetty vielä sisätiloihin. Kiersin nopeasti Taigan karsinalle, ja päädyin siihen tulokseen, että ponin täytyi olla ulkona. Niinpä kipusin reippain harppauksin rappuset ylös oleskeluhuoneeseen, ja jätin sinne tavarani.

Ponitarhan aidan yli kiivettyäni aloin tähyillä poneja. Tarha tuntui aavemaisen hiljaiselta ja tyhjältä. Tuntui kun ponit eivät olisikaan siellä. Hetken vihelleltyäni onneksi puiden takaa ilmestyi neljä karvaista turpaa. Ponit ravasivat hetken mietittyään luokseni, ja tuuppivat jokainen minua herkkujen ja rapsutusten toivossa. Taigakin tunki muiden ponien läpi luokseni, ja höristen tuuppi olkaani. Hymyilin ponille, ja onnistuin antamaan sille nopean suukon turvalle. Lähdin kohta kävelemään tarhan portille päin perässäni neljä pörröistä ja innokasta ponia. Sain tosissani huhkia, ennen kuin sain Taigan ujutettua portista ulos ilman, että muutkin rynnisivät matkoihinsa. Poni hiukan harasi vastaan tallia lähestyessämme. Se olisi vielä halunnut jäädä kavereidensa seuraan.

Sidoin Taigan löysästi käytävän harjauspuomiin kiinni, ja hain sillä välin ponin harjat. Taiga hörisi iloisesti palatessani sen luokse harjapakkia, ja muutamaa porkkanaa kantaen. Hymyillen laskin harjapakin maahan, ja ojensin sitten Taigalle tuoreet ja herkullisen näköiset porkkanat. Poni mussutti ne nopeasti suihinsa, ja ryhtyi saman tien kerjäämään lisää.

– Eikö sulle mikään riitä? kysyin ponilta nauraen. Taiga vastasi tuuppaisemalla minua hellästi.

Harjailin ja rapsuttelin Taigaa yli tunnin. Poni nautiskeli hoidosta silmät ummessa ja takajalkaansa lepuuttaen. Lopetettuani, oli poni moitteettomassa kunnossa. Sen karva kiilsi, harjan olin harjannut siististi vain toiselle puolelle ja tasoittanut sitä vähän, ponin vuohiskarvat olin lyhentänyt, ja hännän letittänyt. Taiga näytti todella hienolta.

– Näytät kuules tosi nätiltä, tyttö. Ihan kuin kisoihin oltaisiin lähtemässä, kerroin ponille hymyssä suin.

– Mitäs tyttö sanoisit, jos Annelle siis käy, kokeiltaisiin vähän sitä hyppäämistä ulkopuolisissakin kisoissa? Mehän pärjättiin ihan hyvin niissä kenttäkisoissakin, niin meillä vois mennä jossain muuallakin ihan hyvin… selitin ponille pörröttäessäni samalla sen paksua otsatukkaa.

– Mitä sä kisoista puhuit? Ihmetteli taakseni ilmestynyt Ros. Lehahdin punaiseksi.

– No tota, en mä mitään kunhan vaan puhuin, selitin nolona. Ros naurahti ystävällisesti, ja tuli taputtamaan uteliaana vierestä katselevaa Taigaa.

– Oikeestaan mä mietin, että jos ilmottaisin, siis kysyttyäni ensin Annelta, mut ja Taigan johonkin ulkopuolisiin estekisoihin. Olisiko se susta järkevää? kysyin. Ros mietti hetken.

– Musta se kuulostaisi oikein hyvältä. Sä ja Taiga kuljette hyvin yhteen, ja voisitte pärjätäkin hyvin. Ros viimein sanoi, ja hymyili.

– No ehkä mä sitten kysyn asiaa Annelta, vastasin tytön kehuista rohkaistuneena. – Mitä Blondille muuten kuuluu? Kysyin kohta.

– Mitäs se. Paksunee päivä päivältä, tyttö vastasi naurahtaen.

– Teistä ei sitten varmaankaan ole seuraa, jos mä lähden kohta vähän hyppäämään tohon kentälle? Kysäisin, mutta Ros pudisti päätään.

– En mä enää sillä kovin rankasti voi ratsastaa, mamma ei oikein jaksa enää. Oishan se kyllä kivaa, mutta joudutaan tällä kertaa jättää väliin… Ros sanoi vähän alakuloisesti.

– Mutta nyt mä lähden moikkaamaan Blondia, nähdään taas! Ros huikkasi, ja lähti lampsimaan tallin ovea kohti. Minäkin pakkasin Taigan harjat siististi takaisin harjakoriin, ja kipitin varustehuoneeseen.

Kohta palasin Taigan satulaa ja suitsia kantaen tallin puolelle. Taiga alkoi liikehtiä kärsimättömänä käytävällä.

– Sullapas on tänään kiire, puhelin itsekseni, kun Taiga väisti sivulle nostaessani satulaa sen selkään. Saatuani satulavyön pullistelevan ponin mahan ympäri, pujotin sille vielä suitset päähän, ja varmuuden vuoksi myös suojat jalkoihin. Olin tänään ajatellut hypätä muutamia estetä, ihan harjoitusmielessä.

Noustuani tallin edessä ympäriinsä rauhattomana pyörivän ponin kyytiin, ohjasin sen ensin kentälle. Keräsin hetken käveltyämme ohjat käteeni, ja hoputin ponin raviin. Taiga ravasi kiireesti pitkin uraa välittämättä laisinkaan avuistani. Se vain kaahotti kaviot toisiinsa kolisten eteenpäin, ja pysähtyi vasta kääntäessäni sen aitaa vasten. Komensin ponia napakasti pohkeilla, jolloin se käänsi korvansa luimuun, ja potkaisi kiukkuisesti taaksepäin. Napautin tällä kertaa raipalla ponia pohkeen taakse, ja taas Taiga lähetti kipakan potkun ilmaan. Komensin sitten ponin taas uralle, siirsin sen raviin, ja taas Taiga lähti riistäytymään käsistä. Toistin saman kuvin kun vähän aikaa sitten, poni aitaa vasten, napakka pohje ja pieni raipan isku. Taiga vetäisi tällä kertaa päänsä alas, ja pukitti.

– Omapäinen sä kyllä olet, muttet tätä taistelua tule voittamaan, pihahdin, ja taas annoin pohkeita kiukuttelevalle ponille.

Ratsastettuani, tai no tapeltuani Taigan kanssa viitisentoista minuuttia pysäytin sen kentän keskelle, ja annoin itselleni pienen hermotauon. Viimein olin saanut ponin edes jotenkuten kulkemaan kunnolla. Huomasin vasta silloin Annen seisoskelevan kentän laidalla. Voi kamala, se näki äskeisen katastrofisen esityksen! Nolona ohjasin Taigan aidan viereen käynnissä, ja tervehdin Annea.

– Hyvä ettet antanut sille tossa tilanteessa periksi… Tämä vain sanoi, ja hymyili vähän.

– Sä voisit kokeilla kohta muutamia siirtymisiä, ja pohkeenväistöä niin saat sen kuuntelemaan, Anne neuvoi, ja siirtyi kentän keskelle. Nyökäten keräsin ohjat takaisin käsiini, suoristauduin satulassa, ja siirsin Taigan kevyellä pohkeella raviin. Nyt poni alkoi jo vähän nöyrtyä ja kuunnella apujani. Se teki siirtymiset hyvin, mutta takkuili pohkeenväistössä.

– Wear suorista sen kaula, paina kantapäät kunnolla alas ja polvet rennoiksi! Anne neuvoi.

- Sitten ota seis, kokoa se poni, ja uudestaan raviin. Seuraavassa kulmassa laukan nosto kevyellä kädellä. Anne huikkasi. Nyt alkoi Taiga kulkea taas kunnolla, ja poni alkoi tuntua taas omalta itseltään. Sain sen koottua hienosti kädelle, ja poni kulki kaula vähän kaarella, takaosaa eteenpäin työntäen tasaista laukkaa hieman uran sisäpuolella.

Hetken päästä Anne käski käyntiin. Kävelin Taigalla tämän luokse.

– Mä olin ajatellut kokeilla tänään vähän hypätä taas pitkästä aikaa. Mitä sä luulet, kannattaako se? Kysyin estetolppaan nojailevalta Annelta.

– Kyllähän sä voit kokeilla. Odotas niin mä kokoan tähän muutaman esteen.. Anne sanoi, ja ryhtyi saman tien hommiin. Tämä kokosi kaksi 70 senttistä okseria, yhden ristikon ja aika ison näköisen, 90 senttisen pystyn.

– Noniin, kerääpäs ne narut käteen, ja ota laukka. Tee muutama ympyrä, ja tule sitten tämä ristikko rauhallisessa laukassa, Anne neuvoi. Tein työtä käskettyä, pyysin Taigan laukkaan, ja suuntasin ristikolle. Esteen osuessa sen näköpiiriin, ja ponin tajuttua mitä siltä halusin, sen olemus muuttui heti. Taiga nosti päätään hiukan, höristi korviaan, ja pidensi askeltaan. Se kiisi kohti ristikkoa, ylitti sen suurella loikalla, ja siirtyi sen jälkeen pidätteistäni raviin.

– Se oli ihan hyvä. Seuraavalla kerralla muistat vaan ottaa sen paremmin ennen estettä kädelle, nyt sä annoit sen vaan kaahottaa sinne. Ota toi ristikko uudestaan! Anne hihkaisi. Hypättyäni ristikon vielä kerran, tällä kertaa Annenkin mielestä onnistuneesti, sain kokeilla hypätä peräkkäin, linjaksi asetetut okserit. Ne Taiga suoritti ensimmäisellä kerralla aivan liian kovalla vauhdilla, ja hutiloiden hypäten. Se ei malttanut odottaa estettä, vaan ponnisti liian kaukaa saaden minunkin tasapainoni horjumaan.

Tulimme okserit vielä muutaman kerran uudestaan, jonka jälkeen oli Anne todella tyytyväinen.

– Hienosti wear! Noniin, haluatko sä kokeilla tota pystyä? Siinä ei sitten ole edessä maapuomia, joten se on aika vaikea. Anne selitti, ja epäröin hetken.

– Mä kokeilen sitä, sanoin kohta. Anne hymyili rohkaisevasti.

– Hyvä. Muistat vaan sitten, että annat Taigan itse etsiä ponnistuskohdan, ja tulet vaan sen mukana siihen hyppyyn. Kevyt käsi ennen estettä, ja sä voit sitten aina tarvittaessa ottaa siitä harjasta kiinni, Anne opasti. Vähän hermostuneena pyysin Taigan laukkaan.

Tein ensin muutaman voltin, ja ohjasin sitten Taigan kohti pystyä. Poni lähti innostuneena kiihdyttämään. Kiisimme mielestäni aivan liian nopeasti kohti estettä, ja silloin minä tein virheen. Pidätin Taigaa voimakkaasti, jolloin poni meni sekaisin askeleissaan. Se yritti vielä ottaa vauhtia ennen estettä, mutta myöhästyi, ja este oli jo siinä edessämme. Taiga oli jo hyppäämässä, kun tajusi ettei se tule onnistumaan. Poni painoi kaikki neljä jalkaansa maahan, ja pysähtyi niille sijoilleen. Puomit kolisivat maahan ponin tiputtaessa ne kaulallaan. Minä en ollut valmistautunut Taigan kieltämiseen, ja sinkouduin ponin kaulan yli korkeassa kaaressa maahan. Paiskauduin hiekkaan, enkä saanut hetkeen henkeä. Makasin hiljaa hiekassa, ja kuulin lähestyviä askelia. Pian kuulin Annen äänen yläpuolelta.

– Wear, sattuiko? Anne kysyi, ja käänsi minut selälleen.

– Ei tässä- mitään- henkäilin, ja kohottauduin istumaan Annen avustuksella. Taiga seisoi vähän matkan päässä päätään roikottaen. Kyyneleet tulvahtivat silmiini. Nousin varovasti ylös hiekasta, ja kiirehdin Taigan luokse.

– Voi sua, olethan sä kunnossa? Puhelin hiljaa ponille käydessäni sitä läpi.

– Ei haavoja, huokaisin helpottuneena, ja palasin ponin pään luo. Taiga haisteli minua vähän surullisen oloisena.

– Se oli komea ilmalento. Mutta musta tuntuu että sun pitää nyt vielä kiivetä tonne selkään. Kokeile vielä kerran tota pystyä. Anne neuvoi, ja auttoi minut Taigan selkään. Varovasti keräsin ohjat käsiini. Taiga seisoi hievahtamatta paikoillaan. Se kuulosteli minua hiukan hämmentyneen oloisena. – Ei hätää tyttö, kaikki kunnossa. Kokeillaan vielä hypätä… Kuiskasin Taigalle, ja silitin sitä samalla rauhoittavasti kaulalle.

– Kyllä me siihen pystytään Taiga, sanoin, ja siirsin Taigan laukkaan. Poni laukkasi yhä hämillään eteenpäin. Sen askel alkoi tuntua vähän hermostuneelta, ja tunsin sen jännittävän. Yritin itse istua mahdollisimman rauhallisena Taigan selässä. Esteen lähestyessä aloin kuitenkin hermoilla.

– Rauhassa wear, anna Taigan mennä! Anne huusi neuvojaan, ja hiljeni sitten seuraamaan tilannetta. Este lähestyi armotta, ja olin jo aikeissa taas pidättää Taigaa, kunnes muistin Annen ohjeet. Laskin vähän painoa enemmän kantapäille, ja liu´utin käsiäni hiukan edemmäs. Taiga tulkitsi apuni hyvin, ja alkoi kerätä itseään hyppyyn. Juuri oikealla kohdalla se ponnisti ylöspäin, ja liitelimme esteen ylitse helposti. Esteen jälkeen laskeuduimme tasapainossa alas, ja Taiga jatkoi rauhallista laukkaan kierroksen kentän ympäri. Hidastin sitten Taigan raviin, ja jäin odottamaan Annen kommenttia.

– Se meni loistavan upeasti! Anne hihkaisi iloisesti. – Tiesin että me pystytään tähän, supatin Taigalle, ja taputin sitä kaulalle.

Jäähdyteltyäni Taigan laskeuduin alas ratsailta ja kiitin Taigaa. Poni oli ollut aivan tosi upea, ja ansaitsi paljon herkkuja ja rapsutuksia. Ennen sitä minun pitäisi kuitenkin kysyä Annelta erästä asiaa. Anne hääräili kentän keskellä esteitä pois keräten minun ilmestyessä paikalle.

– Mitä mieltä sä Anne olisit jos mä ilmoittautuisin Taigan kanssa johonkin ulkopuolisiin estekisoihin? kysyin Annelta yhteen hengenvetoon. Tämä kohottautui kumarasta ylös, ja mittaili minua hetken katseellaan.

– Etteköhän te ole valmiita Taigan kanssa siihen, tämä sanoi, ja hymyili.

Myöhemmin Taiga sai aivan uskomattoman määrän herkkuja ja rapsutuksia, ja haleja ja pusuja, mutta poni oli siitä vain mielissään. Taigan likaiset varusteetkin sain pestyä, harjat järjesteltyä, ja tallin lattian lakaistua. Kaiken kaikkiaan tänään oli varsin onnistunut tallipäivä.

-wear&Taiga-

Anne: Pitkä tarina, jossa sopivasti hoitamista, ratsastamista, muita tallin henkilöitä ja vuoropuhelua. Wearilla on mukava tavoite hoitoponinsa kanssa osallistua kisoihin, ja hyödyntää seikkaa myös tarinoissa valmentautumisena.

23.5.2008 Salaperäisiä ääniä

Lämpimässä kesä ilmassa tunnen pari pientä tuulenvirettä, jotka heiluttavat tummanruskeita hiuksiani. Kumarrun halaamaan norjanvuonohevosen tukevaa kaulaa, kertoen sille miten mahtava otus se on. Kuullessaní oksan rasahtavan nousen pois kaulalta ja katsahdan äänen suuntaan. Vaikka kuinka siristän silmiäni, en näe mitään mikä voisi äänen aiheuttaa. Kohautan hartioitani päätä puistellen, samalla nostaen reippaan ravin. Jos pusikossa jotain olisikin nyt jätän sen jälkeeni.

- Tuskinpa siellä mitään oli, puhun orille kadottaen ajatukseni. Kuin huomaamatta hiljennän käyntiin kuullessani taas saman äänen. Sydämeni tuntuu nousevan kurkkuuni katsoessani taas paikkaan josta ääni oli kuulunut. Kuten arvata saattoi paikka oli taas tyhjä. - Mistä tuo ääni kuuluu? Kuiskaan hiljaa orille, joka tuntu hiukan säpsähtävän ääntäni. - Ei mitään hätää, rauhoittelen oria vaikka se tuntuu tyhmältä sanoa. Kuullessani seuraavan kerran äänen, säpsähdän niin että orikin säikähtää ja hyppää sivulle. - Mikä ihme tuo on? Ajattelen äänen katsoen alaspäin jotain joka näyttää mustalta vyöltä.

Katsoessani tarkempaa ymmärrän sen olevan käärme, eli myös sama otus joka piti ääntä. Nopeasti käärme alkaa sihistä uhkaavasti Bertille, ja ori säntää petoa pakoon. Olen vähällä lentää kaulan yli ori hypätessä korkealle ilmaan. Yritän hillitän laukkaavan orin menoa, mutta turhaan. Orin vielä noustessa pystyyn ohjat luisuvat kädestäni ja tunnen putoavani alas... alas... alas...

- Pipsa oot sä okei? Kuulen kuin sumun takaa.

- Mitä tapahtui? Missä Bert? Kysyn pidellen päätäni joka tuntuu räjähtävän.

- Bert on tallilla se tuli Lillyä vastaan maastossa, Wear selittää.

Nopeasti nousen ylös jalat huojuen. Lähden kävelemään hitaasti kävelevän Taigan vierellä. Nopeasti olemme taas tallin pihalla, josta vajaa tunti sitten lähdin. Näen orin seisovan Lillyn pitämänä edessäni. Hyökkään halaamaan orin pehmeää kaulaa. Tunnen kyyneleen nousevan silmäkulmaani, jonka nopeasti huitaisen pois.

Otan ohjat niitä tarjoavalta Lilly-Marielta, samalla lähtien taluttamaan hevosta. - Eiköhän tossa ollu meidän ratsastus, puhelen orille sitoessa sitä. Ori kuin huokaisee helpotuksesta, ja laskee kaulansa alas. Taputellen sitä avaan satulavyön, joka on löystynyt. Nostan satulavyön ylös, satulanpäälle samalla nostaen satulan selästä. Sen vietyäni satulahuoneeseen avaan turpa- ja leukaremmit. Seuraavaksi otan tukevan otteen ohjista sekä korvaremmistä vetäen suitset pois. Nopeasti kiinnitän riimun, ennen lähtöäni viemään suitsetkin.

Tultuani takaisin satulahuoneesta tekemättä on vielä tarhaan vienti ja ikävin homma eli tietysti karsinan siivous. Irrotan toisen riimunnarun ja lähden taluttamaan Bertiä ulos tarhaan. Avattuani tarhan portin lasken orin irti ja suljen nopeasti portin perässäni. Käännyn hetken oria katsottuani ympäri talliin päin jonne lähden kävelemään. Avattuani tallinoven ja astuttuani sisään, suuntaan hakemaan talikkoa ja kottikärryjä.

Ne raahattuani karsinan luoa, alan tottuneena mättämään lantakasoja kottikärryihin. Lauleskellen työ sujuu nopeampaa, ja piaan karsina onkin valmis, kipattuani aluset sinne. Levitän ne vielä tasaisesti, minkä jälkeen työ onkin valmis. Testaan juomakupin toimivuuden ja käyn hakemassa heiniä, jotka laitan karsinaan. Sen jälkeen ei kun Bertiä hakemaan!

Otan lattialta tippuneen riimunnarun ja hyppelehtien lähden tarhoille päin. Ori olikin syömässä ruohoa, kunnes se huomasi minut ja lähti ravaamaan portin luokse. Huomaan myös orin vanavedessä tulleen Leevin, joka selvästi haluaisi sisälle syömään. Vilkaistuani taakseni päin näen Carkkin lähestyvän laidunta. Kiinnitän riimunarun riimuun sekä avaan portin. - Carkki tulee hakee sut kohta, puhelen Leeville silittäen hiukan sen päätä. Lähden taluttamaan Peetua sisälle talliin, pois vähän aikaa sitten alkaneesta tihku sateesta.

Avaan tallin oven ja kuljen ori vierelläni käytävää pitkin kunnes saavumme orin karsinan kohdalle, johon sen sidon. Kappaan yhä maassa lojuvasta harjapussista pehmeänharjan jolla aloitan harjaamisen. Päätän olla harjaamatta oria kovin pitkään, sillä se näyttää oikein puhtaalta.

- Nähdään varmaan huomenna, juttelen orille irrottaen sen ja taluttaen karsinaan. Taputan oria vielä hetken puhellen, ennen kuin suljen karsinan oven ja lähden kävelemään kotia kohti ajatellen tämän päivän tapahtumia.

Anne: Kirjoitus alkaa eri tavalla, kuin useimmat hoitokertomukset: Pipsa on jo menossa Bertin kanssa maastossa ja heti päästään asiaan. Tarinassa on paljon kuvailuja, jotka syventävät tunnelmaa. Tarina on sopivan pituinen ja tapahtumakylläinen.

Kohokohdaksi tarinaa ehdotti myös Ada.

24.05.08 - R.I.P.

Puristin käteni nyrkkiin, annoin kynsieni kaivautua kämmenen pehmeään lihaan – en välittänyt. Mp3 huudatti samaa laulua jo kymmenettä kertaa – ei kiinnostanut. Leppeä kesätuuli tempoi silmille vedettyä huppuani ja yritti päästää auringonvaloa kuolemaa kuvastaville kasvoilleni – antaisivat minun nyt olla rauhassa! Hiekkatie kulutti itse itseään kohti tallia, en tiedostanut liikkeitäni enkä ohi matelevia maisemia, olin tunnoton maailmalle ja maailma oli tunnoton minulle. Halusin huutaa, raivota, ulvoa tuskani taivaalle!

”Mitäs meidän ufomme – mistä moinen myrskynmerkki tänään?” Jaakko virnuili minulle astuessani talliin – normaalisti moinen klisee olisi ansainnut vähintään yhtä sarkastisen vastauksen, mutta tänään olisin voinut murhata miehen siihen paikkaan. Tyydyin kuitenkin vain mulkaisemaan Jaakkoa huppuni alta, ja mies sävähti kuin iskun saaneena – katseeni olisi voinut jäädyttää kesäpäivän ja pysäyttää auringon kiertoradalleen. Omaksi onnekseen Jaakko hiukan epäröityään ja ympärilleen pälyiltyään kääntyi kannoillaan ja palasi töihinsä vilkaisten minua olkapäänsä yli – en ollut se kaunis kultatukkainen tyttö jonka silmissä paistoi aurinko ja tuikkivat tähdet ja jonka olisi voinut kietoa syliinsä ja antaa tämän itkeä murheensa olkapäätään vasten ja silitellä tämän hiuksia vakuuttaen että kaikki oli hyvin – minulla ei ollut enää kyyneliä mitä vuodattaa, ei tuskaa, ei mitään. Vain raivo ja syvä epätoivon kuilu jonka reunalla seisoin, kuilu joka nyki koko ajan mieleni taustalla kutsuen hyppäämään, päästämään irti. Valitsemaan saman tien minkä Vilma oli jo valinnut.

Siiri herätti minut ajatuksistani nykäisemällä hupparini reunaa ja tunkemalla turpansa vasten kättäni – jalkani olivat kuljettaneet minut tutuksi tullutta reittiä Siirin karsinalle ja jättäneet siihen seisomaan oman onneni nojaan, miksi kaikki oli niin hankalaa? ”Joo poni, kyllä kyllä, kohta” mutisin puolihuolimattomasti Siirille ja pudotin laukkuni maahan tömähdyksen saattelemana – aivan sama jos joku siellä hajoaisikin. Siiri ei kuitenkaan ollut tänään sillä ’aivan sama’ -päällä, vaan tuhahti loukkaantuneesti huomion puutteesta ja kääntyi selin minuun – tiesin että en kohdellut sitä reilusti, mutta mitä väliä, mitä väliä oli millään, kaikki oli jo mennyttä? ”No angstataan sitten yhdessä, makkara” huokaisin katkeruuden kuultaessa äänestäni – miksi kukaan ei välittänyt?

Purin raivoni ja vihani maailmaa kohtaan Siirin hoitamiseen – sen perusteellisempaa harjausta ei se poni tulisi saamaan toista kertaa elämässään. Siirikin oli tajunnut että kaikki ei ollut kunnossa, vaan seisoi luonnottoman hiljaa paikoillaan ja antoi minun harjata, selvittää, nyppiä ja puuhata koko sen tunnin jonka asian kimpussa pyörin. Vaikka lopputulos oli hieno, en jaksanut siitä välittää – en ihaillut työni jälkeä enkä edes katsonut siistittyä harjaa kahta kertaa – se oli vain jotain katoavaista, jotain joka ei kestä, turhia asioita turhamaisille ihmisille. ”Mennään pihalle” hymähdin ja tungin Siirille riimun päähän – halusin olla rauhassa, rauhassa noilta katseilta jotka vilkaisivat aina ohimennen kun kävelivät karsinan ohi – kysyviltä katseilta, sääliviltä katseilta, inhoa tihkuvilta katseilta kun en ollut yksi niistä. Kaikenlaisilta katseilta.

Siirikin oli oudon vaisu tänään, aivan kuin omia kasvojani varjostavat pilvet olisivat siirtyneet myös sen ylle, peittäneet sen kesäpäivän synkkyydellään. Tamma ei touhunnut ympäriinsä ja nauttinut auringosta, se ei rynnännyt ruohon kimppuun kun istahdin nurmikolle, vaan jäi kysyvänä katselemaan ympärilleen – ehkä ripaus hölmistystäkin kansoitti sen silmiä. ”Ole hyvä vain, sinulla kun on vielä elämä” naurahdin ironisesti ja kiskoin hupun paremmin silmille peittämään valkoiset hiukset ja mustat silmät – kovat kuin agaatti. Vielä vähän aikaa ympärilleen katseltuaan ja huomattuaan että emme siirtyisi vähään aikaan mihinkään, Siiri laski turpansa ja hyökkäsi ruohon kimppuun – vaikka vaisua sekin oli. Käänsin mp3seni päälle ja annoin huulieni äänetönnä muodostaa laulun sanoja, 'I want a girl with lips like morphine, knock me out every time they touch me...' Koko maailma oli harmaa ja valju.

”Mitä nyt?” hymähdin Siirille tamman tunkiessa päänsä syliini ja aloin hajamielisenä silittämään sen otsaa ja harjaa. ”Vai haluatko sinäkin lohduttaa” pitkitin pettyneenä tilanteeseen, mutta jätin kuitenkin käteni lepäämään tamman harjaan kietoutuneena. Pieni poni ei kuitenkaan ollut luovuttajatyyppiä, vaan vähän aikaa itsekseen tuhistuaan se kellahti kyljelleen nurmikkoon ja tunki taas itsepäisesti turpansa syliini. Huokaisin ja naulitsin katseeni maneesin takaseinään, en itkisi! ”Vilma hirtti itsensä eilen illalla, kuulin siitä vasta tänään aamulla” pudotin sanat suustani sulotta niiden polttaessa kurkkuani ja tunsin kyyneleen valuvan mustana pitkin poskeani – en ollut suostunut myöntämään asiaa itselleni ennen tätä, sen ääneen sanominen sattui. ”Olisi pitänyt uskoa…” jatkoin katkeilevasti ja ääni käheänä, kurkkua poltti mutta taistelin kyyneliä vastaan – en murtuisi, en itkisi kuin joku pikkulapsi! ”Ja siinä on se totuus jonka kaikki haluavat tietää!” parahdin puoliääneen ja heittäydyin nurmikkoon selälleni. Ja itkin. Viimeinkin.

Aurinko leikitteli kasvoillani ja lämmitti – Siiri oli jo saattanut tehtävänsä tehdyksi ja nyhti laiskanlaisesti ruohonkorsia suuhunsa muutaman metrin päässä. Vapaana – ei helvetti! ”Tules tänne, kulta” kutsuin ponia ääni vielä käheänä ja kohottauduin istumaan ja odottamaan ponia. ”Siirii” maanittelin uudelleen ja huokaisin turhautuneena tamman vain vilkaistessa minua ja palatessaan aarteensa ääreen. Ryömin ponin vierelle ja nappasin kiinni riimunnarusta – ”ei kuitenkaan mitään karkuretkiä tänään, en jaksaisi nyt” muistutin. Suoritin vielä kissan silmäpesun saadakseni edes suurimman osan levinneistä kajaleista pois naamaltani, ja kiskoin itseni pystyyn. Aurinko paistoi taas.

”Palasitte sitten – aloin jo ihmetellä mikä teillä kesti” Jaakko huomautti astuessani sisään Siirin kanssa, ”näytät jo paljon paremmalta”. Väänsin kasvoilleni toispuoleisen hymyn joka oli tarkoitettu virneeksi ja kohautin olkapäitäni – mitä ikinä. ”Mikä sulla muuten oli, haluatko puhua siitä?” Jaakko yritti vielä kerran uteliaisuuden ja lievän kauhun taistellessa tämän silmissä – uteliaisuus voitti. Tällä kertaa päästin kasvoilleni oikean virneen ja heitin totuuden päin miehen naamaa, ”kaverini hirtti itsensä eilen”. Aluksi mies näytti epäuskoiselta, mutta kun huomasi että olin tosissani, Jaakon naaman väri muuttui nopeasti lakananvaaleasta häpeän punaan. ”Joo, tota, sori että kysyin…” mies sopersi selälleni, ja tietämättään antoi minulle aiheen nauraa. Miksi elämä on näin ristiriitaista?

”Hei hei kulta” hyvästelin Siirin ja halasin pientä ponia oikein kunnolla – pientä ponia joka näytti sietämättömän tyytyväiseltä itseensä. Aivan liian tyytyväiseltä, mutta nauttikoot siitä nyt, olipahan sen ansainnutkin. Noukin laukkuni maasta ja muutaman kerran taakseni vilkaistuani kävelin ulos tallista – tällä kertaa en yrittänytkään estää aurinkoa paistamasta kasvoilleni.

Angstisin terveisin, Ada.

Anne: Erilainen hoitotarina, mielenkiintoinen sellainen. Tällaisia kaivataan enemmänkin. Siis kaikkien hoitajien kavereiden ei tarvitse tehdä itsemurhia, mutta muualtakin kuin tallin elämästä otetut tapahtumat voi hyvin soluttaa kirjoituksiin mukaan. Innostavat lukemaan! =)

Karoliina: Niin ihana (vaikka niin synkän surullinen)(omasta mielestäni).

27.05.2008. Synkkiä tunnelmia.

Vaikka kesää kohti porhallettiin, oli ilma sitäkin synkempi. Olin murtanut käteni eilen, kaatuessani pyörällä. Kannattaisikos minun opetella ajamaan, ennen kuin istun pyörän satulaan? Pian tietysti sataisi, ja kastuisin läpimäräksi. Olin päättännyt että koulussa en kolmeen asti tänään olisi, vaan olin esittänyt opettajalle sairastuneeni. Tietysti opettaja ja terkkari uskoivat, ja niin tämä tyttö kiirehti kotiin. Olin kuitenkin kirmannut kaupungille, ja ostanut viimeisillä viikkorahoillani Marille uuden riimun. Harpoin isoja askelia, sillä halusin päästä nopeasti tammani luokse. Pian Seppele ilmestyi mutkan takaa, ja huokaisin helpotuksesta. En kerinnyt edes silmiäni räpäyttää, kun jo alkoi ripsutelemaan vettä ja ukkonen jyrähti. Huokaisin toistamiseen, pistäen juoksuksi. Pingoin niin kovaa kuin jaloistani pääsin, ja pian olin jo tallipihassa. Tähyilin laitumille päin, joissa laidunteli hevosia ja poneja. Äkkäsin Marin laitumella, ja kiirehdin portille. Vislasin, huutaen kovalla äänellä Maria. Pian tuleva äiti jo ravasi luokseni, ja tunki päänsä syliin. Alkoi tuulemaan ja sade sen kuin yltyi. Kaivoin nopeasti repustani uuden riimun, jonka pujottelin sitten puoliverisen päähän. Avasin puisen portin, jotta kimon hevosen ei tarvitsisi loikata sen ylitse. Talutin Marin laitumelta, sulkien nopeasti portin. Ukkonen jyrähti ja taivas mustui koko ajan enemmän ja enemmän. Lähdin kiireesti astelemaan talliin, johon purjehti myös ulos tuntilaisia. Onneksi minun ei tarvitsisi mennä kentällä tässä säässä, tuumin helpottuneena. Koikkelehdin tamman kanssa sen omaan karsinaan, jättäen sen sinne. Käsipaketissa lähdin kohti oleskelutilaa - hiljaisuuden saattelemana. Kamun kuolemasta ei oltu vielä päästy ylitse, ja siksi talli uinusi hiljaisuuden piirittämänä. Kiipesin narisevat portaat ylös oleskeluhuoneeseen, jossa istui Oona ja Xeni. Tytöt eivät huomanneet minua, mutta vasta lappaessani eväät jääkaappiin sain muutaman katseen. Oonan kädessä oleva muki ja lehti olivat valahtaa maahan, samoin Xeninkin muki löytyi melkein lattialta.

- Herran lettas! Mitäs sulle on käynnyt?, Oona kiiruhti kysymään huolestuneena. Kohautin olkiani, aivan kuin en tietäisi koko asiasta mitään.

- Kerro nyt!, Xeni puolestaan kiihtyi, tyttö ei kai kerta kaikkiaan pystynnyt hillitsemään uteliaisuuttaan.

- Sanotaanko nyt näin, että minun kannattaa hommata vielä muutamaksi vuodeksi apupyörät, tokaisin kylmän rauhallisesti, vaihtaessani farkut ratsastushousuihin ja kengät saappaisiin.

- Eli kaaduit pyörällä?, Oona puolestaan kysyi hiukan rauhallisempana.

- Miten sen nyt ottaa, vastasin, lähtien kohti portaita. Tytöt jäivät sanattomina katsomaan perääni, kun laskeuduin rappusia alas.

- Odota!, kuului kuoro takaani - joka sai minut väkisinkin virnistämään.

Talsin satulahuoneeseen, jossa kaappasin harjapakin terveeseen käteeni. Ratsastuksesta oli edes turha haaveilla, joten tyytyisin vain hoitamaan Marin muuten. Kävellessäni Taigan karsinan ohitse, Wear loikkasi eteeni. Säikähdin niin hirveästi, että meinasin löytää itseni makaamasta tallin käytävältä. Tyttö pahoitteli äskeistä, kysyen mitä kädelleni oli käynnyt. Vastasin samalla tavalla kuin Oonalle ja Xenille, joka sai Wearin mietteliääksi.

- Kaaduin pyörällä, tokaisin tytölle, kun näin tämän pähkäilevän kysymystä. Wear säpsähti, vilkaisten minua oudosti.

- Hä?, tyttö kysyi, johon vastasin saman kysymyksen kuin olin sen hänelle äsken kertonutkin.

- Voi ei! Sittenhän et voi ratsastaa pitkään aikaan!, Wear huudahti, johon kohautin vain toista olkaani. Wear sepitti minulle jotain, että voisin unohtaa tyystin ratsastamisen, jos en pääsisi ratsimaan ja kuinka Marista tulisi pulska kun se ei pääsisi hoitajansa kanssa maastolenkeille tai saati hyppäämään esteitä. Seisoin siinä sitten, kuunnellen Wearin terapeuttineuvoja, joista kaikki kuulostivat keksityiltä. Pian tajusin, että mitäpä minä siinä kyyhöttäisin ja kuuntelisin korvat tarkkana tytön selittelemistä. Huikkasin Wearille heipat, livistäen nopeasti paikalta. Jätin tytön siihen seisomaan, hämmästynyt ilme kasvoillaan. Pyyhälsin vauhdilla Marin karsinalle, jossa tamma oli ihmetellyt missä oikein viivyin. Esitin syvimmät anteeksipyyntöni kimolle hevoselle, luikahtaessani sen luokse. Mari huomasi vasemman käteni, joka oli kipsissä. Sekin tajusi, että yhteiset ratsastusretket saisivat jäädä hetkiseksi. Tamma hörähti ymmärtäväisesti, ja tuuppasi minua olkapäähän. Kyykistyessäni ottamaan pakista kumisukaa, yli-innokas puheterapeutti nimeltä Wear pyyhälsi tamman karsinan ovelle. Noustessani ylös, katseeni osui tuohon vaaleahiuksiseen tyttöön. Huokaisin raskaasti, Wearin aukaistessa suunsa. Wearin pälättäessä taukoamatta kaikista suurista riskeistä ja sun muusta, harjailin vihellellen Maria. Annoin tytön sanojen pujahtaa toisesta korvasta sisään ja valua toisesta korvasta ulos. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tuollaisia jaaritteluja?

- Ja sitten sinä voit vaikka unohtaa Marin kokonaan..., Wear selitti taukoamatta. Välillä vastailin tytön kysymyksiin pelkillä olan kohautuksella tai katsahduksella. Mariakaan ei järin kiinostanut vaaleahiuksisen terapeuttimme löpinät, sillä se talsi ruokakipolle ja hamusi sieltä vanhoja kauranjyviä. Otin esille pölyharjan, vedellen ripein mutta rauhallisen ottein hevosen kimoa karvaa. Wear oli lopettanut hetkeksi, jotta saisi vetää henkeä, mutta aloittanut taas. Tuntui kuin pää olisi posahtanut, Wearin laukoessa kaikkia höpötyksiä suustaan, mutta olin liian hyväsydäminen tiuskaisemaan Wearille suorat sanat. Onneksi Jaakko käveli käytävällä, ja huusin miestä nimeltä. Mies pyyhälsi heti Wearin ohitse tamman karsinaan.

- Toi papupata ei sitten millään lopeta, kuiskasin Jaakolle, joka nyökkäsi ymmärtävästi. Wear selitti edelleen juttujaan, sotkien välillä Jaakonkin asiaan.

- Jaakko, joko sitä on opittu ratsastamaan? Osaatko varustaa hevoset..., Wear kyseli mieheltä joka oli ihan ulallaa. Kaivaessani pakista kaviokoukun, astuin tarkoitetusi Jaakon jalalle. Eihän hän voisi seistä siinä kuin mikäkin tatti, ja kuunellta Wearin hölötyksiä. Jaakko katsahti minua ihmettelevästi, mutt antoi katseni ymmärtää asian.

- Wear, mitä sinä oikein selität?, Jaakko kysäisi tytöltä lopetti hölöttämisen.

- Kerron Karolle kaikkia vaarallisia asioita kipsin kanssa olelemisesta...Äh, Wear vastasi nolona, johon Jaakko ei vastannut. Mies pyysi että veisin sitten Marin ulos kun olisin hoitannut sen, ja pyyhälsi paikalta. Wearikin oli lähdössä Taigan karsinalle, kasvot punaisina.

- Stop siihen paikkaan, komensin hiukan ankaralla äänellä nuoremmalle tytölle. Wear kääntyi pelästyneenä ympäri, ja katsoi minua. Naurahdin tytön ilmeelle, pyytäen että hän tulisi luokseni.

- Pitelisitkös Marin koipea, kun putsaan sen?, Kysyin luokseni tulleelta tytöltä. Wear vastasi myöntävästi, ja piteli Marin jalkaa ylhäällä minun putsatessani sen. Pian tamman kaviot olivat puhtaat, ja Wear tarjoutui viemään Marin pakin satulahuoneeseen. En voinut kieltäytyä. Kuulin ukkosen jyrähtävän, ja huomasin Jaakon tuovan kopukoita sisälle.

- Jätä se sittenkin karsinaan. Risto, ei minulla ole sulle herkkuja!, Jaakko sanoi minulle, ennen kuin komensi Ristoa. Nyökkäsin, huikaten heipat Jaakolle. Ulos luikkiessani, sinisen auton valot heijastuivat eteeni. Tiesin auton olevan isäni, joten pistin juoksuksi. Käsipaketissa.

Anne: Hauskaa vuoropuhelua ja tallin henkilöitä elävöittämässä tarinaa. Tarina on muutoinkin hyvin ja hauskasti kirjoitettu ja tukee muitakin Karoliinan kirjoittamia hoitokertomuksia.

28.5. - Takaisin maankamaralle -

Cassu laukkasi villisti tarhassa hirnuen.

- Tullaan,tullaan!, vastasin Cassun hätä huutoihin.

- Moikka kaveri!, Onko ollut ikävä?, juttelin orille samalla kun rapsuttelin Cassun otsaa.

Otin orin vanhasta jo auringossa vaalenneesta riimunsta kiinni ja talutin Cassun ulos tarhasta.

- Meneppä nyt sinne boksiin, hoputin Cassua, joka ei olisi mielellään mennyt näin ihanan aurinkoisena päivänä sisälle.

Otin Cassun harjapussin ja rupesin sukimaan orin hiekkaista karvapeitettä.

- Oi kamala, kun susta nyt lähtee hiekkaa, kauhistelin pidellen silmiäni kiinni, jotta hiekkaa ei lentäisi silmiini.

Kohta Cassu oli harjattu, kaviot puhdistettu ja jouhet selvitetty.

- Nyt mä haen vielä sun varusteet ja mun kypärän, sanoin Cassulle ja lähdin vauhdilla orin karsinasta.

Tallissa Jaakko tiputteli heinäpaaleja vintiltä ja meinasi tiputtaa yhden melkein mun päälle.

- Varo vähän, huomautin Jaakkoa.

- Sori mä en huomannut sua, Jaakko sanoi suorastaan vahingon iloisena.

- Tiedätkö missä Anne on?, kysyin Jaakolta joka puhdisteli itseään heinistä.

- Toimistossa kai, Jaakko vastasi.

- Kiitti, sanoin ja lähdin jatkamaan matkaani.

Hain vintiltä kypäräni sekä Cassun varusteet satulahuoneesta, sitten koputin kolmesti toimiston oveen.

- Sisään, kuului toimistosta.

Avasin oven varovasti ja näin Annen lukemassa jotain paperia.

- Hei Mariel, Anne tervehti minua.

- Moi!

- Oliko sulla jotain asiaa?, Anne kysyi samalla tutkien papereitansa.

- Joo on. Onko mahdollista että Chao voisi tänään juoksuttaa minua ja Cassua laukassa?, kysyin reippaasti.

-Anne oli hetken hiljaa kunnes vastasi: - No, kyllä se käy, mutta älkää laukatko paljon.

- Kiitos, Anne, sanoin ja lähdin puolta iloisemmin toimistosta hypellen.

- Cassu kulta, kuule tänään mä saan laukata sulla liinassa, kerroin orille uutiset.

Vaihdoin nopeasti riimun suitsiin ja asetin satulan selkään sekä tietysti laitoin kaikki remmit kiinni.

- Vielä itselleni kypärä päähän ja sitten mennään, sanoin Cassulle, joka katsoi minun vauhdikasta menoa ruskeilla silmillään.

Cassukin oli saanut jostain lisä energiaa ja käveli todella reippaasti maneesiin. Chao ei näkynyt missään, mutta tiesin itse vaihtaa ohjat liinaan. Liinan löytäminen oli helppoa, kun olin aikaisemmin katsonut mihin Chao sen laittaa.

- Nyt vielä jalustimet alas ja sitten voisin nousta sun selkääsi, totesin tyytyväisenä.

Odottelin Chaoa valmiina ratsastamaan, mutta Chaoa ei näkynyt missään. Yhtäkkiä joku avasi maneesin oven ja juoksi sisään. Se oli onnekseni Chao!

- Sorin olen myöhässä, Chao puuskutti.

- Joo eipä mitään, sanoin ja ojensin Chaolle liinan pään ja kiipesin Cassun selkään.

Chao ohjasi Cassun oikealle uralle ja käveli itse sitten kauemmaksi ringin keskelle.

- Tänäänkö piti laukata, Chao kysyi innoissaan.

- Joo tänään, vastasin hymyillen.

Pian Cassu ravasi rinkiä pitkin askelin. Otin kaiken tästä hetkestä irti, kaikki eivät pääsisi kouluttamaan nuorta hevosta, ajattelin ja valmistauduin laukkaan. Chao maiskautti ja heilautti raipaa, jolloin Cassu nosti uskomattoman tuntoisen laukan.

Hymyilin kuin Naantalin aurinko niin ihanalta se tuntui, mutta ei Cassu aina kiltti ole. Olin niin laukan hurmioissa, joten Cassu päätti palauttaa minut takaisin maan kamaralle, tekemällä jätti pukin. Sain otteen satulan etukaaresta mutta ei se auttanut. Lensin komeassa kaaressa Cassun pään yli maneesin hiekkaan.

- Pyih, sylin hiekkaa suustani.

- Sattuiko? Chao kysyi.

- Ei, vastasin ja rupesin kapuamaan takaisin Cassun selkään.

- Niin sitä pitää , Chao kehui.

Chao käski Cassun nostaa vielä laukka puoleksi kierrokseksi, jonka jälkeen otimme raviin ja sitten käyntiin.

- Hyvin hän se meni, Chao puhui hihkuen intoa.

- Niin kai, sanoin vähän vielä ymmälläni pudotuksesta.

Chao pysäytti Cassun ja minä loikkasin alas orin selästä. Otin satula pois ja annoin sen sitten Chaolle, joka oli jo vaihtanut suitset tottuneesti riimuun. Otin Cassun riimusta kiinni ja lähdin taluttamaan oria karsinaan.

- Ota siitä ojensin orille porkkanan lohkareen ja loput syötin Cassun uudelle naapurille Sentille.

- Pitää nyt sut vielä harjata, mutta sitten kyllä saat mennä takaisin tarhaan kun tarkenet olla siellä jo 24/7.

Harjasin Cassun nopeasti ja vaihdoin orille minun tuoman uuden vaalean sinisen riimun jossa oli turvalla sekä niskassa pehmike.

- Tiesin että se sopii sulle!, sanoi Cassulle ja otin riimusta kiinni.

Talutin Cassun isolle ori tarhalle ja päästin pojan irti. Cassu ravasi Renin luokse niin kuin monilla muillakin kerroilla.

En jäänyt katselemaan Cassua kauaksi aikaa vaan lähdin puhdistamaan Cassun harjoja sekä varusteita paistavaan auringoon.

- Mariel ja Cassu-

Anne: Helppolukuista, vaivatonta tekstiä. Tarinankerronta etenee hyvin suurimmaksi osaksi vuoropuhelun kautta. Marielin muutkin hoitokertomukset ovat hyviä, ja Cassun kouluttaminen on edennyt johdonmukaisesti. Hienoa!