Maastotunnit 2008

20.01.08 Kimpparatsastus - Chao
07.02.08 Talvimaasto - Kukka
02.03.08 Maastoesteitä loskassa - Anne
14.03.08 Vipinää möhköihin - Ros
03.04.08 Suuri vaellus Epun ja Chaon kanssa - Chao
09.04.08 Vaellusta - Oona
10.05.08 Kevätmaasto satulatta - Ada
14.07-18.07.08 Pitkä vaellus - Nana
11.08.08 Maastoon! - Sastu
01.11.08 Maastoestetunti - Sastu
07.11.08 Maastoon ensilumella! I - Karoliina
07.11.08 Maastoon ensilumella! II - Karoliina
12.11.08 Maasto-ja maastoestetunti - Fiona
12.11.08 Jotain erillaista! Maastoesteet - Abby
18.11.08 Veeran maastotunti- Veera
20.11.08 Maastoestetunti ilman satulaa - Karoliina
20.11.08 Kaksin aina kaunihimpi - Josefiina
13.12.08 Maastoilemaan - Jokeri

• Maastokartta
• Maastoesterata

Maastoilemaan

Ilu - Blade $
Kat - Tiia $
Shinqua - Blondi $
Magnum - Palmikko $
Elkku - Anttu $
Karoliina - Eppu

Kaahasin pyörälläni tallipihalle ja kiiruhdin talliin. Kaikki paikalla. Paitsi.. Elkku!

Eikun kukas tuolta satulahuoneesta tulee..? Elkku se on.
- No, kaikki paikalla?! Kysyin katsoen kuinka Shinqua yritti vetää Blondin satulavyötä tiukaksi.

- Tarttetko apua? Kysäisin.
- Kyl mä tän saan... Shinqua sanoi ja jatkoi yrittämistä.

Menin hakemaan Sentin varusteet ja heitin satulan orin selkään.
- Taluttakaa kaikki hepat tohon tallipihalle!!! Huusin tytöille.

Talutin vierelläni tanssahtelevan orin ulos ja aloin kiristämään satulavyötä.

- Tartteeko joku apua? Kysyin katsahtaen ympärilleni, mutta kukaan ei tarvinnut.
Nousin Sentin selkään ja huusin:
- Sentti tulee ekaks, sit Anttu, Blade, Eppu, Tiia, Blondi ja viimisenä Palmi!

Ratsastajat tekivät työtä käskettynä ja pian oli jono kunnossa. Lähdimme kävelemään polulle. Katselimme ratsastaessamme oritarhan ohi kuvankaunista Rensua joka paistatteli päivää fleeceloimessaan.

Katsoin taakseni ja näin Elkunn hymyilevät kasvot Antun selässä.
- Kaikki raviiin!! huusin ja hoputin Sentin raviin.
Sentti keinahteli varmasti eteenpäin ja inostui raikkaasta talvi-ilmasta.

- Kiva kun saatiin oikee luminen keli. Sanoin takanani ratsastavalle Elkulle.
- Niinpä! Elkku vastasi.

Matkaa jatkettiin hiljaisuuden vallitessa.
- Ketkä kaikki haluu laukata?!Kysyin taakseni.

- Mä!
- Mä!
- Kyl mäkin voin...!
- Mäkin voin!
- Mä
- Ja mä!!!

Hymyilin heille ja jatkoin matkaa.
- Kaikki käyntiiin!! Huusin kun näin vastaan tulevan eläimen. Se oli kauris. Kauris pelästyi meitä heti ja hyppäsi pensaikkoon, mutta puolinukuksissa ollut Palmikko pelästyi pahanpäiväisesti rasahdusta ja nousi pystyyn.

- Älä anna sen lähteä viemään!! Huusin pelästyneelle Magnumille.
- Ottakaa kaikki seis!!!
Ratsastin Palmikon luokse ja otin sen ohjista kiinni. Magnum näytti helpottuneelta.

Ratsastin takaisin eteen ja huokaisin helpotuksesta. Magnum ei pudonnut.

Mutta kesken matkaa takaa kuului hevosen kiljahdus. Blondi näykkäisi Tiiaa takapuolesta ja Tiia potkaisi Blondia.

- Mee sä Karo Epun kaa niiden tammojen väliin!!! Huusin.
Ja heti sen jälkeen palautui rauha maahan.

Pian saavuimme laukkasuoralle käynissä.
- Nyt laukataan!!! Huusin ja hoputin Senttiä laukkaamaan.
Karo yritti saada Eppua nostamaan laukan, mutta ruunna oli laiskalla päällä eikä ihan heti nostanut.

Pidätin vähän Senttiä ja Anttu siirtyi kärkeen.
Yleensä johdossa oleva Eppu jäi nyt hännille, kun taas Palmi yritti syöksähtää Tiian ohi.

Ilu sai Bladen hyvin laukkaan, mutta tamman voitontahtö sammui puolivälissä. Tosin Elkku ja Anttu viilettivät johdossa. Hymähdin Elkulle ja hoputin Sentin laukkaamaan kovempaa.

Shinqua oli toiseksiviimisenä eikä aikonut tyytyä siihen ja yritti kirittää Blondia. No maaliintulojärjestys oli:
Elkku - Anttu,
Mä - Sentti,
Magnum - Palmi,
Ilu - Blade,
Kat - Tiia,
Shinqua - Blondi ja
Karo - Eppu.

Karo tuli maaliin posket punaisina.
- Tää on tätä mun tuuria!!! Just ku mä meen Epul nnii sit se on patalaiska!!! Karo huusi.

- Kaikki käyntiin!! Huusin.
Kävelimme rauhallisesti takaisin ja annoimme hevosten puhaltaa.

Pian jo saavuimme tallille ja kiitin tyttöjä hienosta ratsastuksesta. Kaikki taputtivat hevosiaan ja laskeutuivat ratsailta.

Kommentit:

Ilu ja Blade:
Blade meni koko reissun reippaasti ilman mitään kommelluksia. Laukoissa Blade oli kanssa reipas ja pärjäsi hyvin muille hepoille, mutta voitti Tiian vain niukasti. Hyvä ratsastus kumminkin.

Kat ja Tiia:
Tiia oli myös tänään reippaalla tuulella ja pikkutamma näytti isommille laukkakisassa taivaan merkit. Pientä kinaa Tiialla tuli matkalla Blondin kanssa, mutta sä pidit tilalanteen ja Tiian hyvin hallinnassa.

Shinqua ja Blondi:
Blondi oli vähän laiskahko, mutta loppumatkasta sillä intoa riitti. Sait sen hyvin kulkemaan kun se lämpesi. Pientä kinaa sillä tuli Tiian kanssa, mutta säkin hyvin pidit hallussa.

Magnum ja Palmikko:
En olekaan nähnyt sua Palmin selässä, mutta hyvinhän se meni. Palmi oli vireällä tuulella, mutta pientä kommelustakin matkalla sattui. Laukkakisassa Palmi yllätti kaikki. Hyvin meni.

Elkku ja Anttu:
No, Elkku... Sulla meni oikeen hyvin Antun kanssa ja voitit ne kisatkin.
Anttu pysyi hyvin hallussa eikä turhhia kommelluksia sattunut. Hyvää työtä!

Karo ja Eppu:
Eppu olikin vähän laiskalla tuulella, mutta loppumatkasta se kulki ihan hyvin. Sait sen hyvin hallinnassa koko matkan ja se meni muutenkin hyvin.

Maksut:

Taluttaessani Palmi tammaa pihalle ,muut olivat siellä.

-Kiristäkää vvyöt, niin lähdemme jokke huusi

Sitten lähdimme maastoilemaan. Vähän ajan päästä aloimme ravata, jolloin palmi innostui.

-Ketkä haluu laukat? Jokke kysyi

Koska kaikki huusivat joo, niin laukkasimme vähän ajan päästä. Palmi pelästyi kaurista pahanpäiväisesti ,mutta sain sen kuriin.

Sitten eteen aukeni laukkasuora, ja kisan voitti Elkku, ja ihme kyllä Palmin kans oltiin kolmansia.

Sitten saavuimme hetken päästä tallille

Kiitti tunnista Jokke!

20.11. - Kaksin aina kaunihimpi

“Noniin, noniin, rauhoittukaa nyt tsiisus soikoon, tytöt! Onko kaikki valmiita?” Seppeleen pihalla kävi melkoinen kuhina. Kymmenen tyttöä – yksitoista minut mukaanluettuna – hääräsi posket innosta punaisina hevostensa ympärillä. Tällä kertaa yksi kopukka saikin kaksi puunaajaa, sillä lähtisimme vähän erilaiselle maastoreissulle: kaksi ratsastajaa yhdelle eläimelle, ilman satuloita tietenkin! Kieltämättä katsellessani tyttöjen sähläystä jännitys alkoi kurnuttaa omassakin vatsanpohjassa. Etenkin, kun allani levottomasti liikehtivä Humu ei pitänyt käsihevoseksi ottamastani Hillasta sen enempää kuin minä anjoviksella kuorrutetusta kampsukeitosta. Hevoset olisivat ehkä tulleet toimeen tarhassa, mutta epävarmana sinne tänne liinan päässä Humun ympärillä haahuileva Hilda sai minisuokin hermoromahduksen partaalle.

“Toivottavasti ei tapahdu mitään onnettomuuksia”, Shinqua irvisti puntatessaan Ilua Pikun selkään.

“Älä huoli, Sinkkis: tällä tunnilla opettaja taitaa olla riskialttiimpaa seuraa kuin oppilaat”, minä murahdin kun Humu tähtäsi Hillaa kohti jälleen mojovan potkun, jonka issikka ehti juuri ja juuri väistämään loukkaantuneena inahtaen.

“Me ei ainakaan täällä kauan pysytä!” kikatti Fiona Blondin selästä. Hänen takanaan istuva Abby lisäsi hihittäen: “Vaikka onhan meillä se etu, että Lonti on vähän leveämpää sorttia..”

“Eipä näistä hevosista taida mikään olla ihan kapoinen – ainakaan Taiga..”, ratsukseen Nanan kanssa kyseisen ponin saanut Pipsa kommentoi.

“Hei, jotain rajaa!” kivahti wear, pitkäaikaisen hoitoponinsa kunniaa varjellen. “Sillä ei vaan oo mitään ponien anoreksiaa!”

“Rauha, rauha, rauha”, tyynnytteli lehmänkirjavan Tiian päällä Carkin kanssa keikaroiva Karoliina. “Anne pitää kaikki kaakit sopivassa lihassa, ok?”

“Ok!” kuului lopulta yleinen mielipide, vaikka ratsastajat vielä vähän toisiaan kyräilivätkin – huumorimielessä, tietenkin.

“Kaikki näyttää olevan selässä, kypärät päässä ja hymyt huulilla, eli eiköhän me olla valmiita lähtemään?” minä kailotin kikatuksen ja sipinän yli. “Edessä olevat, ottakaa löysä ohjastuntuma, takana olevat kiinni edessä olevasta. Järjestys onkin kaikille selvä. Ohitella ei missään tilanteessa, edellä olevan persiiseen kiinni jos polle lämpiää! Kun nostan kättäni ylös, se tarkoittaa että vaihdetaan vaihdetta; käynnistä raviin tai ravista laukkaan. Kun laitan käteni sivulle suoraksi, se tarkoittaa että hidastamme; ravista käyntiin tai laukasta raviin. Ja jos mä huudan jotakin, karjaisette saman takana tulevalle. Onko selvä?”

“Joo, joo, joo”, marisivat ah-niin-kuuliaiset oppilaani. “Ei me nyt ekaa kertaa olla maastoon lähdössä...”

Vihdoin pääsimme matkaan. Humu asteli reippaasti ja pyöritteli korviaan uteliaana. Jouduin välillä pitelemään energista tammaa ja luiskahtelin välillä kyljeltä toiselle, ennen kuin opin mukautumaan sen terhakkaan käyntiin. Huomasin pitäväni suomenpienhevosesta, vaikka se ei issikastani välittänytkään. Hilla oli ymmärtänyt onneksi jäädä vähän kauemmas ja kulki nyt korvat pystyssä vähän perässämme liina löysällä. Pidin liinaa toisessa kädessäni, kaiken varalta voisin irrottaa siitä jos Hilla saisi kohtauksen. Olin valinnut tunnille rauhallisia ratsuja, jotta suuria katastrofeja ei tapahtuisi. Blondi oli heinämassunsa kanssa rento maastoilija, ponikolmikko Pella, Pikku ja Taiga tuskin vetäisi sekoilushow'ta ja rauhallinen lehmä Tiia oli kaikinpuolin takuuvarma tapaus. Järjestys jonossamme oli seuraavanlainen:

Blondi, Abby & Fiona
Pella, wear & Lynn
Pikku, Ilu & Shinqua
Taiga, Nana & Pipsa
Tiia, Karoliina & Carkki

Kuljimme leppoisaa käyntiä läpi vilpoisan metsän. Ensilumi oli satanut muutama päivä sitten ja kevyt valkea kerros peitti maata. Päätin, että kulkisimme alkuverryttelyt tällä tasaisella metsätiellä, sitten voisimmekin siirtyä kinkkisempiin maastoihin.

Vilkuilin vähän väliä taakseni; katseeni kohtasi onneksi vain iloisia kasvoja ja reippaita hevosia. Tytöt näyttivät nauttivan kahdestaan paljaassa selässä horjumisesta, vaikka välillä tasapainoaisti ei oikein pelittänytkään: Nana ja Pipsa hihittivät hervottomasti ja saivat koko ajan repiä toisiaan takaisin selkään Taigan kyljeltä. Karoliina ja Carkki halusivat vähän extremeä ja istuivat molemmat Tiian selässä silmät kiinni. Abby ja Fiona rupattelivat hyväntuulisina Seppeleestä ja tuntuivat unohtaneen kokonaan, että olivat hevosen selässä. Ilu ja Shinqua hoilottivat kovaan ääneen Lentävää kalakukkoa. Wear ja Lynn heittivät hyväntuulista läppää ja saivat vähän väliä poppoon, minut mukaan lukien, purskahtamaan nauruun. Kertakaikkisen skarppia porukkaa siis... No, toisaalta – keikuinhan itsekin Humun selässä miten sattuu. Hilla sipsutti tarkkaavaisena vieressämme: pienikin rasahdus sai sen pomppaamaan kaksikymmentä senttiä ilmaan.

“Eikö me ravata ikinä?!” Shinqua protestoi kun olimme kävelleet vartin. Muut mumisivat hyväksyvästi.

“Muistakaa nyt hyvät immeiset, että hevosten lihasten pitää oikeasti lämmetä”, minä vastasin niin kovaa, että varmasti jonon viimeisimmätkin kuulisivat. “Mutta edessä taitaa olla sopiva suora. Siispä RAVIA!”

Minun ei tarvinnut kuin hipaista Humun kylkiä, kun se jo viiletti menemään tukka pitkällä. Humun ravi oli sanalla sanoen järkyttävä – merisairaaksi tulisi vähemmästäkin. Tartuin tamman harjaan ja pidätin sitä selvästi. Hilla pärski hermostuneena mutta taivaan kiitos, pysyi takanamme eikä lähtenyt kaahaamaan edellämme.

Hidastin käyntiin kun takaamme kuului kiljaisuja: Humun spurtti oli saanut muut hevoset innostumaan.

Fiona puristi Abbya lanteilta naama valkoisena kuin henkensä hädässä, Lynn kikatti kaksinkerroin wearin viuhuessa edestakaisin tasapainoaan etsien, Ilu ja Shinqua nojasivat molemmat taaksepäin peläten että jo täysin rauhallinen Pikku lähtisi äkilliseen kiitoon, Nana oli valunut Taigan kaulalle Pipsan kiskoessa häntä ylös ja Carkki onnistui melkein tiputtamaan sekä itsensä että Karoliinan Tiian tasaisesta kyydistä horjuessaan sinne tänne.

“Onko kaikki okei?” kiekaisin vähän huvittuneena.

“Juu, mutta varoita ensi kerralla jos meinaat ottaa vähän reippaamman pätkän”, Lynn vastasi virnuillen.

“Eiköhän oteta heti uusi yritys”, Karo kommentoi.

“Onko kaikki samaa mieltä?” Koska vastaväitteitä ei kuulunut, nostin käteni ylös. “Ravia!”

Tällä kertaa kaikki olivat valmiina ja ravi sujui mukavasti. Humu ravasi nyt rauhallisemmin ja pikaisella vilkuilulla muillakin näytti menevän hyvin. Hillakin käyttäytyi fiksusti.

Yhtäkkiä takaa kuului kiljaisu. Sydämeni pompahti ja mieleen nousivat heti kaikki mahdolliset kauhukuvat. Tietenkin joku oli halkaissut kallonsa tai murtanut kaikki raajansa tai halvaantunut... ja minä saisin ylleni sekä Annen että muiden seppeleläisten ja loukkaantuneen ratsastajan vanhempien vihat...

“KAIKKI SEIS!” karjaisin tarpeettoman kovaa: Humu säpsähti ja Hilla hypähti pystyyn. Hetken tilanne oli yhtä kaaosta: Blondi hirnahteli ja steppaili paikallaan, Pella ja Taiga ahtautuivat ihan vierekkäin niin että niiden ratsastajien jalat melkein rusentuivat, Pikku haahuili sinne tänne ja Tiia seistä möllötti paikallaan hämmentyneenä. Hetkinen... missä oli toinen Tiian ratsastajista?

“Carkki?!?”

“Ei hätää”, Karoliina rauhoitteli. “Carkki vaan lysähti maahan, se tulee tuolta...”

“Hengissä ollaan”, kuului tuttu ääni ojanpenkasta ja yltä päältä märkä Carkki nousi ylös ravistellen vettä vaatteistaan. “Mä horjahdin, nothing more. Vähän kastuin ja siinä se. Ei muuta kuin matka jatkuu!”

“Hyvä asenne”, minä kiittelin ja huokaisin salaa helpotuksesta. “Pääsetkö sä itse selkään?”

“Enköhän...” Carkki oli jo punnertamassa ähisten lehmänkirjavan puoliverisen päälle. Karoliina auttoi sen minkä pystyi. Minua hymyilytti, Carkilla toden totta oli asenne kohdallaan.

Lähdimme kulkemaan käynnissä. Tytöt olivat hetken hiirenhiljaa, ilmeisesti äskeinen välikohtaus oli kuitenkin vähän säikäyttänyt kaikki. Jonkin ajan kuluttua tunnelma vapautui ja pian kaikki käkättivät jo takakenossa.

“Tämä se on elämää”, huoahti Ilu tyytyväisenä.

Käännyin poppoon edellä syvemmälle metsään, jossa synkät kuuset varjostivat kulkuamme. Pohja oli pehmeä ja siksi nostin käteni ylös: täällä ravattaisiin. Kannustin Humua hieman ja lähdimme jolkottelemaan joukon edellä Hillan hönöttäessä vieressä. Issikka hypähteli välillä tietämättä, kumman pään nostaisi ylös. Niinpä se sekä loikki takajaloillaan että pukitteli, yrittäen kaiken huipuksi tehdä molempia yhtä aikaa. Yritin pitää Humun tyynenä, vaikka sitä islanninhevosen toikkarointi selvästi kyrsikin.

Letka seurasi perässämme rentona. Tällä kertaa kaikki nauttivat ravista. Blondi löntysti kaikessa rauhassa, Pella sen sijaan olisi halunnut kiihdyttää. Pikku pysytteli Pellan kintereillä ja Taiga asteli samaan tahtiin muiden kanssa. Tiia hölkötteli viimeisenä nauttien metsän rauhasta.

Ravasimme pitemmän aikaa. Metsä oli henkeäsalpaavan kaunis. Lumi laskeutui helmeilevänä verhona puiden oksille ja sammalille. Oli hiljaista, vain hevosten pärskähdykset rikkoivat äänettömyyden. Pakkasta oli muutama aste. “Käynti!” huusin ja ojensin käteni sivulle, kun Humun kaula alkoi olla jo selvästi kostea hiestä. Jono hidasti vauhtia perässäni ja hetken ajan ilmassa leijui vain hevosten puuskutus.

“Onko kaikki kyydissä? Edes suunnilleen?”

“Kutakuinkin”, raportoi Abby takaani. “Myös Carkki...”

“Hei, eipä irvailla siellä!” Carkki puuskahti muka suuttuneena kun Abbyn heitto kirvoitti porukassa naurut.

Tytöt pölisivät ja kikattivat, minä juttelin Humulle ja Hillalle. Pörröinen issikka tanssahteli hermostuneena, suomenpienhevosen luimiessa ja uhkaillessa sitä. Toivottavasti Hilla ja Humu eivät vain saisi aikaan yleistä kaaosta..

Hetken päästä edessämme aukeni hiukan vaativampi maasto-osuus: kivinen, jyrkkä ylämäki ja sen jälkeen yhtä vaikea alamäki. Pysäytin Humun ja käännyin huutamaan tuntilaisille: “Koska on satanut lunta, kivet voi olla liukkaita. Nojatkaa kaikki eteenpäin, antakaa hevosille vapaat ohjat, koska ne löytävät itse parhaat paikat kulkea. Asia selvä?”

Myöntävien vastausten jälkeen hengähdin syvään; liukas mäki jännitti minuakin, lähinnä siksi että pelkäsin Hillan puolesta. Vaikka se olikin varmajalkainen islantilainen, entäpä jos se säikähtäisi ja kaatuisi kyljelleen, löisi itseään teräviin kiviin ja..

En ehtinyt ajatella enempää, kun Humu ryhtyi jo kapuamaan mäkeä ylös. Nojasin hiukan eteenpäin ja annoin tamman itse asetella jalkansa. Hilla haki jalansijoja kauempaa ja minun teki pahaa katsoa sen hermostunutta kompurointia. Kun yksi kivi liikahti Humun jalan alta ja tamma inahti säikähtäneesti (oma sydämeni hyppäsi melkein suuhun asti), Hilda sekosi. Hetkessä se oli repinyt liinan kädestäni ja lähti pinkomaan mäkeä ylös sen mitä pääsi. Kivet kolahtelivat ja välillä Hillan kaatuminen oli hyvin lähellä. Humu hirnahti hämmästyneenä ja muutkin hevoset liikahtelivat epävarmoina.

“Mäen ylös vaan, kyllä se Hilla löytyy! Pysykää rauhallisina niin hevosetkaan ei psykoile”, opastin ratsastajia vaikka itse taisin olla järkyttynein kaikista. Nyt minulla todella oli aihetta pelätä. Yritin kuullostella kavionääniä, mutta metsässä oli hiljaista. Humu tarpoi mäen ylös ja vilkaisin taakseni; muilla sujui loistavasti, mutta kaikkien naamat olivat vakavat. Hillan hermostuminen oli kiristänyt tunnelmaa.

“Hillaaaa!” huutelin ja Humu pyöritteli korviaan. Lumessa näkyivät sotkuiset kavionjäljet. Voi ei, Himppu oli laukannut alamäkeen!

“Nyt alamäki – olkaa rentoina ja nojatkaa vähän taaksepäin”, huutelin Pikun, Blondin, Taigan, Pellan ja Tiian selässä notkuville tytöille.

“Missä Hilla on?” Pipsa puki sanoiksi kysymyksen, joka pyöri varmasti kaikkien päissä.

Käännyin katsomaan tyttöä pelko silmissäni. “Sen kun tietäisi.”

Lähdimme menemään alamäkeä; se oli ajoittain liukas ja muutaman metrin hevoset liukuivatkin sitä pitkin. Tytöt kiljuivat puoliksi kauhuissaan ja puoliksi nauraen. Viimein olimme mäen alla; huomasin, että Hilla oli poikennut polulta kavionjälkien perusteella.

“Eikö me etsitä sitä”, Fiona ihmetteli.

“Hillan tuntien se ei kauaa viihdy yksin, vaan tulee kohta takaisin. Ja tärkeintä on nyt, että kaikki muut pysyy kasassa.”

Matka jatkui reippaassa käynnissä. Hiljalleen alkoi jo hämärtyä. Huoli sykki sisälläni tiukasti. Tytöt takananikin olivat hiljaa; jopa ratsut aistivat, ettei kaikki ollut kunnossa, ja tarkkailivat herpaantumatta ympäristöään.

Kohta se kuului. Hirnahdus.

Kuin yhteisestä sopimuksesta hevoset pysähtyivät ja kuuntelivat korvat tikkusuorina. Tytöt henkäilivät jännittyneinä. Sitten se kuului uudestaan.

“Hilla”, minä huudahdin. Annoin Humulle pohkeita ja se lähti epäröimättä kulkemaan ääntä kohden; en kääntänyt sitä, päinvastoin.

“Tullaanko me mukaan?” Lynn huusi.

“Tulkaa vaan!”

Noin sadan metrin päässä se oli. Tärisevä, pelokas islanninhevoseni. Juoksutusliina oli kietoutunut paksun männyn ympärille eikä tamma päässyt liikkumaan. “Abby, pitäisitkö sä Humua hetken?”

“Tietty!” Aina niin avulias Äppy hypähti alas Lontun selästä ja nappasi Humun ohjat kouraansa. Minä lähdin lähestymään Hillaa hiljaa jutellen. Tamma yritti perääntyä silmät muljahdellen, mutta lopulta pääsin sen luokse. Koskea en hevoseen yrittänytkään, irrotin vain vähin äänin liinan ja lähdin kulkemaan Hildan edellä takaisin jonoa kohden. Abby auttoi minut Humun selkään ja Fiona kiskoi hänet Blondin päälle.

“Kaikki valmiina?” katsahdin taakseni.

“Jep!”

“Sori tää Hilla-hässäkkä. Oli virhe ottaa se mukaan”, totesin vähän alakuloisena tamman pomppiessa skitsona ympäriinsä, liina kireällä.

“Hei, it's okay. Vähän äksöniä vaan tällekin tunnille”, totesi Nana ja kaikki purskahtivat nauruun. Palatessamme polulle ilmapiiri oli jo täysin vapautunut ja Hillakin alkoi rauhoittua. Hymyilin: seppeleläisiin saattoi aina luottaa.

Lähdimme kulkemaan takaisin tallille päin, ei samaa reittiä takaisin vaan kiertäisimme vielä noin neljän, viiden kilsan lenkin. Metsätie oli oiva alusta ravaamiselle ja se olikin pääaskellaji. Hiljalleen aloin tottua Humun kroppaa koettelevaan raviin.

Tiia meinasi jäädä jälkeen ja Karo ja Carkki saivat litistää sen pohkeidensa väliin, että lehmästä sai edes vähän poweria irti. Pikku tökötteli tyytyväisenä muiden tahdissa, Ilun ja Shinquan hihittäessä ponin pomp-pomp-ravin tahtiin. Pella puski jatkuvasti kiinni rauhallisesti etenevän Blondin takalistoon: ponista olisi löytynyt tehoja vaikka muille jakaa. Wear ja Lynn käkättivät ponin selässä hysteerisinä. Abbya ja Fionaa ärsytti lähentelevä Pella ja he kannustivat Blondia eteenpäin reippaasti. Taiga oli Taiga, se pysyi Pikun perässä mutta olisi voinut mennä kovempaakin. Vauhtihirmut Nana ja Pipsa huutelivat jatkuvasti: “Kovempaa!” tai “Laukataanko joskus!” Kun otimme pienen käyntipätkän, juttelin ensin taas sinne tänne pokkuroivalle Hillalle (välillä sain pelätä sen kavioita) ja käännyin sitten toisten puoleen.

“Kohta ollaankin jo tallilla mutta sitä ennen tässä olisi piiiitkä laukkasuora. Mitäs sanotte?”

“JIPII, JOO!” hihkuivat Pipsa ja Nana Taigan selästä voitonmerkkejä näytellen. “Ehdottomasti!” oli Carkin ja Karon viesti.

“Toivottavasti Pikku ei lähde kaahottamaan”, epäröivät Ilu ja Shinqua.

“Pellalla on kyllä sen verran virtaa, että onneksi se on ton vähän hitaamman Blondin takana”, arveli wear Lynnin nyökkäillessä. “Pysytään ehkä just ja just kyydissä..”

“Hei, älkää aliarvioiko Blondia”, kivahti Fiona ja Abby jatkoi: “Kyllä tästä mammasta lähtee irti enemmän kuin uskottekaan!”

“Eli kenelläkään ei ole mitään laukkaa vastaan? Aloitetaan rauhallisesti, sitten voidaan vähän kiihdyttää.”

“Ay ay, captain!” irvaili Lynn ja muutkin myöntelivät.

Laukkasuora aukeni edessämme. Adrenaliini virtasi ratsastajien kehoihin, kun minä annoin Humulle pohkeet ja tamma lähti painamaan sata lasissa. Kuulin takaani kiljaisuja, mutta kaikki pysyivät äänistä päätellen selässä. Kumarruin eteenpäin ja tartuin tamman harjaan, sillä tiesin että nyt ei auttanut jarrutella ja piti vain pitää kiinni, että onnistuisin roikkumaan mukana. Se oli todella vaikeaa. Meinasin vähän väliä luiskahtaa alas tai tempautua taaemmas selkään. Pian olin aivan Humun kaulassa kiinni.

“ONKO KAIKKI OOKOO?” karjaisin taakseni.

“JOO!” kuului useampi vastaus. En uskaltanut katsoa, mutta vilkuilin nopeasti: muut olivat seuranneet esimerkkiäni ja viilettivät eteenpäin tuuli kasvoja viuhtoen, etummaiset harjasta ja takimmaiset etummaisesta tiukasti kiinni pitäen. Hilla poukkoili sekavana vierellämme. Se välillä laukkasi, välillä tölttäsi lujaa. Humu luimisti korviaan ja pinkoi yhä kovempaa. Laukkasuoran pää häämötti jossain kaukana. Pelko alkoi valua kehostani ja keskityin nauttimaan vauhdista. En suostunut ajattelemaan, miten ehtisin hidastamaan Humun ennen suoran loppua enkä, miten pysähtyminen sujuisi muilta. Kuulin jo, miten Humu ja muutkin hevoset puuskuttivat, mutta nauttivat kyydistä silti.

Yhtäkkiä näin vierelläni valkoisen vilahduksen. Blondi!

“EI!” kerkesin huutaa ennen kuin Blondi painoi kaula ojossa ohitsemme. Humu pärskähti, se piti johtajana olemisesta ja vihasi paikan menetystä. Menetin hevosen hallinnan ja pian Pella yritti tunkea väliimme. Pikku, Taiga ja Tiia pysyttelivät takanamme mutta huomasin, että myös ne olivat unohtaneet ratsastajansa. Mikäli sopiva aukko vain ilmaantuisi, puskisivat ne läpi millä hetkellä hyvänsä. Ratsastajien ilmeet olivat pelonsekaiset. Myös Nanan kasvoilla oli kauhistuksen pilke. Abby vilkaisi minua ja muodosti huulillaan sanat 'anteeksi!' Pudistin päätäni – ei anteeksipyyntöjä, ymmärsin täysin: pienikin herpaantuminen ja innokas ratsu päästi sisäisen villihevosensa valloilleen haluten kisailla lajitovereidensa kanssa. Hillalle tilanne oli liikaa. Se oli paniikissa. Sydämeni tykytti kahtasataa. Enää sata metriä... Viime hetkellä nostin käteni sivulle ja pidätin Humua rajusti. Tiia törmäsi sen takalistoon ja pärskähti. Ilu ja Shinqua saivat juuri ja juuri hidastettua Pikun hallittuun laukkaan. Taigan pidättäminen sujui helposti. Pian Pikku, Taiga, Tiia, Humu ja Hilla seisoivat paikallaan puuskuttaen.

Mutta Pella ja Blondi paahtoivat menemään. Ratsastajat alkoivat olla jo hysteerisiä.

“PYSÄYTÄ!” Fiona kiljui.

“EI ONNISTU!” Abby kuului karjuvan.

Kaikki tapahtui hidastettuna. Abby ja Fiona kellahtivat yhtä aikaa maahan jääden paikalleen. Wear ja Lynn pysyivät juuri ja juuri selässä ja saivat Pellan hidastamaan raviin. Blondi teki äkkipysähdyksen ja jäi huohottamaan paikalleen. Tilanne oli ohi. Mutta...

“FIONA! ABBY!”

Wear ja Lynn olivat jo laskeutuneet Pellan selästä. Lynn otti hevosten ohjat, wear juoksi minkä kintuistaan pääsi tyttöjen luokse. Me muut ravasimme paikalle sydämet tykyttäen.

“Onko tästä nyt kaikki ok?” varmistin vielä Ilulta, Shinqualta, Nanalta, Pipsalta, Karolta ja Carkilta.

“Ollaan ollaan”, Karoliina ähähti, “mutta onko NOI ok?!”

Hyppäsin selästä alas enkä jaksanut välittää pystyyn hyppivästä Hillasta. Kaikki ratsut puuskuttivat keuhkojensa pohjasta.

“Abby... Fiona?” Kumarruin wearin rinnalle tyttöjen puoleen. Ravistelimme heitä varovasti.

“Mmmh...”, mumisi ensin Fiona. Sitten Abbykin alkoi tuhista itsekseen.

“Hengissä”, huokaisin helpottuneena.

“Mutta mitä vammoja?” wear mutisi.

Sitten Fiona avasi silmänsä, räpytteli niitä ja hengitti raskaasti. Pian Abbynkin luomet avautuivat.

“Mihin sattuu?” minä kysyin ja silitin tyttöjen käsivarsia. “Anteeks anteeks anteeks, tää on mun vika..”

Yhtäkkiä molempien “loukkaantuneiden” suut kaartuivat hymyyn ja he purskahtivat nauruun. “Ikimuistoisin laukkapätkä ever!”

Taivaan kiitos, mitään katastrofaalista ei ollut tapahtunut. Ilmat olivat tietenkin menneet pihalle ja Abbyn peukalo oli venähtänyt, mutta muuten selvittiin säikähdyksellä.

“Uskaltaako kaikki ratsastaa? Tästä on vielä about kilsa tallille”, huolehdin.

“Tottakai!” Fiona murahti.

“Se näytti pahemmalta mitä oli”, Abby kommentoi tippumistaan.

Pian olimme hevosten selässä, kulkien mummovauhtista käyntiä Seppeleeseen. Hevosten hengitys tasaantui hiljalleen, mutta hikimärkiä ne olivat. Tytöt alkoivat rentoutua ja äskeistä kaaosta puitiin jo hymysuin.

“Tästä tulee varmaan legenda”, kommentoi Nana naureskellen.

“Niinpä niin – kaikki hevoset karkaa käsistä, yhteensä kolme tippuu lenkin aikana ja yksi venähtänyt peukalo. Ihan onnistunut retki siis!” minä huoahdin silmiäni pyöritellen.

Seppeleen pihassa touhuili Anne.

“Nytkö te vasta tulitte”, nainen kurtisti kulmiaan. “Hevoset on on ihan märkiä. Loimet niskaan ja äkkiä!”

“Yes, sir, right away, sir!” minä irvistin.

“No, mites meni?” kyseli käytävälle sattunut Sastu kun kaikki olivat taluttaneet hevosensa sisälle ja loimitimme niitä par'aikaa.

“Kuules nyt”, aloitti Shinqua.

“Tää oli sen verran traumaattinen reissu, että käypä kiskaisemassa oleskeluhuoneeseen limsat ja keksit pöytään, niin saat kuulla koko jutun”, Karoliina jatkoi.

“Me tullaan, kun ollaan hoidettu hevoset”, lisäsi Ilu.

“Ollaanpa sitä nyt pomoja”, Sastu hymähti. “Mutta... jotain mehukasta tässä jutussa on, eli mä taidan ihan totella!”

Hoidettuamme hevoset kokoonnuimmekin kertomaan vähän väritettyä kertomusta lenkistä oleskeluhuoneeseen – ja vaikka vähän lisätapahtumia juttu suissamme saikin, ei oikeakaan versio maastoretkestämme taitaisi ihan heti unohtua...

Maastoestetunti ilman satulaa

Karo - Anttu +
Shinqua - Taiga +
Carkki - Leevi +
Ilu - Humu +
Abby - Jambo +
Mariel - Kalle +

Jokainen ratsukko oli valmiina tunnille. Tapani mukaan se oli taas tällä kertaa maastossa. Mutta maastoesteitä ilman satulaa!

- Tuun tippumaan viitisentoista kertaa, joku parahti, kun kaikki istuivat tukevasti hevosten selässä. Kiilasin äksyilevän Antun muiden eteen, ja niinpä lähdimme matkaan. Menimme siis tässä järkässä:

Karo - Anttu Mariel - Kalle Abby - Jambo Carkki - Leevi Ilu - Humu Shinqua - Taiga

Leevi pisti kaiken jo valmiiksi hyrskyn myrskyn, ennen kuin kerkesimme edes ensimmäistä ylämäkeä ylös.

- Leevi! Lopeta jo, Carkki metelöi oriilleen, ja sai lopulta sen Jambon ja Humun väliin.

Hymyillen käänsin katseeni takaisin eteenpäin, ja keskityin pysymään selässä, jossa ei ollut satulaa. Muillakaan hevosilla ei keikkunnut satula selässä, vain ratsastaja. Tämä olikin tunnin aihe. Ilman satulaa maastoesteitä. Tästä tulisi hauskaa.

Nopeassa ravissa saavuimme jo pellolle. Anttu oli vähällä jo lähteä hurjaan laukkaan, mutta sain sen pysymään paikallaan.

- Noniin. Tehdäänpäs niin, jotta kaakit hiukan vetryvät, että laukataan pelto päästä päähän. Saa tippua, mutta en silti tahdo muussaantuneita ratsastajia.

Valmistauduimme siistiin riviin, jonka jälkeen kajautin ilmoille mahtavan äänimerkin. Jokainen hevonen ampaisi omalla ajallaan matkaan, ja pian Anttu kiilasi Kallen. Suomiputte roikkui sinnikäästi kannoilamme, välittämättä selässä istuvasta Marielista. Aivan Kallen jäljessä tuli Humu, ja sitten Jambo. Leevi oli taas tapansa mukaan pomppinnut omille reiteilleen, ja kuulin Carkin äänekkään manaamisen. Taiga sipsutti pehmeällä laukallaan Jambon vierelle, mutta tipahti ihan viimeiseksi. Pian kiilaamme Antun kanssa Kalle, ja pääsemme ilman tippumisia pois pellolta.

- Apuaaah!, jostain kuuluu, ja näen Carkin roikkuvan vauhkoontuneen Leevin harjassa.

- Herran jestas, mutisen, kun ori pomppii edes taas, retuttaen Carkkia. Pian tytön ote lipeää, ja Leevi karauttaa viimeisenä olevan Taigan kiinni.

- Mmmm, niin Leeviä, kuin olla ja voi, vierelleni tullut Mariel virnistää. Naurahtaen seuraan suomipiekun menoa, joka pian tulee Jambon perässä maaliin.

Kun Carkkikin löysi tiensä railakkaan oriinsa selkään, lähdimme kepeässä ravissa kohti maastoesteitä. Anttu kulki allani energisesti, näytti olevan aika lailla virtaa laukankin jälkeen. Vai johtuiko se siitä, että takana kulkeva Kalle jyräsi koko ajan eteenpäin, kuin humalainen Alkon jonossa?

Pian saavuimme ensimmäisen maastoesteen luokse, ja pysäytin Antun yhdellä pysähdyksellä. Ruuna liikahteli levottomasti allani, kun odotin, että jokainen pääsi ympärilleni.

- Noniin! Aloitetaan vuoronperään, jotta ei tule kamalia ryysiksiä tai ketjukolarieta. Hevoset eivät ole mitään autoja, joilla kaahataan tien mutkasta toiseen, ja lopulta nupit vastakkain toisen konin kanssa. Eli, hypitään vuorotellen esteet päästä päähän, ja jäädään odottamaan sivuun, ennen kuin tulee taas vuorosi. Itse en hyppää, ainakaan vielä, sillä katselen teidän suoritustanne. Okei! Kukas aloittaa, pälätin, tarkastellen ympärilläni olevia hevosia.

Leevi pyöri siihen malliin, että vauhtia olisi. Yllätykseksi Carkille, täräytin Leevin nimen ilmoille. Mukisematta muut siirtyivät sivummalle, kun Carkki ohjasi pyörivän oriinsa hiukan kauemmas. Hetken päästä ratsukko jo pomppi esteet taidokkaasti, lukuun ottamatta Leevin nuorta ikää kaahailla puskaankin välillä.

Sitten oli laiskimus Jambon vuoro. Eestiputte oli koko matkan ajan vain laahustanut Kallen perässä, mutta virtaa oli löytynnyt laukkapätkässä. Abby ohjasi taidokkaasti Jambon esteeltä esteelle, mutta kaatunnut vene näytti ruunan mielestä aivan möröltä.

Humu pomppi esteet taidokkaassa järjestyksessä, eikä hevosesta löytynnyt ainuttakaan vikaa. Ainoastaan Ilun liian tiukka ohjasote oli tuottannut hankaluuksia Humun ponnistuksille. Muistukseni jälkeen, annoin Marielille vuoron hypätä Kallen kanssa.

Suomiputte ryysi jokaisen esteen yli, eikä välittänyt menon haitasta laisinkaan. Mariel oli taas vähällä tipahtaa ruunan selästä, mutta roikkui sinnikkäästi Kallen harjassa kiinni. Pieni jarruttelu olisi ollut ihan hyvä asia.

Shinquan ja Taigankin matka sujui hienosti, lukuunottamatta Taigan laiskuutta. Muuten meni mahtavasti! Nyt annoin jokaisen pomppia oman tahtonsa mukaan esteet, mutta vain sillä ehdolla, että jokainen hevonen oli hengissä eikä ratsastajia ollut jäännyt mieron tielle, kun palaisimme tallille. Itsekkin liityin kimon ratsuni kanssa esteiden pariin, ja hienosti sujui.

Mariel&Kalle
Vauhti oli liian kova, ja esteiden yli vain rynnittiin. Pieni jarruttelu ei olisi haitannut laisinkaan. Kaksi viimeistä estettä olivat taidokkaasti ylitetty, ja Kallenkin matka sujui loppuun asti hienosti! Tippuminen oli vähällä, mutta Mariel pysyi tiukalla otteellaan harjasta kiinni pitäen selässä.

Abby&Jambo
Jambo oli koko matkan ollut laiska, ja oli vain laahustanut muiden joukossa. Onneksi vauhtia löytyi, kun esteitä kohti mentiin. Taidokkaasti yli, vaikka hiukan erimielisyyksiä syntyi Abbyn ja ruunan välillä.

Carkki&Leevi
Tunnin ainoa pari, jolla löytyi vauhtia vaikka muille jakaa! Tosin Leevin intoilu ja nuori ikä näkyi kaikille, varsinkin esteillä. Hallintaa, niin sujuu varmasti jatkossa paremmin.

Ilu&Humu
Humu suorastaan liiteli esteiden ylitse, kuin vettä vaan! Tosin tammalta löytyi hiukan sitä laiskaakin puolta, kuten esimerkiksi muutamaa estettä lähestyessä. Ilu pärjäsi Humulle loistavasti, eikä tippumisia sattunnut!

Shinqua&Taiga
Taiga viiputti menemään lopuksi, vaikka oli hiukan laiskalla päällä aluksi. Esteiden ylitse mentiin, ja loppuun asti selvittiin! Shinqua hallitsi tamman hienosti, eikä näkynnyt yhtään empimistä, kun esteitä kohti mentiin. Hienoa!

Maksut:

Loikkasin Kallen paljaaseen selkään ja maiskautin ruunan jonaan. Suomiputte liikahteli keinuvin elein Antun taakse, johon se jäi rauhallisesti odottamaan. Itse vähän jännitin tätä tuntia, sillä tarkoitushan oli mennä ilman satulaa maastoesteitä ja vielä Kallella. Tämä jos mikä oli pahin mahdollinen yhdistelmä, ikinä!

Karoliina katsahti taakse ja laski mukana olijat, sitten tyttö potkaisi kimon puoliverisen matkaan.

Kalle jäi tallin pihalle haikailemaan, mutta huomattuaan edessä menijän jo lähtenee, se ampaisi tikittävälle raville. Itse ihan ajatuksissani säikähdin ja tarrasin ruunan lyhyestä harjasta kiinni.

- Ääh! Mä tipun... Huusin jo ensinmäisellä metrillä. Samaa pystyin sanomaan Carkista, joka roikkui oman orinsa kaulassa.

Pääsimme tallin pihasta kunnialla ja Karoliina kajautti ilmoille ravi käskyn. Edessä menevä Anttu lähti kiitoravilla matkaan ja Kalle sitten pisteli rehvakkaasti perään. Hyvä jos selässä pysyin.

Pelto aukealle saavuttiin nopsaan ja yhteisestä merkistä lähdimme laukalle. Kalle lähti iloisesti viipottamaan, jolloin itse tunsin oloni todella epämukavasti. Kuitenkin pitkän aikaa roikuimme Antun kannoilla, huolimatta Kallen huimista pukeista. Loppu peleissä isompi ja vahvempi Anttu meni ohi, mutta hyviä kakkosia Kallen kanssa oltiin.

Taputin ruunan kaulaa ja annoin sen henkähtää ennen kuin jatkoimme matkaa ravin tahdissa.

Maasto esteet pilkistivät esiin ja jokainen pysäytti ratsunsa. Karoliina selosti ohjeet ja sitten aloitimme.

Vuoron perään säntäsimme radalle. Kalle steppaili levottomasti ja heti pienimmästä merkistä se rynnisti radalle. Ensinmäinen este meni tuntumaa hakiessa ja muut sitten kyydissä pysyessä. Viimeisillä esteillä pystyin olemaan vähän paremmin mukana.

- Jarrukin on keksitty! Karoliina sanoin suorituksemme jälkeen.

Hymähdin tytölle ja hyppäsimme radan vielä kertaalleen, nyt kuitenkin paremmalle menestyksellä. Taputin ruunan hikistä kaulaa ja Karon kehotuksesta kokosimme jonon ja otimme suunnaksi kotitallin.

Kiitos tunnista!

Onnellisena ratsastin Jamboa eteenpäin. Tänään se oli laiskalla päällä ja siksi siihen sai tosissaan laittaa puhtia. Heti tunnin alussa Leevikin jo ilmoitti, ettei olisi tätä tuntia kiltisti ja sen myös teki.

Miltein heti matkaan päästyämme nostimme jo laukkaa ja laukkasimme poikki pellon ja takaisin. Hiukan laiskan oloisesti Jambo seurasi muiden perässä ja yritin saada siihen vähän virtaa.

Vihdoin pääsimme maastoeste radalle ja tietenkin Carkki ja Leevi aloittivat. Ennenkuin ehdin tajutakkaan, oli jo minun vuoroni ja ylitin esteet niin hyvin kuin ilman satulaa pystyin.

Vihdoin kaikki olivat hypänneet radan ja oli aika kääntyä tallille päin. Olisin mielelläni vielä hypännyt eteenpäin, mutta tunti loppuu kuin se loppuu. Kannustin Jamboa eteenpäin kohti tallia.

Höh.. Lisää! Huusin mielessäni.

Bihdoin sitten talli tuli näkyviin ja tallin pihalla kaikki vielä kiittelivät Karoa ihanasta tunnista. Vein Jambon sisään ja hoidi sen kuntoon. En halunnut jättää huonoa jälkeä ja sitten menin hoitamaan tallin muita asioita.

~Kiitos tunnista Karo<33~

Olimme pihalla valmiina ratsujen selässä , kun Karo käveli Antun kanssa ohitse ja kertoi järjestyksen , missä kohdassa mentäisiin. Mie sain kulkea Taigan kanssa viimeisenä. Taiga oli jo alkanut pörristyä , joka oli tosi kiva , koska menimme ilman satulaa.

Heti alussa rupesi Leevi-ori metelöimään. Onneksi Carkki sai sen hallintaan ja pystyi pidättelemään sitä. Alkukäyntejen jälkeen jatkoimme ravia pellolle asti. Sen jälkeen otimme laukkaa pellon päästä päähän.

Annoin taiga-kullalle laukkapohkeet ja pian jo päästelimmekin täyttä kyytiä. Pian saimme Jambon kiinni , mutta jättäydyimme pian viimeiseksi. Kohta alkoi leevi taas pitämään showtaan. Carkki roikkui harjassa , henkihieverissä.

Pian aloimme hypätä maastoesteitä . Ekana aloitti Carkki , oripojalla Leevillä . Sen jälkeen vielä Jambo ja Abby , Humu ja Ilu , suomen(ruuti)putte Kalle ja Mariel. Mie taas olin viimeisenä taigalla.

Taigan kans pompittii kaikki esteet hienosti . Taiga oli hiukkasen laiska ja jouduin antamaan eteenpäin pyrkivää pohjetta lisää. Lopuksi näimme vielä itse Karon estenäyte maastoesteillä.

Kun saavuimme takaisin tallille , pesin taigan ja harjasin sen.

Kiitoksia ihanasta maastoestetunnista :D

Veeran maastotunti

"Onko kaikki valmiina?" Huusin Pellan selästä.

"Kyllä!" Kaikki huusivat.

"Ai niin se järjestys. Hmm. Menemme tässä järjestyksessä.

Veera.-Pella
Shinqua-Pampula +
Abby-Siiri
Karoliina-Aksu Magnum-Humu
Sastu-Bert +"

Lähdimme matkaan kohti pyöstin vuorta. Pellalla ja Humulla oli satulalaukut joissa oli eväät. Kävelimme noin 400metriä kunnes menimme tiehaarasta suoraan polulle.

"Polulle ja ravi. Saa keventää"

Ravailimme pari sataa metriä kunnes huusin.

"Käynti. Olemme nyt niin metsässä että joudumme kävelemään."

Pian saavuimme pikku lammelle jossa pysähdyimme vähäksi aikaa. Jatkoimme matkaa siitä ravaten. Pian tulimme tielle josta käännyimme oikealle.

"Käynti ja oikealle!"

Katselin peltoa jonka toisessa päässä oli laukkasuora.

"Käännytäämpä tästä pellolle. Eli kun kohta tulee laukkasuora niin vasta kun sanon laukataan. Yritetään pysyä jonossa mutta jos on tosi ahdasta siellä isoilla poneilla niin voi siirtyä vähän sivuun. Ja sitten ravi"

Lähdimme ravaamaan ojan reunaa kohti laukka suoraa.

"Käynti. Pian tulemme laukka kohdalle joten valmistautukaa. Pellaa ja Humua ei sitten haittaa satulalaukut yhtään. Laukka"

Laukkasimme laukkasuoraa pitkin lujaa. Shettikset ottivat kisan joten ei jouduttu menemään sivuun.

"Käyntiin. Noin oliko hauskaa?"

"Oli!"

"Hyvä nyt jatkamme polkua pitkin vasemmalle."

Käännyimme vasemmalle metsän läpi. Kun metsä oli ohitettu nostimme ravin.

"Käyntii! Olemme nyt Pyöstin vuorella. Laittakaa hevoset kiinni tuohon puuhun. Pellalla on porkkanat."

Auoimme porkkanat ja sidoimme hevoset niillä kiinni puihin. Otimme Pellalta ja Humulta eväät ja menimme vuoren kupeelle.

"Oliko kiva reissu?"

"Kyllä! Mennäänkö me sama reitti takaisin?" Joku kysyi.

"Ei mennä. Menemme laukkasuoran ohi polkuapitkin ja käännymme yhdessä vaiheessa pellolle jossa voimme katsoa laukkaa."

Söimme eväät ja laitoimme riimunarut porkkanoiksi. Asettelin porkkanat Pellan satula laukkuu. Lähdimme jatkamaan matkaa ravissa.

"Ei ei shetut ei mennä laukkaamaan."

Ravasimme koko metsä osuuden ja pellolla hiljensimme käyntiin.

"Tämä on hyvä, eli kohta laukataan. Laukka!"

Kaikki hevoset lähtivät innoissaan laukkaamaan. Hiljensimme pollet pellon toisella puolella käyntiin ja menimme tien yli. Pikku tiellä ravasimme.

"Ravi! Käännytään tuonne polulle jossa ravataan."

Käännyimme tieltä vasemmalle ja suuntasimme tallia kohti. Kun nousimme tielle hiljensimme käyntiin. Kävelimme koko loppu matkan tallille. Tallin pihassa nousimme selästä, harjasimme pollet ja veimme ne talliin.

Maksut:

Maastoon päin kuljetaan,
heppa alla ei huolta ollenkaan.
Pohkeita, pohkeita, pohkeita vaan,
eihän se polle liiku ollenkaan.
Vihdoin me päästään vauhtiin,
josta osataan nauttii.

Pyöritäänkö ympyrää,
vai oikeelle käännytään.
Siinä on laukkasuora ja matkaan,
kohta poni lähtee hatkaan.

Tallille päin alkaa kulkemaan,
kun tuntihan on vasta aluillaan.
Tympeänä eteen liikuttaa,
sitä leveää ponia.

Jotain erillaista! Maastoesteet

1. Karoliina - Pella $
2. Shinqua - Siiri $
3. Mariel - Pikku $
4. Sastu - Rensu $
5. Jokeri - Jambo $
6. Ilu - Kalle $
7. Carkki - Anttu
8. Magnum - Humu $

"Sitten vauhdilla hyppäätte selkään. Ollaan vähän myöhässä tunti aikataulusta, joten heti otatte ohjat kunnolla käteen ja metsää." Ohjasin Aksun kohti maastoja ja jonossa kulki monta kaveria perässä. Jo hetken päästä kannustin ihmiset raviin ja kaikki ravasivat taidokkaasti eteenpäin. Hiljensin välillä vauhtiani ja katsoi, että kaikki pysyivät matkassani. "Voitaisiin tälleen lämpäksi ottaa pieni laukka spurtti ennenkuin tullaan sitten sinne maastoeste radalle!" Huusin kaikille ja vihdoi laukkaisilmme eteenpäin. Nopeasti Rensu ja Anttu ohittivat minut ja epätoivoisesti Aksu yritti pysyä isojen hevosten perässä. Oli aika jo vähän hyssytellä vauhtia, ettei liikkaa energiaa tähän kuluisi. Rensulla sitä ei tosiaan näyttänyt puuttuvan, vaan mielenosoituksellisesti se veti suuren pysty pukin. Oli ihme, että Sastu pysyi selässä.

Lopulta saavuimme maastoesteradalle ja ajakelin liudan ohjeta mitä piti tehdä. Aloitimme Karoliinan ja Pelllan hypyillä ja he ylittivät kaikki hienosti. "Seuraavaksi sitten Siiri ja Shinqua! Pohkeet ja yli. Napauta vähän raipalla ja noin hyvä.! Seuraavaksi tulee sitten Mariel ja Pikku." Katselin hijaa, kuinka Mariel ja Pikku ylittivät hienosti esteet. Seuraavaksi olikin Rensun vuoro. " Ohjaa se esteelle ja ota koko ajan puoli pidätteitä. Älä anna sen riehaantua ja pysy itse täysin tyynenä. Noin! Hyvä! Se näyttää oikein mukavalta veikolta. Seuraavaksi lähtee Jokeri ja Jambo. Napauta Jamboa vähän raipalla että se liikkuu ja hyppy! hyvä, juuri noin ja viimeiselle esteelle sieltä. Nuin. Hyvä!"Viimuisiksi laukkasivat esteet vielä Ilu ja kalle.Jotka ylittivät kaikki ilman ongelmia, myös Carkki ja Anttu onnisuivat hienosti hypyissään että oli pakko hymyillen kehua tyttöjä. Viimeisenä rataesteet hyppäsi Magnum Humulla, ja hänkin onnistui asiassaan kerrastaan hyvin.

Hyppäsin vielä lopuksi itse esteet ja tytöt ohjasivat minua esteillä. Lopulta oli pakko kääntyä takaisin kohti tallia ja kaikki voivottelivat sitä. "Tämä oli tosi mukavaa, mutta voin sanoa, että ensikertaa ei tosiaan tule." pölpötin tytöille, jotka sitten hiljaa huokaisivat pettymytksestä. Otimme vielä loppu laukat ja ravit, ennekuin talli tulikin jo näkyviin. Kaikki liukuivat vaisusti alas selästä ja nostivat jalustimet alas. " Kaikilla meni erityisen hienosti tunti, mutta minun on itse pakko tunnustaa, että minusta ei ole maaston vetäjäksi. Pärjään paljon paremmin kentällä. Kiitos tunnista ja kaikilla meni hienosti. Jopa Rensu joka on nuori totteli sinua hyvin Sastu. osaat ratsastaa hyvin. Teidän hanssa oli tosiaan mukava käydä maastossa. Kiitos ja ratsailta. Muistakaa hoitaa hevosenne kunnolla."

Maksut:

Abbyn käskystä jouduimme vähän kiirehtimään aikataulussa , joka oli myöhässä. Nousin nopsasti Siirin pieneen selkään ja kiristin vyön ja mittasin jalustimet.

Sitten lähdimme Abbyn perään , joka meni welshponi Aksulla. Otin ohjat käteen ja lähdimme kävelemään metikköä kohti. Kohta aloimme ravata. Painoin pohkeet Siirin kylkiin ja pian ampaisimme edellä ratsastajan ratsun perään.

Ennen esteitä Abby päätti että ottaisimme hiukan laukkaa verryttelyksi. Painoin pohkeet kiinni ja lähdimme laukkaan. Siiri teki omia spurtteja ja väistöjä.

Piakkoin saavuimme maastoesteradalle. Mie olin jo toisena Siirillä hyppäämässä.

-Pohkeet ja yli. Napauta vähän raipalla ja noin hyvä ! Abby kajautti. Taputin Siiriä joka oli hienosti mennyt yli.

Viimeisenä vielä Abby hyppäs kaikki esteet Aksulla ja sitten lähdimme käynnillä kohti Seppelettä , jossa pääsisimme hoitamaan pollet tarha kuntoon.

kiitos tunnista , Abby

Kiskaisin Pikun satulavyön pari reikää ylös päin ja pidensin jalustimia reilusti. Pikku poni tuntui minusta todella pieneltä ja eikä ihme. Enhän ollut ratsastanut koskaan Seppeleessä yhtä pienellä ponilla kuin Pikku.

Poni pärskähti samalla kun ponnistin itseni sen selkään. Sujautin toisenkin jalkani jalustimeen ja ratsastin Pikun sen paikalle. Siirin taakse.

Abby kajautti ilmoille liikkeelle lähtö merkin ja höpötti samalla jotain aikataulusta. Sivukorvalla kuuntelin muiden pulinoita, sillä itse halusin vain rentoutua Pikun selässä.

Yhtäkkiä hätkähdin kun edessä oleva Siiri hyppäsi raville. Itse painoin pohkeeni Pikun karvaisiin kylkiin ja rupesin keventämään. Pikku eteni tikuttavin askelin, mutta silti mukavan pehmästi.

Juuri ennen laukkapätkää taputin ponin kaulaa ja kehuin sitä tähän astisesta. Vähän laiskahan se Pikku oli tai niin ainakin luulin, mutta vääräksi osoittautui tietoni. Pikku poni kun laukan tullen kiisi Pellan rinnalla. Vauhtia piti kuitenkin hiljentää kun saavuimme esteille. Karoliina aloitti Pellalla ja pian pääsin Pikunkin kanssa hyppäämään. Ruuna osoittautuikin hirmu hyppäriksi ja hyvä niin sillä itsekkin tykkäsin hepoista jotka hyppäsivät hyvin.

Parin otteeseen sain kurvata radan Pikulla, kuitenkin kotiinkin piti joutua, joten lähdimme siistissä jonossa kohti Seppeleeseen johtavaa polkua. Ensin laukassa, sitten ravissa ja lopuksi rauhallisessa käynnissä. Ja ennen pitkää saavuimme takaisin tallille.

Valahdin alas Pikun selästä ja kiitin sitä uskomattoman hienosta tunnista. Samalla olivat menneet ennakkoluuloni pikku poneja kohtaan. Huudahdin Abylle kiitokset kivasta tunnista, jonka jälkeen lähdin taluttamaan Pikkua tallille.

Kiitos tunnista!

Rensun kanssa maastoesteitä -ei ihan katastrofaalista!

Pomppasin tutuksi tulleen orin selkään konin liikkuessa ympyrää allani.

-Seisos nyt, komensin, vailla tulosta.

Ohjasimme maastopoluille, ja pian liidimmekin jo selkä Seppeleeseen päin poluilla. Rensu ravasi ihan mukavasti, tosin pientä kiljumista esiintyi.

Ehdimme ottamaan laukkapätkän, ja Rensu kiilasi kärkeen, tosin Anttu sinnitteli rinnalla. Rensu vetäisi pukit mielenosoitukseksi siitä, että aloin pidättämään. Sori vaan, Rensu, mutta järjestys oli nyt tämä.

Maastoesteradalla ori alkoi jo malttamattomasti liikuskella. Jouduimme odottamaan hetken vuoroamme, ja kun se sitten tuli, sain tehdä täyden työn pitäessäni Rensun ohjalla ja kuunnella Abbyn ohjeita. Maltoin kuitenkin mieleni, ja pian palasimmekin radan alkuun. Taputin oria hienosta, tosin kuumasta, suorituksesta. Abbynkin mielestä oli mennyt hienosti.

Yllättävän pian oli aika palata takaisin. Hauskaa oli ollut, ja kaikki huokaisivat laskeutuessaan ratsailta.

-Osaat kyllä ratsastaa nuorta orias hyvin, Abby kehui niin, että vain pari muuta kuuli sen.

Hymyilin pienesti.

-Kiitti. Tarkoitus on vielä joskus kilpailla tän kanssa, vastasin, hölläten satulavyötä parilla rei'iällä. Rensu huokaisi helpotuksesta.

- Sitten vauhdilla hyppäätte selkään. Ollaan vähän myöhässä tunti aikataulusta, joten heti otatte ohjat kunnolla käteen ja metsää, Abby kajautti ilmoille, ja ohjasi Aksun kohti metsää. Pella lyllersi allani, ja kulki aivan Aksun perässä. Russi oli ollut todella suloinen, niin hoitaessa kuin muutenkin.

Pian oli aika siirtyä raviin, joten kannustin myöskin Pella-pullan raviin. Abby hidasteli Aksua ja vilkuili välillä olkansa ylitse, että koko jengi oli matkassa.

- Voitaisiin tälleen lämpäksi ottaa pieni laukka spurtti ennenkuin tullaan sitten sinne maastoeste radalle!, Abby ilmoitti, ja sai joukon innokkaita vastauksia. Hymyillen kannustin Pellan laukkaan, ja näin sitä mentiin!

Pian saavuimme maastoesteille, ja yllätyksekseni, saimme aloittaa. Ohjasin Pellan esteeltä esteellle, ja hienostihhan se meni. Siirryin sitten katselemaan, miten muut selvisivät tehtävästä.

Abby hyppäsi vielä esteet itsekkin, ja jokainen tuntilainen ohjeisti vuorollaan Abbya. Oli se sen verran huvittavaa, jengi joka pulputtaa suu vaahdossa ohjeita tunnin vetäjälle. Kun opettajammekin oli esteet mennyt, jouduimme lähtemään jo tallia kohti.

- Tämä oli tosi mukavaa, mutta voin sanoa, että ensikertaa ei tosiaan tule, Abby sanoi, ja sai pettyneitä huokauksia. Olisin varmasti tullut Abbyn pitämälle tunnillekkin, jos tämä olisi sen tehnyt joskus, mutta en olisi luvannut mitään.

Pian saavuimme tallille, ja laskeuduimme hevosten selästä. Nostimme jalustimet ylös, ja kiitimme Abbya kuorossa hauskasta tunnista.

[Kiitos tunnista ;)]

Maasto-ja maastoestetunti

- Shinqua - Humu $
- Abby - Kalle $
- Ilo - Pikku $
- Magnum - Taiga $
- Ilu - Pampula $

-Onko kaikki valmiita kysyin ja kapusin Tiian selkään.
-Joo, kaikki huusivat ja taputtivat ratsujaan.
-Mää en oo viellä, Ilu sanoo ja yrittää kiristellä viellä kaikilla voimillaan Pampulan satulavyötä. Pipsa, joka oli luvannut auttaa viimeisiä ratsastajia kiirehti Ilun luo ja veti satulavyön kireälle yhdella käden liikkeellä.

Kohta kaikki olivat matkassa ja ratsastimme kohti maastoesteitä. Metsä tie oli leveä ja hyvä pohjainen. Kaikki ratsastajat puhuivat toisilleen ja auttivat metsästä. Vettä alkoi ripsuttaa, mutta se ei näyttänyt ketään haittaavan. Nautin itse metsän rauhasta, ellei iloisten likkojen puhetta takanani oteta mukaan. Minulla oli mukana reppu jossa oli kaikille tytöille ja ratsuille heijastimia ja kypärälamput. Olin myös ahdannut mukaan kaksi termospulloa kaakaota ja leipiä. ( reppuni oli haljeta!)

-Ravia kaikki mars, sanoin ja annoin Tiialle pohjetta. Katsoin taakseni ja näin hyvin varustetun letkan hienosti ravaavia poneja ja hyvät väli matkat. Hymyilin ja kuulin Ilon kysyvän:
-Kuinka pitkä matka sinne esteille on?
-Noin alle kilsa, vastasin ja keskityin taas Tiian ratsastamiseen.

Kohta tulimme vanhalle maantielle ja ylitimme sen. Hiekka raksuin hienosti kavioiden alla, kun joukko poneja tallusteli siittä yli. Jatkoimme ravissa ja tunsin kuinka kaakao lämmitti selkääni ihanasti.
-No niin tuolla se on, sanoin ja lisäsin vauhtia. Niin muutkin tekivät. Kohta olimme esteillä ja nousin pois Tiian selästä. Otin riimunnarun tamman kaulalata ja laitoin sen kiinni puuhun, suojaan tihkulta. Löysäsin sen satulavyötä ja matkasin takasin kaikkien luo.

-Mennään sinne radalle siinä järjestyksessä, missä tultiin tänne ja alottaja siis on Abby ja Kalle. Kun ootte menny tän niin menkää tonne missä Tiia on ja laittakaa koninne kiinni puuhun sillä riimunnarulla mikä on kiinni siinä hepan kaulalla. Tuolla on reppu josta voitte ottaa mukin ja kaakaota. Siellä on myös pussissa leipiä. Aloitetaan, kailotin ja Abby lähti. Hän nosti laukan ja suuntasi kohti ekaa estettä.

Abby veti puhtaan radan ja meni sitten tekemään ohjeitteni mukaan asiat. Suraavana oli vuorossa Shinqua ja Humu. Heillä meni muuten hyvin paitsi kolmos esteellä tuli kieltäytyminen. Tyttö oli seuraava joka meni puiden lomaan Abbyn kaa. Seuraavana radalle viiletti Ilo ja Pikku. Heille tuli puhdas rata, mutta nelos esteellä meinas tulla kieltäytyminen. Pikku pysähtyi esteen eteen ja hyppäsi sitten salamana esteen yli. Ilo meinasi menettää tasapainonsa, mutta onnistui säilyttämään sen.

-Ilu ja Pampula, sanoin ja tyttö lähti radalle. Hän suuntasi ekalle esteelle ja... Ennen Ilu mennyt Magnum joka oli mennyt Taigalla, oli vieraillut kolmos esteen jälkeen äiti maassamma. Kuitenkin tyttö oli jatkanut radan loppuun kunnioitetusti. Nyt tämä oli juomassa kaakaota ja voivottelemassa järkevää persuustaan. Nyt kuitenkin takaisin Ilun ja Pampulan suoritukseen.

Hän suuntaa ekalle esteelle ja hyppää sen. Loppu rata meni moitteetomasti ja Pampula hyppäsi loistavasti. Ilu taputti ja halasi ponia kaikkien taputtaessa puunjuurelta ratsukolle. Nyt oli minun vuoro antaa taidon näyte. Kiristin Tiian satulavyön ja irrotin Tamman puusta, hyppäsin selkään ja lähdin nostamaan laukkaa. Hyppäsin ekan esteen ja tokan. Kolmatta en ekalle kerralla päässy mutta toinen kerta toden sanoi. Neljäs hyvin, viides ookoosti ja vika meni päin mäntyä. Kellahdin KUMMAN syystä satulasta ja käväisin kalliissa äiti maassamme.

Kohta kaikki olivat juoneet kaakaot ja syöneet leivät. Nyt he laittoivat hepoillensa heijastimia ja itselleen kypärälamppua kypärän lippaan. Kun kaikki olivat valmiita ja olin korjannut kaikki reppuuni lähdimme matkaan takaisin kohti seppelettä. Painoimme kypärälammpuihimme valot ja nostimme ravin.

Kohta tulimme valaistulle tielle ja painoimme lamppumme pois päältä. Näin seppeleen kyltin ja hidastimme kaikki käntiin. Taputtelimme ponejamme ja kävelimme pihaan. Piha oli autio, mutta tallista kajasti valo. Nosuimme pois koniemme selästä ja talutimme kaikki ponimme karsinaan.

Maksut:

Kiristin Humun tiukkaa satulavyötä tallin pihassa. Olimme nimittäin lähdossä maastoilemaan porukalla muiden kanssa. Johtajana toimi Fiona ja Tiia.

-Onks valmista , Fiona kysyi Tiian selästä.

-Juu , kuului kaikilta , paitsi Ilulta , joka ei saanut Pampulan satulavyötä tarpeeksi kireälle. Mutta onneksi hätiin kiirehti Pipsa.

Kun kaikki oli valmiina , lähdimme matkaan , eli kohti maastoesterataa. Tie oli ihana pohjainen ja teki mieli laukata , mutta hillitsin silti ajatukseni.

Kohta aloin iloisena pulputtamaan Abbyn kanssa kaikesta mahdollisesta. Pian alkoi satamaan vettä , mutta se ei tätä tuntiaa pilaa. Miulla kurni hiukan maha , mutta onneksi tiesin että Fionan repussa oli jotain hyvää.

Piakkoin Fiona huusi Tiian selästä "ravi" ja kohta pienet sekä sitä isommat ravasivat Tiian perässä. Pidättelin hiukan Humua , joka yritti hiukan pidentää askeltaa. Pian tulimme vanhalle maantielle , jonka ylitimme. Jatkoimme vielä ravissa.

Fiona laittoi tiian kiinni puuhun ja löysäsi vyötä ja tuli takaisin.

-Mennään sinne radalle siinä järjestyksessä, missä tultiin tänne ja alottaja siis on Abby ja Kalle. Kun ootte menny tän niin menkää tonne missä Tiia on ja laittakaa koninne kiinni puuhun sillä riimunnarulla mikä on kiinni siinä hepan kaulalla. Tuolla on reppu josta voitte ottaa mukin ja kaakaota. Siellä on myös pussissa leipiä. Aloitetaan ja Abby lähti , Fiona messusi.

Abby meni puhtaasti Kallella ja meni viemään sitten sen puuhun kiinni. Sitten oli minun vuoroni. Hiukan jännitti mut mitä siitä :D Annoin pohkeet ja pääsimme toiselle esteelle puhtaasti. Kolmannella Humu....kieltäytyi! Mut sitten sain viiä Humun samaan paikkaan kuin Abby vei Kallen.

Muita en sit kattonutkaan , kun keskityin kaakaooni. Kun kaikki olivat juoneet ja syöneet , aloitimme hevosten heijastimien laiton. Ratsastajat pistivät myös itelleeen kypärä lampun , kypärän lippaan. Kun tunnin (??) päästä olimme tallilla , meitä väsytti hirveästi. Hoidimme pollet ja sulkeuduimme omiin tehtäviimme.

kiitos tunnista , Fiona

-Onko kaikki valmiita, kuului Fionan ääni ja kaikki huusivat myöntävästi. - Minäpä en! kuului vielä Ilun ääni, mutta vihdoin pääsimme matkaan. Matkalla lämmittelimme ravissa ja laukassa ja vihdoin pääsimme esteille.

Hyppäsimme radan vuoronperään ja tietenkin minä ensin. Hyppäsin radan puhtaasti ja lähdin syömään eväitäni. Katselin kuinka muut suorittivat radan ja pian herkuttelimme eväiden kanssa.

Liian nopeasti meidän piti lähteä ja nopeasti kaikki olivat taas matkassa. Puheen sorinaa kuului kaikkialta, mutta keskityin ratsastamiseen niin hyvin kuin pystyin.

Liian pian tallinpiha tuli näkyviin ja laskeuduimme huokaisten alas satulasta. Kiitin vielä Fionaa ihanasta tunnista, ennenkuin lähdin taluttamaan hevosta takaisin talliin.

~Kiitos tunnista <33~

Kaikki olivat taluttaneet hevosensa tallipihalle ja kiristelivät satulavöitään innosta puhkuen. Pikku torkkui paikallaan, mutta heräsi kuullessaan Pampulan kimeän hirnahduksen.-No, no..Ei mitään pelättävää poika, sanoin Pikulle ja sain sitä hieman rauhoiteltua. Kiristin satulavyön ja nousin selkään.

-Ovatkos kaikki nyt valmiita? Fiona huusi Tiian selästä. Kaikki vastaivat myöntävästi, mutta sitten Pampulan ja Taigan välistä kuului Ilun huuto:-Mää en oo viel valmis! Pampula taisi pullistella, tai sitten se oli vain vähän lihonut.

Onneksi Pipsa kuitenkin juoksi Ilun luo ja kiristi vyön helposti kireälle pienellä käden liikkeellä.

Pian kaikki oli valmista ja päästiin matkaan. Tie oli mukavan leveä ja kaikki juttelivat toisilleen iloisesti. Yhtäkkiä alkoi putoilla pieniä vesipisaroita päällemme, mutta se ei ilmeisesti haitannut ketään sillä kaikki vain jatkoivat puhumistaan. Yhtäkkiä edestä kajahti huuto: -Ravia, mars! Kaikki antoivat ratsuilleen pohjetta ja pian metsätietä pitkin ravaili hieno letka poneja ratsastajineen.

-Kuinka pitkä matka sinne esteille on? Kysyin ja pian näin Fionan kasvot kääntyneenä minuun:-Noin kilometri, Fiona vastasi ja kääntyi katsomaan eteen.

Pian saavuimme vanhalle maantielle ja ylitimme sen hienossa letkassa. -No tuolla se sitten on, Fiona sanoi iloisesti ja antoi pohjetta. Muut tekivät saman perässä. -Radalle samassa järjestyksessä, Abby ja Kalle aloittaa! Fiona huusi ja Abby lisäsi pohjetta. Muut menivät riviin puiden alle odottamaan vuoroaan. Abby teki puhtaan radan ja meni rivimme jatkoksi. Seuraavaksi oli Shinqua ja Humu, rata meni heillä ainakin minun mielestäni hienosti, lukuunottamatta pientä kieltäytymistä kolmannella esteellä.

Seuraavaksi oli minun vuoroni. Annoin pohjetta ja Pikku hypähti laukkaan. Pikku oli innoissaan ja selvitti esteen toisensa jälkeen. Neljännellä esteellä Pikku meinasi kieltäytyä, mutta päätti pysähdyksen jälkeen kuitenkin hypätä vielä. Meinasin lentää Pikun kaulan yli, mutta pysyttelin selässä.

Magnum oli Taigalla hypätessään vieraillut männyn juuressa, mutta rata oli suoritettu kunnialla loppuun. Magnumin jälkeen oli Ilu ja Pampula, joilta rata meni loistavasti. Pampula hyppäsi todella hyvin ja Ilu oli selvästi ylpeä itsestään. Ilun jälkeen Fionakin hyppäsi esteet, mutta ihme kyllä, sai maistaa kerran maata viimeisellä esteellä.

Fionan hyppyjen jälkeen menimme juomaan kaakaot ja syömään leivät, mikä oli aika nopeaa toimintaa. Kaikilla taisi olla aika kova nälkä :D Pienen tauon jälkeen laitoimme hevosille&itsellemme heijastimia, minkä jälkeen lähdimme kohti tallia.

Kun saavuimme valaistulle tielle, sammutimme lamppumme. Seppeleen kyltin tullessa eteen, hidastimme käyntiin. Tallin piha oli autio, mutta tallissa oli kotoisan valoisaa. Laskeuduimme alas ratsujemme selästä ja talutimme ne talliin hoidettavaksi.

Kiitos ihanasta tunnista sinulle, Fiona!

Maastoon ensilumella! II

Karoliina - Siiri
Wear - Palmikko
Shinqua - Taiga +
Carkki - Blondi +
Mariel - Aksu +
Ilu - Tiia +
Jokeri - Anttu +
Sophie - Eppu +

Kun uusi porukka oli saannut hevoset kokoon, pääsimme lähtemään. Pikkuinen Siiri poukkoili edes taas, kun yritin lyhentää jalustimia. Ehkä shettis ei ollut ihan hyvä valinta tälle tunnille, mutta kun puolet hevosista oli minun tunnilla, ja puolet Annen pitämällä koulutunnilla.

- Seiso, sihahdin Siirille, joka pomppi ja pakeni kauemmas. Pian poni kuitenkin rauhoittui, ja pääsin sen selkään.

- Karo! Tää ei suostu pysyy paikallaan, uusi tuttavuus Jokeri kiljahti, Antun näytellessä hampaitaan ja yrittäessä kaataa Jokeria kumoon. Tyrkkäsin Siirin ohjat valmiina olevalle Marielille, ja menin pitämään Anttua paikalla. Kimo pyöri paikallaan, mutta rauhoittui hetkeksi, jotta Jokeri pääsi ruunan selkään.

Pian jokainen istui tukevasti hevosten ja ponien selässä, ja aloin järkkäämään poppoota jonoon. Se olikin aika hankalaa, sillä allani oleva Siiri oli joukon pienin ja kulki edellä. Wear naureskeli hiljaa, kun tuskallisena määräsin ratsukoita mahdollisimman hyvään järkkään. Lopulta päädyin tälläiseen:

Karo - Siiri
Mariel - Aksu
Shinqua - Taiga
Ilu - Tiia
Carkki - Blondi
Wear - Palmikko
Jokeri - Anttu
Sophie - Eppu

Kun jokainen oli tukevasti selässä ja valmiina matkaan, puristin pohkeet tykkimäisen Siirin kylkiin. Shettis singahti samantien raviin, ja viiletimme eteenpäin täyttä häkää.

- Karo hoi! Älä jätä!, Carkki kiljaisi. Katsahdin taakseni, ja näin ratsukoiden pysähtyneen paikoilleen. Hyvä, sillä palaisimme ihan pian takaisin. Toivotaan.

Pian palasimme takaisin, Siirin läähättäessä allani. Shettis oli kiidättänyt minua kaksi alamäkeä alas, ennen kuin olin saannut sen pysähtymään.

- Me kun jo luulimme, ettei tuntia pidetä, Sophie virnuili Epun selästä.

- Kova kaveri pinkomaan. Ilu lisäsi, ja katsahti väsähtäneeseen tykki-Siiriin.

- Jep jep. Nyt lähdetään, ettei palata pimeällä takas, ilmoitin, kiilaten Siirin kanssa jonon etupäähän. Lumisade oli lakannut, mutta toivoin sen palaavan pian takaisin. Varovaisesti painoin pohkeet shettiksen kylkiin, ja pidätin samalla. Onneksi se ei yrittänyt livistää uudestaan, sillä koko takanani kulkeva letka olisi revähtänyt nauruun. Pieni puna nousi kasvoilleni, sillä Siiri oli pieni kipakka pakkaus, jota en saannut edes kunnolla hallittua! No, aivan sama sillä...

Ravasimme kesantopellolle saakka, ennen kuin ehdotin laukkapätkää toiselle puolelle peltoa.

- Käy käy, Mariel sanoi, taputtaen allaan olevaa Aksua. Muutkin suostuivat ehdotuksiin, ja kävimme asemiin.

- Än, yy, tee, nyt!, kajautin, paukauttaen pohkeet Siirin kylkiin. Ruutitynnyri ampaisi matkaan, ohittaen hetkessä Taigan ja Aksun. Anttu ja Eppu kisasivat alkumetreillä vieretysten, ennen kuin Palmi ja Blondi kirivät herroja. Tiia lönkötti laiskasti eteenpäin, mutta vasta Ilun käyttäessä hiukan raippaa, sai lehmänkirjava hyvän otteen laukastakin. Tipahdimme Siirin kanssa viimeiseksi, kun Anttu taas kiri ohi Epun. Kimo pääsikin ekana maaliin, ja sitten tuli Eppu, Palmi ja Blondi. Sen jälkeen Tiia, Taiga, Aksu ja lopuksi Siiri.

- Hieno kisa!, Wear huokaisi, ja kehui Palmikkoa reippaasta juoksusta.

- Hyvä että kelpasi. Nyt takas jonoon, ja sassiin, määräsin äidillisellä äänellä, ja samassa poppoo oli jonossa. Huokaisin helpotuksesta, kun lunta tipahteli hiljakseen taivaalta.

- Oooh, lunta!, Shinqua huokaisi, samoin Mariel ja Carkki. Muutkin huokailivat, kun valkoisia hiutaleita tippui hiljakseen maahan, ja osan takertuessa hevosten ja ponien harjaan. Hymyillen painoin pohkeet Siirin kylkiin, jolloin poni lähti harppomaan eteenpäin.

Pian saavuimme Liekkijärvelle, joka kylpi auringon heikkojen säteiden alla.

- Ja sitten voitte purkaa ratsuiltanne kamat, ja viedä ne sitten tuonne puomille, ohjeistin joukkoa, jotka liukuivat alas selistä. Muutama mutina ja ynähdys, kunnes jengi kuljettivat hevoset ja ponit kukin omille teilleen. Naurahtaen talutin Siirin paksun koivun luokse, jonka luona pujotin riimun sen päähän ja kiskoin kamat sen yltä. Sidoin nopeasti ponin koivuun kiinni, ja vein kamat puomille. Ensimmäisenä kipaisin laittamassa viltin kalliolle, johon mättäsin tuomani eväät. Pian Mariel, Ilu ja Jokeri saapuivat luokseni.

- Hieno idea tämä retki, Mariel sanoi, laittaessaan eväitä viltille. Mutisin vain kiitoksen tapaisen vastauksen, ennen kuin muutkin suoriutuivat luoksemme. Hetken kuluttua viltti pursusi eväitä ja juotavia, ja annoin porukan käydä käsiksi. Itselläni ei ollut kovinkaan nälkä, sillä olin edellisellä tunnilla hiukan ahminnut. Kilttinä tyttönä kuitenkin vastaanotin kuumaa mehua ja pari suklaakeksiä.

Lumisateen lakattua ja porukan syötyä eväät, käskin heidän varustaa kopukat paluu matkaa varten.

- Miks jo?, Wear kysyi, anellen samalla tavalla kuin Jenna edellisellä tunnilla.

- Siksi, määräsin, ja naurahdin vielä perään. Kiskaisin viltin reppuuni ja patikoin puomille. Sieppasin Siirin kamat, ja menin tamman luokse. Nopeasti varustin kipakan neidin, ja talutin sen muiden joukkoon.

Paluumatka sujui ravipätkien ja säikkyilyjen merkeissä. Anttu oli hiukan pelästynyt puskassa pomppivaa lintua, ja saannut myös Taigan tolaltaan. Oli kuitenkin mukava reissu, ja sen näki myös ratsastajista. Laskeuduin alas pikkuisen Siirin selästä, ja kiitin ponia hyvästä työstä.

- Nähdään taas jossain vaiheessa talvisissa merkeissä, huikkasin poppoolle, taluttaessani Siirin talliin.

- Kiitti tunnista, kuulin, ja naurahdin takaisin.

~Karo~

Maksut:

Paiskasin auton oven kiinni ja juoksahdin tallin lämpöön. Lumi hiutaleet olivat valuneet tasaisesti taivaalta melkein koko päivän. Parempaa päivää ratsastukselle ei voisi valita.

Tallissa oli jo toisen tunnin porukkaa ihan kiitettävästi. Kaikki olivat ilmoitustaululla lukemassa tuntilistoja. Osa kiljui riemusta nähdessään oman ratsunsa osa taas huokaisi syvään ja käveli pois. Minäkin tungin nokkani listan lähelle ja kertasin ääneen osallistujia ja hevosia.

- Shinqua - Taiga, Carkki - Blondi, Mariel - Aksu ja Wear - Palmikko...

- Mitä! Aksu? Huudahdin ja katsoin nimeni kohtaa vielä kertaalleen.

En voinut muutakuin myöntää että olin saanut tunnille Aksun. Reippaasti kävinkin hakemassa kypäräni ja menin talllin pihalle odottamaan ensimmäisen ryhmän paluuta.

Minuutit matelivat eteen päin ja pian tallin suoralla näkyikin pitkä letka hevosia. Iloisesti ponnahdin jaloilleni ja menin suorinta tietä juuri maan kamaralle laskeutuneen Karoliinan luo.

- Miten meni? Kysyin reippaasti ja taputin höyryävän ponin kaulaa.

- Todella hyvin. Karoliina vastasi ja antoi Aksun ohjakset minulle.

Reippaasti pyöräytin ponin ympäri ja mittasin pitemmät jalustimet. Aksu vaikutti kiltiltä ponilta ja olihan tämä sentään ensimmäinen kerta kun ponilla ratsastan.

Asetin jalkani jalustimeen ja ponnistin pikku ponin selkään. Aksu pärskähti ja astahti eteen päin.

Hetken odottelimme Wearin kanssa muita saapujia ja eipä aikaakaan kun päästiin liikkeelle.

Aksu asteli pehmeästi mutta kuitenkin niin, että jos vähänkään pohjetta painan niin se sentää keulille. Yritin säilyttää pehmeät avut ja aika hyvin siinä onnistuinkin, kun ei Aksu pahemmin temppuilut.

Käynnin vaihtuessa raville oli Aksu virkeä. Se sipsutteli kuitenkin nätisi Taigan perässä eikä tamman hitaasta menosta paljon välittänyt.

Laukkasuoralle tultaessa oli Aksussa vauhtia enemmän kuin riittävästi. Pikku poni kirmasi rintarinnan vuoroin Taigan vuoroin Siirin rinnalla. Itse meinasin tipahtaa selästä kun jalustin lipesi kovassa menossa. Maalin tultaessa saimme tyytyä toiseen sijaan ja siis viimeisestä päästä.

Aksu puuskutti allani, jolloin tajusin sen tehneen rajusti töitä. Onneksi Liekkijärvi aukeni eteemme ja pääsisi Aksukin levähtämään.

Hyppäsin alas ponin selästä ja otin siltä varusteet yltä. Sitten kiinnitin sen riimusta läheiseen puuhun.

Vein vielä Aksun varusteet puomille, sitten säntäsin "ruokapöydän" ääreen.

Maittavan aterian jälkeen oli hyvä jatkaa. Aksu oli kuopinut puun ympäriltä kaikki lumet ja löysyttänyt riimunnaruaan sen verran että sai lumen alta syötyä parit ruohon korret.

- Höpsö sinä... Lausahdin ja nostin mustan nahkasatulan ruunan selkään.

Pian olimme taas jonossa ja valmiina jatkamaan matkaa. Vähän saatiin taas laukata, mutta enimmäkseen mentiin ravia. Aksu oli nytkin yhtä reipas kuin tultaessa. Syy siihen taisi olla Seppeleessä odottavat maittavat iltakaurat.

Hämärän saapuessa olimme jo Seppeleen pihalla. Valahdin alas Aksun selästä ja tietysti kiitin ponia mukavasta ratsastuksesta. Samalla huikkasin myös kiitokset Karoliinalle, joka lupauksensa mukaan veti maaston ensilumen tullessa maahan.

Kiitos mukavasta tunnista!

Katselin vähän epäuskoisena tämän tunnin ratsuani. Suuri suomenhevostamma seisoi järkähtämättömänä paikoillaan karsinan perällä, ja mulkoili minua vähän pahantuulisena. Kävelin kuitenkin reippaasti tamman luokse, ja käänsin sen naaman ovelle päin. Nopeasti kävin Palmikon harjalla läpi, ja varustin sen sitten. Tamma ei näyttänyt kovin paljoa nauttivan tunnille lähdöstä, vaan seisoi korvat sivulle lurpattaen aloillaan.

Tallipihassa pungersin itseni Palmikon kyytiin. Tamman askeleet olivat vähän töyssyiset, ja sen ravissa oli vähän vaikea istua. Muuten tamma vaikutti mukavalta. Ravasimme hetken metsäpolkua, ja vasta kesantopellolla nostimme laukalle. Pidimme pienen laukkakisan, jossa Palmikko kiri hienosti neljänneksi. Liekkijärven rannassa sidoimme hepat kiinni puomiin, ja herkuttelimme eväillä. Syömisen jälkeen laitoimme taas pollet lähtövalmiiksi, nousimme ratsaille, ja matka kohti kotia saattoi alkaa.

Vasta illan pimentyessä palasimme Seppeleeseen. Palmikko oli vähän väsähtänyt reissusta, ja se puhalsi rauhallisena lämmintä ilmaa käsilleni. Taputin tammaa hymyillen, ja talutin sen sisälle talliin. (:

wear

Maastoon ensilumella! I

Karoliina - Aksu
Sastu - Jambo +
Jenna - Blondi +
Josefiina - Pella+
Loviisa - Taiga
Alina - Kalle +
Abby - Humu +
Ros - Topi

Läimäytin tuntilistan kiinni nastoilla ilmoitustaululle, kunnes samassa koko poppoo rynnisti luokseni.

- Jeei, Blondi, Jenna huokaisi, muidenkin hurratessa saamilleen ratsuille.

- Menkääpäs laittamaan ratsut kuntoon, ja tulkaa sitten ilmoittamaan, kun olette valmiita, tokaisin. Muutamat myöntävät vastaukset, kunnes koko jengi hävisi eripuolille tallia. Hymyillen kapusin rappuset ylös, ja kävin survomassa tuomani retkieväät reppuun. Muilla olikin jo reput ja laukut valmiina.

Kiskaisin satulavyön kiinni yhdellä huijauksella, muiden jo taluttaessa ratsuja ulos. Topi melskasi äänekkäästi, kun Ros talutti oriin muiden mukana lumiseen ulkoilmaan. Totta tosiaan, retken tarkoitus oli lumisade. Onneksi sitä satoi taivaalta juuri tänään, sillä muuten olisin joutunnut siirtämään tuntia monen monta päivää edemmäs. Pian oli Aksukin valmis, ja pääsin popthingy luokse. Ratsut seisoivat malttamattomina, - etenkin Kalle ja Humu, jotka pistivät ranttaliksi - ja odottivat koska lähdettäisiin.

- Voitte jo nousta, ilmoitin, laskiessani jalustimet alas. Pian ponnistin itsenikin rakkaan welshini selkään, ja seuraisn muiden ähellyksiä. Loviisakin selvisi omin voimin Taigan selkään, tosin Josefiina joutui pitämään Taigaa hetken aloillaan. Pampula taas vain kökötti paikallaan, kun taas Jambo oli sitä mieltä että Sastu saisi kävellä aivan omin avuin. Pian jokainen istui tukevasti ratsujensa selässä, reput pakattuina ja pääsimme valitsemaan paikkamme. Erimielisyyksiä syntyi, etenkin hevosten kesen, että kuka kulkee kenenkin edellä, joten jouduin päättämään järkän.

Karoliina - Aksu
Jenna - Blondi
Loviisa - Taiga
Josefiina - Pella
Abby - Humu
Sastu - Jambo
Alina - Kalle
Ros - Topi

Järkän päättäminen tuotti pientä pohdintaa, sillä mukana oli eri kokoisia ratsuja. Onneksi jokainen löysi paikkansa, ja pääsimme lähtemään. Aksu nytkähti apujeni mukaan heti liikkeelle, muiden tullessa perässä.

Lunta turputti oikein kunnolla, kun taivalsimme pitkin Seppeleen maita ja mantuja. Pian kailotin, että on aika kerätä ohjat ja ottaa ravipätkä. Kun kaikki olivat löytäneet ohjat kaunisiin kätösiin, komensin ravin alkavan. Aksu ravasi kärjessä kuuliaisesti, samoin koko letka.

- Saamarin kaakki!, Ros karjaisi, ja uskoin sen tarkoittavan älykkö Topia.

- Käynti!, sanoin, ja jarrutin Aksun käyntiin. Käännyin katsomaan, ja näin oriin pomppimassa ympäriinsä.

- Ros, yritä saada se hallintaan, määräsin naista, joka hytkyi jäniksen lailla Topin kyydissä. Pian tilanne rauhoittui, ja Topikin löysi taas oman paikkansa.

- Se on pikkusen hermona, kun ei oo koskaan ollu isolla joukolla maastossa, Ros tokaisi, ja taputti punertavaa hevosta kaulalle. Hymyilin vain takaisin, ja määräsin popthingy takaisin raviin.

Pian saavuimme kesantopellolle, joka hohti osittain valkoisena.

- Ne saavat laukata, jotka haluavat. Tosin suosittelisin, että Loviisa jäisi paitsi tästä pätkästä, koska ei ole niinkään kokennut. Tohtisiko joku mennä Loviisan matkassa, vai tuletko sitten ravilla perässä?, kysyin, kääntyen Loviisan suuntaan. Kukaan ei näyttännyt haluavan jättää paitsi laukkapätkää, tosin Josefiina näytti epäröivältä.

- Pärjään kyllä, nuorin joukosta oleva tyttö sanoi, ja väläytti hymyn. Nyökkäsin hyväksyvästi.

- Noniin, te muut. Ei sitten yhtään törmäilyä, tai ruumiita. Onko selvä?, vilkaisin muita, jotka näyttivät innostuneilta. Koko porukka nyökkäsi hyväksyvästi, kunnes annoin merkin nostaa laukan. Topi singahti kärkeen, Jambon laukatessa ihan perässä. Kirin pikkuhiljaa edellä painelevaa Humua ja Pellaa. Pian Pampula, Pella ja Humu jäivät viilettävän Aksun jälkeen, ja kirimme vähä vähältä jo Jamboa ja Kallea. Samassa eestinhevonen pukkasi, ja Sastu lensi komeassa kaaressa sen kaulan ylitse. Yritin jarruttaa Aksua raviin, mutta poni paineli täyttä häkää jo edellä menevän Topin perässä. No, uskoin Sastun pärjäävän hyvin Jambolle. Topi jarrutti, saapuessaan pellon toiseen päähän. Tulimme toisiksi, sitten Kalle ja neljännekseksi saapuivat Humppelo. Sitten vielä Jambo, Blondi, Pella ja Loviisa Taigan kanssa.

- Hieno pätkä, eikä tullut kovempia tippumisia, tokaisin, vilkaisten Sastun uuteen tyyliin. Heinänkorsia ja osittain valkeata lunta ratsastushousuissa. Muut nauroivat, Sastun esitellessä uutta lookkiaan.

- Ja takaisin järjestykseen!, määräsin porukan, jotka reagoivat kailotukseeni samaten. Pian olimme asianmukaisessa järkässä, ja matka voisi jatkua.

Matka sujui leppoisasti rupatellessa, kunnes saavuimme Liekkijärvelle. Järven pinta kimalteli auringonpaisteessa, samalla kun lumi tipahteli hiljakseen maahan.

- Ooh, kaunista, Alina huokaisi, ja tarkasteli ympärilleen.

- Jep, tosi kaunista, Sastu lisäsi.

- Noniin, voitte laskeutua alas, ja purkaa hepoilta kamat yltä, tokaisin, liukuessani alas Aksun selästä. Poppoo teki työtä käskettyä, ja laskeutuivat kukin omalla ajallaan alas ratsujen selästä.

- Voitte viedä kamat sitten tuonne puomille, ohjeistin, osoittaen kahden kiven väliin asetettua puomia.

- Oorait, Jossu hihkaisi, ja talutti Pellan muiden sekaan. Hymyillen purkasin myös Aksunkin satuloista ja suitsista, ja tunkaisin riimun ponin päähän. Sitten vain valitsemaan sopiva puu, josta pääsisi syömään mahdollisimman paljon ruohoa. Sidoin Aksun nopeasti koivuun, josta poni ylsi syömään kuihtuneita ruohotupsuja sun muuta apetta. Kiikutin sitten ponin kamat muiden kamojen luokse puomille, ennen kuin pompin rannalle.

Levitin viltin hiekalle, johon muut alkoivat mättämään tuomiaan herkkuja ja ruokia. Lisäsin omanikin sekaan, ennen kuin rysähdin istumaan Sastun ja Jossun väliin.

- Käykää kiinni vaan, virnistin, tarttuen tuomaani kinkku juustoleipään. Mutustelin sitä hiljakseen, muiden kehuessa kilpaa ihanaa säätä, mukavia ratsujaan, herkkuja. Ja ennen kaikkea koko tuntia!

- Kiitos kehuista, sanoin vaatimattomasti, kun Alina ylisti mahtavaa tunti ideaa. Syötyäni leivän, tartuin Jossun tuomiin pipareihin. Alina jakoi jokaiselle halukkaalle kuuma kaakaota, kun taas Ros lämmintä mehua. Tyytyväisenä syömme eväitä ja ihastelemme maisemia, ennen kuin kajautan ilmoille lähdön aika.

- Joko nyt. Eikö voitais jäädä vielä hetkeksi?, Jenna parahtaa, ja anelee kädet ristissä.

- Mielellään, mutta täytyy vetää toinen tunti vielä, sanon naurahtaen, könyten muiden joukossa ylös. Muut keräävät jääneet herkut ja tyhjät termoskannut reppuihin, kun minä taas vedän viltin reppuuni.

- Ja sitten vain ratsut kuntoon, muistutan, kiirehtiessäni suoraan puomille. Nappaan Aksun kamat mukaani, ja kiirehdin ponin rauhaisalle paikalle. Lumisade oli pikkuhiljaa heikentynyt, mutta toivoin sen jatkuvan ainakin toista tuntia varten. Kiireellä varustan ponin valmiiksi, ja odotan muita.

- Voitko sä Karo auttaa pikkusen Loviisaa?, Jossu kysyy, äheltäen satulavyötä punkeron Pellan mahan yli. Nyökäten autan satulan ja suitset Taigalle, ja ojennan ponin Loviisan hoitoon. Pian jokainen on valmis, ja pääsimme nousemaan selkään ja matkaamaan takaisin päin.

Matka sujui leppoisasti, lukuunottamatta Pampulan ja Humun railkasta menoa. Ponit olivat innostuneet hiukan riehumaan, mutta Jenna ja Abby olivat saaneet sählärit aisoihin.

- Noniin, aletaan olla perillä, sanoin takanani kulkevalle joukolle, kun talli jo pilkisti esiin kulman takaa.

- Höh. Olisin vielä halunnut jatkaa tätä reissua, Abby huokaisi, johon yhtyi sekä Ros, Jenna ja Sastu.

- Älkääs nyt. Kyllä sitä lunta tulee myöhemminkin, ja voidaan mennä joskus uudestaankin, naurahdin, vilkaisten olan ylitse.

- Joo, varsinkin jos saa näinkin mukavan vetäjän. Ja näinkin upean ravaaja-Taigan Loviisa murjaisi, saaden koko jengin kikattamaan.

Ponit ja hevoset huokaisivat syvään, kun tytöt laskeutuivat alas selistä.

- Hieno poika, harmi kun en lähde sulla toista tuntia vetämään. Ansaitset hiukan muunkin ratsastajan selkääsi, virnistin Aksulle, pörröttäen ponin harjaa.

- Karo, vauhtia. Nää ei jaksa kauaan kökkiä täällä, toisella tunnilla oleva Mariel kailotti.

- Joo joo, sanoin, ja annoin Aksun Marielille. Menin talliin, aikeinani varustaa Siiri kuntoon.

- Kiitos tunnista, Karo!, ekalla tunnilla ollut porukka kailotti yhteen ääneen perässäni, joka sai minut virnistämään itsekseni.

~Karo~

Maksut:

Juoksin heti tuntilistan luokse, kun hevoset olivat jaettu. -Humu? Vinkaisin, kun näin kenellä menin. Sanaakaan sanomatta heitin konille kamat niskaan ja talutin sen ulos, missä muutkin olivat. Kiristin satulavyön ja hyppäsin selkään.

Matkaan lähdettiin heti ja hetken päästä otimmekin jo mukavan ravi pätkän. Laukkaa nosteltiin ja siitä tuli oikea kilpailu. Hevoset laukkasivat villisti ja ohittelivat toisia hevosia. Nautinto päättyi tosin liiankin nopeasti. Humu oli mahtava.

Vihdoin saavuimme eväs paikalle ja ahnaasti söin kaikki evääni. Puheen löpinää kuului joka suunasta ja kaikki hevoset olivat tyytyväisiä. Tämän pienen hengähdys tauon jälkeen. heitettiin kamat taas selkään ja matkattiin eteenpäin.

Liian nopeasti talli tulikin jo näkyviin. Pakko oli ääneen huokaista, sillä reissu oli niin mukava. Onnekseni Humu ei jatkanut seuraavalla maastolla ja siksi vein sen talliin ja hoidin sen perfekto kuntoon. Lopuksi vielä hyvästelin sen tunnin jälkeen ja lähdin touhuamaan omia.

~Kiitos tunnista Karo<33~

Poni möhömaha pörröpää
(ihan btw, Pella nimeltään)
ei laitumelle kökkimään jää
kun Seppeleen jengi äheltää
kohti talvista, lumista peikkometsää!

On ratsukoita pitkä letka,
tunnelma matkalla mainio, metka.

Pella rivakasti askeltaa
kun Taiga edellä kiiruhtaa.
Takanamme Humu hirnahtaa
kun edessä ihana maisema aukeaa.

On mukana kimpsut ja kampsut ja kömpsyt,
välillä otetaan mehua hömpsyt.
Rummuttaa metsää kavioiden tömpsyt.
Sastu saa porukan nauramaan,
Loviisa innostuu laulamaan.
Ros hänet saa suunsa sulkemaan,
kun Topi hoilotuksesta rupeaa loikkimaan.

Kun edessä häämöttää luminen aukea,
ei mikään ratsuja enää hidasta.
Kaviot hakkaavat pellon lakea,
ratsastajien nauttiessa tahdista.

Hetken ollaan ihan hiljaa,
katsellaan lumen peittämää viljaa.
Voi, miten kaunis luonto voikaan olla!
Ihanhan tästä sekoaa polla.
Hiljaa lumihiutaleet taivaalta sataa,
ovat hevoset ja ihmiset keskenään hyvää pataa.

Eväät ahmitaan järven rannassa,
jo on kaikkien käsi leivänkannassa.
Ei mietitä murheita (kuten bokseja tallilla lannassa),
täällä ovat surut pannassa.

Paluumatka on hilpeän hyvä
kun kaikki köllivät kylläisinä.
Läppä lentää, huulta heitetään
monet juorusopat yhdessä keitetään.

Liian aikaisin päättyy retki,
ikuisesti olisi saanut kestää hetki.
Mutta saldona kokemus uskomaton,
siispä kiitettävä Karoliinaa on!

Kiipesin ähisten temppuilevan orin selkään. Pääsimme perän pitäjiksi joka sopi vallan mainiosti orin tänään niin kovin keveän takapään ansiosta. Topi kävi kuumana kuin mikäkin sillä se ei ollut ennen ollut isolla porukalla maastoilemassa. Silmiään muljautellen se tanssahteli allani ja kuopi maata seisahtuessaan. Huokaisin syvään ja päätin että tänään pysyn selässä.

Lähdimme matkaan. Topi kipitti kuin poni ja käsissä alkoi tuntua jo ensimmäisten metrien jälkeen. Pari kertaa myös tuntui kuinka ohjien pidätteisiin vastattiin painokkaasti nostamalla takaset irti maasta. Tuskastuneena yritin pitää itseni tasapainossa.

Aikamme tassuteltuamme havahduin että olimme menneet jo hyvän matkaa. Muiden käskettiin kerätä ohjat ja minulla ne olivatkin jo jämäkästi hyppysissä. Olisiravin vuoro. Pian joukko nytkähti raviin josta Topi sai lisäpuhtia. Se loikkasi kuin kenguru suoraan ylöspäin potkaisten takasensa samalla sivulle. Luulin jo että se laskeutuu persuksillee alas mutta se sai koipensa ojoon juuri ajoissa mutta oma tasapainoni oli järkkynyt.

-Saamarin kaakki!, ärähdin suuttuneena orille joka käytti tasapainon menetystä hyväkseen ja lähti kiitämään epätasaisinta raviaan ikinä!

Kun muut saivat hevosensa käyntiin Topi loikki jo pöpelikön puolella sinne tänne.
- Ros, yritä saada se hallintaan!, kuului Karon ääni keulilta.

Tein parhaani ja pian olin saanut tasapainoni takaisin ja ori oli temppunsa tehnyt.

- Sori.. Tää on pikkusen hermona, ku ei tää oo koskaan ollu isolla joukolla maastossa.. sopersin takaisin posket suuttumuksesta punoittaen.

Matka jatkui ravissa jossa otin Topsun kuolaimelle varmuuden vuoksi. Se ravasi innokkaasti mutta tajusi kohdanneensa voittajansa. Pian saatoin jo myödätä niin että ori sai ravata kaula pitkällään rennosti.

Saavuimme kesantopellolle ja Topi selvästi tajusi mitä on kyseessä. Se alkoi tempoilla vastaan mutta sain pidettyä kurissa. Tyytymättömänä se ravisti päätään kun pysähdyimme kuuntelemaan ohjeita. Loviisa tulisi Taigalla perässä kun muut laukkaisimme pellon poikki.

Pian saimme luvan aloittaa ja Topi sinkosi kärkeen kuin ammuttuna. Myötäsin sen liikkeitä ja annoin sille tilaa juosta. Se nautti silminnähden menosta ja kiristi tahtiaan. Teimme lähes liukupysähdyksen jarruttaessamme pellon päässä ja Topi oli heti valmis uusinta otteluun ja kertoi sen nousemalla vähän takasilleen.

Matka jatkui taas järjestyksessä ja nyt tasaista käyntiä. Pääsimme Liekkijörvelle joka tarjosi meille kauniit näkymät. Topi katseli epäillen järven kimaltavaa pintaa mutta tuhahti sitten kuuluvasti ja ravisti päätään.

Liekkijärvellä söimme evästä ja annoimme hevosten huilata. Topi tosin vähän vastusteli ajatusta tulla sidotuksi puuhun mutta jäi sitten kiltisti odottamaan kun sitä vähän komensi.

Aivan liian pian oli aika matkustaa takaisin kotitallille. Takastulo sujui huomattavasti rauhallisemmin ja ilman tippumisia.

Maastoestetunti

Sastu – Humu ♥
Carkki - Eppu +
Nana - Anttu +
Pipsa - Tiia +
Loviisa - Blondi +
Mariel - Palmikko +
Jenna - Pella +
Shinqua - Pikku +

Kiristin Humun vyötä, niin kuin kiristi Carkki, Mariel, Nana ja Shinquakin omien tuntihevostensa vöitä. Loput kävelivät uralla pitkin ohjin. Elli auttoi Nanan ja Carkin selkään, koska Eppu oli yksinkertaisesti iso, ja Anttu pyöri näykkien paikallaan.

Pomppasin selkään, ja laitoin jalustimet sopiviksi. Annoin Humulle pohjetta, ja liityin valmiiden ratsukoiden kanssa kiertämään uraa.

-Ookkei, lähetäänkö, kun kerta kaikki on valmiita, kysyin, kun Carkkikin ilmoitti olevansa valmis.

-Let’s go, honey, Jenna vastasi.

-Järjestyksenhän kaikki muistaa, kun laitoin tuntilistojen luokse, varmistin.

-Joo, Pipsa ja pari muuta vastasi.

Järjestäydyimme jonoon, ja suuntasimme kohti maastoa. Sää oli vähän sateinen, mutta Seppeleen tallilaiset kestävät vaikka lumimyrskyn tai maailman tuhon hevosten tähden.

-Ravia, kuulutin, ja annoin pirteälle suokkitammalle luvan lähteä ravaamaan.

Humu piti helposti Epun takanaan, niin pirteä piensuokki oli.

Otimme myös harjoituslaukkaa ennen kuin päädyimme maastoesteaukiolle.

-Okei, eli siis hypätään nyt aluksi koko rata letkassa, minä & Humu kärjessä. Tunnustelkaa vähän niitä teidän hevosia, että tiedätte sitten kun päästään tositoimiin, että miten ne käyttäytyy, sanoin.

-Ja muistakaa välimatkat, muistutin vielä, kunnes aloitimme radan.

Oli hauskaa mennä Humulla Antun jälkeen. Humu pomppi sinne tänne esteillä ja sen askeleet olivat pienempiä.

Radan loputtua hiljensin käyntiin ja pysähdykseen, ja jäimme odottamaan muita. Carkki ja Eppu tulivat pian, ja muut valuivat tasaisena virtana takaisin.

-Oi, Blondi on tosi kivan tuntunen, meil suju hyvin, Loviisa iloitsi taputtaen tammaa.

-Kiva kuulla. Mut tippukos joku, kysyin letkan kävellessä aloituspaikalle.

-Ei, Shinqua ilmoitti, sillä hän ratsasti viimisenä ja olisi nähnyt tippuneet.

Hevoset eivät välittäneet pienestä sateesta, eikä ratsastajatkaan. Juttelimme niitä näitä, kunnes olimme radan alussa.

-Okei. Aluks hypätään viisi ensimmäistä estettä, eli ei mennä mutkaan. Ja Carkki vois aloittaa sen Epun kanssa? Seuraava saa tulla, kun edellinen on hypännyt viimeisen esteen, muistutin.

Carkki opasti Epun laukkaan ja teki linjan ensimmäiselle esteelle.

-Hyvä tie, pidä toi. Älä anna sen Epun alkaa kiemurrella, kun se on nyt niin hyvin. Hyvä istunta, Carkki, mutta katso jo seuraavaa estettä. Valmistele, ja hyppy, hyvä! Se Eppu on nyt innoissaan, mut sä pidät sitä hyvin hallinnassa, tosin vielä vähän matalampi kevyt istunta esteiden välillä ois hyvä, just noin, hienoa, kommentoin.

Anttu taas oli laiska kuin mikä, vaikka sillä oli eilen kokonaan vapaapäivä.

-Vähän kovempaa voisit tulla sen kanssa esteelle, uskalla vaatia siltä vauhtia. Nyt ehkä hitusen menee kovempaa, mutta tahmeata sen meno kyllä tänään on. Pane siihen vauhtia, ettette juutu esteen päälle. Sillä oli eilen vapaapäivä, että nyt pitäis kyllä ruutia löytyä. Pienempiä pidätteitä, enemmän eteenajavia pohkeita. Noin, pari viimeistä estettä meni vähän paremmin, kehuin.

Pipsa hyppäsi jo ensimmäistä estettä Tiialla.

-Hyvä tempo, toi on hyvä! Ainut mistä voin huomauttaa, on sun käsien asento, kun hyppäät estettä. Mä tiedän, et sä tiedät, miten käsien pitäis olla: ei suorina, muttei ihan 90 asteen kulmassa. Nyt sulla on suorina, joten pane niitä vähän koukkuun. Hyvä Pipsa! Huomaat varmaan, että nyt Tiia on heti alastulossa sun hallinnassa, raportoin.

Loviisa teki hienon, hallitun siirtymisen laukkaan Blondilla. Vaikka itse sanonkin, Blondi näyttää olevan hyvä ratsu Loviisalle Pikun jälkeen.

-Vähän aikaisemmin voisit ottaa sen kevyen istunnan Loviisa, mutta pidä tuntuma suuhun. Tuntuma säilyy, vaikka nouset kevyekseen istuntaan. Hyvin menee muuten. Se Blondi hyppää vähän raskaasti, mutta anna vähän pohjetta, vauhdikkaammasta laukasta sen on helpompi hypätä. Tuohon sujuu mallikkaasti, oikein, kerroin tytölle, joka alkoi taputtamaan Blondia innokkaasti.

Palmi ravasi laiskasti, eikä huolinut laukka-apuja.

-Näpäytä sitä raipalla, jos ei muuten nosta. Oho, nythän siitä löytyi se kaasu. Pidätä, mutta ei noin isoja pidätteitä, Mariel, vaan pyri pitämään laukka tasaisena eikä kovaa-hiljaa-kovaa-hiljaa tempona. Se hyppää hyvin, mutta mene mukaan hyppyihin. Aja vähän enemmän eteen. Noin, nythän se liikkuu ihan kivasti, sanoin.

Jenna meni jotain ihme tölttilaukkaa Pellalla.

-Tahti! Se Pella on russi eikä issikka, kerroin Jennalle.

-Sillä on nyt enemmänkin vauhtia, kuin mitä pitäis. Jos menisitte tuollaisella vauhdilla radan pari kertaa, se väsyisi helposti. Pidätä sitä Pellaa, ja jos se ei ota pidätteitä kuuleviin korviinsa niin ota enemmän suusta. Noin. Keskity jalkoihisi, Jenna, sillä ne vähän uhkaa lentää taakseppäin. Muuten on mennyt hyvin, jatkoin.

Poneilla oli tänään joku vauhtipäivä: Pikkukin laukkaili kuin sotatantereella.

-Kuuntelitko sä Shinqua niitä ohjeita, mitä mä annoin Jennalle? Nimittäin Pikkukin laukkaa liian kovaa, sillä se on poni ja se voisi laukata hiljempaa, ettei kaikki esteet päädy polttopuiksi. Se hyppää nyt liian aikasin, valmistele siis paremmin! Istunta sulla on hyvä, ja vauhtikin hiljenee Pikulta, mutta valmistele paremmin, koska sulla ei ole nyt mitään sanavaltaa sen kanssa. Keskity, keskity keskity! Kaksi vikaa estettä käske sen mennä hyvin esteelle. Viiminen este oli paras, tulit oikein hienosti esteelle, hienoa, kommentoin.

Laajensimme ratoja, ja pian hypimme koko rataa. Ratsastajat tottuivat hevosiinsa ja pikkuhiljaa ääneni alkoi sortua, joten vielä kerran hyppäsimme radan letkassa, minä ja Humu kärjessä. Kaikki olivat rentoina, ratsastajat ja ratsut.

Menimme vielä maastoon, ja saimme kerättyä pari tippumistakin matkalle.

Maksut:

Anttu rummutti takajaloillaan karsinansa seinää. Olin päättänyt laittaa Antun itse, päättäväisenä tyttönä.

Kimon kaunis sininen satulahuopa komeili mustan satulan kanssa pian selässä. Ruuna oli riimulla kiinni, eikä näin ollen päässyt liikkumaan paljoa. ''Äläkä heittele sitä päätäs!'' sanoin tarttuen Antun turvasta kiinni. Muutaman kerran ruuna sylkäisi kuolaimet pois, mutta sain kyllä suuren hevosen valmiiksi.

''Sastu, teit ihan kiusallas..'' naurahdin iloisesti Humun selästä hymyilevälle tytölle. Olin muutenkin luokkani, ehkä kouluni lyhyin, 150cm korkea 14-vuotias?

Elli piti Anttua paikoillaan, ja punttasi samalla - ihmenainen. Kohta pääsimmekin liikkeelle. Anttu tuntui kuin sulalta vahalta allani, ja kannustinkin koko ajan kimoa liikkumaan kovempaa.

Laukkasimme vähän, ja Antun suuri laukka tuntui mukavalta, kokeneen kouluruunan vuosien mittaan pehmittynyt laukka. Aah, ihanaa!

Kohta olimme esteillä ja paukutin Anttua pohkeillani eteenpäin. Näin ruuna liisikin kepeästi esteiden yli.

Lyhensin vähän laukkaa laskellen välejä. Kohta liityimme Carkin ja Epun sekä sastun ja Humun seuraan odottamaan muita.

Otimme viellä muutamat kierrokset, kunnes ravailimme tallille.

''Kiitos, Anttu..'' sanoin luimistavalle hevoselle.

Verkkaisesti kiristelin Pikun satulavyötä , koska oli maastoestetunti. Osa kuitenkin käveli jo kentän uralla , mutta minä ja pari muuta kiristelimme vielä ratsujemme vöitä kentän keskellä.

Pian nousin Pikun selkään ja menin uralle kävelemään jonon viimeiseksi. Pian Sastu sitten ilmoitti , että lähdimme kohti maastoesterataa.

Sastu kuuluttia jonkin ajan kuluttua , että ottaisimme ravia. Puristin pohkeeni Pikun kylkiin ja innokkaana Pikku lähti ravia lujempaa. Pidätin Pikun takaisin käyntiin ja otin uuden ravin.

Kohta osa alkoi mennä laukkaa , joten Pikkukin lähti perään täyttä kaasua , kun oli jäänyt jälkeen. Jouduin pidättelemään Pikkua tosissani ja pian sain sen menemään vähän rauhallisemmin.

Vähän matkan päässä alkoi sitten metsäaukio , josta maastorata alkaisi. Tein Pikulla pieniä voltteja , että saisin sen pysymään kuulolla. Samalla Sastu selosti että hyppäisimme nyt radan ja katsoisimme miten heposet kulkevat.

Kun minua ennen ollut ratsukko oli mennyt ensimmäisen esteen , menin perään Pikulla. Pikku kiisi hullun lailla ensimmäisen esteen , mutta sain sitten sen pidätettyä rauhallisemmalle laukalle. Istuin jykevästi kevyessä istunnassa myödäten kun Pikkuponi Piccolo hyppäsi esteitä.

Sitten kun vihdoin ja viimein saavuimme takaisin aloituspaikalle , annoin Pikun kävellä löysin ohjin metsän reunassa. 10 minuuttia myöhemmin alkoi minun ja Pikun 5 esteen "startti" .

Valmistelin Pikun kevyellä ravilla. Sitten lähdimme pikku laukassa kohti ekaa estettä. Pian Pikku lähti kuitenkin melkein kiitolaukalle , ja Sastu vaan huusi neuvoja. Pidätin Pikkua sen minkä jaksoin ja sitten alkoi tulla tuloksia.

Pian hyppäsimme muitakin esteitä ja Pikku taas hiukkasen intoili niissäkin. Kun sitten viimeiseksi menimme koko radan letkassa , Pikku meni rennosti ja hyppäsi nätisti. Ei kaahailuja enää.

Lopuksi vielä kävelimme takaisin tallille , joka rentoutti ratsastajatkin. Tallilla vielä kun hoitelimme heppoja tunnin jälkeen , kuulin että pari ratsastajaa oli tippunutkin selästä. Yhdessä sitten kikatimme muiden sattumuksille.

-Kiitos tunnista Sastu! ja pikkuponi Piccolo

Palmikko asteli perässäni kuin lauhkea lammas. Se seisahtui keveästi kentän halkaisijalle ja kovan pullistelun jälkeen sain sen satulavyön tiukalle. Huomatessani muidenkin kavutessa selkään päätin itsekkin kivuta ratsuni selkään.

Vetaisin jalustimet alas ja hypähdin Palmin selkään. Mamma tuntui niin tutun turvalliselta, joten tästä retkestä odotan paljon.

Sastu lähti kiertämään Humulla kentän uraa ja Palmikolle löytyi mukava väli Blondin takaa. Palmikko asteli rauhallisesti eikä se todellakaan tuntunut välittävän takana hiillostavasta Antusta.

Sastu kailotti meidät kokoamaan aikaisemmin kerrottu järjestys, joka oli helppo muistaa kun olin nytkin madellut Blondin takana.

Pian päästiin jo liikkeelle. Palmi jatkoi tasaista taivallustaan eikä edes ravi pätkät saaneet siihen poweria. Laukka pätkälläkin tamman oli ihan unissaan, kun ei meinannut laukkaa nostaa vaikka miten yritin. Jotenkin sain kuitenkia roikuttua joukon mukana.

Nopsasti maastoesteet ilmestyivät eteemme ja lähdimme jonossa pomppimaan rataa. Palmikko ravasi töksähtelevästi esteitä kohti eikä sitä tuntunut puupennin vertaa kiinnostavan esteiden loikkimiset. Kuitenkin raipan ilmestyttyä tamman näköpiirin alkoi hypyt sujua paremmin.

Seuraavaksi menisimme viisi estettä yksitellen. Rauhallisesti Palmi odotti vuoroaan ja tietysti heti hetken koitettua kurvasin mamman radalle.

Asetin laukkapohkeet ja toivoin Palmikon tajuavan mitä haen. Tästä huolimatta se mateli kohti ensinmäistä estettä. Sastu vinkkasi näpäyttämään raipalla ja totta vie Palmi löysi sen kaasun ja kurvaili kevyesti radan lävitse.

Seuraavillakin kerroilla Palmikko oli jo pirtsakampi ja mukavasti mamma menikin koko loppu tunnin.

Osa meistä käveli uralla pitkin ohjin, lukuun ottamatta satulavöitään kiristäviä Carkkia, Marielia, Nanaa, Shinquaa ja Sastua. Katselen ratsuni Tiian selästä kuinka loputkin nousevat ratsujensa selkiin.

-Ookkei, lähetäänkö, kun kerta kaikki on valmiita, Sastu kysyi, kun Carkkikin ilmoitti olevansa valmis.

-Let’s go, honey, Jenna vastasi.

-Järjestyksenhän kaikki muistaa, kun laitoin tuntilistojen luokse, tuntia pitävä Sastu varmistaa.

-Joo, minä ja pari muuta vastaa.

Järjestäydyimme jonoon, ja suuntasimme kohti maastoa. Katselen inhoten keliä, sillä se oli sateinen, mutta kaikkeahan hevosten takia joutuu tekemään.

-Ravia, Sastu kuulutti, minunkin lähtiessä raviin.

Otimme myös harjoituslaukkaa ennen kuin päädyimme maastoesteaukiolle.

-Okei, eli siis hypätään nyt aluksi koko rata letkassa, minä & Humu kärjessä. Tunnustelkaa vähän niitä teidän hevosia, että tiedätte sitten kun päästään tositoimiin, että miten ne käyttäytyy, Sastu komensi.

-Ja muistakaa välimatkat, tämä muistutti vielä, ennen kuin aloitimme radan.

Tiia meni radan reippaasti ja hienosti, ilman mitään temppuiluja.

-Oi, Blondi on tosi kivan tuntunen, meil suju hyvin, Loviisa iloitsi taputtaen tammaa.

-Kiva kuulla. Mut tippukos joku, Sastu kysyi meidän kävellessä aloituspaikalle.

-Ei, Shinqua, joka oli ratsastanut viimeisenä ilmoitti iloisesti.

Vettä sataa tihkutti hiljaa, mutta tämä ei ketään näyttänyt häiritsevän meidän jutellessa kaikkea.

-Okei. Aluks hypätään viisi ensimmäistä estettä, eli ei mennä mutkaan. Ja Carkki vois aloittaa sen Epun kanssa? Seuraava saa tulla, kun edellinen on hypännyt viimeisen esteen, Sastu komensi.

Pian tuli minun ja Tiian vuoro, ja reippaasti tamma hyppäsikin ensimmäisen esteen ilman epäröintiä. Tasaisesti ylitimme ensimmäisen, noin 40cm tukkiesteen.

- Hyvä tempo, toi on hyvä! Ainut mistä voin huomauttaa, on sun käsien asento, kun hyppäät estettä. Mä tiedän, et sä tiedät, miten käsien pitäis olla: ei suorina, muttei ihan 90 asteen kulmassa. Nyt sulla on suorina, joten pane niitä vähän koukkuun. Hyvä Pipsa! Huomaat varmaan, että nyt Tiia on heti alastulossa sun hallinnassa, Sastu raportoi meidän hypätessä koko loppu muiden perään.

Hypimme rataa vielä muutaman kerran, jonka jälkeen lähdimme maastoon.

Kiitos Sastulle mukavasta tunnista :)

Sastun maastoestetunti 1.11.08

Puunasin pikaisesti Pellan ja heitin varusteet sen selkään, olin taas menossa tammalla maastoesteitä loikkimaan. Viimeksi sen selässä istuin Abbyn koulutunnilla. Mutta nyt, uusi tunti - uudet kuviot.

Lähdin taluttamaan Pellaa tallista uivan letkan perään, enkä tiennyt jonon määränpäätä, joten seurasin niitä puhellen Pellalle jotakin tulevasta tunnista.

Haukottelin saapuessani jonon parkkipaikalle, menin keskelle kaartoon ja aloitin kiristämään hiirakon satulavyötä sekä mittasin maasta jalustimet. Kapusin Pellan selkään ja lähdin pitkin ohjin uraa tepastelemaan reipasta käyntiä.

Lopulta kaikki olivat valmiina ja Sastu kysyi olemmeko valmiita "Let's go, honey", virnistin tytölle takaisin ja järjestäydyin Palmin ja Pikun väliin, olimme perä PPP. ( = perä Palmi, Pella ja Pikku ;D )

Tärisin hitusen Pellan selässä, tihkutti vettä, mutta en antanut sen haitata reipasta maastoestetuntiamme.

Pian saavuimme esteiden luokse, sitä ennen olimme hieman laukkailleet ja ravailleet verrytelläksemme. Esteiden luona lähdimme hyppäämään koko radan läpi Humun ja Sastun seuraamana ja Shinquan pitämällä perää Pikulla. Kaksi ensimmäistä tukkiestettä sujui hyvin, mutta Pella alkoi vähän kompuroimaan kaatuneen puun kohdalla. Loput esteet mentiin hyvässä vauhdissa - ei liian lujaa eikä liian hitaasti. Pysyimme Pikun kanssa pitämässä perää, vaikka olimmekin pienimpiä poneja tässä osastossa.

Radan jälkeen, hypimme yksi kerrallaan viittä ekaa estettä.

Marielin ja Palmin jälkeen tuli meidän vuoromme. "Mitä ihmettä toi on olevinaan! Pella on russi eikä issikka, Jenna muista tahti!" kuulin Sastun piipertävän hieman kauempaa kun vilistin jonkin sortin tölttilaukkaa hiirakolla eteenpäin. Pella taisi vähän innostua nyt, kun ei ollut kenenkään takamusta jarruna sen edessä, joten se päästeli vähän liikaakin esteillä ja sain kuunnella Sastun karjaisuja puolipidätteistä useaan otteeseen. Ehkä viimeisin este onnistui kaikkein parhaiten, vauhti oli sopiva eikä jalkanikaan olleet niin takana kuin mitä muilla esteillä oli olleet.

Viho viimeiseksi laajentelimme ratoja ja lopulta hypimme koko rataa tihkusateessa - mutta siitä ei oikein piitannut kukaan ellei Antun luimisteluja laskettu siihen, ja luulinpa että nekään eivät viitanneet sateeseen... Tallilla laskimme toistemme mustelmia, jotka olivat syntyneet parista pakkolaskusta tunnin aikana, suurimmilta kuitenkin säästyimme. Pellakin sai muutaman herkun ja taputuksen karsinassa, ennenkuin lähdin kiittämään Sastua!

KIIITOOS! ♥

Maastoon!

Sastu-Anttu +
Mariel-Blondi +
Fiona-Risto +
Carkki-Pella +
Ada-Jamppa
Jossu-Aksu +
Nana-Sirpa +
Karoliina-Taiga +
Loviisa-Pikku (Karoliinalla naru kädessä) +

-Onks kaikki nyt selässä, huudahdan kysymyksen kentällä.

-Mä en vielä, Ada sanoo nuristen ja ponnistaa hyörivän ja luimivan Jambon selkään.

Hetken päästä kerroin järjestyksen, joka oli mielenkiintoinen. Innosta hihkuva Loviisa ja Karoliina pitivät perää Pikulla ja Taigalla. Aloitimme käynnillä, paitsi Sirkkeli syömällä.

-Siiri, lopeta nyt, shettiksellä ratsastava Nana komentaa, mutta Siiri ei kuuntele.

Vasta kun Nana paukattaa pohkeilla niin kovaa, että shettis tuntee sen läskien alta, se lähtee korvat luimussa jatkamaan matkaa maastoon.

Kaikki puhelivat innoissaan, varsinkin Loviisalla ja Karoliinalla näytti juttua riittävän. Ainoastaan Fiona oli hiljaisempi Riston selässä. Myös Carkki oli huomannut sen.

-Mikäs Fionalla on, kun on noin hiljaa, Carkki kysyi huolettomasti.

-Nautin vaan saada olla Riston kanssa, Fiona vastaa huokaisten.

Kaikki, jopa Carkki, tajuavat, että se on myös tulevaa kaipuuta Iseä kohtaan, kun tamma muuttaa muualle.

-Ravia, huudahdan ja tunnen Antun allani jo kiihdyttävän. Minun ei tarvinnut tehdä muuta, kuin höllätä vähän ohjaa, ja ruuna jo vaihtaa askellajia.

Blondi ei ollut yhtä pirteä kun Anttu. Pikemminkin se laahusti hiekkaa pitkin, kun Mariel yritti saada sitä reipastumaan.

Hetken päästä huudan käynti, ja siirrän kevyesti Antun käyntiin. Käännyn taakseppäin.

-Mites Pikku ja Taiga, kysyn huutaen, ja käännyn takaisin.

-Fantastico, Karoliina huutaa.

Kävellen kierrämme laukkasuoran, koska jos menisimme kävellen sen ohi, niin hevoset voisivat alkaa temppuilla.

-Mihin me suunnistetaan, Mariel kysyy uteliaasti takanani.

-Mennään Pyöstille kiipeilemään, ja jatketaan raunioille, josta taas polkuja pitkin rannalle, selitän.

-Äh, jaksaakohan Blondi ollenkaan, Mariel tuhahtaa.

Hymyilen, kun ajattelen Blondin heinämasua.

-Ja ravia, kailotan.

Hetken aikaa meni rauhallisesti.

-AKSU, kuuluu Jossun huuto.

Huudan käyntikäskyn, ja vilkaisen taakseni. Aksu temppuili, pakeni kuolainta ja hyppi ulos nahoistaan.

-Jossu muista tasainen, kevyt käsi ja tasainen, kevyt pohje, rauhota sitä, annan ohjeita punaiselle tytölle.

Jossu puhui Aksulle rauhallisesti, ja hölläsi vähän ohjaa. Ruuna tempoi vielä hetken, kunnes huomasi kaiken olevan hyvin. -Muista vaan, että se vaatii paljon, sanon.

Pyöstinvuori kohosi edessämme, ja kannustin Antun kiipeämään.

-Muistakaa nousta kevyekseen istuntaan, muistutin kaikkia, ja Karoliina kertoi Loviisalle, mitä piti tehdä.

-Me kellahdetaan kohta taakseppäin, kun tän maha on niin iso, Mariel sanoi.

-Tekee vaan hyvää sille, niin kuin tällekin, vastasin.

Anttu ponnisteli ylöspäin, vähän huohottaen. Mutta Blondi huohotti kun viimeistä päivää.

-Onks enään pitkä matka, Mariel nurisee takanani.

-Ei oo. Ihan koht ollaan huipul, vastaan.

Ja niin myös olimme. Meille aukesi hyvät näkymät. Odottelimme muita pienellä tasanteella, ja annoimme hevosten rauhoittua hetkeksi. Varsinkin Sirkkeli oli levon tarpeessa.

Vieno tuulenvire oli todella virkistävä, ja hetken päästä jatkoimmekin matkaa.

-Nii minne me nyt mennään, Ada huuta Pellan takaa.

-Raunioille, Carkki vastaa tietäväisenä.

Vilkaisen taakseni ja näen Loviisankin nojaavan taakseppäin. Karoliina oli ilmeisesti neuvonut tyttöä.

Pääsimme kaikki kommelluksitta alas. Jatkoimme raunioille käynnissä.

Kaikki olivat hiljaa matkan aikana, mikä on varsin erikoista tältä porukalta.

-Mites Aksu, kysyn Jossulta.

-Ihan.. hyvin, tyttö vastaa.

Hevosien ja ponien hengitys alkoi tasaantua. Enään oli lyhyt matka raunioille.

-Ja pieni pätkä reipasta ravia, kuulutan, ja annan Antulle pohjetta.

Reipas ravi sai hevosten lihakset vetreiksi. Pian siirryimme käyntiin, kun saavuimme raunioille.

Mutta raunioilla oli joku ryhmä, joten käskin kääntää hevoset, ja jatkamaan järvelle.

-Jotain turisteja, Nana arveli.

-Tai toisen tallin porukkaa, Fiona sanoi.

Jatkoimme kapeaa polkua pitkin, tietysti käynnissä. Rämmimme metsissä, ja kuulin pientä kitinää takaatani.

Polku leveni pian rannaksi. Pysäytin letkan, ja käännyin taakseppäin.

-Karoliina ja Loviisa, menkää te edeltä tuonne rannan toiselle puolelle ravissa, ettei ne sitten innostu laukkaamaan, kun me tullaan perässä, kun olette jo siellä, selitin, ja Karoliina nyökkäsi.

Pian kaksi ponia ravasi tyytyväisesti pitkin rantaviivaa. Toiseen päähän päästyään Karoliina nosti kätensä merkiksi.

-Laukka, huudahdin, ja Anttu nosti.

Menimme lyhyttä laukkaa, ja kun olin antamassa ohjeen kiitoon, kuului hirveätä ääntä takaatani.

-Pirun poni seis! Mikset sä ollenkaan kuuntele?! Äläkä pukita! EI, kuului Adan käskevä ääni.

Huusin käyntiin siirtymisen. Jossullakin oli ollut vähän ongelmia, mutta oli saanut Aksun kuriin.

Pian Jambo veti paikaltaan pukin, ja Ada roikkui harjassa. Hetken riehumisen jälkeen Jambo totesi, ettei saanut ratsastajaa alas, ja tuhahti.

Ada nousi ylpeästi takaisin satulaan, ja korjasi asentonsa.

-Vielä on rantaviivaa jäljellä, hän vihjaisi.

-No, otetaan laukka, sanoin, ja annoin avut.

Ada otti Jambon heti kuriin, ja pääsimme menemään hetken lujempaa, kunnes huusin ravi ja siitä sitten käynti.

-Vau, Ada, sä oot tosi hyvä ratsastaja, Loviisa sanoi ihaillen.

Ada hymyili vähän, mutta vakavoitui, kun Jambo lennätti hänet selästään kuin katapultti. Jambo pysyi kumminkin letkassa. Muriseva Ada pomppasi äkkiä takaisin selkään.

-Jatketaan matkaa, sanoin.

Jatkoimme matkaa peltojen välissä menevää tietä, ja saavuimme maastoesteaukiolle.

-Te voitte ravata nyt tuosta esteiden vierestä, ennen kuin me tullaan. Ja jääkää sitten sinne odottamaan, selitin Karoliinalle, ja katsoin, kuinka he menivät.

-Kukaan ei halunnut jättää tätä osuutta väliin, eihän, kysyin.

-Mä en tiedä.. Nana sanoi, ja katsoi Siiriä.

-Mä taidan jättää välistä, hän lisäsi.

-Okei. Ravaa sitten kanssa sinne päähän, sanoin, ja pian Sirkkeli ja Nana katosivat näkyvistä.

-Mä lähden nyt, ota välimatka Blondin kanssa, niin kuin muutkin, sanoin, ja ohjastin Antun laukassa kohti ekaa estettä.

Anttu oli koko ajan täysin hallinnassani. Hypimme kevyesti radan läpi, ja saavuimme ponien luo. Nana oli ilmeisesti ehtinyt pudota selästä, sillä hänen toinen puolensa oli sammaleessa.

Hetken päästä kaikki pääsivät “maaliin”.

Jatkoimme ravissa ja siirryimme käyntiin. Seppele kajasti edessämme.

Maksut:

Pääsen muutaman metrin eteenpäin, kun paukutan pohkeillani Siiriä, joka mutustaa ruohoa.

''Sun ei tarviis paksuuntua enään senttiäkään, satulavyö räjähtää!''

Karjaisen ponille, joka huiskuttelee hännällään itikoita.

Hellitän hiukan ohjista, kun poni katsoo minua nappisilmillään. Olihan Siiri ensimmäinen ihastukseni Seppeleessä, ja on vielläkin ykkönen.

Ravaamme kohti pyöstinvuorta ja laukkapätkä tulee. Jambo aikoo pukitella tosissaan, mutta Adan jäätävä olemus saa sen lopettamaan, Jambo parka.

Maastoesteiden eteen tullessa päätän jättää esteet väliin (Mrr, muistakaa että Nana ei KOSKAAN jätä esteitä väliin :D). Tosin tiesin, että Siiri voisi keskellä rataa keksiä syödä, ja lentäisin komeana kaarena nokkospusikkoon. Näin säästyisin vähemmällä.

Kivan retken päätyttyä kiitän sastua, ja erityisesti ratsuani Siiriä, joka ei tehnyt retkestä tylsää!

Kiristin viellä Riston satulavyön ja talutin sen kentälle. Laskin jalustimet alas ja nousin selkään. Taputin ruunaa kaulalle ja katselin onko kaikilla jo valmista. Kun viimeinen oli ratsailla annoin Ristolle pohkeita ja suuntaisin Blondin perään. Risto käveli reippaasti eteenpäin ja jouduin sitä vähän pidättämään, ettei se menisi ihan Blondin pehvaan kiinni.

-Mikäs Fionalla on, kun on noin hiljaa, Carkki kysyi takaani huolettomasti.

-Nautin vaan saada olla Riston kanssa, vastaan huokaisten.

Mietin että kaikki varmaan tietävät, että minulla on kaipuuta pois muutavaa Isteliä kohtaa.

-Ravia, Sastu huudahtaa ja antaa pohkeita Antulle, joka kiihdyttää heti.

Edessämme Blondi laahusti eteenpäin. Mariel yritti kaikkensa saadaksen tamman liikkumaan nopeammin, mutta turhaan. Hetken kuluttua siiryimme käyntiin ja ohjasimme ponit pienelle metsätielle.

-Mites Pikku ja Taiga, Sastu kysyy huutaen ja kääntää anttua.

-Fantastico, Karoliina huutaa.

Kävellen kierrämme laukkasuoran, koska jos menisimme kävellen sen ohi, niin hevoset voisivat alkaa temppuilla.

-Mihin me suunnistetaan, Mariel kysyy uteliaasti edessäni Sastulta.

-Mennään Pyöstille kiipeilemään, ja jatketaan raunioille, josta taas polkuja pitkin rannalle, Sastu selittää.

-Ravia Sastu kailottaa ja kaikki siirtää poninsa tai hevosensa raviin. hetkne aikaa meni rauhallisesti.Linnut laulaa ja Risto menee rauhallista ravia allani.Sitten:

-AKSU, kuuluu Jossun huuto.

Sastu huutaa käyntikäskyn, ja vilkaisee taakseen. Aksu temppuili, pakeni kuolainta ja hyppi ulos nahoistaan.

-Jossu muista tasainen, kevyt käsi ja tasainen, kevyt pohje, rauhota sitä, sastu antaa ohjeita Jossulle.

Jossu puhui Aksulle rauhallisesti, ja hölläsi vähän ohjaa. Ruuna tempoi vielä hetken, kunnes huomasi kaiken olevan hyvin.

-Muista vaan, että se vaatii paljon, sastu sanoo.

Pyöstinvuori kohosi edessämme.

-Muistakaa nousta kevyekseen istuntaan, Sastu muistutti kaikkia , ja Karoliina kertoi Loviisalle, mitä piti tehdä.

-Me kellahdetaan kohta taakseppäin, kun tän maha on niin iso, Mariel sanoi.

-Tekee vaan hyvää sille, niin kuin tällekin, Sastu sanoo.

Risto kiipesi Blondin perässä ripeästi, mutta joutui jaruttelemaan kun Blondi meni vhän hitaammin heinä mahansa kanssa.

-Onks enään pitkä matka, Mariel nurisee edessäni Sastulle.

-Ei oo. Ihan koht ollaan huipul, Sastu sanoo.

Ja niin myös olimme. Meille aukesi hyvät näkymät. Odottelimme muita pienellä tasanteella, ja annoimme hevosten rauhoittua hetkeksi. Varsinkin Siiri oli levon tarpeessa. Risto laski päätään alemas ja kuulin kuinka se puuskutti. Taputin runa kaulaa ja odottelin muita.

Heti kun kaikki oli ylhäällä odotamme viellä hetken ja sitten Sastu huikkaa että jatketaan. Annan Ristolle pohjetta ja se lähtee kävelemän Blondin perässä pää painuksissa.

-Minne me nyt mennään, Ada huuta jampan selästä.

-Raunioille, Carkki vastaa takaani Pellan selästä.

Pääsimme kaikki kommelluksitta alas. Jatkoimme raunioille päin käynnissä.

Kaikki olivat hiljaa matkan aikana, mikä on varsin erikoista tältä porukalta.

Taputin Ristoa ja se jatkoi matkaansa rauhallisessa käynissä.

-Ja pieni pätkä reipasta ravia, sastu sanoo ja annan Ristolle pohjetta.

Jo kohta siiryimme käyntiin ja rauniot näkyvät.

Mutta raunioilla oli joku ryhmä, joten Sastu käski käänttää hevoset ja jatkamaan järvelle.

-Jotain turisteja, Nana arveli.

-Tai toisen tallin porukkaa, sanoin ja katsoin taakse päin.

Jatkoimme kapeaa polkua pitkin, käynnissä.

kohta polku leveni rannaksi. Sastu pysäytti letkan ja kääntyi katsomaan kaikkia.

-Karoliina ja Loviisa, menkää te edeltä tuonne rannan toiselle puolelle ravissa, ettei ne sitten innostu laukkaamaan, kun me tullaan perässä, kun olette jo siellä, sastu selitti, ja Karoliina nyökkäsi.

Pian kaksi ponia ravasi tyytyväisesti pitkin rantaviivaa. Toiseen päähän päästyään Karoliina nosti kätensä merkiksi.

-Laukka, sastu huudahti ja annoin Ristolle laukka pohkeet.

Kuulin ääniä takaani ja känyin äkkiä vilkaisemaan mitä tapahtuu.

-Pirun poni seis! Mikset sä ollenkaan kuuntele?! Äläkä pukita! EI, kuului Adan käskevä ääni.

Sastu huusi käyntiin siirtymisen.

Pian Jambo veti paikaltaan pukin, ja Ada roikkui harjassa. Hetken riehumisen jälkeen Jambo totesi, ettei saanut ratsastajaa alas, ja tuhahti.

Ada nousi ylpeästi takaisin satulaan, ja korjasi asentonsa.

-Vielä on rantaviivaa jäljellä, hän vihjaisi.

-No, otetaan laukka, Sastu sanoi, ja annoin Ristolle uudestaan laukka avut.

Risto laukkasi tasaisesti eteenpäin ja Sastu antoi merkin että voimme vähän lujensaa vaihtiamme.Annoin Ristolle pohjetta ja ruuna hypähti eteenpäin ja laukkasi täyttä vauhtia.Ohitimme Blondin ja heti sitten pysäytelin Riston villiä menoa.

-Vau, Ada, sä oot tosi hyvä ratsastaja, Loviisa sanoi ihaillen.

Taas kohta ada oli maassa, mutta jambo pysyi letkassa. Äkkiä Ada nousi takasin ratsaille jatkoimme matkaa.

Jatkoimme matkaa peltojen välissä menevää tietä, ja saavuimme maastoesteaukiolle.

-Te voitte ravata nyt tuosta esteiden vierestä, ennen kuin me tullaan, sastu sanoi. Ja jääkää sitten sinne odottamaan, sastu selitti Karoliinalle, ja katsoin, kuinka he menivät.

-Kukaan ei halunnut jättää tätä osuutta väliin, eihän?, Sastu kysyi.

-Mä en tiedä.. Nana sanoi, ja katsoi Siiriä.

-Mä taidan jättää välistä, hän lisäsi.

-Okei. Ravaa sitten kanssa sinne päähän, Sastu sanoi, ja pian Siiri ja Nana katosivat näkyvistä.

-Mä lähden nyt, ota välimatka Blondin kanssa, niin kuin muutkin, Sastu sanoi, ja ohjasti Antun laukassa kohti ekaa estettä.

Kohta oli minun ja Riston vuoro ja ylitimme kaikki esteet osumatta.

Hetken päästä kaikki olivat luonamme.

Jatkoimme ravissa ja siirryimme käyntiin. Seppele näkyi jo edessämme. :)

11.08. - Maastoon!

“Vai että tällainen herra sinä sitten olet.”

Seisoin hajareisin maastoratsuni, Aksun, karsinan edessä ja naputtelin kypärääni hermostuneena. Minä ja poni katselimme toisiamme uteliaina: mikäs sinä olet miehiäsi? Tämä vasta Seppeleeseen saapunut, uusi tuntsari oli minulle ihan uusi tuttavuus. Epävarmasti tuijotin rautiaankimon ruunan tummia silmiä, jotka toljottivat takaisin. Sitten ruuna kyllästyi vahtaamiseen ja kolautti vaativasti kaviotaan boksinoveen. Naurahdin ja avasin karsinan oven pujahtaen sisälle.

“Moi, Akseli.” Odotin, että poni tuli nuuskimaan minut. Se suoritti tehtävän nopeasti, pärskähti sitten ja tuuppasi minua turvallaan. “Ai että täyttä höyryä vaan ja heti”, nauroin ja taputin Aksun kaulaa. Ruuna vaikutti kujeilevalta ja hassulta, mutta Anne oli varoitellut, että se oli suhteellisen vaikea ratsu. Katselin ponia nielaisten äänekkäästi, mitähän reissusta tulisi?

Kävin hakemassa Aksun harjapakin ja vilkutin pikkusiskolleni, joka näytti tepastelevan tomerana Karoliinan kannoilla. Pyörittelin päätäni, oli tytöllä siinä kestämistä. Siis Karoliinassa Loviisassa, joka osasi olla varsinainen kiusankappale. Tytön suu ei sulkeutunut koskaan!

Tallissa oli melkoinen hyörinä ja pyörinä, kun maastoon lähtijät puunasivat pollejaan. Kaiken kaikkiaan lähtijöitä oli 9. Odotin innolla maastoretkeä, vaikka Aksun selässä istuminen vähän jännittikin.

“Tää onkin hyvää valmistautumista vaellusleiriin”, totesi Pellaa kiillottava Carkki.

“Kyllä Risto on vaan ihana!” huokaili puolestaan Fiona.

“SIIRI!” kuului Nanan kiljaisu käytävältä.

Minä menin takaisin Aksun karsinaan ja aloin tottunein ottein sukia ponia. Se oli kiinnostunut kaikesta, mitä tein, ja ruunan turpa oli kaikkialla! Jouduin vähän väliä työntämään sen pään lempeästi pois jalkojeni välistä, niskastani tai kainalostani. Aksu oli huumorintajuinen hoidettava, ja purskahdinkin nauruun monen monta kertaa. Varusteita laittaessani herra ihan valpastui: hei, ootsä tulossa mun selkään?

Kokoonnuimme kentälle, jossa kiristimme satulavyöt ja säädimme jalustinhihnat. Ilmassa oli selvää jännittyneisyyttä ja kaikki hymyilivät hermostuksensekaisesti. Nauru oli herkässä, ja kesti kauan, kun viimenenkin ratsastaja punnersi poninsa selkään. Viimein lähdimme nätissä letkassa metsää kohti. Läppä lensi ja kaikkien suut kävivät.

“Mutta arvatkaas mitä meidän Jossu...”, kuului letkan takaa ja karjaisin: “LOVIISA!” nauruntyrskähdysten saattelemana.

Aksu tärisi innosta allani. Jo käynnissä minulla oli täysi tekeminen sen pidättelemisessä. Ruuna kuunteli apuja moitteettomasti, mutta oli hieman säpsynä. Pienimmänkin pohkeen liikahduksen poni tulkitsi temponlisäämiskäskyksi. Nautin täysin siemauksin Aksun reippaasta tahdista, vaikka se olikin vaativa ratsu jo käynnissä! Välillä meinasi tulla Jambolta kaviota pläsiin, kun poika innostui lähentelemään edellä kulkevaa hevosta liikaa.

“Ravia!” kuului Sastun komento, enkä ehtinyt edes pohkeita antaa, kun Aksu jo pinkaisi matkaan.

“Prrrr”, rauhoitin kädellä ja äänellä ja ruuna malttoi vihdoin kulkea hitaammin. Ravi sujuikin sitten mutkitta.

Matka jatkui, ja pian tuli uusi ravipätkä. Nyt Aksu painoi kunnolla ohjille. Nojasin taaksepäin, puhelin hevoselle ja annoin sille ohjaa. Sastu huuteli ohjeita, ja hymyilin tytölle kiitollisena.

“Olet sä vaan vaikea, mutta silti aika jees hemmo”, hymähdin ja taputin Aksun kaulaa. Se pärskähti ja viskasi päätään niin, että vaahto vain roiskui rautiaankimon kaulalle.

Sitten olimmekin Pyöstinvuorella! Olin vain kuullut tästä jyrkästä kiipeämiskohteesta, ja hieraisin silmiäni kun pysähdyimme sen eteen.

“Noustaanko... noustaanko me tuo OIKEESTI?” älähdin.

“Joojoo”, Sastu naurahti. “Kaikki kevyeeseen istuntaan, hop!”

Niin lähdimme kipuamaan vuorta. Pulskistunut Blondi ähki ja puhki, ja paksukaisen läähättäminen nauratti kaikkea. Aksulta kiipeäminen sujui suhteellisen vaivattomasti, kuten edellä menevältä Jamboltakin.

“Ei menis itellä näin kevyesti”, Ada kääntyikin toteamaan minulle.

Tasanteella odotamme, että porukka saadaan kokoon. Lopulta kaikki ovat tasanteella.

“Ootko ok?” kysyn ohimennen Loviisalta ja katson tätä tutkivasti.

“Joooooooo!” Loviisa hihkuu. “Tää on niiiiiiiin kivaa! Ja Karoliina niiiiiiiiiin mukava! Ja Pikku on niiiiiiiiiiin ihana!!”

“Eli oot yli-ok”, minä kuittaan ja purskahdan sitten nauruun. “Hyvä että tykkäät!” Katselemme hetken kauniita maisemia ja lähdemme sitten laskeutumaan alas. Nojaan reilusti taaksepäin, kuten kaikki muutkin.

Raunioilla oli porukkaa, joten päätimme lähteä rannalle. Karoliina ja Loviisa erkanivat porukasta; Loviisa kun ei laukata voinut.

Tunsin, miten pulssini kiihtyi, kun ajattelin edessä olevaa laukkaa. Aksu tietty huomasi jännittyneisyyteni ja viskoi päätään hermostuneena ottaen sivuaskelia. “Soo jaa”, tyynnyttelin ja rentoutin lihakseni. Ponikin rauhoittui nopeasti, vaikka ilmapiiri sähköistyi pian. Kaikki odottivat Sastun komentoa, ja sitten se tuli..

“LAUKKA!”

Anttu lähti pinkomaan eteenpäin, eikä muille tarvinnut pohkeita antaa. Aksu kiskoi menemään pää ylhäällä, kuolainta purren, innostuneena puuskuttaen. Minulla oli täysi työ ponin pitelemisessä. Onneksi en ollut ainut: Jamboa ärsytti ei-niin-nopea rytmi ja se pullikoi kaikin tavoin Adaa vastaan.

Vaikka Akseli olikin hankala pideltävä, nautin pyrähdyksestä täysillä. Tuuli pieksi kasvojani, hiki nousi selkääni ja poni kiihdytti allani, mutta kaikki oli täydellistä!

“Mieti, että tätä seuraavat neljä päivää!!” kiljaisi takanani kipittävä Nana.

“Niinpä!” kiekaisin takaisin.

Laukka tyssähti ennen kiitovaihetta, kun Jamppa alkoi toden teolla temppuilla. Ada oli minua paljon parempi ratsastaja, ja pystyin vain kuvittelemaan, miten itse olisin pärjännyt sen selässä, kun Adallakin oli hankaluuksia. Hidastimme koko jengi käyntiin ja kuulin, miten Nana kehui takanani läkähtynyttä Sirkkeliä.

Vaikka Ada pysäytti Jampan, se pomppi ja sätki silti, ja veti yhtäkkiä mammuttipukin paikaltaan.

“Toihan on ammattilainen tossa!” Carkki hengähti.

“JAMBO PRKL!” Ada karjaisi ja kellahti ponin kaulalle. Hän korjasi nopeasti istuntansa ja hymyili sitten. “Rantaviivaa on yhä jäljellä, eikun menoks!”

“Hieno asenne”, Sastu kehaisi ja ehdin juuri ottaa Aksun hallintaan, kun kuului huudahdus: “LLLAUKKA!”

Nyt pääsimme jo nelistämään. Aksun laukka oli matkaavoittavaa ja tasaista, ja olihan poni muutenkin melkoinen unelma! Olin aivan rakastunut siihen, ja ihan petyin, kun hidastimme raviin.

“Aksu sä olet ihana”, huokaisin ja halasin herran kaulaa. Se hörähti hellästi.

Karoliina ja Loviisa liittyivät seuraamme ja lähdimme pujottelemaan peltojen lävitse. Pian tulimme... maastoesteaukiolle! Karoliina ja Loviisa kiersivät esteet, ja Nana jätti väliin – oletettavasti sen takia, että Siiri oli tosi väsynyt.

“Taisi pikkuiselle olla vähän raskas reissu”, Fiona totesi kun Nana ja Sirkkeli katosivat metsän siimekseen.

“Noniin, sitten menoks!” Sastu huudahti ja lähdimme ylittämään esteitä. Aksu oli vaikea hallittava! Onneksi olimme letkan viimeisiä, ja pakotin ponin ottamaan pari käyntiaskeltakin välissä. Kun rentoutin itseni ja pidin avut pehmeinä, ruuna alkoi rauhoittua ja hyppäsi kuin unelma! Ylitimme esteen toisensa jälkeen, ja radan lopussa rapsutin ponia tyytyväisenä.

“Voi rakkauspakkaus mikä poni!”

Sitten seuraamme liittyivät Karoliina ja Loviisa sekä sammaleeseen muksahtanut Nana. Retken lopun kuljimme reippaassa käynnissä hevosten tasaisesta askelluksesta nauttien.

Kiitos ihanasta retkestä – etenkin ihanalleihanalleihanalle Axxxxlille! ♥

Pitkä vaellus

Teltta 1:
Nana (Siiri) +
Mariel (Cassu) +

Teltta 2:
Tuuli (Taiga) +
Carkki (Blade) +

14.7

Aurinko porotti jo täydeltä taivaalta kun ähisimme ratsujemme selkään. Tai siis oikeastaan vain Carkki ja Mariel, koska minulla ja Tuulilla oli ponit.

Reput pullottivat kaikenlaista tavaraa, vaihtovaatteita, eväitä, makuupussit ja kaikenlaista tavaraa hevosille, sadeloimet ja harjoja.

Keikuimme ensin käynnissä pitkillä ohjilla. Etupäässä laahusti Blade, heti takana Cassu ja perän pitäjinä Taiga ja Siiri.

Tuuli ehdotti ravipätkää, ja kukaan ei edes yrittänyt vängätä vastaan. Mikä parempaa kuin reipas ravi aurinkoisella säällä?

Laukkasuora alkoi lähestyä ja hevosella jos toisellakin korvat nousivat pystyyn. Joukosta reippaimmaksi osoittautui kuitenkin pieni Siiri minun ratsastamanani.

Pieni tuulenvire kutitteli hiuksiamme. Kun laukkapätkälle oli matkaa viellä jonkin aikaa, hidastimme käyntiin.

Silloin pusikossa alkoi rapista. Hevoset alkoivat steppailla, peruuttaa ja kuka mitäkin. Cassu ei kestänyt jännitystä, joten nakkasi Marielin alas ja lähti laukkaamaan minkä jaloistaan pääsi.

Pusikosta hiipi vanha nainen, joka oli ollut etsimässä tippunutta kännykkäänsä. Kaikki huokaisivat.

Silloin muistimme Cassun, mutta ajattelimme että ei Cassu kauaksi lähtisi, jäisi syömään ruohotupsua jonnekkin.

Keräsimme eväät, jotka olivat lentäneet pudotuksessa Marielin laukusta. Onneksi mikään ei ollut pilalla, olihan kaikki eväät pussitettu.

Mariel nousi Bladen selkään, Carkin taakse. Juuri ennen laukkapätkää, pienellä pellolla seisoi kummissaan ruskea hevonen - CASSU!

Mariel halasi Cassua ja Tuuli auttoi tämän selkään. Matkamme jatkui iloisissa merkeissä, piloilla ja vitseillä. Vitsejen kohu-aihe oli ''Puskamummo''.

Hauskat juttumme ja vitsimme pilasi kuitenkin, juuri laukkapätkän alkaessa viileä vesisade. Laukkasimme pätkän, ja ohitimme luultavasti pilven sillä pilvenraosta pilkisti lämmin aurinko.

Pysähdyimme tauolle ruohoalueelle, jossa loikoilimme heinät suussa. Joimme myös juomapulloistamme, kukin omaa juomaansa. Minä jaffaa, Carkki vettä, Mariel mummon tekemää mansikkamehua ja Tuuli kokonaiset kolme päärynäpillimehua.

Tauon jälkeen, kuumassa auringonpaisteessa jatkoimme kohti Liekkijärveä. Reippaan laukan jälkeen, saapuessamme Liekkijärvelle jokainen, yhtään epäröimättä otti päällysvaatteet pois ja hyppäsi veteen. Myös hevoset pääsivät vilvoittelemaan.

Blade, hienona neitinä ei meinannut millään suostua tulemaan veteen. Kun Siiri ja Taiga ronskisti lompsivat veteen, Blade kuitenkin rohkastui.

Kukaan ei jäänyt kastumatta kun Taiga alkoi Cassun innostamana kuopia. Moni jopa molskahti ratsunsa selästä veteen.

Pystytimme teltan Liekkijärven rannalle ja purimme tarvittavat tavarat.

Päivä vaihtui illaksi kovin nopeasti, meillä oli ollut todella hauskaa! Onneksi tätä matkaa olisi viellä kolme päivää jäljellä.

Ennen nukkumaanmenoa edessä oli viellä makkaran- ja vaahtokarkkejen paisto sekä kummitusjutut.

Ilta oli kylmä, ja jutut pelottavia joten haimme viltit. Kello näytti puoli yhtä yöllä, kun viimein menimme telttoihimme.

Vieressäni nukkuva Mariel tuhisi jo täydessä unessa mutta minä en saanut unta - olisiko huominen yhtä jännittävä päivä??

15.7

16.7

Jarrut vinkuivat kun Jaakko karautti leiripaikallemme, 7 kilometrin päähän Liekkijärvestä.

Teltoista kömpi neljä pörrötukkaista, unista tytöntylleröä.

Jaakko ojensi satulat ja hyppäsi autonsa kyytiin.

''Tänään heppojenvaihtopäivä!'' Carkki keksi ja muut nyökkäsivät.

Arvontojen tuloksena hevoset saatiin jaettua näin: Tuuli-Blade, Nana-Cassu, Carkki-Siiri, Mariel-Taiga.

Käveltyämme helteessä vähän matkaa, joku ehdotti laukkaa. Me laukkasimme, ja laukkasimme. Ei, me lensimme!

Hevosten sieraimet havaitsivat jotain..

.. Hylätyssä talossa oli kasvimaa!

Vaikka kuinka hevosiamme pidättelimme, punaisia omenoita notkuvat omenapuut ja porkkanapenkit huokuttelivat enemmän. Lopulta kuitenkin luovutimme.

Tässä olisi siis ilmeisesti pysähdyspaikkamme. Hevosien varusteet vaihtuivat riimuihin. Hevoset huiskivat hännillään ja maiskuttivat tyytyväisinä ruohoa. Välillä hepat, tai me saatoimme haukata omenaa.

Vaikka talo näytti autiolta, sisältä tuli talikon kanssa heiluva, vihainen mies. Mies lähti juoksemaan meitä kohti pitkässä, kuivassa heinässä. Hän näytti tarzanilta viidakossa.

Meille tuli todella kiire, ja ehdimme laittaa satulavyöt vain löysälle - hevoset protestoivat pullistelemalla väärään aikaan!

Laukkasimme karkuun ja yksi satula toisensa jälkeen käännähti hevosen mahan alle.

Päästyämme sopivalle etäisyydelle, kolmen tunnin matkalle, leiriydyimme. Meillä oli grilli-ilta, sillä Jaakko oli tuonut tullessaan muovipussillisen herkkuja.

Paprikaa, makkaraa, sipsejä, limua, maissia, herkkusieniä(käärittynä pekoniin), Karkkia. Minä ja Mariel tyhjensimme kahdestaan melkein kaksi sipsipussia, mutta Carkille maistui nimensä mukaisesti Karkki. Tuuli, kilttinä tyttönä, maistoi kaikkea.

17.7

Toisiksi viimeisenä päivänä lähtisimme jo talsimaan kohti seppelettä, ettei hepojen tarvitsisi huomenna kaksikymmentä kilometriä kävellä.

Muut kömpivät ylös kymmenen kieppeillä, paitsi Carkki, joka oli ollut hereillä kukonlaulusta saakka.

Kaikki ottivat selkiinsä ainakin kilon painavat rinkat, jonka jälkeen könyttiin selkään.

Kertoessamme sekoja ja hölmöjä juttuja naamat punaisena huomasimme kuinka kauniilla paikalla seisoimmekaan.. ''Vau'' minä sanoin.

Olimme pienellä kukkulalla, josta valo heijasti kaiken taivaalliseksi.

Silitin Siirin kaulaa, olihan tämä ollut oikein reipas poni edellisinä päivinä.

Tänään oli ikäänkuin lepopäivä, taivalsimme vain muutaman kilometrin ja ihailimme maisemia.

Perillä kaikki valittivat että johonkin koskee.

Jollakin niskaan, toisella jalkaan, kolmannella peppuun..

Riisuimme varusteet hevosilta ja annoimme niiden nauttia heinätarjottimen antimista.

Jo yhdeksän aikaan kaikki tuhisivat teltoissa.

18.7

''Lähtöpäivä..'' tuuli huokaisi.

''Meillä oli tosi hauskaa..'' vastasi Mariel.

Lähdimme kuitenkin reippaasti matkaan. Ohittaessamme Liekkijärveä aallot paiskautuivat kiveen. Oli hitsin kova tuuli.

Huomatessamme, kovinkin pian, laukkasuoran ja maastoesteet, tartuimme tiukasti harjoista kiinni ja niin sitä mentiin.

Päivän päätteeeksi, iltasella, kiitin kaikkia retkestä ja annoin Siirille erityisporkkana-annoksen.

Maksut:

14.7. - Lähtöpäivä -

Herätyskelloni rupesi pirisemään ennen aamu seitsemään ja vaivoin sain itseni ylös sängystä, mutta muistaessani pitkän vaelluksen sain itseeni lisää vauhtia. Puin nopeasti päälleni tutut talli vaattet, sitten juoksin vessaan ja aloin selvitellä hiuksiani.

Pian kolistelin kohti alakertaa iso reppu täynnä kaikkia tarpeellisia tavaroita.

Kaadoin muroja lautaselle jugurtin sekaan ja söin annokseni pika vauhtia.

Vetaisin takkin päälleni ja repun selkään, sitten nappasin pyöräni talon seinustalta ja polkaisin kohti Seppelettä.

Tallin piha oli vielä hiljainen, minun kurvatessa paikalle. Jätin pyöräni aitan seinää vasten ja tällä kertaa pistin sen lukkoon.

Haahuilin sisälle talliin jossa Nana jo pakkaili tavaroita. Moikkaisin tytölle ja laskin rinkkani satulahuoneen lattialle. Otin Cassun harjapakin ja suitset mukaani, sitten lähdin kävelemään aitalle.

Jätin tavarat asian mukaisille paikoille, samalla kun pyyhelsin kohti Cassun tarhaa.

Ruuna tarkkaili ympäristöä valpaana ja tuli portille minua vastaan. Nopsasti nappasin riimusta kiinni ja lähdin taluttamaan Cassua aitalle.

Harjauksen sain suoritettua yllätävän nopsasti ja suitsetkin sain ruunan päähän uskomattoman helposti.

" Hyvä poika" Kehuin Cassua ja lähdin takaisin talliin, mukanani ruunan harjapakki.

Tallissa tungin reppuuni Cassun harjat sekä muut tärkeät tavarat.

" Jaakko tuo sitten huomiselle teidän ratsujen satulat" Anne huikkasi minulle sekä muille vaellukselle osallistujille, jotka viimein olivat tulleet.

Pian koko joukko oli valmiina lähtöön. Jaakko auttoi minut Cassun selkään, joka rinkka selässä, oli tuskaisen vaikeaa.

Kuitenkin pääsimme lähtemään ja alku matkaa patikoimmekin käynnissä.

Cassu käveli reippaasti Bladen takana ja käyttäytyikin nyt herras miehen lailla, myös ravissa Cassu oli oikein asian mukainen eikä yrittänyt mitään jekkuja.

Siirryimme takaisin käyntiin, huomatessamme olevan pian laukkasuoran alussa. Pidättelin Cassua joka rupesi käymään kuumana, tiedettyään, että kohta pääsisi laukkaamaan, myös muut hevoset olivat levottomia, vähintään silloin kuin läheinen puska rupesi heilumaan, jolloin Cassu tietysti säikähti ja hyppäsi pystyyn ja sai minut alas selästä.

Tavarani olivat levällään tiellä ja Cassu oli laukannut pakoon ja siitä puskasta ilmestyikin vain ihan tuiki tavallinen mummeli joka etsi kadonnutta kännykkäänsä.

Keräsin tavarat laukkuuni ja nousi Bladen selkään, kun Carkki lupasi kyydin, siihen asti että Cassu löytyy.

Onneksemme ruuna mussutti ruohoa läheisellä pellolla, juuri ennen laukkasuoraa.

Kiitin Cassua, ettei se ollut juossut tämän kauemmaksi ja Tuulin avustuksella pääsin takaisin pojan selkään.

Niin matkamme jatkui laukkasuoralla laukaten ja vitsaillen tapuhtunutta, mutta sade pääsi meidät yllätämään kesken laukan. Kuitenkin sade loppui niin nopeasti kuin alkoikin, enkä onneksi kastunut kamalasti.

Cassu oli taas oma itsensä ja tykkäsi pitää pienen tauon, meidän kaksi jalkaisten pitäessä evästen syönti hetken.

" On tää vaan, niin ihanaa" Carkki totesi makoillessaan ruohikolla.

Muut yhtyivät tytön puheisiin.

Pakkasin evääni takaisin reppuuni ja rimpuilin Cassun selkään.

Suuntasimme kulkumme Liekkijärvellä, jossa pääsi, tietysti uimaan. Cassukin oli halukas pulikoimaan, varsinkin kun oltiin taivalettu näin kuumana päivä, kamalan monta kilometriä.

Niin päivä vaihtui iltaan ja pian yöhön. Päivä oli ollut ihana ja se oli kulunut todella nopsaan. Cassu oli todella nauttinut ensimmäisestä päivästä ja toivottavasti nauttisi tulevistakin päivistä.

15.7. - Hauskanpitoa -

Hätkähdin hereille Nanan töniessä minua.

" Mariel, nyt ylös!" Nana sähisi.

" Mitä ihmettä?" Kysyin puoli unisena.

" Tule kattoon" Nana sanoi ja kömpi teltan suulle.

Seurasin Nanaa ja katsoimme yhdessä leirin pihalle. Katsoin pitkän aikaa rantaa, joka vaikutti ihan normaalilta, kunnes huomasin komean hirvi uroksen juomassa Liekkijärven raikasta vettä.

" Ooh..." huokaisin ja katsoin hirven perään, sen ravatessa metsän sekaan.

" Vähänkö makee" Tuuli sanoi.

Pian kaikki olimme vaihtaneet vaatteet ja söimme parhaillaan aamupalaa.

" Mitäs tänään tehdään?" Carkki mumisi, syöden samalla voileipää.

" Voitaisiin mennä nyt aluksi metsään ratsastaan vaikka vain kahdella hevosella, silleen että toinen istuu toisen takana" Nana ehdotti.

" Niin ja sitten voitaisiin palattuamme ratsastaa vähän koulua ilaman satulaa tai jotain tuossa hietikolla, kun se on niin iso" Minä ehdotin.

" Joo, ja sit illalla leikitään jotain leikkejä ja yöllä käydään yö ratsastuksella" Tuuli hihkaisi.

" JOO!" Kaikki huusivat yhteen ääneen ja pian kaikki olivat häipyneet nuotian äärestä hevoten luo.

" Otetaan Cassu ja Blade ratsuiksi" Carkki sanoi.

Niin pyydystimme hevoset ja aloimme harjata niitä puhtaiksi. Nana sekä minä otimme Cassun ja Carkki ja Tuuli ottivat Bladen.

Niin hevoset olivat suitset päässä ja valmiina lähtöön. Minä kiipesin ensin Cassun selkään ja sitten Carkki.

Annoin ohjien olla löysinä meidän kävelessä kosteaa metsä polkua. Kaikilla oli hauskaa ja pian metsässä kaikuikin vain meidän neljän nauru, sillä ravaaminen kahden ratsastajan kera oli niin hauskaa.

Laukatakkin uskallettiin, paitsi että Nana meinasi tippua, sillä Cassu innostui menemään pukki laukkaa.

Harmiksemme kesken metsä taipaleen rupesi satamaan ja pian paukkuikin ukkonen.

Carkki taivasteli ukkosen jyrinää ja yritti rauhoitella Bladea, joka säikähteli valon välähdyksiä.

Laukkasimme metsän läpi ja pian näkyi leiri edessämme.

Niin olimme kiertäneet pitkän 6 kilometrin lenkin ja kaikki olivat märkiä, mutta onellisia.

" Ihanaa ja tosi jännää" Tuuli sanoi hypättyään alas Blaeden selästä.

" Niin näittekö sen Cassun pukkilaukan" Nana kysyi ja taas koko porukka nauroi.

Siiri ja Taigakin laitettiin tunti kuntoon, jonka jälkeen rupesimme harjoittelemaan koulu liikkeitä hietikkolla, kukin omalla ratsullaan.

Pohkeen väistöt, peruutukset, etu ja takaosa käännökset sujuivat kaikki ongelmitta Cassun osalta ja poika olikin todella innokkaana mukana. Ongelmilta säästyttiin ainakin siihen asti kunnes Taiga halusi eliksiiriä elämään ja kurvasi laukassa suoraan järveen.

Taigan selässä istunut Tuuli kiljui vietävästi tamman huristellessa jo syvemmällä vedessä.

" Taigaa!" Tuuli sanoi ilkikurisesti taluttaessaan ponia rantaan.

" Kävit sitten uimassa" Carkki sanoi.

Tuuli nakkasi märät ratsastus saappat sivumalle ja vaihtui itsellensä kuivat vaatteen ja niin aloitimme päivällisen.

Jokaisella oli omat eväät, jotka maistuivat nälkäisille ratsastajille.

Lepäsimme hetken teltoissa ja illan suussa laitoimme nuotioon tulen, sitten leikkeimme leikkijä ilman hevosia. Naurua kyllä piisasi ja illan jälkeen olikin ihan vatsalihakset kipeinä.

Väsyneinä kömmimme Nanan kanssa telttaamme nukkumaan.

16.7. - Aamuuinti, äkäinen ukko ja grilli juhlat -

Heräsin sääskien ininään. " Samperin sääsket" tuhdin ja kömmin ulos teltasta.

Kaikki muut nukkuivat vielä ja hevoset laidunsit niitä varten tehdyllä laitumella.

" Moi poika" Tervehdin Cassua, joka söi ruohoa tammojen seurassa. Rapsuttelin ruunan turpaa, kunnes huomasin Tuulin tulevan ulos teltasta.

" Huomenta" sanoin reippaasti.

" Ai huomenta" Tuuli vastasi ja hieroi silmiään.

Hain Cassun tarhasta ja kiinitin sen läheiseen puuhun. Nappasin harjapussista pölyharjan jolla harjasin ruunan kauttaaltaan.

Tuulikin haki Taigan ja rupesi harjaamaan tammaa.

Siinä me sitten pyjamat päällä harjattiin heposia.

Kipaisin "pyykkinarun" luona, josta otin mukaani bikinit.

Vaihdoin pyjaman bikineihin ja menin takaisin Cassun luo.

" Uimaanko sä meet?" Tuuli kysyi hämmentyneenä.

" Mihinkäs muuallekkaan" Vastasin, samalla kun irrotin Cassun puusta ja rimpuilin ruunan selkään.

Painoin pohkeeni kiinni Cassun kylkiin ja pelkän riimunnarun avulla ohjasin pojan veteen.

Vesi oli sairaan kylmää, mutta siitä huolimatta kävin kastautumassa ihan kokonaan.

Minun ja Cassun uidessa kömpi Carkki ja Nanakin ulos teltoistaan.

" Mitä täällä kirjutaan?" Nana kysyi unenpöppöröisenä.

" Mariel meni uimaan ja vesi on ihan sika kylmää" Tuuli sanoi.

Pian olin taas kuivalla maalla ja olin nyt loimittamassa Cassua, kunnes Jaakko kurvasi leirimme pihaan.

" Täs neitien satulat" Jaakko sanoin ja laittoi satulat suojapusseineen kaatuneen puun rungon päälle.

" Ja anne laittoi teille vähän evästä" Poika sanoi ja ojensi Carkille pussin, sitten Jaakko lähti lava-autolla takaisin kohti Seppelettä.

" Nam, nam, Carkki sanoi tutkiessaan eväs kassia.

" Carkki! Ne on vasta illaksi" Huudahdimme kaikki yhteen ääneen ja seurauksena olikin kauhea naurun remakka.

Pian kaikki olivat ratsastus tamineissa ja syöneet Tuulin tekemään puuroa.

" Nyt ratsastamaan" Nana sanoi ja lähti hakemaan Siiriä.

" Vaihdetaan heposia!" Carkki ehdotti ja niimpä Nana ottikin Cassun.

Minä hain Taigan, joka olikin jo valmiiksi harjattu.

" Mä pääsen helpolla" Naurahdin ja otin Taigan satulan ja suitset.

Tamma antoi kiltisti laittaa varusteet ja pian olimmekin kävelemässä metsän siimeksessä.

Cassu meni Nanan johdolla kärjessä, seuraavaksi Tuuli Bladella, sitten Minä ja Taiga ja viimeisenä Carkki köpöteli Siirillä.

Joku ehdotti laukkaamista ja saikin kaikki ratsut innostumaan.

Laukkasimme ikuisuuden, niin ihanalta tuntui näin kosteassa aamussa laukata menemään.

Jonkun ajan kuluttua vastaamme tuli autio talo, jossa oli upean vehreä kasvimaa, kaikkine herkkuineen.

Hevoset kiukettelivat tahtonsa läpi ja lopen päätimme pitää pienen tauon ja antaa hevosten syödä näitä ihania kasvimaan herkkuja.

Taiga mussutti omenia ja sainkin vähän jarrutella tammuliinin ylen palttista syömistä.

Kauna ei meidän taukomme kestänyt, sillä autiosta talosta pöllähtikin pihalle vihainen mies, joka piteli kädessään talikkoa. Äkkiä meihin tuli vauhtia ja juoksimme hevosten luo. Epätoivoisesti yritin kiristää Taigan satulavyötä, mutta ukkeli oli jo niin lähellä, että hyppäsin vain, muiden lailla Taigan selkään ja laukkasimme pakoon.

Kesken pitkän laukan Taigan satula kierähti mahan alle, niin kuin monen muidenkin satulat. Taiga oli hiestä märkkä ja loppu matkan saikin poni tamma kävellä takaisin leiriin, tietysti ensin kiristin satulavyön.

Harjasin Taigan hyvin ja nakkasin loimen tamman selkään, sitten poni sai syödä ruohoa koko loppu illan.

Illemmalla Nana kertoi kummitus tarinoita, samalla kun Minä ja Carkki grillasimme herkkuja, joita Jaakko oli tuonut.

" ...Sitten tyttö muutui ihmissudeksi ja lähti kreivin talolle..." Nana kertoi taskulampun valossa.

" Iiik!" Tuuli kiljaisi, ihan vain tahallaa.

Herkut maistuivat ja minuun ei kahden sipsi pussin jälkeen mahtunut enään edes pientä nalle karkkia.

" Hyvää yötä tytöt, hyvää yötä hepat!" Huusin kunniallisesti ja kömmein lämpimän teltan sisälle.

17.7. - Matka kotiin voi alkaa -

18.7. - Kotiin on kiva palata -

Unen pöppöröisenä kampesin ylös makuupussista ja avasi teltan oven.

Nana istui hiljaa läheisellä kivellä, mutta minut huomatessaan ponkaisi alas harmaalta möykyltä ja juoksi luokseni.

" Se on nyt sitten lähtö päivä" Nana sanoi haikeasti.

" Niin. Meillä oli tosi hauskaa ja täällä viihtyisi pitempäänkin" Vastasin tytölle.

Tuuli ja Carkki nukkuivat vielä, mutta se ei estänyt minua ja Nanaa pakkaamasta tavaroita.

Käärein makuupussin rullalle ja pakkasin tavaroitani rinkkaan, sitten lähdin moikkaamaan Cassua.

Ruuna hörähti ja ravasi luokseni reippain askelin. Naksutin riimunnarun kiinni riimuun ja sidoin Cassun kiinni läheiseen puuhun.

Kipaisin hakemassa harjapussin ja rupesin harjaamaan Cassua. Ruuna oli tykännyt reissusta ja uskoin sen piristävän Cassun talli elämää. Ja kuka tietään jos rupeaisi Cassulle koulukin masitumaan.

Ennen kuin tajusinkaan oli Cassu harjattu, kaviot putsattu sekä jouhet selvitelty.

Pian pakkasinkin harjat reppuun ja autoin Nanaa purkamaan teltan, sitten rupesimme syömään aamupalaa, nyt jo heränneiden Carkin ja Tuulin seurassa.

Hevoset kävelivät rennosti pitkin metsäpolkua. Cassu kulki kärjessä, sitten Carkki Bladella ja viimeisenä tulivat ponit.

Nautein viimeisistä leiri hetkistä täysin siemauksin ja väkisinkin laukkasuoralla tuli päästettyä Cassu täyteen vauhtiin.

" Huh, olipa se tiukka tappio" Carkki sanoi laukkasuoran jälkeen ja taputti onnellisena Bladea.

" Niin, mutta silti Cassu oli yli voimaisesti paras!" Hihkaisin innostuneena.

Niin matkamme jatkui kohti maastoesteitä, viileässä iltapäivässä.

Välillä saimme vettäkin niskaan, mutta se ei hidastanut meidän vauhtia ja yllättävän nopeasti saavuimmekin maastoesteille.

Carkki näytti aluksi Bladen tyyli näytettä, joka sai ainakin minut huokailemaan ihastuksesta, myös Taiga selviytyi radasta yllättävn hyvin. Siirin taas oli itsepäinen kuin aasi eikä suostunut hyppäämään ensimmäistä estettäkään. Cassu oli radalla kuin kotonaan ja loikki esteet yksi toisensa jälkeen koko ajan paremmin ja paremmin.

Kaikki olivat pitäneet maastoesteiden hyppimisesta ja niimpä päätimme pitää pienen tauon.

Kauan ei ollut aikaa vetelehtiä, vaan meidän täytyi palata takaisin tallille ennen iltaa. Niin nousimme ratsujen selkään ja lähdimme ravissa edeten kohti Seppelettä.

Cassu alkoi olla naatti, mutta yllätykseksemme Seppele kohosikin harvan metsän takaa.

Cassu hirnahti kimeästi ja sai vastuakseksi vaimeat hörähdykset.

Käynnissä pitkin ohjin saavuimme tallille, jossa Anne ja Jaakko olivatkin jo vastassa.

Kampesin alas ruunan selästä ja heti ensi töikseni laskin painavan repun maahan, sitten talutin Cassun karsinaan ja hoidin sen kuntoon.

" Iso pusu ja porkanna, minun suosikki pojalle" Kuiskasin Cassun korvaan, ennen kuin lähdin polkemaan ilta auringon saattelemana kotiin.

Kiitos vaelluksesta kaikki sille osalistuneet!

- Mariel –

14.7. Lähtö

Aurinko poltteli selkänahkaani, kun nousin Taigan selkään tallipihassa. Asetuin jonon peränpitäjäksi ja retki alkoi rauhallisella käynnillä tallipihasta. Reppuni painoi minua vasten Taigan lautasia, mutta yritin pysyä urheasti pystyssä. Taiga painoi päätään alas, kun menimme pitkin ohjin, mutta se käveli kuitenkin reippaasti – niin reippaasti, että pieni ravipätkä tekisi hyvää. Hetken kuluttua ehdotin ravia, ja kaikki lähtivät ravaamaan tahdikkaasti vastaan väittämättä.

En ole ollut ennen Seppeleellä pitkällä maastolenkillä, ja pian Taiga alkoi pidentää askeltaan kuin muutkin hevoset ja vähän ryöstämään käsistäni. Pidätin kuitenkin Taigaa ja se otti ihan rauhassa. Laskimme vauhdin käyntiin, ja äkkiä pusikossa alkoi rahista. Hevoset pomppivat paikoillaan, ja pian kuulin jonon etupäästä kiljaisun. Cassu juoksi näkökenttämme ulkopuolelle niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Pusikosta nousi harmaa mummo, joka sanoi narisevalla äänellä ”etsin vain kännykkääni”. Huokaisimme syvään ja lähdimme äkkiä Cassun perään. Mariel nousi Carkin perään ja matka jatkui.

Hetken kuluttua Mariel alkoi jo olla huolissaan, kun äkkiä erotimme ruskean laikun pellolla: Cassu! Hevoset olivat tohkeissaan, ja Mariel lähti hakemaan Cassua, joka seisoi kauraheinä suupielessään. Se ei lähtenyt ratsastajaansa pakoon. Mariel halasi Cassua ja autoin tytön takaisin ratsunsa selkään. Aloimme nauraa puskamummon edesottamuksia, mutta vakavoiduimme hetken kuluttua. Hevoset steppasivat hermostuksissaan. Oli laukkapätkän aika!!

Hevoset kulkivat keinuvaa, huumaavaa laukkaa, ja kiihdyttivät sitä aina kun mahdollista. Edellämme Siiri paineli niin vauhdikkaasti, että minun oli painettava pohkeeni kunnolla Taigan kylkiin, mutta hevonen korotti vauhtiaan helposti ja ehdimme vaivaisen hetken nauttia mahtavasta vauhdin huumasta.

Pysähdyimme ruohoisalle aukealle, johon istahdimme ja hiljaa, kuin sanattomasta sopimuksesta otimme jokainen esille juomamme. Muilla oli isot pullot omia lempijuomiaan, minä taas kaivoin esiin viisi päärynätrippiä ja join niistä kolme. Tytöt katsoivat minua vähän kuin jotain outoa, mutta minä imin kaikki pillijuomani hiljaa virnistellen.

Reippaan laukkapätkän jälkeen lähestyimme Liekkijärveä. Olisi ihanaa päästä vilvoittelemaan viileään veteen. Heitin ratsastushousuni ja hupparini pois – alta paljastuivat vastaostetut uikkarit – ja kapusin tyttöjen avustuksella takaisin Taigan selkään. Pelästyin, kun poni loikkasi järveen. Pian me tipahtelimme jokainen vuorollamme järveen, eikä retkestä naurua puuttunut. Bladekin maanittelun jälkeen astui veteen, ja kun Cassu alkoi kuopia vettä, Taiga päätti ottaa mallia ja pian olimmekin kaikki ihan litimärkiä. Liu’uin useasti veteen ponin selästä.

Kuivattelun jälkeen pystytimme teltat ja jätimme hepat pieneen varta vasten rakennettuun aitaukseen rannalle. Poltimme nuotiolla makkaraa ja sen jälkeen uskomattoman ihania vaahtokarkkeja. Jostain keskustelumme hairahtui kummitusjuttuihin, päättömään ratsumieheen ynnä muihin legendoihin. Kylmä ilta ja pelottavat jutut saivat vilunväreet selkäpiille, mutta pääsimmehän me pian sitten nukkumaankin.

15.7. Ukkosta ilmassa

16.7. Äkäinen ukko

Jaakko käväisi aamulla leiripaikallamme. Ehdimme juuri lyllertää ulos teltoistamme, kun Jaakko laittoi satulat harjauspuomille, joka oli pystytetty juuri vaelluksia varten ja päräytti autollaan seitsemän kilsan matkan Liekkijärvelle, jossa hän sanoi

pulahtavansa uimaan, ja palaavansa sitten takaisin Seppeleelle. Tein tytöille puuroa. ”Te saatte kärsiä”, minä virnuilin, kun tytöt katselivat laittamaani mannaa.

”No ei, siis näyttää tää ihan hyvältä” Nana ainakin sanoi.

”Turhia ajattelet. Meidän koulun köksänmaikan naama tuli siniseksi kun se maistoi mun lihakastiketta”, minä huomautin.

Tytöt purskahtivat nauruun.

”No toivotaan että tää ei oo niin pahaa. Tai että sä et oo mennyt sekoittamaan tähän yllätysainesosia, kuten lantaa”, Mariel naurahti ja kaikki katsoivat pelästyineinä puurokuppiaan.

”Hmm… Mistäs sitä tietää, ehkä sekoitin ruskean maustevoin lantapalleroihin… Niin, ne tosiaan näytti ihan samoilta…” Minä pelottelin. Nana katsoi minuun kysyvästi.

”No hei, varmaan mä niin teen.”

”No mutta kun meidän leirikasteessa meille laitettiin lantaa käteen, ja sanottiin että se on jotain hyttysmyrkkyä, ja me siveltiin sitä käsiin ja jalkoihin…” joku tytöistä yritti, kun Carkki keksi:

- Tänään vaihdetaan heppoja!

Kaikki suostuivat tuumaan ja aloitimme arvonnan. Jokainen nosti Carkin ratsastuskypärästä lapun, johon oli raapustettu tietyn hevosen nimi. Minun lapussani luki hienolla käsialalla: Blade! Kiljaisin riemusta. Olin aivan innoissani, sillä olisi varmasti mukavaa mennä Bladella. Mariel sai vaellusratsuni Taigan, Nana Cassun ja Carkki Siirin. Jatkoimme pian matkaa.

Kun nostimme laukan, en voinut taaskaan muuta kuin haukkoa henkeäni. Kuinka ihana laukka Bladella olikaan! Muutkin lensivät laukan tahdissa, ja nauroimme ja kikatimme aivan innoissani. Pian Blade kuitenkin teki äkkistopin, ja liusuin sen kaulalle. Edessäni ratsastaneen Nanan avulla pääsin kuitenkin takaisin selkään, ja huokasin helpotuksesta. Puiden takana piilossa oli hylätty mökki, jonka omenapuissa kasvoi kuin lumottuja omenoita ja perennassa porkkanoita. Hevoset pörisivät ja vetivät mökin suuntaan. Vastustelimme hetken, mutta pian ratsut ja mussuttivat vihanneksia kasvimaalla. Otimme itsekin parit herkut ja söimme niitä innoissamme. Ai, enpä olekaan aikoihin maistanut mehukkaampaa porkkanaa tai makeampaa omenaa! Jätimme hevoset napsimaan ruohoamme ja vaihdoimme suitset riimuihin. Pysähtyisimme tässä.

Äkkiä autiotalon ovi heilahti, emmekä ehtineet sanoa sanaakaan.

- Voi *****, kuka teille on antanut luvan syödä minun kasvimaallani! huusi harmaa mies, joka syöksyi ovesta.

- Kaikki hevosten selkään! Carkki kiljaisi. Heitimme satulat löysälle pelästyneiden hevosten selkään. Nauru siivitti menoamme, vaikka muuten hymy olisikin ollut hyydyksissä. Mies näet näytti ihan Tarzanilta viidakossa talikko kädessään. En ollut ehtinyt laukata edes kymmentä metriä, kun satula heilahti Bladen mahan alle ja siitäkös hevonen vauhkoontui. Roikuin kyljellä hevosen kaulasta pidellen hetken aikaa, mutta kun huomasin, ettei vaaraa enää ollut, päästin parkaisten irti kaulasta ja tipahdin pehmeälle sammalmättäälle. Blade rauhoittui, sillä se ei halunnut eroon laumastaan. Pari muutakin tyttöä oli putoamispisteessä. Kiristimme satulavyöt, hengitimme syvään ja listasimme, mitä paikkoja kolotti.

”Mua sattuu takapuoleen” Carkki ähkäisi.

”No hei, mä kolautin kylkeni”, minä valitin.

”Mulla meni käsivoimat, kun roikuin kaikin voimin kaulassa kiinni”, Nana huokasi.

”Älkääs ny valittako”, Mariel huudahti.

”Nyt jatketaan matkaa!”

Pian kuitenkin purskahdimme nauruun. Puskamummo ja autiotalon Tarzan!

Leiriydyimme illalla pehmeälle metsäaukiolle ja grillasimme nakkeja, makkaroita, paprikaa, maisseja ja herkkusieniä, jotka Jaakko oli tuonut mukanaan. Käristimme hiilloksessa myös loput vaahtokarkit, vaikka ne olivatkin tehneet hyvin kauppansa matkan ensimmäisenä päivänä. Nanalta ja Marielilta piti repiä sipsipussit pois, jotta muillekin jäisi jotain syötävää. Carkki taas rohmusi kaikki karkit. Minä maistelin vähän kaikkea, mutta lopulta heittäydyin Nanan ja Marielin linjalle ja tyhjensin tyttöjen sipsigirl thingyn jämät. Menimme kaikki hyvillä mielin nukkumaan, nälästä ei tietoakaan.

”Hyvää yötä hepat”, minä kuiskasin.

Kuin vastauksena, kuulin etäisen hevosen hirnahduksen.

Carkki:

Kevätmaasto satulatta

Haukottelin makeasti ja kiskoin silmiinpistävän unisen Humun perässäni pihamaalle. Olin ensimmäinen paikalla, eikä se itse asiassa edes ollut mikään ihme – lähdön oli pitänyt tapahtua jo kahdeksalta aamulla, mutta kun edes retken vetäjä ei ollut ollut silloin vielä paikalla, saatikka sitten ratsastajat, niin tässä sitä vielä oltiin ja kello tikitti kymmentä. Pudistin muutaman kerran päätäni selvittääkseni ajatukseni ja aloin – hieman myöhässä tosin – suunnittelemaan järjestystä ja reittiä. Annen mainostama pirteä vetohevoseni käytti tilaisuuden hyväkseen ja riiputti päätään korvat vaakatasossa sekä oli valmis saattamaan murhan toteen jos joku tohtisi herättää sen. Naurahdin ironiselle tilanteelle ja nypin muita odotellessani muutaman heinänkorren tamman harjasta pois – mikä ihme niillä oikein kesti?

Pian se syy selvisikin kun tallista alkoi valua täydellisesti puunattuja hevosia jotka kyllä olisivat paljon mieluummin jatkaneet aamu-uniaan kuin joutuneet puhdistus- ja letitysarmeijan käsiin – hevosten pinnasta olisi varmaan voinut peilata itseään. En voinut pidätellä nauruani ja sainkin sen takia muutaman mulkaisun osakseni, mutta jos maastoon mennessä tarvitsi tuon verran kiillotusainetta niin mitenköhän asianosaiset aikoivat pärjätä jos heille oikeasti tulisi kiire.

Viimein Jaakkokin saapui paikalle – olin lassonnut miehen ohimennen punttaamaan ratsastajia selkään – ja huusin kaikki ratsaille. Jaakollekin kuului varmaan kymmenen ’tänne ensin’ ja ’tänne nyt heti’ huutoa, ja mies alkoi luimistellen puntata järjestyksessä ratsastajia selkään. Itse en Humun kanssa apua tarvinnut, otin muutaman askeleen vauhtia ja kiskoin itseni tamman selkään – takuulla mahdollisimman epätyylikkäästi, mutta eikö pääasia ole se että pääsee kyytiin eikä tule heti alas. Humukin oli herännyt horteestaan huomatessaan että nyt joku istui kyydissä ja näytti perin juurin turhautuneelta tapahtumien saamaan käänteeseen. Virnistin ja taputin tammaa kaulalle, ”ei tämä nyt niin kamalaa ole, otus”.

”Ovatko kaikki jo kyydissä ja onko pikaliimatuubit mukana?” huusin joukolle ja sain vastaukseksi muutaman naurunpurskahduksen ja myönteisten äänten kuuron. ”Hyvä, nyt kun meitä on näin mittava joukko jokainen pitää oman paikkansa – eikä missään tapauksessa nurise siitä! – sekä yrittää parhaansa mukaan pysytellä selässä. Järjestys on tämä, jokainen huolehtii siitä että on omalla paikallaan ja ettei oma kopukka päätä tatuoida edellä olevaa hampaillaan.”

Ada ja Humu +
Dreamer ja Blade +
Oona ja Rensu +
Carkki ja Leevi +
karoliina ja Mari +
pipsa ja Bert +
juuli ja Hensu +
Irene ja Manki +
Ros ja Blondi +
kukka ja Jambo
fiia ja Pella +

”Ja nyt mennään” huusin ja kannustin Humun käyntiin kohti tuntematonta - eli puskaa. ”Edetään enimmäkseen käynnissä ja ravissa, katsokaa että välimatkat ovat ja pysyvät kohdallaan, muistakaa pysyä selässä ja älkää päästäkö hevosia syömään” annoin vielä viime hetken ohjeet ja kuuntelin kun letka alkoi hitaasti saada muotoaan. Blade oli silminnähden innostunut Humun perässä ja teputti kuin viimeistä päivää, Hensua oli luonteelleen tyypillisen rauhallinen, ’tehdään sitten jos on pakko’, Manki luimisteli näyttäen sitruunan syöneeltä ja Jambo ei alussa suostunut edes liikkumaan ennen kuin Jaakko kävi ystävällisesti noutamassa kukalle kouluraipan – se sai kumma kyllä poniin edes vähän vauhtia. Huokaisin ja mietin retkemme kohtaloa, ehkä tästä olisi selvitty satuloiden kanssa, mutta nyt pääsisimme taatusti laskemaan kuinka monta ratsastajaa tulisi alas. ”Noh, Humu, sinä aiot sitten käyttäytyä edes välttävästi, eikös niin?” puhelin tammalle ja annoin metsän hiljaisuuden vallata mieleni. Harmi vain että taustalla kuului häiritsevänä hälynä epämääräisiä sadatuksia hevosten käytöksen suhteen – kuka ei liikkunut ja kuka sääti sellaista mitä ei pitänyt.

Kävelimme, tai tarkemmin ottaen laahustimme, Seppeleen takaisia mäkiä ylös ja alas, ylös ja alas… Humu oli jo saavuttanut mielentyyneytensä takaisin sen johdosta että oli sittenkin joutunut työskentelemään – ja oli tamma päässyt purkamaan energiaansa osoittaessaan Bladelle että turhan lähelle ei kannata tulla. Leevi oli kerran päässyt salakavalasti jonon ohi kiitolaukassa, mutta Carkki oli saanut orin puuta päin ennen kuin kaksikko oli kadonnut silmänkantamattomiin. Nytkin taustalla kuului muutaman epämääräinen kirous orin käytöksen suhteen – eikä Rensu ollut pekkaa pahempi. Oonan ja Carkin retkestä tulisi pitkää pidempi, tiesin sen.

”Noniin, otetaan ravia” huusin kun pääsimme tielle johtavalle polulle. Humu lähtikin sähäkästi eteenpäin ja kirosin tasan sillä hetkellä sen että olin mennyt valitsemaan tämän hevosen itselleni. Ravi oli kamalaa, täydellisen kamalaa. ”Yrittäisit nyt edes, Humu” sihahdin hampaitteni välistä tamman taatusti esittäessä kaikista kamalinta raviaan mikä vain maailmassa saattoi olla, ja kannustin tammaa vähän eteenpäin etteivät muut jyräisi meitä aivan täysin. Kuumuneiden hevosten määrän pystyi onneksi laskemaan yhden käden sormilla, Blade, Rensu, Leevi, Mari ja Pella, Manki ja Jambo olivat molemmat sitä mieltä että kohta tehdään lakko jos täällä pitää vielä vähän kauemmin tarpoa, Hensu, Bert ja Blondi olivat tasaisen tylsistyneitä tilanteeseen sekä Mari kuulosteli ympärilleen pienintäkin rasahdusta pää pystyssä kuin kirahvilla. Itse asiassa tähän mennessä oli mennyt hyvin, yksikään ratsastaja ei ollut vielä päätynyt maistamaan pölyä – ei edes itse retken vetäjä.

”Otetaan hetkeksi käyntiin ja seis” huusin takantulijoille ja hidastin Humun käynnin kautta pysähdyksiin. Olimme tulleet tien yli pellon puolelle ja nyt pitäisi tehdä taktinen jakautuminen. ”Pelto on jo kuivunut ja sen verran tasainen että otamme siinä pienen – tai vähän pidemmän, katsotaan mitä hevoset päättävät – laukkakisan, Blondi voi jatkaa pellon reunaa pitkin käynnissä sillä aikaa kun teemme aluksi muutaman raviympyrän. Jos joku haluaa Blondin seuraksi – kannatan ideaa – niin saa lähteä nyt mukaan.” Kukaan ei kuitenkaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, jokainen halusi näköjään pudota selästä. ”No, ei sitten. Ros, koeta pärjätä. Voit jo lähteä, tavataan laukkasuoran paikkeilla. Ja muut, otetaan vähän ravia ja sitten nostetaan se rauhallinen laukka. Ei mitään kaahausta – kiitos” selitin ja käänsin Humun jännitys vatsanpohjassa kuplien syvemmälle peltoon. Blondi ei ollut kaikista innokkain lähtemään omille teilleen ja viimeistään tässä vaiheessa jokainen tajusi miksi tamma tarvitsisi seuraa. No, ihmiset eivät ole järkeviä joten kukaan ei mennyt mukaan, ja ros sai kuin saikin tamman muutaman kirouksen saattelemana ohjattua oikeaan suuntaan.

Kannustin Humun raviin ja yritin saada itseni tasapainoon tamman ravin pomppiessa kuin kengurupallo. Jokainen hevonen takuulla aavisti että nyt oli jotain tulossa ja oli tuplasti tavallista energisempiä, joten tein muutaman ylimääräisenkin ympyrän ennen kuin huikkasin ’laukka’ ja päästin otukseni laukkaamaan – paljon kannustusta ei siinä tarvittu. Humu lähti innokkaasti kiitolaukkaan ja pystyin siinä vaiheessa heittämään hyvästit sille rauhalliselle laukalle jota olin suunnitellut. Onneksi en sentään ollut ainoa joka oli kadottanut hetkellisesti hevosensa vauhdin kontrollin, Leevi sekä Rensu kirivät molemmat jo Humun kantapäillä ja molempien ratsastajien kasvoilla näkyi kauhun naamio. Hensu oli sitten se joka yllätti, tamma heitti sellaiset pukit että juuli lensi komeassa kaaressa tamman pään yli ennen kuin ehti kissaa sanoa. Blade sai tietenkin sydänkohtauksen asiasta mutta piti kaikesta huolimatta ratsastajan selässään ja fiia liukui harmittomasti Pellan selästä heinikkoon ponin vaan jäädessä hölmistyneesti seisomaan viereen ja katselemaan ratsastajaansa joka katsoi takuulla yhtä hölmistyneenä ponia takaisin. Sain tapella vähän aikaa Humun kanssa ennen kuin sain tamman kääntymään ympyrälle ja palaamaan takaisin – ei siinä paljoa olisi tarvittu että poni olisi toivottanut hyvät joulut ja poistunut takavasemmalle. Fiia olikin jo takaisin Pellan selässä ja juulikin olisi ollut, ellei Hensu olisi ollut niin pirun korkea. No, pienen yrittämisen jälkeen juulikin pääsi taas selkään saakka – ja koska kumpaakaan ei ollut sattunut ja molemmat näyttivät lähinnä nauravan tapahtuneelle, jatkoimme käynnissä eteenpäin – ihan varmuuden vuoksi.

Laukkasuoralla meitä odottivatkin tyynen rauhallisesti Blondi, Leevi ja Rensu. Orit olivat painaneet tukkaputkella koko pellon läpi ilman että ratsastajilla oli ollut siihen mitään sanottavaa ja lopulta jääneet piirittämään avutonta rosia sekä Blondia jotka olivat jääneet ihmettelemään mikä meillä oli kestänyt. Ehkei Blondia sittenkään voinut sanoa niin avuttomaksi sillä tällä hetkellä kumpikin sulhasehdokas piti kunnioittavan välimatkan tammaan ja ros kertoi nauraen kuinka mamma oli osoittanut kaapin paikan kummallekin oikuttelevalle nulikalle. Jos jompikumpi, joko oona tai Carkki oli pudonnut, kumpikaan ei sitä julkisesti myöntänyt, mutta toisen hiukan ruohoinen kypärä kyllä kieli toista. Virnistin ja jätin asian sikseen, sitten vain rauhallista käyntiä takaisin puskaan.

Humu ei ollut enää sitä mieltä että nyt olisi sopinut kävellä rauhallisesti. Sain kokea muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin kun pelkäsin tulevani alas tamman oikutteluista johtuen, ja sitten Humu sai vuorostaan kokea varmaan tunneilta tuntuvat pari minuuttia kurinpalautusta. Palasimme takaisin rauhallista käyntiä taas samoja mäkiä ylös ja alas, vain sillä erotuksella että nyt ratsastimme umpimaastossa polkujen sijaan. Osa hevosista innostuikin napsimaan hieman makupaloja matkan varrella, ja jokainen ratsastaja varmaan hihkui riemusta tietäessään että joutui pesemään vihertävänkuolaisia kuolaimia ja hinkkaamaan niitä ikuisuuden.

Otimme vielä yhden rauhallisen – tällä kertaa se jopa oikeasti oli rauhallinen – ravipätkän ennen kuin siirryimme takaisin käyntiin ja annoimme hevosille vähän ohjaa. Aivan täydellisen pitkiä ohjia ei uskaltanut antaa, siitä piti Mari huolen tamman pomppiessa jokaista varjoa vaikka olikin minuutti sitten kävellyt puoliunessa. Viimein tallin piha siinsi edessämme ja jalkauduimme kuka missäkin päin pihaa – täydellisessä epäjärjestyksessä tietenkin. Jokaisella oli ollut hauskaa ja ketään nämä pari pientä tipahtamista eivät olleet haitanneet – pikemminkin vain huvittaneet. Lupasimme vielä ottaa uusiksi joskus, ja sitten jokainen katosi omaan suuntaansa ja jaksoin jopa minäkin lähteä Humun kanssa talliin. ”Mukava hevonen olit sittenkin, tasoita vain ravisi niin hyvin menee.”

Maksut:

Raahasin Mankin talliin raa'an voiman avulla. Olin tänään pahasti myöhässä, kiitos ruotsinopettajan. Sain keploteltua ponin karsinaan, tein pikaharjauksen ja ähkien ja puhisten puin varusteet sen päälle.

Talutin vastahakoisen ponin tallipihalle punastellen, kun kaikki muut seisoivat odottamassa meitä. Hiki nousi otsalleni, kun pompin toinen jalka jalustimessa Mankin pyöriessä ympyrää. Jaakko tarjosi pian apuaan katseltuaan säälivän näköisesti epäonnistunutta yritystäni ratsautua. Kipusin, kapusin ja putosin Mankin selkään, ja säädin jalustimet.

Jaakko ehdotti raipan ottamista mukaan, ponini käyttäymistä diagnosoiden. Nappasin raipan hänen kädestään ja asetuin oikealle paikalle jonossa naama muistuttaen ylikypsää tomaattia.

Manki teki takapakit älytessään aikeemme rämpiä pusikossa. Poni meni jiveä, kun koitin saada sen metsänreunasta läpi. Viimein ruuna alistui kohtaloonsa ja asteli nyrpeänä eteenpäin polulla. Blondi tallusti tyynenä perässämme ja katseli huvittuneen näköisenä ponin järjestämää showta.

Nostin kevyen ravin polulla kiriäkseni toisten etumatkan kiinni. Manki kuitenkin löntysti eteenpäin metsäpolulla täysin välittämättä avuistani ja koska raippaa ei ollut tullut mukaan, taitoin risun läheisestä puunoksasta, sillä aikaa kun Manki ahtoi ruohoa kupuunsa täysin kiinnostumattomana touhuistani.Läjäytin risulla Mankia peräpäähän, ja syvästi loukkaantunut ponini lähti ravaamaan kirien toisia heposia kiinni.

Leikimme vuorikiipeilijää kiipeilemällä Seppeleen maiden alavia mäkiä ylös ja alas. Manki liukasteli märällä ruoholla, ja mielessäni laskeskelin jo mahdollisuuksia päästä turvallisesti hengissä mäkeä alas. Onneksi mitään kauheampia katastrofeja ei sattunut, ja jatkoimme matkaa alavalle niitylle.

Puraisin kieleeni, kun Ada ehdotti laukkakisaa niityllä. Kun hän kyseli sellaisia, jotka eivät halunneet laukata, olin juuri säätämässä turparemmiä, enkä kuullut kysymystä. Lähtömerkki kajahti pian asetuttuamme riviin paikoillemme.

Hämmästyksekseni Manki jäi aloilleen, kun toiset lähtivät kaviot jymisten laukkaamaan. Ajoin ruunaa eteen, ja pian toisista oli näkyvillä vain pieni pölypilvi horisontissa. Ponini käänsi hölmistyneenä päätään, kuin kysyen: "Siis ootko ihan tosissasi, vai jäikö lääkkeet ottamatta?"

Murisin vastaukseksi ja Manki teki yllätyksekseni valtavan loikan eteenpäin, sotkeutui melkein jalkoihinsa ja lähti täyttä neliä eteenpäin. Nautin vauhdista ja suljin silmäni hetkeksi. Otimme toisia kiinni, Marin, Hensun ja Jambon takapäät keikkuivat jo parin kymmenen metrin päässä.

Ohitimme mattimyöhäiset ja suunnistimme kohti Bladea ja Bertiä. Bert laukkasi rullavaa vuoniksen laukkaansa hetken vierellämme, ennenkuin menimme ohi ja kannustin poniani ottamaan Bladen kiinni. Bladen puoliverisen laukka oli matkaavoittavampaa kuin ponini tikutus, mutta saimme hyötyä siitä, että samalla kun Blade otti yhden askeleen, Manki otti kaksi tai kaksi ja puoli. Joten kohta olimme Bladen vierellä, ja kohta ohi sen.

Nyt maali alkoi lähestyä, ja Blade oli aivan takanamme kärkkymässä. Ponini suu alkoi vaahdota, ja hikiläikät koristivat sen kaulaa. Hidastin hieman ja laukkasimme hallitusti maaliin Blade runsaan kaulanmitan jäljessä. Pian myös Jambot, Hensut ja muut saapuivat maaliin, perässään ihanan pörröinen ja tuhiseva Pella, joka oli jäänyt syömään ruohoa lähtöpaikalle.

Taisimme olla neljänsiä, muttei se mitään merkinnyt, pääasia oli että kaikkilla oli ollut hauskaa. Kävelimme, ravasimme ja nauroimme loppumatkalla. Saavuimme pian tallipihaan, laskeuduimme selästä, kiitimme tunnista ja lähdimme jonottamaan pesupaikalle.

Kiitos tunnista!

Katselin kädet puuskassa rankan työni jälkiä. Pella kiilsi metallinhohtoisen harmaana, musta harja oli takuton ja voimissaan, häntä valui puhtaana ja paksuna vesiputouksena vuohisille. Tamman ilme oli kyllä näkemisen arvoinen - se räpytteli silmiään korvat lurpallaan ja halusi selvästikin vain nukkua! "Pella-kulta, pakko lähteä lenkille", sanoin pirtsakasti ja sain ponin huokaisemaan raskaasti. Alistuneena kohtaloonsa se tallusti Bladen jäljessä ulos raikkaaseen kevätilmaan. "Retki alkakoon", julistin Dreamerille.

Jaakko aloitti riekkuvasta Mankista ja tuli sitten kiskaisemaan minut selkään aika tiukkailmeisenä, liekkö miesparkaa hermostuttanut valtaisa tyttö- ja hevosjoukkio! Kiltisti hän kuitenkin piti Pellan päätä etsiessäni hyvän asennon, ja pisteeksi iin päälle sain hänen ilmeensä kalpenemaan sähäkällä huomautuksella; "Huomenna menet sitten ravia ilman liinaa..." Pellakin oli herännyt vihdoin ja virnisti varsin pahansuovasti, se oli juonessa mukana. Yhdestätoista kulkijasta meidät laitettiin viimeisiksi, eikä ihme, sillä Pellahan oli porukan pienin ja varmasti lyhytaskelisin - vatsalihastreeniä tulossa... Murheet unohtuivat, kun letka suuntasi Seppeleen metsiin Adan viimeisten ohjeiden kaikuessa - pitäkää välimatkat, ei saa ohitella, ei saa päästää hevosia syömään ja sitä rataa - suurimmalle osalle ohjeiden noudattaminen kuitenkin tuntui olevan hankalaa, sillä hevoset käyttäytyivät jokseenkin kyseenalaisesti ja poukkoilivat innoissaan, niilläkin oli kevättä rinnassa.

Mäissä Pella joutui työskentelemään ankarasti, jotta se pysyi muiden mukana. Alamäissä annoin sen edetä omaa tahtiaan ihan hiljaa, jotta selässä pysyminen oli helpompaa, mutta ylämäessä kannustin sitä jalkalihasten käyttöön ja pyysin aika reipasta liikettä. Ja poni kyllä meni! Mäkiä ylös ja alas... Pellan ponnistelessa nautin maisemista ja kuulostelin, josko joku jo tippuisi - Oona ja Carkki joutuivat kovimmalle koetukselle mutta pysyivät selässä harjassa kiinni roikkuen. Kauhulla ja innolla odotettu raviin! -käsky tuli suoralla hiekkatiellä. Pella puski kuolainta vastaan ja pisteli menemään koko russiponin voimallaan pysyen loistavasti joukon mukana. Aluksi nautin siitä mutta sitten iski paniikki - missä jarrut, missä jarrut... Blade, Rensu, Leevi, Mari ja Pella kuumuivat kaikki viisi tasaista tahtia, mutta minun onnekseni edessäni oli leveä ja hidas Jambon takamus, jonka takana sain tammani pidettyä, vaikka kovin se laittoi vastaan! Hammasta purren roikuin harjassa, ohjassa tai kaulassa tai kaikissa yhtä aikaa, mutta vieläkään en selästä tippunut ja siitä olin aika ylpeä, kun viimein hidastimme käyntiin.

Tuskin olin ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun Ada alkoi selittelemään ihmeellisyyksiä, joita en ymmärtänyt huohotukseni lomasta. Taikasana laukka sai minut valahtamaan voimattomaksi selässä ja Pellan steppaamaan pienen foxtrottiesityksen. Kovasti varmisteltiin, ettei kukaan vain lentäisi, tehtiin ravivoltteja ja käännöksiä. Pella tikutti niin lujaa kuin pääsi eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa mennä. Tamma venytti kaulansa eteenpäin ohjien mitalta ja huiskasi hännällään - ja kiihdytti sitten kuin laukkahevonen. Hevoset ja maisevat vilistivät, Pellan laukka oli holtitonta ja tuntui kaikkea muuta kuin ihanalta. Yhtäkkiä näin silmäkulmastani Hensun, joka pisti päätä polvien väliin ja takajalkoja taivaisiin, juulin kierähtäessä heti maahan. Vierestäni lähti Blade häntä pyörien ja silmät lautasina, josta säikähdin minä ja humpsahdin nurmikkoon. Pella teki liukupysähdyksen ja tuijotti minua hämmentyneenä, minua, joka nauroin ja itkin yhtä aikaa.

Jatkoimme muiden luokse käynnissä, juttukin alkoi luistaa ja laukkasuoran päättyessä pulputimme kuin keväiset purot. Tämän episodin jälkeen matka jatkui toisaalla väsyneiden, toisaalla juuri vauhtiin päässeiden ratsujen kanssa kotiin pitkin umpimetsää. Pella painoi ja painoi ja hellitti sitten, laski päänsä ja siirtyi ruokailuun, vihreän kuolan tahratessa ryntäät ja etujalat... Kotiin selvittiin kuitenkin, vaikka joukko oli aika väsynyttä!

-No oleppas nyt!, komensin Blondia joka yritti koko ajan hamuilla taskujani tai työntää päätään kainalooni.

-Tästä tule taas yhtää mitään..

Viimeistelin juuri harjausta ja tamman karva näytti hohtavan valkoiselta verrattuna aiempiin kuivuneisiin kurakökköihin ja ruoholäiskiin. Nappasin suitset ja laitoin remmit huolellisesti. Muut näyttivät olevan viittä vaille valmiita ja Blondikin näytti hyvältä.

-Voi miten pullea se jo on!, Oona hihkaisi tullessaan pyörähtämään tallissa.

-Joo.. Melkein kuin ilmapallo.., mutisin ja silitin hellästi tamman otsaa.

Pian hevonen yksi toisensa jälkeen kopisteli ulos karsinastaa ja me Blondin kanssa muiden vanavedessä. Nyppäisin vielä heinänkorren tamman suupielestä. Kaikkea sekin ehtii suuhunsa saada kun selkänsä kääntää. Taisi pieni välipala olla peräisin naapurin heinäverkosta.

Ulkona ilma oli juuri sopiva maastoiluun. Ratsastajat alkoivat kammeta itseään hevostensa selkiin. Kun itse sain ähellettyä itseni Blondin pyöreään selkään otin ohjat ja aloin odottaa lähtökäskyä. Ada passitti meidät omille paikoillemme jonossa ja varmisti että kaikki olivat vielä tässä vaiheessa selässä.

-Ja nyt mennään!, kuului käski ja hevosletka lähti matkaan.

Annoin Blondin mennä omaa tahtiaan, mutta silti pidin vähän silmällä välimatkaa edellä menevän Mankin takalistoon. Blondille näytti tämä rauhallinen vauhti sopivan. Ennenkuin ehdin huomatakkaan tamma oli jo venyttänyt kaulaansa ja napannut viereisestä koivusta oksan suuhunsa. Takana oleva kukka tirskahti ja itsekin hymyilin hölmölle tammalleni.

-Oli nyt muuten viiminen naposteltava tällä matkalla senkin possu..

Pian tulikin uusi tientukos kun oli määrä sukeltaa metsään. Manki päätti olevansa liian hienoherra mennäkseen rämeikköön tarpomaan ja Irene sai tehdä hetken aikaa töitä oikein kunnolla että poni suostui liikkumaan. Blondi ei onneksi korvaansa lotkauttanut ruunan temppuilulle ja vaan päästi syvän huokauksen ja raahusti perässä.

Alkumatka taittui tasaisen tappavassa käynnissä ylä- ja alamäkiä seuraillen. Pian kuitenkin olimme taas tasaisella polulla ja oli ravin aika. Seurasin katsellaani kuinka hevonen yksi toisensa jälkeen siirtyi ei niin kovin sulavasti raviin. Kun edellä menevä Manki sai vipinää kinttuihinsa myös Blondi sai harmikseen käskyn siirtyä raviin ja lampsutteli vatsa puolelta toiselle heiluen muiden perässä. Otin tukevamman otteen harjasta jotten olisi ollut pian tutkimassa kanervikkoa.

Ravattuamme aikamme tulikin jo käsky siirtyä käyntiin ja stopata. Letka seisahtui töksähtäen ja pystyin melkein vannomaan että tunsin Jambon hönkäyksen niskassani, herran jarrujen puutteen vuoksi. Onneks Blondi ei takastaan helpolla nosta vaikka joku sen persiiseen törmääkin, mutta mulkaisusta päätellen olin oikeassa.

-Hups, Anteeksi tää ei vaan.., Kukka alkoi selitellä.

-Ei mitään ei tää välitä!, hihkaisin taakseni ja Kukka huokaisi helpotuksesta.

Edessämme aukeni nyt pelto. Ada ehdotti laukkakisaa, johon en viitsinyt Blondia patistaa vatsansa kanssa. ada neuvoi meille reitin jota pitkin menisimme. Yritin kääntää tamman pois, mutta se kai vaistosi muiden jäävän tähän ja alkoi harata vastaan. Seuralaista rauhallisempaan menoon ei tuntunut löytyvät joten pidin kuitenkin pääni ja käsken tammaa tomerasti jatkamaan matkaa. Pian se lähtisikin tympääntyneenä talsimaan toiseen suuntaan.

Matka taittui käynnissä ja ravissa ja pian olimmekin jo siellä missä pitikin. Muutkin näyttivät tulevan hurjaa vauhtia laukkasuoraa pitkin.. Tai siis Rensu ja Leevi tulivat. Rensu suhahti Blondin toiselta puolelta ja Leevikin melkein nenän edestä. Blondi pärskähti ja nosti päätään luimien diivamaisesti ja sen jälkeen se päätti pistää ympärillään teutaroivat nulikat ojennukseen tekemällä pari hyökkäistä hampaillaan kohti ja nousemalla puoliksi pystyyn vakuuttaakseen että silmille ei hypitä! Ei aikaakaan kun oripojatkin olivat seisahtuneet ja Oona ohjasi Rensun Blondin viereen. Blonsi kurottautui nuuhkimaan oriin turpaa ja Rensu vähän leikkisästi mutta silti hellästi nyppäisi tammaa harjasta. Pian muukin enemmän tai vähemmän ruohon ja kuran peittämä konkkaronkka saapui paikalle, pudonneet pystyi laskemaan helposti.

Aivan liian pian tämä upea maastokokemus alkoi lähestyä loppuaan ja Blondikin alkoi jo harata vastaan pohkeille. Nappasin sitten koivuvitsan jolla vähän pöllytin takamusta jolloin tamman jalka alkoi taas nousta yllättävän koreasti, vaikka mamma näyttikin siltä että se olisi mielummin virpaissut minut lepikkoon ja käynyt laiduntamaan. Parista koivustakin piti vielä mielenosoitukseksi oksia nyhtää ja oli kyllä suu taas sen näköinenkin. Varsinkin kun takaisin rämmittiin vielä umpimetsässä niin hamuilevien huulien tielle sattui kaikkea herkullista.

Jäljellä oli enää viimeinen ravipätkä joka meni varsin lupsakasti. Loppu matkan tamma käveli kaula ojennettuna pitkin ohjin. Onneksi reissu ei ollu rankka sillä Blondi ei vaikuttanut liian väsyneeltä eikä ollut oikeastaan hengästynytkään vaikka ylimääräistä lastia kantoikin.

Talli pihassa liu'uin selästä ja lähdin viemään tammaa talliin.

-Joskus uusiksi?, hihkaisin Adalle.

-Katsotaan eiköhän tuokin onnistu.

-Joo heti vaan kun tää muori putkauttaa niin sitten voidaan harkita tarkemmin., sanoin osoittaen ilmapalloa etu- ja takaosan välissä. Kun Blondi oli riisuttu, kuivattu ja harjattu lähdin itse kotiinpäin.

Kiitos mahtavasta tunnista!

Vaellusta

Kartta vaellusreitistä

1. Oona-Jambo +
2. Carkki-Leevi +
3. Pipsa- Bert +
4. Wear-Taiga+
5. Maikku- Pikku +
6. Kukka- Humu +
7. Ada- Blade +
8. Siru- Risto +

Kello oli jo jotain viisi, kun saavuin tallille. Siellä monet hoitajat hääräsivätkin heppojensa kanssa, ja valmistelivat lähtöä. Menin hoitajien huoneeseen pakkamaan eväitä, jossa Siru, Kukka ja Maikku jo niitä tekikin. "Hei tytöt! Eväitäkö te teette?" kysäisin pirteänä. "Juu, meillä on eväät jo viidelle!" Maikku sanoi innoissaan. "No sehän on hyvä juttu, voin auttaa teitä", sanoin, hymyilin ja istuin penkille Kukan viereen.

Eväät valmistuivatkin tuossa tuokiossa, ja pakkasimme ne reppuumme. Jouduimme jättämään osan eväistä pöydällä odottamaan kantajaansa, sillä ne kaikki eivät mahtuneet reppuihimme. Siru päätti mennä etsimään Adaa, jotta saisimme kaikki eväät mukaan. Muut lähdimme alas rappuja varustamaan heppojamme.

Jambo oli innoissaan lähtemässä matkaan, ja sain sen juuri ja juuri hoidettua kuntoon ja lähtövalmiiksi viidessätoista minuutissa. Talutin ruunan ulos missä melkein kaikki odottivatkin, ainoastaan Wear ja Taiga puuttui. Odotimme hetken kunnes Wear tuli puuskuttaen taluttaen Taigaa. Hän hyppäsi ponin selkään ja asettui paikoilleen, sanakaan sanomatta.

"Onko kaikki valmiina?! Onko Adalla, Maikulla, Sirulla ja Kukalla eväät varmasti tallessa?!" huusin jonon kärjestä saaden iloiset vastaukset. "Matkaan!" huusin ja Jambo ampaisi matkaan pienien laukkaaskelien saattelemana. Pidätin kuitenkin ruunaa sen verran että se rauhoittui käyntiin.

Kuljimme rauhassa vähän matkaa, ehkä noin kilometrin kunnes ilmoitin että nyt ravataan. Ravasimme pientä hiekkatietä pitkin, muutaman kukkulan kautta, kunnes hiljensimme taas käyntiin. Kävelimme jälleen noin kilometrin päästen kallioille. Kallioiden päällä pysädyimme, sidoimme hevoset kiinni puihin ja heitimme niille heiniä, jotka olivat jääneet Chaon pitämästä retkestä. Sitten söimme eväät. Jokaiselle oli varattu yksi leipä, banaani ja trippimehu sekä halutessaan vaahtokarkkeja joita paistoimme nuotiolla. Ilta oli hauska, nauroimme ja paistoimme vaahtokarkkeja. Kuitenkin ilta alkoi pian hämärtää, ja oli aika lähteä kotiin päin. Ohjasin kaikki jonoon ja lähdimme käynnissä alas kalliolta. Kävelimme pellon laidalle asti, ja sitten laukkasimme pätkän kunnes tulimme taas metsään. Menimme metsä pätkän osittain ravissa ja osittain käynnissä. Laukka suoralla tietysti laukkasimme, ihan pellon laidalle asti ja lopun matkan talille kävelimme.

Tallilla oli iloinen, mutta hieman väsynyt tunnelma. Kaikki olivat todella väsyneitä, mutta onnellisina hoitivat heppansa vielä kuntoon ja hipsivät kotiin päin. Niin tein myös minä, saatuani kaikki kuntoon retken jäljiltä....

Maksut:

Kiskoin itseni ähkien Bladen selkään ja yritin asetella reppua paremmalle kohdalle selkääni vasten. Jonkun ilkeä salajuonen ansiosta olin joutunut kantavaksi voimaksi retkellemme ja saanut repullisen täyteen voileipiä ja trippejä, mutta onneksi en sentään ollut ainoa joka tätä taakkaa joutui kantamaan – Maikku, Siru ja Kukka tuskastelivat aivan saman ongelman kimpussa kantamuksineen. Virnistin itselleni kyynisesti ja Bladen epäonneksi kokeilin vielä satulavyötä – se sattui olemaan juuri reiän liian löysä, taatusti ratsuni mielestä reiän liian kireä kun katsoi tamman käytöstä kiristyksen aikana, korvat niskassa ja takajalka viuhtoi epätoivoisesti jossain kaukana minusta. Epäonnekseni Taiga ei ollut vielä saapunut ja Blade nähtävästi inhosi paikallaan seisoskelua ja odottelua, ainakin sen verran opin ratsustani tänään kun sain tapella tamman kanssa heti alkumetreillä. Seisoako paikoillaan vaiko eikö seisoa, kas siinä pulma.

Huikkasin vastaukseksi Oonalle eväiden olevan vielä tallessa ja käytin kaiken voimani pidätellessäni Bladea ettei tamma olisi lähtenyt heti Jambon perään - ja miksei ohikin - se neidille olisi varmaan sopinut paremmin kuin hyvin. ”Kuules nyt karvakasa, me ollaan nyt toisiksi viimeisiä, haluat sinä eli et” tiuskaisin ja käänsin otuksen voltille jonon soluessa hitaasti ohitsemme hevonen hevoselta. Viimeinkin Humu mateli ohitsemme ja päästin tamman kiertämästä noidankehäänsä – vaikkapa uskon että Blade olisi mieluummin jäänyt ympyrälle kuin kokenut mitä tuli kokeneeksi. Humu ei nähtävästi ollut se kaikkein vieraanvaraisin yksilö niille jotka holtittomasti, ja mitä pahinta, ilmoittavatta, törmäävät sen perseeseen, joten Blade sai ryntäilleen napakan potkun joka kyllä palautti tamman kuriin ja nuhteeseen – korvat luimussa, turpa mutrulla ja häntä kiukkuisesti viuhtoen pääsimme matkaan pienen pompun ja wannabe keulimisen jälkeen.

Kirosin Bladen paikan jonon toisiksi viimeisenä varmaan tuhannen tuhatta kertaa. Blade ei halunnut kulkea hiljaa. Blade ei halunnut kuunnella pidätteitä. Blade halusi mitä ilmeisimmin potkaista Ristoa ja purra Humua. Blade halusi mennä kiitolaukkaa eikä madella eteenpäin ravissa ja käynnissä. Huokaisin myrtyneenä ja päästin otuksen raviin ylämäen tullessa vastaan vaikka tiesin aivan hyvin että ravi loppuisi tasan siihen kun Humu tulisi edelle, vaikka tällä kertaa pääsimme koko mäen ylös kun Blade tajusi että ylämäessä on sittenkin mukavampaa rehkiä ravissa kuin käynnissä – kappas, hevonen osoitti viimeinkin edes vähäisiä älyn merkkejä. Maisemien katselu ei käynyt tämän leidin kanssa päikseen, ehei, kun tamma viipotti vähän missä sattui ja kärkkyi koko ajan paikkaa painaa jonon ohi. Ehkäpä tällä oli vain liikaa energiaa ja se purkautuisi heti kun pääsisimme laukkaamaan. ’Jos pääsisimme.’ Kamala aavistus hiipi mieleeni salakavalasti, entä jos emme laukkaisi ollenkaan ja joutuisin kärsimään tätä elosalamaa koko matkan ajan. Ei apua.

Liu’uin alas satulasta, löysäsin vyön, kiskoin epätoivoisen tamman puun luo ja sidoin sen siihen napakasti kiinni ennen kuin pääsisin pyydystämään hevosta Liekkikalliloilta tai vaihtoehtoisesti järvestä – mikä huumaavan ihana kokemus se varmasti olisi. Siru kävi vielä heittämässä hevosille heiniä eteen sillä aikaa kun oikaisin itseni nuotion ääreen ja tyhjensin suureleisesti laukkuni maahan. Siihen me sitten jämähdimme syömään, paahtamaan vaahtokarkkeja, juoruamaan ja mitä parasta, nauramaan aivan kaikelle enemmän tai vähemmän typerälle. Ilta kuitenkin hiipi huomaamatta päällemme ja alkoi hämärtää – mitäpä siinä muuta kun pakkaus ja taas selkään ettemme joutuisi tulemaan aivan pilkkopimeässä tallille. Sepäs olisi varmasti mukavaa, Blade pomppisi ja kaatuisi vielä johonkin puunjuureen kun ei viitsisi katsella jalkoihinsa.

”Kävelimme pellon laidalle” on aivan liian lattea ilmaisu kuvaamaan temppuiluamme alas kalliolta ja matkaamme pellolle. Muut hevoset ehkä kävelivät mutta Blade pomppi, steppasi, yritti jopa kerran keuliakin ja potkaista Ristoa joka sen jälkeen olisi kyllä antanut tammalle turpiin jos Siru ei olisi ollut kyydissä mukana. En jäänyt kuuntelemaan tytön näsäviisasta kommenttia tammani käyttäytymisestä vaan keskityin täysin pitämään otuksen hallinnassani, olisi jopa voinut sanoa että käytös oli pahentunut sitten tulomatkan. Tietenkin – olihan poni saanut syödä ja kerätä ratsastajantiputtamisenergiaa koko sen ajan kun mekin olimme paahtaneet vaahtokarkkeja. Ehkä ei olisi pitänyt pysähtyä niin pitkäksi aikaa.

Peltolaukkamme oli varmaan lähinnä epätahtista neliä ja paikoitellen kiitolaukkaa. Sain vaivoin kiskottua otuksen takaisin raville ennen metsää ja metsänkin sain pomppia tamman ravin kyydissä – ’nyt mennään eikä meinata’ taisi olla Bladen motto, vaikka tamma ei selvästi päässyt toteuttamaan syvintä itseään kun istuin satulassa ja asetin edes jonkinlaiset rajat tamman pöyristyttävälle käytökselle. Laukkasuoralla meno onneksi rauhoittui hieman loppua kohti ja matka oli tarpeeksi pitkä jopa Bladelle että tamma pääsi kunnolla purkamaan energiaansa. Loppumatka sitten meni energisesti mutta erittäin paljon hallitummin, muutama kerta kyllä rikottiin käynnistä raville, mutta eihän sille mitään mahda. Ehkä voisin jopa kuvitella tulevani tällä hevosella uudestaankin maastoon.

Terveisin, Ada ja Blade.

Olin taas kerran myöhässä. Tällä kertaa se oli sen tyhmän bussikuskin vika, joka ajoi niin hitaasti, että etanakin olisi viilettänyt ohitse. Kun sitten viimein saavuin tallille, olivat muut jo lähes valmiina, ja minä vasta aloin harjailla Taigaa.

– Anteeksi tyttönen tänään tällainen nopeampi hoito, mutta me ollaan auttamattomasti myöhässä muista. Supatin ponille, halasin sitä nopeasti, ja harjasin pölyharja viuhuen ponin suurimmista roskista puhtaaksi.

Lopulta talutin Taigan tallipihalle, ja nousin ponin selkään nopeasti. Muut istuivat jo rupatellen hevostensa selissä. Sitten lähdimme liikkeelle. Kävelimme aluksi hyvin pitkään. Hevoset roikottivat kaikki rauhallisina päitään, ja tallustivat peräkkäin pitkin kapeaa metsätietä. Kun sopivan leveä polku alkoi, siirryimme raviin. Ravasimme muutamien kukkuloiden kautta, ihailimme maisemia ja juttelimme leppoisasti.

Pysähdyimme lopulta, sidoimme hepat kiinni, ja istuuduimme pienille pölkyille eväitä syömään. Taisimme istua siinä aika pitkään, sillä ilta alkoi jo hämärtyä uhkaavasti, ennen kuin edes aloimme suunnitella takaisin tallille palaamista.

Kävelimme suurimman osan paluumatkasta, mutta pellolla pääsimme sitten vähän laukkaamaankin. Taiga ainakin näytti nauttivan tuulesta, ja ihanan viileästä kevät ilmasta.

-wear&Taigatyttönen<33-

Suuri vaellus Epun ja Chaon kanssa

Hymyilin aurinkoisesti kävellessäni sisään talliin. Moni iloinen kasvo tervehti minua takaisin, kun huutelin moikkauksia jokaiseen karsinaan sekä hevosille että ihmisille. Olin kuin olinkin saanut mukaani hirmuisen määrän mukaan tulijoita, kun päätimme lähteä Epun kanssa maastoon. Olin valinnut päiväksi juuri tämän, koska tänään aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tiet olivat jo sulaneet. Vaikkakin hiekka oli vielä pehmeää ja hevoset olisivat varmasti aivan kurassa, kun tulisimme takaisin, mutta se olisi sen ajan murhe.

Hyppelin hoitajienhuoneeseen, jossa tapasin Carkin ja Dreamerin tekemässä eväitä.

"Me tehdään voileipiä." Carkki aloitti.

"Ja kaakaota!" Dreamer lopetti lauseen.

"Hieno homma. Mä tulin auttamaan kanssa..." Tokaisin, mutta sain äkäisen vastauksen takaisin.

"Ei tarvi!" Kaikui molempien suusta yhteen ääneen.

"Kyllä me tää osataan! Sä vaan kannat nää."

Naurahdin. En tietenkään kaikkea, mutta olin lupautunut ottamaan reppuuni ja Epun satulalaukkuihin suurimman osan eväistä. Eikä se minua haitannut, tuskin Eppuakaan, vaikka molempien selässä olisikin hieman ylipainoa.

Häivyin siis hoitajien huoneesta pikaisesti mielessäni lausahdus "mitä useampi kokki, sitä sameampi soppa." Toivottavasti homma toimisi näiden kahden avustuksella, emmekä jäisi nääntymään keskelle korpea...

Astelin takaisin talliin, jossa ros syöksyi minua vastaan.

"Laitetaanko jotain suojia, tai vastaavia? Otetaanko mukaan jotain erityiskamoja? Ensiapupakkaus? Mitä vaatteita päälle? Tarvitaanko puhelimia? Miten hevosten ruuat?"

Kysymystulva sai minut mykistymään.

"Öö...öö... tota noin... öö..."

"Okei joo selvä." Ros tokaisi ja jatkoi taas matkaansa jättäen minut kysymysmerkkinä seisomaan paikalleni.

Katselin hetken ympärilleni. Kaikki hevoset näyttivät olevan jo sisällä, Eppukin hamusi karsinansa lattialta päiväheiniensä jämiä. Päätin siis pukkautua ros:n perään laittamaan Blondin kärryille kamaa mukaan.

Jaakko oli myös mukana pakkaamassa tavaroita.

"Joo. Laavu on laitettu."

"En mä ehtinyt edes kysyä.."

"Ei haittaa, on se silti."

Mies tokaisi ja jatkoi heinäpaalien kantamista kärryihin.

"Eikä täällä tarvita apua. Mene laittamaan se Eppu kuntoon."

"Okei okei..."

Häivyin taas paikalta. Minun piti olla homman organisoija, mutta näemmä olin vain äänetön vastuunkantaja. Eipä haitannut. Lakkasin stressaamasta ja häivyin Epun karsinalle harjat ja tavarat mukanani.

Harjasin Epun, putsasin sen kaviot ja kiinnitin sille suojat etusiin ja pintelit, varmuuden vuoksi, takasiin. Kehotin myös muita tekemään niin ja toivoin, että neuvoani toteltaisiin. Kukaan tuskin haluaisi turvonneita jalkoja kesken matkan jonkin kolahduksen takia.

Eppu oli valmiina, satulalaukaut kiinnitettynä ja Carkki ja Dreamer pakkasivat kilpaa eväitä niihin minun pidellessä ruunaa.

"Ollaanko valmiita menoon!?" Huudahdin ja raikuvan, myöntävän vastauksen.

Niinpä painoin kypärän omaankin päähäni ja talutin ruunan ulos tallista.

Aurinko sokaisi hetkeksi silmäni, mutten antanut sen häiritä, vaan laskin jalustimet ja kiristin vielä satulavyötä, ennenkuin ponnahdin selkään muiden seuratessa esimerkkiäni.

"Sitten mennään!" Huudahdin ja lähdin viemään letkaa eteenpäin.

Kävelimme rennon rauhallista käyntiä puheensorinan säestyksellä pitkin sulanutta hiekkatietä. Hevoset ja ponit heittelivät päitään, höristelivät korviaan ja tuijottelivat uusia maastoja. Se oli menoa nyt.

Ros ohjasi Blondin kärryineen vierelleni.

"Kuis pitkä matka sinne laavulle on?"

"Viitisentoista kilsaa."

"Hyvä matka."

Ros hidasti Blondin taas hieman taaemmas ja minä kiristin ohjia päästessämme risteykseen.

Sen sijaan, että olisimme jatkaneet hiekkatietä pitkin lähdimmekin kapuamaan loivaa ylämäkeä ylös.

"Mennään ravilla!" Huudahdin taaksepäin ja kannustin Epun raviin.

Ruuna innostui ja pidensi raviaskeleensa jättimäisiin loikkiin, joilla se nousi mäkeä ylöspäin. Toivoin muiden pysyvän perässä. Olin sijoittanut pienemmät ponit perälle, jotta ne voisivat tulla perässä omaa tahtiaan. Mäen päällä jäimme odottamaan, että Pella ja Taiga pääsisivät vielä letkaan mukaan, jonka jälkeen jatkoimme alamäkeä käynnissä.

Alamäen jälkeen pääsimme metsäpolulle, joka oli ihanan sulanut. Pelkäsin ruohon kuitenkin olevan liukasta, joten ravasimme pätkän, kunnes pääsimme hiekkatielle.

Hiekkatiellä kannustin Epun laukkaan ja ennenkuin huomasinkaan Leevi oli jo sujahtanut ohitsemme sellaista kiitoa, että pelkäsin Carkin putoavan. Onneksi Carkki sai Leevin käännettyä ja siten hidastamaan tahtiaan ja pääsipä parivaljakko vielä omalle paikalleen jonoon ennenkuin suurempaa häslinkiä ehti syntyä.

Nautimme kaikki reissusta täysin rinnoin. Laukkapätkän jälkeen otimme taas käyntiin ja jatkoimme käynnissä laavulle. Laavulla Jaakko oli jo käynyt laittamassa tulet valmiiksi.

Laskeuduimme hevosten selästä ja kärryiltä ja kiinnitimme hevoset riimuista riimuinnaruilla puiden runkoihin ja löimme niille heinät eteensä. Sitten itse istuimme alas, toisen osan raahatessa eväitä satulalaukuista.

"Mä kaadan kaakaota." Ada tokaisi ja minä nappasin makkarapaketin käteeni.

"Mäpäs kärtsään nämä." Tokaisin ja ryhdyin latomaan makkaroita ritilälle. Ros toi vielä jokaiselle muutaman voileivän per naama ja söimme ja joimme kaikki tyyväisinä silmät loistaen.

Sitten pakkasimme tavarat, irrotimme hevoset ja minä sammutin nuotion. Nousimme hevosten selkään ja ryhdyimme suuntaamaan kohti kotia.

Nyt palasimme vauhdikkaasti ravi-laukalla pitkin hiekkatietä, joka kiersi viitisen kilometriä pidemmän reitin, kuin tullessamme.

Päästyämme tallille, olimme kaikki aivan loppu. Jaksoimme juuri ja juuri laittaa hevoset takaisin tarhoihin ja kaikki tavarat omille paikoilleen. Sitten vaivuimme yhdessä kaikki hoitajien huoneeseen ja makasimme sohvilla, tuoleilla, pöydillä ja lattioilla ja huokailimme upeaa reissua ja mieletöntä menoa, joka pitäisi uusia joskus.

"Muttei vielä ainakaan." Ada tokaisi.

"Miksei?" Ros kysäisi ja me muut tuijotimme Adaa hämmentyneenä.

"Ei mun jalat kestä tätä rääkkiä Jambon kaa ihan heti uudestaan."

Ada vastasi synkeänä ja me purskahdimme nauruun.

Oli loistava päivä, otetaan joskus uudestaan. :)

-- Chao & Eppu

osallistuja

Chao - Eppu +
Wear - Taiga +
Carkki - Leevi +
Dreamer - Blade +
fiia - Pella +
ros - Blondi +
Ada - Jambo +

Maksut:

-Perrr....honen!, manasin kun Blondi halusi väkisin kiusata minua valjastaessani sitä.

Tamma päätti liiskata häntänsä persauksiinsa kun laitoin häntäremmiä ja kun se onnistuin se huitaisi minua hännällä naamaan. Viereisessä karsinassa Carkki hihitteli hiljaa satuloidessaan Leeviä.

-No oles nyt!, komensin tammaa joka alkoi kuopia käytävän lattiaa.

Pian Carkki teki lähtöä hoitajienhuonetta kohti. Leevikin olisi halunnut mukaan sillä se tunki itsensä puoliksi käytävälle saaden Blondilta kummastuneen mulkaisun. Hevoset hörähtivät kerran toisilleen ennenkuin Carkki sai Leevin puskettua karsinaansa. Onneksi Blondin kiima oli kaikonnut Ässällä vierailun jälkeen ja nyt vielä voisimme näin tiineyden alkuvaiheessa kävästä vähän vaeltamassa.

Tarkistin vielä Blondin valjaat ja jätin tamman käytävälle ja astelin kohti hoitajienhuonetta. Matkalla sinne mietin mitä kaikkea voisimme ottaa mukaan ja kysyinkin sitä Chaolta, tosin hän taisi hieman tipahtaa kärryiltä kun sain kysymystulvan ulos suustani. Naureskellen mielessäni Chaon hassun hölmistyneelle ilmeelle kipitin ulos auttamaan Jaakkoa kärryjen lastaamisessa.

Kun kärryt oli lastattu, tarkistettu, täydemmetty ja tarkitettu uudestaan lähdin takaisin sisälle. Blondi seisoi edelleen käytävällä ja sain siltä vastaan närkästyneen pään heilautuksen ja kuopaisun.

-Et kuovi siinä!, kivahdin tammalle joka katsoi minua kyrpiintyneen näköisenä.

Laitoin Blondille suitset ja riimun niiden päälle, laitoin riimunnarun solmuun tamman kaulalle ja vaihdoin pidemmät ohjat. Kun tamma näytti olevan valmiina talutin sen ulos päivänvaloon ja pakitin tamman aisojen väliin. Kun kaikki remmit oli tarkistettu ja kärryt olivat tukevasti tamman perässä loikkasin itse kärryille.

- Ollaanko valmiita menoon!?, kajahti Chaon ääni. -Valmiina!, hihkaisin takaisin.

Kävin vielä varmistamassa reitin pituuden ja ohjasin Blondin perän pitäjäksi.

Blondi kulki vakaasti kärryjen edessä joten annoin sille vähän ohjaa. Menimme pienen mäen yli ravaten jolloin neiti sai vähän käyttää lihaksiaan saadakseen lastinsa perille asti.

-Nauti vaan rehmisestä kohta se loppuu!, hihkaisin iloisesti tammalle joka heilutteli korviaan leppoisana. Onneksi pikkuponit olivat viimeisimpinä niin tamman ei tarvinnut tehdä kovin paljon töitä kun se seurasi pikkuisten tahdissa. Pian mäki muuttui alamäeksi jonka laskeuduimme käynnissä. Pari kertaa Blondi vähän lipeili mutta pysyi kuitenkin pystyssä. Onneksi!

Kun laukkapätkä tuli näin että isommat ottivat heti johdon ja pienemmän ponit jäivät taka-alalle. Blondi pystyi siis hyvin harppomaan pitkää ravia ponien tahdissa kärryineen.

Pian jo laavu häämöttikin ja Blondi marssi vielä varmasti ja vakaasti muiden perässä. Ihme kyllä sillä neiti ei kovin usein vetänytkään kärrejä perässään. Pakitin Blondin laavun viereen jotta ruokatarvikkeet olisivat lähellä ja irrotin neidin kärryistään jottei se saisi päähänsä lähteä hilaamaan niitä pitkin pitäjää. Varuiksi vielä nappasin siltä vielä suitset pois ja jätin pelkän riimun josta sitten sidoin Blondin narun kanssa puunrunkoon.

Alkuun ei meinannut saada omaa ruokarauhaa ollenkaan sillä herkuille perso Blondi tykkäsi hörähdellä vähän väliä ja nosteli kerjäävästi "etutassuaan" kuin koira. Pian kuitenkin saimme aterioida leipämme rauhassa kun Jaakko kävi iskemässä yhden korpuksi kuivahtaneen kantapalan neidin suuhun. Kuuma kaakao lämmitti vatsan pohjassa ihanasti ja Chao "kärtsäämät" makkarat olivat suorastaan taivaallisia murisevalle vatsalleni.

Pian tämä taivaallinen ruokailuhetki oli ohitse ja vaapuin vatsa täynnä suitsimaan uljasta valkoistani. Kolme makkaraa ja kaksi voileipää pienessä mahassani saivat tuntemaan itseni pulleaksi kuin pallo. Kun suitset olivat tamman päässä pakitin sen taas aisojen väliin ja kiinnitin remmit huolella. Pakkasimme tavarat ja roskat kärryihin ja sen jälkeen pääsin hyppäämään paikalleni.

Takaisin tullessa ilmeisesti heinät painoivat Blondin mahassa ja muutaman kerran muiden laukatessa sai vähän pöllyttää takamusta ajopiiskalla että neiti viitsi harppoa ponien vauhdissa ravia. Kuitenkin mitä lähemmäs kotia tultiin niin sitä keveämmin jalka nousi ja viimeisellä laukkapätkällä neiti otti itsekin pari pienen spurtin ja oli jyrätä pienemmät allensa jytistäessään laukkaa niin että tanner tömisi.

Aivan liian pian tallin katto alkoi häämöttää. Itseltäni pääsi tylsistynyt huokaisu tajutessani että matka tosiaan on ohi. Pysähdyimme pihassa ja muut laskeutuivat alas satulasta. Itse loikkasin alas kärryiltä ja nyt jo perille ennättänyt Jaakko tuli auttamaan. Hän lupasi hilata kärryt paikalleen. Väsyneenä kiitin häntä ja lähdin viemään Blondi talliin.

Kun neiti oli hoidettu ja kamat paikallaan suuntasin kohti muhkeaa naurun remakkaa joka kantautui satulahuoneesta. Ada jäi vielä lellimään jamboa joten en ihan viimeinen ollut. -Haa! Viimeinen istumapaikka!, hihkaisin ja loikkasin Carkin viereen sohvalle. Carkki päästi pelästyneen kiljaisun luullessaan minun hyppäävän hänen päällensä ja pian kaikki vääntelehtivät naurusta.

Oli hauska reissu! Joskus uusiksi ellei neiti voi sitten jo liian paksusti :)

Himskatti puupää! Pysy karsinassasi! Karjaisin puupääukkeli Leeville joka tarttui hihaani ja yritti tunkea mukanani kerhohuoneeseen. Jalkaa polkien ja hammasta purren sain sen takaisin karsinaan ja huokasin syvään. Sitten tallustelin kerhohuoneeseen jossa minun ja Dreamin tekemät voilevät ja kaakao olivat. Veimme ne hihitellen Epun luokse joka näytti hiukan yrmyiseltä. Tallissa raikui pian "Matkaan" - huuto Chaukin suusta joka johtaisi joukkoa. Talutin HIEMAN varpaille tallailevan oriseni ulos. Loikkasin selkään ja säädin jalustimia Leevin yrittäessä tunkea Londin luo. Pidin kuitenkin pintani ja huokasin päästessämme matkaan. Leeviä pelotti uudet maastot, mutta turvaa toi muut hevoset ja kuulinkin muiden läpisevän samanlaisia. Ainoat jotka kuulostivat olevan rauhallisia olivat Eppu ja Londiska. Pian nostimme jo ravin ja keventelimme reippaasti. Leevi tuntui olevan kuin dynamiittiä allani. Mäen tullessa vastaan alkoi Eppuskakin kuumumaan jonkin verran ja ylös kivuttiin melkoisilla loikilla. Leeville se sopi oikein hyvin ja muutama laukka-askelkin tuli mukaan. Onnekseni ja kauhukseni nostimme laukan ja tunsin kuinka dynamiitti oli lopussa. Tartuin harjasta kiinni ja yritin pitää konin omalla paikallaan, mutta se ei onnistunut lainkaan. Suhahdimme kuin mitkäkin laukkaratsukko hämmentyneen Epun ohi. Tanttaranttaraa... Kuului kavioista ja orini puhkui ja puhisi joten sain käännettyä sen ympäri. Vihdoin ja viimein pääsimme omalle paikallemme ja jatkoimme ensin ravia ja sitten käyntiä laavulle saakka. Laavulla loikkasin alas ja sidoin Leevin Epun ja Jambon väliin ja annoin hiukan heiniä turvan eteen. Muutama kantoi ruuat luoksemme kun itse istahdin hetkeksi Leevin viereen. Heppa puhalsi hiuksilleni ja suukotin sitä turvalle.

- Tulehan nyt, äläkä kuhertele se ukkelis kaa! Oona huudahti pian ja sai muut punaisiksi naamasta, minut taas noloudesta.

- Oukei, vastasin ja istuin Rosin viereen joka ojensi leipää ja Ada kaakaota. Chaolta sain vielä makkaraa ja olin kylläinen ruuasta. Pian jo olimme laukkailemassa kohti Seppelettä. Perillä nakkasin herran ulos ja se nauttikin siitä piehtaroimalla kurassa. Huokasin ja talsin kohti kerhohuonetta jossa muut jo lojuivatkin.

- Carkki ja Älläseni

Tarkastin Jambon suojaukset vielä kertaalleen – ’jännesuojat, hivutussuojat ja putsit’ – kaikki muistettu ja kaikki olivat vielä paikoillaankin huiman kymmenen metrin köpöttelyn jälkeen. Kiskoin vyön kireämmälle ratsuni osoittaessa mieltään takakavioidensa avulla ja heilautin itseni nopeasti selkään Chaon jo kuuluttaessa letkaa liikkeelle. Jamboa ei olisi huvittanut kuluttaa ensimmäisiä lämpimiä päiviä ratsastaja selässä rehkimiseen vaan poni olisi paljon mieluummin lekotellut auringossa ja kuorruttanut itsensä mudalla, mutta nyt sen pahin kuvitelma oli tapahtunut kun polkaisin otuksen liikkeelle letkan peränpitäjäksi samalla kun säätelin jalustimia pidemmiksi ja yritin pitää raipan mukana – kallis kouluraippani ei saisi päätyä puskaa ilahduttamaan.

Kaikki edellä kulkevat hevoset olivat täpinöissään ja innoissaan maastoon pääsystä, ratsastajat huutelivat toisilleen takaisen loiskeen yli ja letka liikkui nopeasti – Jambo taas matoi viimeisenä korvat horisontaalisesti ja ratsastaja hyötykäytti raippaansa useammin kuin kerran että olisimme pysyneet vauhdissa mukana. ”Mikäs sinulla nyt tänään otus on – yleensä kun koulutunneilla olet niin innokas” puhelin karvakasalle joka vähät välitti ja huitaisi vain hännällään raipan muistuttaessa myös takajalkojen olemassaolosta, jotka kylläkin tällä hetkellä raahasivat jossain kilometrin päässä. ”Hemmetin hevonen” tiuskaisin ja sen jälkeen Jambo sai kyytiä, ravasimme letkan kiinni ja aloin teettämään pieniä tehtäviä hevosellani, askeleen pidennystä ja lyhennystä, lievää avotaivutusta ja sun muuta rattoisaa jotta hevonen olisi keskittynyt minuun eikä vain madellut eteenpäin kuin jokin etana. Varsinainen etana olikin.

Kannustin Jambon raviin ylämäkeä varten ja nousin jalustimille jotta poni olisi päässyt vapaammin käyttämään niitä neljää tikkua joidenka päällä se koikkelehti – vaikka enpä olisi mennyt lyömään vetoa siitä että Jambo oli käsittänyt että sillä oli jopa neljä jalkaa. Ratsuni ei nauttinut ylämäkeen ravaamisesta toisin kuin muut hevoset, ja pystyin melkein tuntemaan tyytyväisen huokaisun kun siirryimme takaisin käyntiin. Seuraava ravipätkä ei ollut yhtään sen mieluisampaa, mutta laukka sitten. Laukata Jambo tahtoi. Nauroin niin ponissa tapahtuneelle muutokselle kuin säälittäville ilopukeille, Jambo ei osannut pukittaa yhtään sen paremmin maastossa kuin kentällä, harmi. Saimmekin muut kiinni ponin painaessa lievästi sanottuna lujaa tietä pitkin, ja energiaa olisi riittänyt vielä varmaan kilometrin laukkaan – miks ei pidempään. Mutta jostain kumman syystä se energia alkoi palaa säästöliekillä heti kun Jambo tajusi että ei pääsisi enää laukkaamaan, rasittava otus.

Liu’uin alas satulasta ja löysäsin vyötä sekä vedin ohjat jalustimen takaa. Sitten vain poni kiinni puuhun riimunnarulla ja heinät eteen – syökööt siitä kuolaimet suussa, niin Ada pääsisi hinkkaamaan niitä oikein urakalla. Me hoitajat ravitsimme itseämme heinän sijasta kaakaolla, käristemakkaralla ja voileivillä – kaakaolla jonka pääsin tarjoilemaan mutta en kuitenkaan (onneksi) onnistunut kaatamaan kenenkään syliin, enkä edes omaani.

Takaisintulomatka sujui sitten vauhdikkaammin kuin menomatka – Jambo oli tajunnut että nyt tullaan kotiinpäin (heinät ja mössöt odottavat yksinäistä kulkijaa) ja Chao oli päättänyt laukkareitin joka tosin kiersi vähän pidemmältä kuin reitti jota olimme saapuneet laavulle. En onneksi päässyt kertaakaan puremaan pölyä vaikka ratsuni sitä tavoitetta kuinka yrittikin avittaa lukuisilla pukeillaan ja kiitolaukkapätkillään sekä sivuloikilla, joidenka taso oli parantunut huomattavasti tulomatkalta. Leevikään ei enää päässyt kaahaamaan jonon ohi muuten kuin kerran, ja viimeinen laukka vei kaikista, niin hevosista kuin ratsastajistakin, mehut.

”Olithan sinä ihan mukava tänään – eikös vain” puhelin väsyneesti Jambolle ja heittelin kaikki suojat pitkin käytäviä, yksikään ei ollut onneksi irronnut reissun aikana enkä siis joutunut palaamaan reittiä takaisin jalkamiehenä etsimään kadonneita suojia. Harjasin ponin vielä nopeasti ja kävin tunkemassa otuksen tarhaan muiden seuraksi – sitten vain hoitajien huoneeseen viimeisenä joten sain lattiapaikan. Ah kuinka virkistävä kylmä lattia. Ja muita nauratti mielipiteeni Jambosta, nyt siitä otuksesta tuli sitten tallin virallinen naurunkohde.

Terveisin, Ada ja Jambo.

Kipusin Taigan selkään aurinkoisella pihamaalla. Puheensorina täytti lämpimän pihamaan, kun innokkaat tytöt kiipesivät hevostensa selkiin. Blondi tanssahteli kärryjensä edessä, ja Ros sai pidätellä hevostaan ihan kunnolla, saadakseen sen asettumaan. Lähdimme sitten pitkänä letkana liikkeelle. Pella ja Taiga oltiin sijoitettu joukon hännille, jotta eivät hidastaisi isompien hevosten menoa.

Siirryimme kohta raviin, ja hiekkatiellä pääsimme laukkaamaan. Taiga liikkui energisesti eteenpäin Pellan kiitäessä aivan takanamme. Näin edellä menevän Leevin lähtevän hillittömään vauhtiin, ja kiilaavan Epun ja Chaon edelle. Katselin pöyristyneenä hevosen menoa. Onneksi Carkki kuitenkin sai hevosensa seuraavassa kulmassa asettumaan, ja jatkoimme matkaa rauhallisemmassa tahdissa.

Söimme, ja joimme laavun luona kauan. Juttelimme ja nauroimme, ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Vasta illan alkaessa pimentyä Chao hoputti meidän kotimatkalle. Väsyneinä irrotimme ratsumme puista joihin ne oli aikaisemmin sidottu, ja lähdimme paluumatkalle.

-wear&Taiga<3-

Ah, tietenkin aurinko oli pilvessä, kohta alkaa tietysti hirmuinen räntäsade ja tuuli, ajattelin katsoessani aamulla ulos bussin ikkunasta. Tottakai silloin kun melkein kaikki olivat aikeissa laittaa itsensä alttiiksi aina laavulle asti, mutta pikku viimahan ei Seppeleläisiä hidastaisi vannoin mielessäni ja tarkistin vielä hieman epävarmana laukkuni, joo ylimääräinen takki mukana, jos ei muut niin ainakin minä uhmaisin räntäsadetta.

Tallilla oli vasta Carkki hoivaamassa Leeviä oikein touhukkaasti, tytön ilme kirkastui siihen malliin että arvasin meillä olevan jotain tekemistä. "Siehän se autakki minua eväitten kanssa!" Carkki huudahti ja todisti minun olevan vähintäänkin amatööri mitä ihmistuntemukseen tulee, "Joo tottakai, mie pelkäsin jo että me joudutaan raahaamaan paaleja laavulle tai jotain muuta hullua.", naurahdin, "Ei kai me jouduta kuitenkaan niitä eväitä raahaamaan?" kysyin näytellen kauhistunutta. "Nääh, mehän tungetaan kaikki Chaukin ja Epun kannettavaksi." Carkki hymyili minulle kettumaisesti ja iski silmää, "No sitten ehdottomasti. Laitan vain Bladen eka sellaseen kuntoon että tarvii vain heittää kamppeet päälle." sanoin ja läksin toimiston puolelle.

Blade hörähteli minulle nähdessään minun lähestyvän harjapakin kanssa, talliin oli hujauksessa ilmestynyt lisää ihmisiä ja vilinä oli melkoinen. Harjailin tähtipäätä rauhassa ja seurailin muiden pähkäilyä suojista ja muista kimpsuista ja kampsuista. Lopulta kun olin valmis kokosin harjat pakkiin, "Eikä sitten piehtaroida, mulla on kuules neiti luottotehtävä nyt ja karsinassaan rypeny hevonen ei auta asiaa." muistutin tammaa sulkiessani karsinaa.

Carkin kanssa eväiden teko sujui nopeaa tahtia, tosin kurkut lentelivät minne sattuivat aina kun saimme naurukohtauksen. Chao hyppelehti myös jossain vaiheessa hoitajien huoneeseen mutta me saimme ammattimaisesti tytön poistumaan sekoittamasta soppaamme enempää. Pian leivät olivat valmiit ja päätimme tunkea ne Epun satulalaukkuun sitten kun Chao olisi selässä. Satuin kurkkaamaan ulos, kappas vain jollakin on parempi tuuri kuin minulla; taivas oli selkeä ja pilvetön.

Blade oli ratsastajaa vaille valmis, kun pakkailimme viimeisiä eväitä Chaon kantamuksiksi. Jaakolla näytti olevan aika rauhaton olo kun musta tamma irvisteli pojalle aina kun tämä yritti käskettää kunnian arvoisaa leidiä, Bladen korvat kääntyivät takaisin pystyyn kun vapautin poika-rukan tappaja hevosen kynsistä, "Teillä ei ainakaan tunnu kemiat toimivan." ihmettelin Jaakolle samalla kun punnersin selkään omalla omaperäisellä tyylilläni. Tietenkin unohdin säätää jalustimet maasta, nyt sain tasapainotella selässä kun tamma kiersi kehää ja välillä suoritti täydellisiä etuosakäännöksiä ja pidentää estetunnin jälkeisiä jalustimia. Sitten kaikuikin Chaon tomera huuto ja kaikki lähtivät matkaan, itse melkein kirosin ääneen kun tajusin että olimme koko jonon keskimmäisiä.

Blade tuntui myös olevan kovin pettynyt paikkaansa ja ilostui kovin kun Leevi suoritti spurttinsa jonon vetäjäksi, minulla oli täysityö pitää oma apinani paikallaan kun katsoni orin menoa. "Tuo ei ainakaan pysähy ennen laavua." tokaisin katsellen kaksikon menoa, pian kuitenkin Carkki palasi paikalleen eteemme. Sain myös Bladen kuriin ja järjestykseen, tosin heti laukan jälkeen steppasimme loppu matkan laavulle aivan yhtä hyvässä järjestyksessä, se siitä kurista sitten.

Laavulla pystyin vain ajattelemaan kuumaa kaakaota. Join mukillisen ennätys ajassa ja nakersin sitten leipääni, loppu aika menikin leivän tuhoamisessa. "Hei, unohin makkarat täysin." huomasin kun olin taas punnertanut Bladen selkään, mutta sitten olikin aika lähteä. Tähtipää oli selvästi saanut setvittyä ajatuksiaan ja käyttäytyi paremmin, pääsin jopa nauttimaan laukasta eikä tarvinnut paljoa pidellä. Tallilla kaikki raahautuivat vintille heti kun saivat hevoset hoidettua, minäkin olin aivan puhki, kuivasin Bladen, heitin loimen selkään ja jätin sen purkamaan loppuja energioitaan tarhaan. "Miten sie jaksakki? Laavulle ja takasin ja neiti haluaa silti päästä ryntäilemään tarhassa." taivastelin tähtipäälle avatessani tarhan porttia, sinne se sitten ryntäsikin. Sai villittyä vielä Antunkin menoon mukaan. Hah ja nyt sohvalle, enkä nouse ainakaan hetkeen siitä ylös, ehkä sitten kun lähdetään taas uudelle samallaiselle reissulle, ajattelin hymyillen lösähtäessäni sohvalle.

Kiitokset vauhdikkaasta retkestä :)

Dreamer

Kiristin vielä etujalkojen suojat ja nousin sitten Pellan selkään. Mukana näytti olevan jos jonkinmoista seppeleläistä ratsuineen ja kiva niin! Päivä oli aivan omiaan maastoreissulle, Pella pureskeli kuolainta ja tuntui hyvin valmiilta matkaan, vaikkei keli nyt kympin arvoinen ollutkaan. Matka alkoi tietenkin käynnissä, Pellan ollessa toiseksi viimeinen, Blondi perässään. Tamma höristi korviaan aina kuullessaan koiran haukuntaa, linnunlaulua tai jonkun hevosen hörähdyksen ja nautti selvästi maastoilusta. Hevosten lihasten hiukan lämmettyä Chao opasti meidät loivaan ylämäkeen ja raville. Pella säntäsi häntä viuhuen matkaan, mutta pysyi kyllä Taigan takana, kun sitä hiukan toppuutteli. ”Ei nyt vielä, tyttö hyvä”, nauroin, kun russ yritti nostaa vaivihkaa laukan.

Alamäen jälkeen oli taas ravipätkä ja sitten se Pellan odottama laukannosto. Poni porhalsi ihan Taigan hännässä kiinni ja sai näköjään ajettua senkin niin kovaan menoon, että pysyimme isompien mukana. Minun ei tarvinnut muuta kuin nauttia, nauraa ja ottaa pidäte aika ajoin, kun meinasi neiti kiihtyä. Ihanan laukan jälkeen otimme käyntiin ja annoimme vähän lisää ohjaa, jotta hevoset saisivat pärskiä ja rauhoittua. Loppumatka laavulle olikin rauhallinen, Pella heilutteli päätään ja käveli rytmikkäästi Taigan jäljessä.

Makkaraa en syönyt mutta voileipä kyllä maittoi, samoin kuin kaakao, jota Ada jakeli kaikille. Hevoset viettivät ansaittua heinätaukoa, kun me tankkasimme eväitä ja pulisimme matkan vaiheista. Huippua on, kuului suurin osa kommenteista. Jatkaessamme matkaa Pella oli kylläinen ja vähän tahmeampi kuin tullessa, mutta irtosi siitä hyvä hyvät laukat vielä suoralla kuivalla hiekkatiellä. Ihanaa oli!

Fiia

Vipinää möhköihin

Talutin Blondin ulos tallista ja totesin että muut olivat juuri nousemassa selkään. Laskin jalustimet, kiristin satulavyön ja ponkaisin selkään. Blondi päätti tehdä jonkun oman oudon hypähdyksensä ennen kuin sain jalustimet jalkaani ja olin lentää se takapuolen yli maahan. Anne ja Carkki näyttivät ensin pidättelevän nauruaan tosissaan mutta sitten Carkilta petti pokka ja molemmat remahtivat nauramaan.

-Olisit nähnyt ilmeesi! Carkki tyrski naurunsa lomasta. Virnistin ja kokosin uljaan ratsuni. Hihkaisin järjestykseksi Blondi, Leevi ja Risto pitämään perää ja sitten lähdimme letkassa kohti lumista metsäpolkua.

Menimme ensin käyntiä ja mietin minne letkan ohjaisin. Pian olin hahmottanut reitin mielessäni ja hevosetkin olivat kävelleet jo hyvän tovin.

-Ravataan!

Blondi siirtyi sulavasti raviin ja takaani kuulin kavioiden voimakkaan tömähdyksen ja Carkin tirskahduksen. Leevi oli siis heittänyt riemunpukit vauhdin nostosta. Aloin keventämään ja Blondi alkoi vähän kuumeta, tunsin kuinka se nojasi kuolaimelle koko ajan yrittäen saada vähän löysää päästäkseen taas kiihdyttämään vauhtia. Pidin kuitenkin pääni ja neiti pysyi lapasessa. Vilkaisin olkani yli ja näin että perässäni tuli kaksi ratsukkoa. Hyvä. Onneksi toki ei ole niin paljon huolehdittavaa kun Anne on kokeneena ratsastajana peränpitäjänä ja Carkki on kokenut ratsastaja tutulla hevosella. Ravasimme pienen kukkulan päälle.

-Hidastetaan käyntiin!

Pidätin Blondia jotta se siirtyisi pehmeästi käyntiin mutta se töksäyttikin yht'äkkiä kokonaan seis. Tunsin Leevin kuuman hönkäyksen niskassani ja sekin jäi tuijottamaan samaan suuntaan kuin Blondi.

-Eteenpäin!, komensin Blondia, -Ei siellä mitään ole!

Juuri kun sain lauseeni loppuun Blondi kavahti uudelleen saadan myös Leevin ponkaisemaan taaksepäin. Risto pälyili ympärilleen mutta Anne sai sen pysymään aloillaan. Pian hevosten kavahtelun syy selvisikin kun metsästä alkoi kuulua hirveä katkeilevien oksien rasahtelu ja ehdimme nähdä vilauksen nuoren hirviuroksen takalistosta kun se lähti painelemaan pajukkoon. Hevoset puhisivat kiihtyneinä ja kun olimme saaneet kaikki rauhoittumaan jatkoimme matkaa. Blondi kulki vähän jäykästi ja selvästi tutkaili ympäristöään.

-Huh! En uskonut että hirviä voisi nähdä tähän aikaan päivästä! Carkki puuskahti takaani.

-En minäkään!

Laskeuduimme kukkulan toista puolta alas ja pian hevoset kulkivat taas rennosti eteenpäin ja pian tulimmekin jo metsästä hiekkatielle. Lähdimme tarpomaan tien oikeaa puolta pitkin.

-Ravataan!

Annoin Blondille pohkeita ja se heittikin takamuksensa korkealle ilmaan ja yritti nostaa laukan, kun pidätin sitä se huiskaisi vielä kerran vihaisesti takasensa ilmaan ja lähti menemään outoa pikaravia. Pidätin reilusti ja varmistin Carkilta etteivät he sattuneet olemaan Leevin kanssa kovin lähellä. Huokaisin helpotuksesta kuullessani etteivät Blondin kaviot käyneet lähellähään takana tulevaa oria. Jatkoimme tasaista ravia aina seuraavan metsäpolun alkuun.

-Vaihdetaanko?, kysyin Carkilta.

-Joo, haluan tietää kuinka tuohon möhköön saa vipinää laukkasuoralla!

Vaihdoimme ratsuja ja minä siirryin nyt Leevillä kärkeen. Carkki antoi viimehetken ohjeet orin hallitsemiseen ja sitten matka jatkui. Otin kokeeksi vähän ravia ja huomasin että Blondin kanssa ratsastaminen oli varsin helppoa verrattuna tähän oriin. Huomasin kuitenkin pitäväni pikkumiehestä kaikkine ylimääräisine energioineen.

Pian olimme laukkasuoran alussa ja olin nostamassa ravin kautta laukan. Leevi osasi kai ennakoida tulevan sillä se syöksyikin hurjalla vauhdilla eteenpäin. Olin jäädä kyydistä pois kun pikkumies paineli eteenpäin. Pidättelin sitä reilusti ja kun sain laukan tasaantumaan taas normaaliksi tunsin kuinka kaikki neljä jalkaa irtosivat maasta ja Leevi teki oikein jättipukin. Saman taisi tehdä takanamme laukkaava Blondi sillä takaamme kuului valtava tömäys ja Carkin kikatusta. Leevikin tuntui nyt olevan taas hallinnassa vaikkakin nojasikin kuolaimelle minkä kerkesin. Laukka pysyi kuitenkin hyvässä temmossa, ehkä vähän rivakkana mutta ihan suotavana. Laukkasuoran päässä pidätin voimakkaasti ja sain Leevin siirtymään pikaraviin. Parin suurehkon ympyrän jälkeen poika seisoikin komiasti paikallaan.

-Aivan ihana pieni ruutitynnyri!, hihkuin Carkille posket punoittaen.

Jatkoimme käynnissä eteenpäin. Tai siis Risto tuli nättiä käyntiä, Blondi harppoi perässämme turpa vähän väliä Leevin häntäjouhia hipoen ja Leevi tikitti pikakävelyä mulkoillen välillä takanemme kaulaansa ja huuliaan lähentelevästi venyttelevää Blondia. Menimme laukkasuoralta lyhintä reittiä tielle, sillä Anne tiesi kertoa että edessä oleva kukkula jonne alkujaan meinasin mennä olisi tällaisen lumen tulon jäjiltä liukas ja arvaamaton.

Kun saavuimme tielle siirryimme taas raviin kun ensin olimme katsoneet ettei ollut autoja näkökentässä. Leevi puhisi kuin höyryveturi yrittäessään jotenkin saada otteeni heltiämään sen verran että se olisi päässyt kiihdyttämään taas kiitoon. Pienet puolipidätteeni kuitenkin pitivät koko ravauksen ajan ja kun saavuimme seuraavaan risteykseen Leevi siirtyi kuuliaisesti takaisin käyntiin. Käännyimme vasemmalle pt Appelsiinin risteyksestä ja jatkoimme käynnissä eteenpäin. Leevi koitti vähän väliä joko nyt pääsisi livahtamaan alta mutta aina kun se sai otettua pari raviaskelta sain sen pian pidätettyä takaisin käyntiin. Tämä näytti turhauttavan Leeviä sillä pari kertaa pidättäessäni se teki pari laimeaa pukkia. Blondi ja Risto näyttivät tulevan mallikkaasti perässä.

Seuraavassa risteyksessä käännyimme taas vasemmalle ja ravasimme ensimmäisen metsäpolun alkuun. Vaihdoimme Carkin kanssa taas tutut hevoset allemme ja aloimme vaihdella kokemuksiamme. Anne huikkasi väliin että laukkasuoralla menomme oli varsin vakuuttavan näköistä. Remahdimme nauramaan ja annoin Blondille vähän enemmän ohjaa. Näköjään neiti oli jo paineensa purkanut Carkin kanssa kun se nyt löntysti pää riippuen ja maisemia katsellen. Loppumatkasta kun polku leveni ratsastimme kaikki rinnakkain kohti Seppelettä ja kertailimme kokemuksiamme. Katselin komeaa vaaleanrautiasta Ristoa ja kehuin sitä kuinka hyvin Anne sai sen kulkemaan koko maaston ajan. Anne virnisti ja teki vähättelevän eleen kädellään.

-Eihän sitä kukaan koskaan ole täydellinen ratsastaja vaikka monet sitä luulevatkin olevansa, hän sanoi ja nyökkäilimme Carkin kanssa.

Aivan liian pian olimmekin taas Seppeleen pihalla ja oli aika laskeutua selästä. Kiitin kaikkia osallistuineita ja varsinkin Carkkia kun sain koittaa Leeviä.

Maksut tunnista:

- Ei saamari, olet mahdoton puupää! karjaisin konilleni sen talloessa varpaitani. Jees, puhun Leevistä, jolta kiristän vyötä. Vihdoin pääsen litistetyillä varpailla varustettuna selkään istumaan. Anne istua nökötti rauhallisen Ristonsa selässä ja olin hieman kateellinen. Ros tallusteli Blondinsa kanssa ulos sanaakaan sanomatta, kiristi vyön ja oli ponkaisemassa selkään, kun hänen pollensa teki upean sivuloikan ja neiti meinasi mennä takapuolen yli. Pidättelin nauruani, mutta tunnetusti minulta petti pokka ja räjähdin nauramaan.

- Olisitpa nähnyt naamasi, kikatin Rosille ja Anne virnuili mukana. Ehkä hiukan nolona, hän kokosi ratsunsa ja hihkaisi järjestyksen.

- Carkki mun perään ja Anne viimeseks! hän huusi. Sitten lähdimme tallustelemaan lumiseen metsään. Puhelin Annen kanssa Leevin tarhausvuoroista kun Ros karjaisi meidät raviin. Olin hieman yllättynyt kun Leevi viskasi takapäänsä aika korkealle ilmaan ja remahdin kikattamaan. Ravasimme kukkulan päälle jossa näin Rosin hidastavan ja kiljaisevan käyntiin - käskyn. Emme kerinneet kävellä kuin pari askelta kun Blondi teki stopit. Rosin yrityksesta huolimatta se ei liikkunut. Tunsin kuinka joku allani jännittyi ja ponkaisi taaksepäin, jep, Leevihän se. Pian tajusimme syyn hevosten temppuiluun, puskasta ponkaisi nuori uroshirvi, mutta onneksi se paineli matkoihinsa.

- Huh, en uskonut että tähän aikaan päivästä näkisi hirviä, puuskaisin ja jatkoimme matkaa Rosin vastaillessa myöntävästi. Pian saavuimme tielle, jossa siirryimme raviin ja yllätyksenä minulle, Blondi tömäytti kunnon pukit yläilmoihin. Ros oli huolestunut, ettei vain ollut koskenut Leeviä, onneksi ei. Saapuessamme metsäpolulle vaihdoin Rosin kanssa poneja ja jatkoin täten karvamöhkäleen kanssa matkaa. Saavuimme käynnissä laukkasuoralle ja Ros nosti Ravin kautta laukan, mutta Leevi osasi ennakoida sen ja lähti tuttuun tapaan painelemaan eteenpäin. Laukan tasaantuessa Leevi nosti kaikki jalkansa ylös ja pukitti oikein jumbosuperpukin. Blondin matkiessa Leeviä, sain tuntea takamuksessani kunnon tumpsauksen kun kauramopo heitti takajalat ilmaan. Laukkasuoran päässä hidastimme raviin ja Blondi alkoi tuntumaan rauhallisemmalta. Leevi taas tikitti eteenpäin, mutta muutaman ympyrän jälkeen se seisahtui.

- Aivan ihana ruutitynnyri, Ros hihkaisi ja virnistin vastaukseksi. Jatkoimme Riston mennessä nättiä käyntiä ja nämä kaksi muuta niin ja näin...

- Huomaan, että Blondilla ratsastaminen on tosi helppoa, verrattuna herraasi, Ros totesi ja vastasin myöntävästi. Jatkoimme lyhyttä reittiä tielle jossa lähdimme ravaamaan. Sain pistää Blondiin kunnolla vauhtia, jotta ravi irtosi. Pt Appelsiinin risteyksessä vaihdoimme käyntiin ja Blondi teki kasat keskelle tietä.

- On sullakin käytöstavat, kikatin ja käskin tamman eteenpäin. Kuitenkin se käveli aika mallikkaasti, toisin kuin ADHD-lapsi Leevi. Ravasimme vielä hetken, kunnes vaihdoimme taas konejamme. Leevi puhisi kuin höyryveturi vieläkin, energiaa siis riitti. Ros kehui Leeviä, kun taas minä Blondia. Ja Annekin huikkasi väliin että menomme oli ollut näyttävän näköistä laukkasuoralla. Laskimme ohjat riippumaan ja kävelimme rinnakkain leveällä tiellä. Anne sanoikin osuvasti:

- Ei kukaan koskaan ole täydellinen ratsastaja, vaikka monet sitä luulevatkin, juuri kun Leevi hirnui isosti. Pian saavuimme tallille ja hyppäsin alas selästä. Kiitin tunnista ja seurasta ja vein ukon talliin.

//Carkki ja Pikku-L

Olin puunannut Ristoa varmaan jo tunnin. Talvikarva pöllyssi tukkoina jokaisen harjanvedon jälkeen ja hyvä kun karsinan alukkeita edes erotti karvojen alta. Pian sain ruunan satuloitua ja menimme ulos odottelemaan tunnin vetäjää Rosia ja toista osallistujaa Carkkia.

Kohta kaikki olivatkin päässeet ratsujensa selkään, toiset vähän tyylikkäämmin kuin toiset. Suuntasimme metsää kohti. Ravasimme hiukan, metsätietä pitkin. Välillä tie oli tukossa juuri sataneesta lumesta, muutama kohta tiestä oli kuitenkin avoimena, kiitos tiheän metsikön, joka ei ollut päästänyt lunta lävitseen. Risto kulki allani mukavasti, hieman puuskuttaen. Se näytti nauttivan metsässä juoksentelsusta.

Jossain vaiheessa reissua hevoset säikkyivät hieman hirveä. Kun pääsimme ulos metsästä ja Ros ja Carkki vaihtoivat ratsujaan. Olin huomaavinani pienen helpotuksen käväisyn Carkin kasvoilla, kun hän kiipesi rauhallisen Blondin selkään.

Saavuimme laukkasuoralle ja hevoset nostivat laukan ilman sen suurempia apuja. Risto tikitti allani tasaisen varmasti. Laukkasuoran päässä Rosilla oli hieman vaikeuksia saada innostunut Leevi hidastamaan, mutta lopulta ori rauhoittui.

Ravailimme vielä hiukan ja pian hevoset pääsivätkin loppukäynnille. Tunti oli oikein onnistunut ja hyvää treeniä pulleroiselle Ristolle.

Anne ja Ristokki

Maastoesteitä loskassa

Olin vasta muutaman kerran ehtinyt ratsastaa Ristollani, ja tämä olisi nyt ensimmäinen tunti, jonka pitäisimme yhdessä. Kiltti Risto-poni vaikutti innostuneelta ryhmän johtajuudesta ja seisoskeli pää pystyssä ja korvat hörössä Seppeleen pihassa, minä sen selässä.

Järjestäydyimme jonoon:
Inka – Eppu
Carkki – Leevi +
Kismet - Blondi +
Ada – Mari +
Lilly-Marie – Bert
Kukka - Jambo +
Fiia - Pella +
Wear – Taiga +

Tunnin aiheena olisi siis maastoesteet tulevia kenttäkisoja silmällä pitäen ja ottaisimme myös hieman tavallista pidemmän laukkajakson.

Ratsastimme maneesin ohi metsätielle. Lunta oli satanut yön aikana, ja pelkäsin että se ei sulaisikaan pois ennen keskiviikkoa, jolloin olisi hyvä, että maa olisi suhteellisen sula. No, lunta ei nytkään ollut niin paljoa, että se olisi estänyt maastoesteiden hyppäämisen. Olin edellisenä päivänä asetellut radan säädettävät esteet poni-korkeuksiin, että kaikki varmasti selviäisivät koetuksesta.

- Antakaa vielä hevosilla olla pitkät ohjat. Menemme tästä kallion kautta suoraan maastoesteille ja treenailmme sitten tosissaan siellä, huutelin.

Inka keikkui takanani suuren Epun selässä. Eppu oli rauhallisella tuulella, kuten aina, Leevi-ori sen sijaan olisi varmasti jo laukkaillut koko jonon ohi, jos Carkki ei olisi pidätellyt sitä voimakkaasti.

Juurakkoinen kalliopolku oli hitusen liukas sulavasta lumesta. Käksin ottaa pidemmät välimatkat, etteivät hepat kaatuisi toistensa syliin. Kaikki kuitenkin selvisivät kunnialla kallion huipuille ja sieltä alas.

- Ja siirrytään kevyeeseen raviin, huusin, kun saavuimme peltotielle.

Hevoset ravasivat innoissaan, ainoastaan Kukka sai käytellä laiskan Jambon kanssa enemmänkin raippaa, jotta ruuna olisi säilyttänyt edes kohtuullisen vauhdin. Pian saavuimme esteradan alkuun.

- Hypätään aluksi nämä viisi ensimmäistä estettä kaikki vuorotellen! Eli ensin tässä on pari tukevampaa tukkiestettä, sitten ohut, ilmava puunrunkoeste. Sitä seuraa autonrenkaista kyhätty este ja viimeisenä onkin väärin päin oleva soutuvene. Eli esteet ovat kaikki suunnilleen samankorkuisia, mutta leveydet vaihtelevat. Se vaikuttaa lähestymiseen ja hypyn kaareen. Varsinkin nyt, kun on vähän liukasta, kannattaa ottaa lähestymiset tarkasti, sepostin. – Aloitetaan jonon periltä, eli Wear ja Taiga, olkaa hyvät!

Wearilla ei ollut mitään vaikeuksia saada ponia laukkaan, vaikka muut jäivätkin seisoskelemaan radan alkuun. Sen verran paljon kaksikko oli yksin maastossa ratsastellut.

- Hyvä, tempo, Wear! Pientä pidätettä ennen ekaa estettä.. noin.. hyvä ylitys, ja sitten säilytät vauhdin toiselle esteelle!

Ratsukko hävisi kahdelle viimeiselle esteelle puunrungon jälkeen, saisivat sitten kertoa miten ne menivät.

- No niin, Fiia! Liikettä Pellaan! Huusin. Tarvittiin pari raipaniskua, että pullea russ nosti laukan, mutta kun se tajusi edessä olevat esteet, vauhti kiihtyi huomattavasti.

- Pidätä, pidätä, Fiia! Pella on aikamoinen estehirmu, kun vauhtiin pääsee, joten varo, etteivät hypyt mene överiksi!

Harmaa poni jatkoi reipasta menoa keikuttaen hoitajaansa selässään. Kuola pärskyi tamman suusta sen ylittäessä esteet hurjilla ilmavaroilla. Varsinkin puunrunko oli Pella-ponin mieleen.

- Ja sitten pitäisi saada Jambo-Mamboon liikettä!

Ruuna ravasi laiskasti bootsit jaloissa louskuen. Kukka yritti naama punaisena nostaa laukkaa, Jambo vain luimi ylimielisesti.

- Kunnon puolipidäte, Kukka, ja eteenajoa sitten voimakkaasti. Älä vie oikeaa pohjetta niin taakse, Jambo saattaa suuttua tuollaisesta kutittelusta, ohjailin.

Kukka korjaili hieman koipiensa asentoa ja ruuna lähti kuin lähtikin laukkaamaan.

- Ja nyt paljon eteenajoa, että selviätte niistä esteistä.

Näkyvillä olevat esteet ylittyivät kyllä, mutta aika laiskalla temmolla ja minimihypyillä.

- Toivottavasti selviätte viimeisistä esteistä! Huusin, kun ratsukko katosi pusikkojen taakse.

Kukan jälkeen vuorssa oli Lilly oriineen. Bert oli kauniisti kuolaimella. Sen paksu kaula kaartui mahtavana ja harmailta lavoilta kohosi vieno höyry.

- Antaa menää, Berttu ja Lilli! Hyvä vauhti, anna vähän ohjaa esteillä, Lilly!

Bert laukkasi mallikkaasti ja hyppäsin hyvin myös. Kolmannen esteen kohdalla ori hieman liukasteli alastulon kohdalla, mutta Lilly sai hyvin pidettyä kokoonpanon tasapainossa.

Wear ja Taiga palailivat takaisin lähtöpaikalle ja Wear kertoi miten viimeiset esteet olivat menneet.

Sitten olikin kimon puolivertamma Marin ja öööhh... hiuksistaan ehkä myöskin kimon Adan vuoro. Maria ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun se jo laukkasi, melkein nelisti, kohti tukkeja.

- Yritä koota sitä tammaa, Ada! Kyllähän se varmasti hyppää, mutta pysytkö sinä sen selässä esteiden ajan tuolla menolla, onkin toinen juttu! sanoin. – Älä vielä hyppää, ota Mari raville ja tee pari volttia, ja sitten uusiksi.

Mari rauhoittuikin selvästi, kun se ei heti saanut tehdä mitä olisi halunnut. Adakin näytti hieman helpottuneelta tamman selässä.

- No niin, antaa mennä, Ada!

Tällä kertaa vauhti oli maltillisempaa ja esteet ylittyivät sopin rauhallisessa menossa.

Kismet toi Blondinsa lähtöpaikalle. Yleensä rauhallinen tamma korskui nyt touhukkaana. Oli ilmeisesti ottanut kimosta ystävättärestään mallia. Kismet nosti laukan helposti pysähdyksistä ja ratsukko alkoi lähestyä estettä.

- Kannattaa pitää kevyt istunta, Kismet, mutta älä tukeudu ohjiin! Muuten Blondi ei pääse käyttämään kaulaansa hypyissä!

Kismet myötäsi kädellä enemmän ja Blondin liikkeistä tuli heti vapautuneempia. Tamma hyppäsi helposti ja varmasti tukkiesteet. Puunrungon kohdalla se vähän epäröi, mutta Kismet sai ajettua tammaa hyvin eteen ja sekin este sujui hyvin.

Fiia, Kukka ja Lilly olivat saapuneet reitiltä takaisin ja juttelivat innokkaina Wearin kanssa radasta. Pyysin odottelevia ratsukoita ravailemaan kevyesti, etteivät hevosten lihakset pääsisi kylmettymään.

Seuraavana vuorossa olivat Carkki ja Leevi. Letukka oli jo rauhoittunut ja oli selvästi valmiina hyppäämään. Carkki antoi hieman ohjia ja Leevi lähti laukkaamaan.

Kura roiskui, kun Leevi saapui ensimmäiselle esteelle ja ylitti sen korkealla ilmavaralla.

- Ota toiseen hyppyyn enemmän pidätettä ja yritä saada Leevin askelia lyhemmiksi lähestymisessä, Carkki, huusin menevän ratsukon perään.

Ilmeisesti Carkki teki niin, kun seuraava lähestyminen oli jo selvästi hallitumpi.

Viimeisenä vuorossa olivat Inka ja Eppu. Inka ei ennen ollut ollutkaan minun tunneilla, joten en tiennyt hänen ratsastustaidoistaan sen enempää. Inka sai helposti Epun laukkaamaan ja parivaljakko lähestyi rauhallisesti esteitä.

- Pidätä Eppua, Inka! Sillä on tapana pomppia esteille ennen aikojaan, joten keskity lähestymisiin!

Ensimmäinen este menikin komealla ilmavaralla ja Eppu ponnisti pitkältä ennen estettä. Seurravalle esteelle Inka sai hevosen lähestymään paremmin ja Eppu hyppäsi jo esteeseen suhteutetun hypyn. Ruuna oli Inkalla hyvin haluusa heidän kadotessa sohjoiseen metsään.

Kaikki olivat kerran hypänneet ja keräännyimme joukolla esteradan alkuun.

- Nyt hyppäämme jonossa koko radan läpi. Pitäkää hyvät välimatkat. Radan jälkeen jatkuu laukka, käännymme radan jälkeen oikealle, kesantopellon viertä pitkin. Pidetään siellä tasainen tahti!

Lähdimme matkaan. Risto hyppäsi esteet hieman arkaillen. Vesiesteelle en tässä sohjossa joukkiota ohjannut. Kun esteet olivat ohi, jatkoimme vielä kilometrin verran rahallista laukkaa, kaikki taisivat tulla perässä. Käännyimme tallia kohden ja ravin kautta siirryimme käyntiin jäähdyttelemään rankan tunnin jälkeen.

Maksut tunnista:

Äitini vei minut Seppeleelle ja kiirehdin katsomaan tuntilistoja.

- Jaha, minä ja Blondi! Hienoa! sanoin itsekseni. Kävelin reippaasti Blondin luo ja silitin sitä hetken. Sitten hain satulan ja suitset. Vein ne Bondin karsinan eteen ja kiiruhdin hakemaan harjapakkini ylhäältä. Ja taas kävelin Blondin luo. Otin siltä loimen pois, joka oli sille jäänyt ja aloin harjaamaan sitä. Pian olin ottanut sen kaviot ja harjannut sen läpikotaisin. Jälkeen laitoin suitset ja satulan.

Kun ne olivat valmiina, talutin Blondin ulos ja kiristin satulavyön & laitoin jalustinhihnat sopiviksi. Monet muutkin olivat säätelemässä remmejä, Wear, Kukka, Ada, Fiia.. Pian Anne saapui Ristoa taluttaen ja kun hän oli saanut kiristettyä ja sovitettua kaiken, odottelimme kaikki vielä hetken loppujen saapumista. Hetken päästä olimme selässä ja lämmittelimme hevosia kun kuljimme kohti lähimaastoa. Kun olimme kävelleet hetken maastossa, Anne kehotti kaikkia käskemään hevoset raviin. Blondi säpsähti pohkeitani, koska se oli hiukan uninen.

- Ei ollut tarkoitus, kuiskasin Blondin korvaan ja kevensin Blondin tahdissa. Kymmenisen minuutin kuluttua kuulin, miten Anne käski menemään harjoitusravia. Hehee, kohta nostetaan laukka, ajattelin ja istuin satulaan. Näin jo kaukana olevat esteet ja kohta laukkasimmekin kohti ensimmäistä estettä. Blondilla jäi vielä paljon ilmavaraa kun se lensi esteen yli. Kenelläkään se ei mennyt huonosti. Laukkasimme ja pian edessäni oli maastotrippeli. Yhtäkkiä havahduin siihen, kun en antanutkaan pohkeita ja este oli suoraan nenän edessä. Suljin silmäni hetkeksi.. Mutta pian huomasin.. Että Blondi oli hypännyt esteen päättäväisesti eikä ollut kolhinut itseään mihinkään. Taputin sitä, kunnes minut piti taas antaa pohkeita hoitsulleni jotta se hyppäisi esteen, ja toisenkin. Huokaisin helpotuksesta.

Takanani Kukalla ja Jambolla oli hiukan vaikeuksia, mutta pian he pääsivät mukaan. Olin jo aivan hiessä, vaikka lunta tuli minkä ehti. Kuulin jälleen Annen huutavan sakin edessä, että nyt tulisi tunnettu laukkasuora. monen suusta kuului huokaus, paitsi niiltä, jotka harjoittelivat parhaimmillaan este-/maastokisoihin. Annoin käsieni ja jalkojeni rentoutua ja otin ohjista vain yhdellä kädellä kiinni. Pian kuitenkin kuului hirnahdus ja Annen varoittava ääni, että esteitä tulossa. Hiljensin Blondin askelta; olimme melkein Carkin ja Leevin perässä kiinni. Leevi kiihdytti laukkaansa ja pärskähteli, heilutteli päätään ja teki kaikkensa, että Carkin olisi vaikea hallita sitä. Ja kun este tuli, näin, kuinka Leevi hyppäsi esteen vastentahtoisesti. Annoin Blondille napakat pohkeet hyppyyn ja menimme kuin menimmekin esteen, hiukan huonosti tosin. Hetken kuluttua meidän pitäisi mennä tallille. Hyppäsimme vielä viisi estettä: jonkin näköisen ristiesteen, tavalliset puut x3, ja jonkin laisen.. vesiesteen. Kaikki meni ihan hyvin.. Tai kenelle tässä valehdellaan, se vesieste nimittäin ei ollut meille helppo. Blondi kieltäytyi menemästä estettä ja yritimme hypätä sen kolme kertaa. Onneksi kolmas kerta voitti. Pian Seppele näkyikin ja hiljensimme kevyeeseen raviin, ja sitä vähän aikaa, sitten harjoitusravi ja käynti. Loppumatkan kävelimme pitkillä ohjilla ja taputimme hevosia.

- Olit kiltti, Blondi, sanoin lempeästi tammalle kun laskeuduin satulasta ja nostin jalustimet ylös.

- Kiitos tästä tunnista! kuului Annen suusta. Hymyilin ja talutin hoitsuni karsinaansa. Otin siltä suitset ja satulan pois ja pesin kuolaimet + vein ne satulahuoneeseen. En harjannut Blondia mitenkään hyvin, sillä pyyhin vain sen hiet pois ja putsasin kaviot. Laitoin Blondille loimen ja talutin sen ulos. Annoin sille pusun turpaan ja lupasin, että ainakin yrittäisin ehtiä hoitamaan sitä vielä tänään, kunnolla.

- Kismet ja Blondi –

Kaivoin turvapalaliivini laukun pohjalta ja palasin hieman laiskalta vaikuttavan Jambo ponin luo. Tärisin hieman innoissani ottaessa riimun solkia auki. Otin ohjat kaulalta ja talutin Jamboliinin muiden mukana ulos pihalla kiristin vielä satulaa. Katsoin muiden ratsastajien ilmeitä ja en tainnut olla ainoa jota jännitti. Ponnahdin selkään ja satula kääntyi hieman sivuun.

"Ryökäle! Pullistit kun kiristin satulavyötä" Toruin ponia ääneen ja ilmeisesti muutkin sen kuulivat koska kuulin sivultani hieman tirskahduksia. Kiristin vielä satulavyötä hieman reilummin ja jalustimet olinkin pistänyt jo aiemmin sopiviksi. Sitten lähdimme mukavan suorassa jonossa kaartaen metsäpolulle. Jambo käveli korvat luupallaan puoli unessa.

"Kuules nyt poni! Korvat pystyyn ja liikettä kinttuihin" höputin ponia ja puristin sitä pohkeillani ja sainkin sen asteen virkeämmäksi. Anne pyysi antamaan vielä pitkät ohjat ja hellitin ponin ohjaksista ja se nykäisi päätään ja laski sitä alemmas kun sai pidemmät ohjat. Kävelimme ilmeisestikin suorinta tietä maastoeste radalle emmekä sen kummempia jääneet poluille pyörimään. Kävelimme ensiksi kallion viertä pitkin välimatkoin, jos joku olisi sattunut liukastumaan niin toinen ei ratsastanut päälle. Pidin toisella kädellä aavistuksen ponin harjasta kiinni vaikka tiesin sen olevan aika varmajalkainen. Kiipesimme kallion päälle ja sieltä alas .Sitten tulimmekin jo peltotielle ja oli aika ottaa ravia. Jambo oli ilmeisestikin saanut juuri sellaisen laiskuus aallon, koska en meinannut saada sitä liikkeelle ollenkaan.

Napautin ensiksi saappaasseeni, mutta Jambo vain otti pari reippaanpaa askelta. Sitten muistutin sitä ihan kunnollisesti ja sainkin poniin vauhtia. (Vaikka eihän se oikeastaan ole poni, kun korkeuttakin on 151cm). Saavuimmekin jo esteradalle ja pysäytin pärskivän Jambon. Nyt se oli jo pirteämpi ja viskoi hieman päätään. Osa lähti jo suorittamaan esterataa ja katsoin heidän lähtemisiään silmät tarkkana jotta olisin huomannut miten he ylittivät esteet ja en tekisi täysin samoja virheitä.

Kun tuli meidän vuoro, niin Jambo olisi ilmeisestikin halunnut jäädä kaveriensa luo ja minä ajoin sitä eteenpäin, mutta Anne kehotti pitämään puolipidätteen ja nostamaan laukan uudelleen. Siirsin jalkani takaisin oikealle paikalleen Annen muistutuksesta. Sain kuin sainkin naama punertaen Jamboa nostamaan laukan ja se lähti hieman holtitonta laukkaa. Mittailin askeleita tarkasti mielessäni ja korvanikin siinä 'kuuroutuivat' hetkellisesti, kun keskityin, joten minulta jäi siis varmasti jotakin kuulematta :). Kun tuli este, Jambo meni peruslaukkaa ja hyppäsi pienen hypyn, melkein maha hipaisi estettä.

"Enemmän keskittymistä hyppyyn Jambo tai emme selviä rataa loppuun asti!" Mutisin sille ja se kuunteli siirtäen korvat taakseen ja lisäsikin aavistuksen vauhtia. Muut hevoset katsosivat jo näkyvyydestä ja olimme Jambon kanssa kahden kesken. Seuraava tukki tuli eteemme ja ylitimme senkin maha hipoen, vaikka olin mielestäni tehnyt kaiken oikein. Tein puolipidätteen ja kokosin hieman Jambon laukkaa ettei se vain laukannut rymisten eteenpäin. Sitten oli vuorossa puun runko este, se näyttikin aika helpolta ja jännitykseni oli tipotiessään. Hyppäsimme esteen vielä hieman laiskan pulskeasti. Mutta selviydyimme kunnialla yli, mutta alustulossamme hieman horjahti. Sitten oli musta auton rengaseste, joka erottui hyvin valkeasta maasta. Lisäsin hieman askeleen pituutti ja Jambokin hyppäsi jo paljon paremmin, ja kunnon ilmavarallakin, minä taas hieman horjahdin kun olin varautunut samanlaiseen pieneen mummoloikkaan. Vielä oli viimeinen este, väärinpäin oleva vene, joka näytti lähestyessämme aina vain korkeammalta. Napautin pohkeeni Jambon kylkiin ja huomasin ponin tuijottavan estettä. Se jännitti kaikki lihaksensa ja sen sieraimet pitivät hassua ääntä. Juuri ennen ponnistuskohtaa yllätin Jambon huutamalla

" NYT YLI!" ja poni hyppäsi kaukaa ja korkealta, mutta ei se ollut mitään verrattuna Epun hyppyihin. Jos en olisi ponille rääkäissyt, se ei olisi varmaan koko estettä ylittänytkään. Esteen jälkeen jarruttelin Jamboa ja palasin lähtöpaikalle muiden ratsastajien viereen ja kerroin pienen koosteen ratani kulusta.

"Sitten mennään koko rata peräkanaa" Anne sanoi ja lähdimme kaikki laukaten matkaan. Jambo intoili ja se kaahasi kauheaa kyytiä, se ei halunnut jäädä ainakaan viimeiseksi! Ensimmäinen este kuin putkahti eteemme, mutta se oli onneksi sen verran pieni että Jambo ylitti sen pienellä kenguru loikalla.

"Mistä sinä nyt tälläiset vauhdit yhtäkkiä sait kun alkuun et mennyt minnekään?" Kysyin ponilta ja jarruttelin sitä puolipidätteillä. Tuli toinen samanlainen este, sille ehdin jo valmistella paremmin ja hyppykin oli mukavan tuntuinen, ponin energisyydestä huolimatta. Sitten oli taas kaatunut puu, ylitimme sen todella pitkällä loikalla vaikka este ei ollutkaan kauhean pitkä. Nyt Jambo oli saanut suurimmat energiat pois ja jatkoi matkaa ihan mukavassa tempossa. Sitten oli taas auton renkaat, varmaankin minun ja Jambon lempi este. Sen ylitimme ihan mukavasti ja kuulin takana tulevan ratsukon ääniä aika lähellä. Me taas olimme jääneet hieman jälkeen, joten otin tusinan pidempiä askeleita Jambon kanssa. Poni-poju hikoili jo vähän kaulalta. Auton renkaitten jälkeen oli vene, Jambo oli ilmeisestikin jo tutustunut esteeseen, ja hyppäsi sen milestäni juuri sopivassa kaaressa ja turvallisesti, vaikkakin vielä turhan jännittyneenä, ja taas Jamboa rupesi laiskottamaan. "pohkeet-pohkeet" muisutin hiljaa mutisten itseäni sitten oli vuorossa hieman erilaisia tukkeja, Jambo ylitti ne jo tottuneesti, tosin se tuijotti inhottavasti jotakin tien reunassa olevaa ja teki pari ennalta odottamatonta sivuloikkaa. Oli neljä tukkiestettä, joissa ei ollut mitään erikoista, sitten kolmois puunrunko este. Jambo nosti päätään korkealle ja koitti itsekin hieman arvioida edessä lymyäviä esteitä. Tulimme hyvässä tempossa, mutta askeleet menivät ihan pyllylleen kun Jambo sähläsi jotakin omaansa ensimmäisellä esteellä. Se hyppäsi kuin hidastetussa filmissä. Vielä oli viimeinen leveä tukkieste. Kokosin ponia taas jälleen ja latelin sille rohkaisevia sanoja. Hyppäsimme esteen super hyber ponipupu loikalla ja taputin Jamboa hurjasti kaulalta ja annoin hieman pidempää ohjaa mutta jatkoimme vielä laukkaa.

Saavutimme hieman edellä menevää ratsukkoa, Ja annoin Jambon mennä hieman vapaammin omassa tahdissa mutta aika rauhallisesti ja poni rupesi jo hieman puhisemaan, mutta onneksi olimme laukanneet ja sopivan matkaa ja jarruttelimme hevoset ravin kautta käyntiin. Kävelimme talli pihalle hiljaa jutellen ja kehuin Jamboa paljon, se oli ollut todella hieno poni, ja ei kieltäytynyt hyppäämästäkään. Tallipihalla nousin pois hieman hionneen ponin selästä ja halasin sitä maastakäsin. Karsinassa hoidin Jambon todella hyvin pois, harjasin ja linimenttasin jalat, venyttelin kaulan ja pistin pehmeän fleece-loimen vielä selkään. Tämä oli todella kiva tunti ja olen tyytyväinen Jambon ja minun suorituksiin :)

Kukka

"Tällä kertaa menemme maasto-esteitä" sanoin puhisevalle ja puhkuvalle, öh... Arvaatte kyllä kelle hullulle apinalle. Se yritti vetää jotain ihme pukkisarjaa käynnissä. Joo, oikein arvattu. Kyllä puhun Leevistä, ei kukaan muu oo yhtä hullu. Olemme siis jo matkalla sinne maastoesteille. Ravissa täytyy olla tasapainoa jos yrittää pysyä mun vauvvan selässä.

Pian olimmekin jo esteillä. Muita lähti ja me olimme toiseksi viimeisinä. Lähdimme laukkaamaan kohti ekaa estettä. Leevi meni reippaasti, mutta totteli kuitenkin. Ensimmäinen meni suurella ilmavaralla ja toinen oli selvästi hallitumpi. Kolmas este oli kaatunut puu, helppo mentävä ja herra loikkasi mahtavalla ilmavaralla yli. Neljäs oli sitten vaikeampi Leeville. Se oli autonrengaseste jolle meinasimme kieltäytyä, eh, kieltäydyimme. Mutten antanut periksi, vaan hyppäsimme melkein paikoiltaan sen yli. Taputin oriani kaulalle ja jatkoimme veneelle, joka ei ollut onnekseni pelottava.

Sitten palailimme takaisin. Toisen kerran menimme koko joukolla. Ensimmäiset kaksi olivat normaaleita, ei mitään erikoista ja menimme ihan helposti ne. Kolmannelle vauhti oli hieman liian luja ja menimme sen yli aika läheltä. Neljännelle hypättiin KAUKAA ja KORKEALTA. Vene meni jälleen helposti ja seuraavat kolme tukkiestettä. Kymmenes este oli vesieste joka meni sekin helpolla yli ja menimme aika kauas esteen taakse. Saavuimme varmaankin pisimmälle esteelle hyvin ja menimme helposti yli. Sitten viimeinen loikka ja raviin siirtyminen. Pian jo palailimme tallille ja hoidin Letukkani kuntoon ja viskasin sen lähtiessäni tarhaan.

Carkki

Kiristin ähkien turvaliivini napakalle, henkäisin syvään ja käväisin hakemassa Pellan ulos. Tamma nuokkui ja pärskähti innoissaan, kun talutin sen pihamaalle. Jalustimet alas, satulavyö kireämmälle ja selkään! Näin ympärilläni peräti seitsemät innokkaat kasvot lähdössä matkaan sekä tietenkin Annen Ristoineen, joka muuten on varsin hurmaava hevonen.

Jouduin toiseksi viimeiseksi jonoon Pellan pienen koon takia, mutta se ei kyllä menoa haitannut. Mutkitteleva metsäpolku kallioilla ei ollut haaste ponille, joka sitkeästi pysyi turvallisen välimatkan päässä Jambosta. Peltotiellä siirryimme raviin. Pellaa piti hiukan herätellä, mutta lopulta sekin innostui liikkumaan ja porhalsi muiden perässä harmaa pää pystyssä ja harja heiluen. Pian saavuimmekin paikalle, jossa viisi estettä odotteliat hyppäjäänsä. Annoin ponille ohjaa ja keskityin kuuntelemaan ohjeita.

Kun meidän vuoromme tuli, Pella oli tahmea ja minun piti sitä napakasti kerran raipalla auttaa, ennen kuin pääsimme laukalle. Esteet huomatessaan tamma intoutui silminnähden ja kiihtyi huimaan vauhtiin. Ensimmäiselle tukille Pella tuli aika pirtsakasti, mutta Annen ohjeiden mukaan sain sen tuettua toiselle esteelle niin, että hypystä tuli ilmava ja sujuva. Runkoesteelle hypy meinasi lähteä liian kauaa, mutta sain kuin sainkin yhden askeleen mahdotettua vielä väliin. Autonrenkaita Pella katsoi pitkään ja hidastelikin jo, mutta maiskutuksella neiti hyppäsi korkealta yli ja jatkoi samaa matkaa ison hypyn yli veneen.

Radan jälkeen puhetta piisasi samalla kun ravuutimme ratsujamme hitaasti edestakaisin. Pella nyökkäili päällään, pureskeli kuolainta ja roiskutti vaahtoa ryntäilleen, jotka olivat jo hiukan kostuneet ponnistuksesta. Paljon oli vielä kuitenkin tekemistä! Kaikkien suoritettua radan käännyimme uudelle kierrokselle. Pella tiesi jo mistä oli kyse, joten se ei enää vilkuillut esteitä ollenkaan, hyppäsi vain isoja kauniita hyppyjä yli esteiden. Sen jälkeen Annen johdolla jatkoimme laukkaa noin kilometrin verran. Pella oli hyvin kuulolla mutta kulki reippaasti, ja kun viimein hidastimme käyntiin, olin oikein tyytyväinen tuntiin ja poniin. Kisoissahan se nähtäisiin, miten homma hoituu!

Fiia

Lauleskellen kiristin Taigan satulavyötä vielä reiällä. – Onko kaikki sitten valmiita? Kysyin, ja painoin kypärän päähäni. Fiia, Lilly, Ada, Carkki, Inka ja Kismet vastasivat myöntävästi, vain Kukka ähki epämääräisen ein Jambon karsinasta.

Kohta olimme kuitenkin kaikki valmiita, ja talutimme hevosemme kentälle. Taiga seisoi hienosti paikoillaan kivutessani sen selkään. Reisilihakseni olivat eilisen jumppatunnin jäljiltä aivan kipeinä, joten teki kipeää ponnistella ylös Taigan satulaan. Mietin, mitähän tästä tunnista nyt tulisi, kun lihakset olivat tässä kunnossa. Huokaisten tarkistin vielä satulavyön kireyden, ja ohjasin Taigan sitten jonon viimeiseksi, heti Pellan perään.

Lähdimme kävelemään Riston ja Annen perässä maneesin vierestä lähtevälle metsäpolulle. Lunta oli satanut mukava kerros maahan, ja aurinkokin pilkotti pilvien takaa. Ilma oli hyvä maastoilulle!

- Antakaa vielä hevosilla olla pitkät ohjat. Menemme tästä kallion kautta suoraan maastoesteille ja treenailmme sitten tosissaan siellä! Anne huikkasi, ja noudatin tämän käskyä. Taiga venytti tyytyväisenä päätään pitkälle alas, ja pärskähtäen yritti siirtyä Pellan vierelle kävelemään. Pidätin ponia hymyillen, ja siirsin sen omalle paikalleen jonoon.

Peltotielle päästessämme Anne antoi käskyn siirtyä raviin. Taiga lähti innokkaana ilman pohjetta liikkeelle Pellaa seuraten.

Saavuimme sitten maastoesteradan alkuun. - Hypätään aluksi nämä viisi ensimmäistä estettä kaikki vuorotellen! Eli ensin tässä on pari tukevampaa tukkiestettä, sitten ohut, ilmava puunrunkoeste. Sitä seuraa autonrenkaista kyhätty este ja viimeisenä onkin väärin päin oleva soutuvene. Eli esteet ovat kaikki suunnilleen samankorkuisia, mutta leveydet vaihtelevat. Se vaikuttaa lähestymiseen ja hypyn kaareen. Varsinkin nyt, kun on vähän liukasta, kannattaa ottaa lähestymiset tarkasti! Aloitetaan jonon periltä, eli Wear ja Taiga, olkaa hyvät! Anne sanoi, ja siirsin Taigan ensin Pellan takaata raviin, ja sitten kevyellä pohkeella laukkaan. Taiga tiesi mitä tuleman piti, ja yritti innoissaan kiihdytellä kohti tukkiesteitä.

- Hyvä, tempo, Wear! Pientä pidätettä ennen ekaa estettä.. noin.. hyvä ylitys, ja sitten säilytät vauhdin toiselle esteelle! Kuulin Annen huutavan kaartaessani Taigaa kohti autonrengas-estettä. Poni oli tässä vaiheessa jo melkein lähtenyt käsistäni, ja sain todella pidätellä sitä jotta saisimme mukavammman hypyn seuraavalle esteelle.

Pidättelyjeni ansiosta Taiga suoriutui viimeisistäkin esteistä mallikkaasti, vaikka poni ensiksi meinasikin kiertää pelottavalta näyttävän väärinpäin makaavan soutuveneen. Esteiden jälkeen hidastin Taigan ravin kautta käyntiin, ja lähdin rauhallisessa käynnissä palaamaan metsäpolkua seuraten Annen ja muiden luo. Sivusilmällä ehdin nähdä Kukan ja Jambon loikkaavan tukkiesteen yli suurella ilmavaralla. Kun kaikki olivat hypänneet kerran, hyppäsimme vielä jonossa Riston ja Annen perässä kaikki esteet. Sen jälkeen jatkaisimme laukkaa kesantopellon vierustaa pitkin.

Taiga laukkasi nätisti, ja nyt rauhallisemmin suurella ilmavaralla maastoesteet. Poni innostui kunnolla vasta viimeisellä esteellä, jonka jälkeen Taiga yritti kiihdyttää yhä vauhtiaan ja pukittaa. Nopea näpäytys raipalla sai kuitenkin Taigan taas aisoihin, ja jatkoimme laukkaa pitkin kesantopellon reunaa kevyessä istunnassa.

Laukkapätkän jälkeen siirryimme käyntiin, ja jäähdyttelimme ratsumme huolellisesti. Taputin Taigaa tyytyväisenä kaulalle, tämän suorituksen mukaan meillä saattaisi mennä ihan hyvin kisoissakin, mistä sitä ikinä tietää!

-wear&taiga<3-

”Hemmetin loska” kirosin Marin loiskutellessa vettynyttä maastopolkua pitkin jalat solmussa kaikenmaailman juurien seassa. En luottanut pätkääkään puoliveriseni tasapainoaistiin joka oli koetuksella heti kun piti laittaa kaksi jalkaa ristiin keskenään, ja kaiken lisäksi takana kävelevä Bert oli saanut Marin pään pyörälle, tamma esitti paljon mieluummin sulokasta kuin keskittyi asettelemaan koipiaan maahan. Onneksi olimme sentään jo voiton puolella, kallio oli kohta takana, olimme vielä pystyssä molemmat, maastoesterata ei Annen tietojen mukaan ollut yhtä mutavelliä ja ilma oli kirkas, sumu tästä vielä olisi puuttunut.

” Ja siirrytään kevyeeseen raviin” Anne kailotti Riston selästä ja hiljalleen hevonen hevoselta letka siirtyi raviin. Mari oli ajan tasalla tehtävästä tänään, tamma painoi lennokasta ja aivan liian nopeaa ravia eteenpäin pää pystyssä kuin milläkin kirahvilla, minä tein pidätteitä minkä kerkesin ja mietin samalla mitä maastoesteistä tulisi, olisinpa saanut jonkun vähän järkevämmän hevosen alleni. ”No, ainakin sinulla on kokoa tarpeeksi ettei jäädä jaloista kiinni esteeseen” naurahdin.

Kuuntelin puolella korvalla Annen sepustusta tulevista esteistä, keskittymiskykyni oli kiinnittynyt Mariin ja tamman paikoillaan pitämiseen, jonon ohi kiitävä elosalama ei olisi ollut kenenkään kannalta mukavaa, vähiten minun. Bertin mentyä pääsinkin Marin kanssa esteille, kiitolaukkavaihde oli päällä jo ennen kuin sain kunnolla laukkapohkeen annettua, ja vauhdilla olisi varmasti päässyt laukkakisoissa palkintosijoille. ”Hemmetin hevonen” murahdin tammalle ja kiskoin sen voltille vähän ennen ensimmäistä estettä, puska vain heilui kun kiitolaukassa kääntyminen oli hiukan, vain hippusen, hankalaa. Muutaman voltin jälkeen sainkin tamman raville ja sitten uusi yritys, nyt laukka rullasi mutta tempo pysyi omassa hallinnassani, ei hevosen.

Mari ei paljoa esteitä kummastellut, tukkien yli mentiin suurella ilmavaralla ja puunrunko ei menoa haitannut sen suuremmin. Autonrengas ei kuitenkaan ollut kaikista tavallisin este ja sen huomasi tamman korvien asennosta, ’mitä, pitääkö tuosta muka mennä yli?’ Tein muutaman pidätteen ennen estettä ja avustin vähän raipalla, joten yli mentiin kenguruloikalla ettei hurja rengas vain olisi hyökännyt avuttoman pienen Marin kimppuun. Veneen luona odotin samanlaista ongelmaa, mutta jostain kumman syystä tamma ei korvaansa lotkauttanut esteelle ja yli mentiin ehkä hiukan laiskastikin, ratsastaja selässä toivoen että kaari riittäisi emmekä tömähtäisi veneen kyljen päälle. Käänsin Marin tutuksi tulleelle voltille ja annoin sen yrittää laukata sillä muutaman kierroksen ennen kun totesi ’mahdotonta’ ja siirtyi raviin. Taputin tammaa ja ravasimme, Mari olisi kyllä mieluummin laukannut, takaisin puskaa pitkin.

”Nyt hyppäämme jonossa koko radan läpi. Pitäkää hyvät välimatkat. Radan jälkeen jatkuu laukka, käännymme radan jälkeen oikealle, kesantopellon viertä pitkin. Pidetään siellä tasainen tahti!” Anne ohjeisti vielä kerran ennen kuin käänsi Riston esteille ja katosi mutkan taakse. Odottelin paikoillaan steppailevan Marin kanssa Blondin katoamista metsään ja kuuntelin muiden irvailua hevoseni käytöksen takia. Onneksi Blondi oli ottanut Marista mallia ja vauhtia oli tarpeeksi, joten pääsin nopeasti radalle kiusaamaan Maria määräämälläni vauhdilla joka oli tamman mielestä aivan liian hidas, ’kiitolaukkaa sen pitää olla.’

Ensimmäiset viisi estettä sujuivat uutuudenviehätyksen kadottua rutiinilla, rengas ei enää ollut niin pelottava että ylimääräistä kannustusta olisi tarvittu ja nyt muistin ajaa Maria tarpeeksi eteen ennen venettä. Odotin innolla mitä seuraavat kuusi estettä toisivat eteeni ja Mari taisi odottaa samaa sillä laukka venyi ja kaarteessa liirasimme metsänreunaa pitkin. Ensimmäiset esteet olivat onneksi tutuksi tulleita tukkeja, joten päätin kokeilla onneani ja ohjasin Marin hevosille tarkoitetulle puolelle, korkeutta huimat 60cm. Tammasta kuoriutuikin kunnon maastoesteratsu, nyt kun hevonen oli saanut ideasta kiinni niin esteistä ei enää paljoa ollut haittaa, harmitti vain kun rata kului alta pois aivan liian nopeasti.

Oikealle vilahti vesieste, en halunnut riskeerata tamman jalkoja tällä loskasäällä, ja edessä siinsi kolmoiseste, pääsisimmeköhän siitä yli kunnialla? Kokosin Marin lyhyemmäksi ja yritin ajoittaa hypyn oikeaan kohtaan – liian pitkäksi meni. Toinen este tuli tamman eteen yllättäen ja hyppy ei tullut valmiiksi saakka mikä aiheutti huonon laskeutumisen ja ratsastajan liian ennakoimisen kakkosen ja kolmosen väliin. Mari epäröikin tässä vaiheessa ja painoi korvat luimuun – ’minähän en tuosta yli mene.’ ”Kyllä kuules menet” tuhahdin tammalle ja käytin raipan kaulalla ponnistuskohdassa, ja yli mentiin vaikkakin korvat luimussa ja turpa mutrulla. Viimeiselle esteelle oli onneksi vähän matkaa joten aktivoin taas pitkäksi valunutta laukkaa, vähän eteen ja hevonen ohjan ja pohkeen väliin. Kaksitoista olikin kolmio – esteen päällä johdin vasemmalle ja Marin tajutessa esteen idean pääsimme kunnialla yli.

Nojauduin tamman kaulalle ja annoin ohjaa että Mari pääsisi venyttämään kaulaansa. Tamma selvästikin nautti peltolaukasta, etenimme tasaisesti, pitkällä ja matkaavoittavalla askeleella pellonreunaa pitkin. Vauhtia kuitenkin riitti ja saimme Blondin kiinni ennen pellon loppumista, joten laukkasimme sitten peräkkäin Annen ja loppujoukon luo. Marilla riitti vielä virtaa vaikka toiseen rataan joten muiden ravaillessa laiskasti eteenpäin Mari hörisi, polki paikoillaan ja piteli taas päätään niin kuin kirahvi – ratsastaja ei tietenkään nähnyt sen takaa mitään. ”Olet sinä sitten aika mahti tapaus” naurahdin Marille pidätteiden välissä.

Terveisin puskaratsastajat Ada ja Mari.

Talvimaasto

Rustasin taululle tämän päivän tuntilaiset;
ohjaaja: Kukka ja Palmikko
Ros ja Blondi +
Carkki ja Leevi +

Innoissaan olevat maastoon menijät menivät kaikki hoitamaan ratsuja kuntoon, toinen toistaa parempaan. Eli, minä pistin upean tamman, Palmikon kuntoon ja kaikki varusteet niskaan. Nousimme tallin edessä uljaiden ratsujemme selkään ja lähdimme matkaan.

Takanani oli Carkki ja Leevi ja perää pitäjinä Ros ja Blondi. Palmikko tuntui rauhalliselta ja ilmakin oli ihan mukava, lumihiutaleet putoilivat virkeiden ratsastajien ja hevosten päälle. Kävelimme ensikisi jonkin matkaa metsään, sitten pujottelimme ylä- ja alamäkiä pitkin poikin, ja ratsastajat saivat harjoittaa hieman tasapainoaan ja kevyt istuntaansa niin että hevosten oli helpompi ja varmempi kulkea, vaikka oikeastaanhan nämä hevoset ovat todella varmajalkaisia.

Kun tulimme tasaisemmalle tielle, nostimme samaan aikaan ravin ja lähdimme ravaamaan eteenpäin. Leevi-höppänällä tuntui olevan hieman ylimääräisiä höyryjä, mutta Palmikko ei ollut siitä moksiskaan vaikka ori huohottikin tamman takalistoon. Ravasimme rauhallisesti aika pitkän matkaa. Tuli ylä-mäki ja sitten menimme hieman lisättyä ravia. Blondi innostui ja kuulin Rosin hieman ähkien takanani, ilmeisestikin Blondi veteli aah, niin hevosille tuttua pukki sarjaa.

Kun olimme ison mäen päällä siirsimme ratsumme käyntiin ja annoimme höyryävien hevosten kävellä alamäki rauhalliseen tahtiin alas. Alamäen jälkeen käännyimme vasemmalle ja käppäilimme lähes suoraa tietä pitkin. "Miten olisi jos mentäisiin laukkaa?" kysyin ja sain vastaukseksi innostuneita nyökkäyksiä ja kun hevoset kuulivat tutun sanan ne tanssahtelivat hieman. "Mutta, nyt mennäänkin tämä suora niin, että viisi laukka askelta, viisi raviaskelta, viisi lauka askelta jne. Ihan näin että saisitte hevosenne kuulolle. Niin ja EI ohituksia!" sanoin ja nostin Palmikolla laukan ja siinä samalla ravia. Kun olin kerran saanut Palmikon raviin, se ei ensiksi tajunnut että taas pitäisi mennä laukkaa. Suoran päässä hiljensimme hevoset käyntiin ja pysäytimme. Ja sitten menemme toiseen päähän niin, että joka viidennenllä askeleella laukanvaihto vaikka ravin kautta jos ei suoraa onnistu" sanoin ja lähdimme taas matkaan. Palmikko, vanha koulukonkari hoisi homman oikein hyvin ja se näytti oikein edustavasti laukanvaihdot.

Loppua kohden Ros ja Carkki ratsastivat lähes huomaamattani vierelleni ja ratsastimme leveällä tiellä rinnakkain. Varmasti saattoi olla hieman hupaisan näköistä kun kolme ratsastajaa ratsasti rintarinnan, samaa tahtia mutta täysin omiin hevosiinsa keskittyneinä.

Suoran päässä otimme käynnin ja pysäytimme hevoset. "Hienoa työskentelyä molemmilta!" kehuin tuntilaisia. "Loppu matkan saatte olla itse 'vetäjinä' molemmat vähän matkaa. Eli saa mennä ravia, mutta eiköhän laukkaaminen ole jo tältä päivältä ohi. Eli vuoroin Carkin, ja vuoroin Rosin johtamana saavuimme tallille (en kerro tuosta paljoa että Carkki ja Ros saavat itse keksiä mitä tekivät ^^) Tallipihalla kiitin vielä kerran tuntilaisia ja hevosia ja menimme varmaankin jokainen hyvillä mielin hoitamaan hevoset pois.

Maksut tunnista:

Tällä kertaa tunnin pitäisi Kukka ja hevosena olisi Palmikko. Blondi ja Ros olivat vain minun ja Leevin lisäksi tunnilla. Lähdimme etenemään Blondin pitäessä perää ja Palmikon siis johtaessa. Menimme aluksi paljon käyntiä ja mäkiä. Oli mukavaa harjoittaa tasapainoa. Menimme reipasta ravia seuraavaksi. Leevillä oli liikaa energiaa ja se hönki Palmikon häntään. Naurahdin nähdessäni Palmikon hännä kuolassa. Kukakohan sen aiheutti? Seuraavaksi kävelimme alamäen ja sen jälkeen rupesimme työstämään viittä raviaskelta ja viittä laukka-askelta. Se sujui ihan hyvin ja sen jälkeen joka viidennellä askeleella laukan vaihtoja. Pian laukkasimme rinnakkain omiin hevosiimme keskittyneinä. Palmikolta se meni varmaan parhaiten ja Leeviltä huonoiten. Sitten saimme vuoronperään johtaa jonoamme. Minun vuorollamme teimme hieman taivutuksia ja eteen-alas liikettä. Sitten lyhennettyjä raviaskeleita ja vielä sen jälkeen lisättyä ravia. Käynnissä vielä hieman temmonvaihteluita ja oli Rosin vuoro johtaa. Pian jo saavuimme tallille ja kipitimme kiittämään Kukkaa tunnista. Sitten hoidin Leevin hyvin ja nakkasin sen tarhaan riehumaan. Siellä se pukitteli ja piehtaroi, toppaloimen ollessa aivan lumessa.

Carkki ja ISO-L

Tällä kertaa tunnin piti Kukka. Tällä kerralla meitä oli vain kaksi vetäjän lisäksi mutta se ei menoa tuntunut haittaavan. Blondi kävi alkutunnista melko kuumana ja sitä sai pidätellä vähän väliä ettei se tunkisi turpaansa kiinni Leevin ahteriin. Ylä- ja alamäki harjoittelu oli mielestäni todella mukavaa vaihtelua ja teki hyvää Blondin kunnollekin. Tosin taisin vähän aliarvioida neitiä sillä kun kukka ilmoitti että ottaisimme lisättyä ravia mäkiharjoittelun jälkeen Blondi rempaisi kunnon pukkisarjan. Hihittelin lapaseeni ja taputin Blondin kaulaa kun se siirtyi kauniisti lisättyyn raviin. Kun hevosia oltiin ravin jälkeen vähän jäähdytelety aloimme työstämään viitta ravi- ja viittä laukka-askelta. Tämä sujui Blondilta varsin mallikkaasti vaikka joka kolmannella laukka-askelleella perä tuntuikin vähän kevenevän. Kun siirryimme taas käyntiin Blondi ravisti päätään turhautuneena niin että Leevin lautaset saivat valkoisia kuolapilkkuja. Kauan ei kuitenkaan mennyt kun käänsimme ympäri ja otimme joka viidennellä askeleella laukan vaihdon. Tällä kertaa Blondin suorastaan syöksyi matkaan ja sain pidätellä sitä ihan tosissaa ettei se olisi jyrännyt päin Leevin takamusta. Kun tamma oli taas kuulolla laukanvaihdot menivät puhtaasti ja mallikkaasti. Kuin huomaamatta olimmekin äkkiä kaikki kolme rinnakkain. Pian olimme suoran päässä ja oli aika hidastaa. Kiitin tammaa ja se pärkähti itseensä selvästi tyytyväisenä. Sitten kukka antoi meidän vuorollamme johtaa jonoa. Ensin oli Carkin ja Leevin vuoro ja teimme vähän taivutteluja ja Blondi ei ollut koskaan tuntunut yhtä kankealta, tätä pitääkin harjoitella, tuumin kun yritin saada puuhevosen tuntuisen möykyn allani notkistumaan. Lyhyt ja lisätty ravi menivät mukavasti ja temmon vaihdit käynnissä. Minun vuorollani päätin jatkaa Carkin ideaa ja otimme vielä loppuun vähän lyhyttä ravia ja sen jälkeen keskikäyntiä ja vähän taivutteluja jotta Blondikin notkistuisi. Lopuksi päätin että otetaan loppu rennosti ja annoin pitkät ohjat. kukka seurasi esimerkkiä ja Carkkikin vähän varautuneena vaikka Leevi näyttikin melko väsyneeltä tunnin jälkeen. Ratsastimme rinnakkai kohti tallia. Blondi päätti jostain syystä vähän hamuta hellästi Leevi poskea ja Leevi vastasi yhtä hellästi takaisin "Salasuhde?", Carkki tokaisi ja kaikki nauroimme otuksillemme. Tallilla riisuin Blondin varusteet ja kuivattuani sen heitin loimen niskaan ja päästin muiden tammojen kanssa tarhaan.

Ros

Kimpparatsastus

Perjantai-aamuna aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä, vaaleansiniseltä pakkastaivaalta, kun taivalsin tallille. Heitin tavarani satulahuoneeseen, ja nappasin Sipen riimunnarun mukaani. Odessa oli jo tarhoilla hakemassa Palmikkoa ja kukka harjaili Isteliä käytävällä. Nappasin Sipen tarhasta ja talutin sen talliin. Kukka siirsi kiltisti Isteliä sivummalle, jotta mahduimme Sipen kanssa karsinaan. Harjasimme hevosiamme ja juttelimme niitä näitä tallista ja hevosista, tunneista, ilmasta ja kaikesta muusta mahdollisesta.

"Käydään sellainen letkeä lenkki, heitetään maastolaukat tossa pellolla. Te voitte ravata siinä tiellä, niin me tullaan sitten siihen risteykseen ja mennään siitä sitten takaisin tallille." "Joo, käy." Kukka tokaisi puunatessaan Isteliä.

Odessa toi Palmikon talliin ja ryhtyi puunaamaan sitä, samalla kun sujautin itse Sipelle suojat jokaiseen jalkaan. Laitoimme hevoset kuntoon ja talutimme ne ulos. Kukka peruutti Istelin vielä kärryjen eteen ja hyppäsi kuskin pukille meidän kahden ponkaistessa hevostemme selkään.

Aurinko viilsi terävästi silmiä saaden ne vuotamaan ja kirosimme kilpaa sitä, miksemme ottaneet aurinkolaseja mukaan. Nauroimme ja jutustelimme hevosten kävellessä rauhallista käymäjalkaa eteenpäin valoisaa, kuusten reunustamaa metsäpolkua. Sipe pörisi joukon vetäjänä jokaista kuusta ja säpsähti pienintäkin räsähdystä Palmikon tallustaessa rauhallisesti ylienergisen Sipen jalan jäljillä. Istel tulla tömisteli kärryjensä kanssa perässä niin kovaa kuin ponivauvan kavioistaan pääsi.

Päästyämme pois polulta hiekkatielle, jota nyt peitti vitivalkea puuterilumi, otimme ohjat tiukemmalle ja siirryimme reippaaseen raviin. Sipe heitteli päätään puolelta toiselle purren kiinni kuolaimeen ja lisäten tempoa. Jouduin taas valtataisteluun itsepäisen tamman kanssa yrittäessäni hidastaa sitä. Onneksi Sipe totteli istuntaani varsin hyvin ja hidasti niin, että Palmiko ja Istelkin pysyivät mukana.

Lumi pöllysi tiellä kolmen letkamme ravatessa pitkin sitä. Palmikko pörisi ja hevoset innostuivat hetki hetkeltä enemmän. Pääsimme alamäelle ja hidastimme käyntiin. Kävelimme mäen alas ja siirryimme tien vierellä sijaitsevalle pellolle Istelin jatkaessa matkaa ravissa pitkin tietä. Päästyämme pellolle nostimme laukan.

Sipe pukitteli tapansa mukaan ja Palmikko laukkasi innostuneena vierellä, heittäen pari ilopukin tapaista. Tuulen ja auringon yhditelmä sai silmäni vuotamaan ja tamman pukkipoukkoilu suuni nauramaan. Odessa katsoi hehotustani pukittelevan tamman selässä hymyillen itsekin varsin leveästi. Kukka ja Istel ravasivat meitä kiinni kovaa vauhtia. Hidastimme hevosemme raviin ja sitten käyntiin ja siirryimme takaisin tielle, jossa Istel ravasi meidät kiinni ja siirtyi käyntiin taaksemme. Jatkoimme tietä pitkin matkaamme käymäjalkaa hevosten päristellessä innostuksesta vieläkin. Nauroimme jutuillemme noustessamme uutta mäkeä ylöspäin. Talli häämötti jo näköpiirissä. Hevoset kävelivät reippaammin ja annoin Sipelle pitkät ohjat. Tamma venytti kaulaansa niin paljon, että sen turpa viisti maata.

Saavuimme takaisin tallille auringon yhä paistaessa kirkkaasti. Laskeuduimme hevosten selästä ja kukka kärryiltä, nostimme jalustimet, löysäsimme satulavöitä ja talutimme hevoset talliin. Riisuimme niiltä varusteet ja päästimme takaisin tarhaan touhuamaan kavereidensa luo. Me itse painuimme hoitajien huoneeseen keittämään itsellemme kupilliset kuumaa kaakaota ja napostelemaan voileipiä.

Chao & Sipeliini. <3