Juhannusaattona Seppeleestä lähtee joukko viettämään keskikesän juhlaa pienehkölle mökkireissulle. Pihlaniemen ja Liekkijoen suun välimaastosta löytyy ihastuttava lomapaikka. Kaksi suurta, harmaata hirsimökkiä tarjoavat oivalliset puitteet majailuun ja saunomiseen. Pihapiiristä löytyy myös vanha mummonmökki ja pieni navettarakennus, kauempana rannasta. Mökkeilyn lisäksi tavoitteena on käydä Liekkijärven perinteisillä juhannustansseilla.
Juhannuksen ajan taiat toteutetaan jatkokertomustyyppisesti. Edellisen tarinan tapahtumat vaikuttavat seuraaviin tapahtumiin jne. Tapahtumaan voi myös piirtää kuvan, kuvassa täytyisi olla juonen kannalta jokin oleellinen tapahtuma esitettynä. Lisäksi jokaiselle tarinanetenemisvuorolle arvotaan lause/lauseet, joka täytyisi tarinaan sovittaa (tai kuvaan ujuttaa). Lisäksi pelkkiin tarinaosuuksiin tulee tarinan pohjalta Annen kuvituksia.
Sebeläiset osallistuvat juhannukseen muulla kuin omalla hoitohevosellaan. Hevosia saa toivoa, mutta Anne tekee lopulliset hevospäätökset. Juhannusaattona ratsastetaan mökille ja juhannuspäivänä takaisin Seppeleeseen. Lisäksi mahdollista käydä pienellä välilenkillä tms. hevosella. Mukaan mahtuu 14 osallistujaa. Osallistumiset ja maksut tähän topikkiin. Juhannuksesta saa toki kirjoittaa tai piirtää enemmänkin, mieluiten koko seikkailun ilmestyttyä.
Osallistujat
Krister - Kössi Andrei - Laila <3 Anni - Lemon<3 Cella - Huiska<3 Clara - Siiri<3 Fiia - Hestia <3 Inkeri - Loeke <3 Jutta - Gitta <3 Mikaela - Lasse <3 Nette - Venna<3 Robert - Eela <3 Salma - Ruusu <3 Tuulia - Frank<3 Wenla - Aristo <3 Wilma - Tirkku<3
Tarina
Krister kertoo
Vettä pirskoontui minunkin päälleni, vaikken olisi halunnut kastua.
Ohitimme tanssilavan ja Siwan. Tienoolla kävi kuhina: yleensä kuollut ympäristö oli täyttynyt jäätelön- ja oluenostajista, illan tanssiorkesterin roudarit lampsivat sinne tänne huomioliiveissään ja paikalliset vanhukset olivat tulleet ihastelemaan juhannuksen vipinää. Hevosletka veti ihmisten huomion, kuten aina. Pienet silmäparit tapittivat jäätelöpallojen takaa nelijalkaisia komistuksia. Muutama teini yltyi tuotapikaa arvostelemaan ratsastajien istuntaa, taisivat olla lähteisiltä talleilta. Tai miksei meidänkin asiakkaita? Basson värinä pauhahti yhtäkkisesti tanssilavalta päin ja sai muutaman hevosen sätkymään. Jäätelötauko olisi houkuttanut, mutta soundstekki olisi liikaa hevosille. Ja jäätelö ehkä minulle. Olihan armaalta puolisoltani tullut tiukka käsky "pienentää sitä", enkä uskonut, että käsky koski salaista Warhammer 40,000 - settiäni.
Kössi oli hauska hevonen. Se kulki tasaisesti allani, pehmeät askeleet kopisivat vasten kovaa hiekkatietä. Mustan hevosen selässä olo oli kuin turvallisen laivan kyydissä. Kuulemani mukaan ruuna osasi olla oikea tuittupääkin välillä, itse en ollut moista huomannut. Lähinnä ötökät tuntuivat ärsytävän hevosta. Vilkaisin taakseni ja näin Mikaelan Lassen selässä. Olin kuullut naisesta yhtä ja toistakin ja ehkä nähnytkin. Ratsastajana nainen oli hyvä ja luonteva, pehmeä ja joustava. Lasse pärskähteli hänen allaan ja Mikaela myötäsi hevosen liikkeitä. Päänsisäinen analyysini naisen ratsastajantaidoista (?) pysähtyi siihen, että mahani tökkäsi ikävästi satulanuppiin (kyllä, olin pukenut Kössin länkkäkamoihin) ja hevonen pysähtyi. Peltotie oli juuri vaihtumassa metsään ja pusikosta kuului räsähtelyä. Hevoset takanani hermostuivat ja huusin bassollani: "Seiiis!".
Metsästä paukahti pari poikaa ja yksi tyttö säheltäen värikkäiden vesipistooliensa kanssa. He ampuivat metsästä kohti tietä, ennen kuin tajusivat, että hevosletka oli pysähtynyt muuriksi heidän eteensä. Oli onni onnettomuudessa, että pahimman kastelun sai Cella Huiskan selässä. Huiska otti pienen sivuloikan, mutta Cella sai sen pidettyä aisoissa. Takana hevoset säntäilivät jonosta eri ilmansuuntiin, mutta maltillisesti. Tiheä metsikkö esti niitä kirmaamasta kohti kotia. Poika ampui vielä muutaman ruikauksen ennen kuin totteli ääntäni "lopettaa se päätön ampuminen". Vettä pirskoontui minunkin päälleni, vaikken olisi halunnut kastua. Kössi sen sijaan ei tapauksesta pahemmin järkyttynyt.
Lapset, ilmeisesti joidenkin mökkiläisten kakarat, karkasivat takaisin metsään. Eivät jääneet kuuntelemaan puhutteluani. Saimme kaikki takaisin riviin. Wilma oli muksahtanut pois Tirkun selästä, mutta oli jo ehtinyt kiivetä ponin kyytiin takaisin. Jatkoimme kohti Pihlaniemen kalliota. Vielä mäki ylös ja alas ja olisimme jo miltei perillä.
Liekkijärven ympäristö oli huikean poukkoilevaa ja korkeuserot toivat ympäristöön maagista tunnelmaa. Pihlaniemen kalliolta pystyi jo erottamaan rantaviivasta eri mökkien tontteja. Pieni, enteilevä usva riippui laiskana alavien maiden kohdalla. Sumulahden tila jäi heti vasemmalle ja jatkoimme vielä eteenpäin metsäpolkuja pitkin. Pian olimme perillä. Vanha ruskea navettarakennus tervehti meitä ensimmäisenä. Navetan taakse oli aidattu langoista neljä tarhaa, joissa hevoset asuisivat yön. Pieni punainen mökki tönötti heti pihan puolella, navetan vierellä. Se näytti hylätyltä ja yksinäiseltä. Rannan rinteessä kohosivat hirsimökit, rannassa oli passeli grillauspaikka ja laituri.
Nousin pois Kössin selästä. Ruudullinen paitani oli vieläkin märkä ja liimaantui rintakehääni. Meitä miehiä oli vain kolme ja epätasaisempaa poikaremmiä sai hakea: minä, Robert ja Andrei. Olisi mökkijaon vuoro, tunsin jo valmiiksi suurta myötätuntoa niitä tyttöjä kohtaan, jotka saisivat jakaa mökin meidän kanssamme.
Wenla kertoo
Jos olisin halunnut miehen, tässä se nyt olisi ollut.
Mä en tiennyt itsekään, miten olin keplotellut itselleni luvan lähteä Seppeleen juhannusretkelle. Meidän perheen perinne juhannuksena oli mennä yhdessä mökille, eikä siitä noin vain luistettu. Varsinkin kun tänä vuonna viikonloppu olisi vietetty äidin, Mikon ja meidän tuttavaperheen kanssa.
Kaikesta huolimatta mä olin kuin olinkin täällä seisoskelemassa Ariston vierellä muiden osallistujien kanssa. Me kokoonnuimme Kristerin eteen jonkinlaiseksi ryhmäksi ja jäimme odottamaan mökkijakoa. Mies näytti siltä, että miettiminen olisi erikoisen raskasta, sillä se pyyhki hikeä vähän väliä otsaltaan ja silmäili meitä laiskasti.
"Joo elikkäs.. Tossa vähän isommassa mökissä yöpyy Anni, Cella, Tuulia, Jutta, Mikaela ja sitten Andrei, Robert ja minä. Loput sitten toiseen ja minähän en valituksia ota vastaan," Krister sanoi. "Nyt hepat tarhoihin ja sitten voi hinata tavarat mökkeihin."
Kellään ei näyttänyt olevan valitettavaa, joten Krister antoi vielä muutaman ohjeen liittyen tarhaukseen. Se sai liikettä hoitajien niveliin ja pian kaikki hevoset olivat onnellisesti tarhoissa. Varusteet vietiin navetan puolelle suojaan ja sen jälkeen kaiki raahautuivat reppujensa kanssa mökkeihin.
Mökissä oli iso tupa ja makuuhuone. Mä varasin itselleni alapedin kerrossängystä ja lysähdin reppuni kanssa sen päälle. Huoneen ilma seisoi, mutta onneksi Salma kiirehti avaamaan ikkunan laskettuaan tavaransa yksittäiselle sängylle.
"Täällä on kuuma," mä puhisin. Clara yhtyi valitukseeni yläpedistä, jonne se oli kiivennyt reppunsa kanssa.
"Onkohan täällä ees ilmastointia?" Fiia mietiskeli ääneen.
"Vaikka olisikin, niin ei se kuitenkaan toimi," Clara huokaisi ja kiristi vaaleaa poninhäntäänsä.
Kun kaikki olivat saaneet pedin valmiiksi ja kevyemmät vaatteet päälle, me suunnattiin ovesta ulos ruuan toivossa. Meidän onneksi grillauspaikalla hääräävä Krister näytti tekevän ruuan suhteen kristillistä tasajakoa nälkäisten ykkösmökkiläisten vahtiessa vieressä.
"Siis onks tuolla mökissä ilmastointia? Me ei löydetty siihen mitään säädintä!" Inksu kitisi ensitöikseen istahdettuaan puiselle penkille.
"Naiset.." Andrei huokaisi ja sai osakseen vihaisen mulkaisun Inkeriltä. Mies kuitenkin lupautui (pienen maanittelun jälkeen) auttamaan ruuan jälkeen ja se sai Inkerin näyttämään melkein ylpeältä. Tai sitten se katse oli jotain aivan muuta mistä mulla ei ollut aavistustakaan. Mä kuitenkin vilkuilin Inkeriä ja Andreita kulmieni alta tietäväisenä samalla kun haukkailin ruisleipää.
Andrei onneksi piti sanansa ja raahautui avuksemme mökille. Se näytti meille keittiön seinästä valkoisen säätimen ja antoi pikaiset ohjeet sen käyttämisestä. Sitten se häipyi Inkerin kanssa pihalle.
"Jos mä haluaisin miehen, niin tässä se olisi ollut," mä sanoin ennen kuin ehdin ajatella.
"Andrei????" Clara yskähti.
"Siis EIH, kun.. öö..," mä sekoilin sanoissani ja punastuin. Tai ainakin mä tunsin suurta häpeää ja luulin punastuneeni.
"Wenla mitä ihmettä?" blondi nauroi.
"Siis ööh, mä vaan tarkotin kun se tuli auttaa ton ilmastoinnin kans, tai siis esim. Robertkin kuuli sen mitä Inksu sano, mut se vaa pyöritteli silmiä meille sillee kyllästyneenä. Tai siis EN MÄ NYT ANDREISTA PIDÄ EN TOSIAAN, vaan niinku se tuli auttamaan tiiäthän?" mä yritin epätoivoisesti selittää Claralle. Se oli vähän turhaa, sillä tyttö oli lyyhistynyt kaksinkerroin lattialle nauramaan.
"Okei mä en edes halua tietää, mitä sun ruuan seassa oli, kun puhut ihan sekavia," se hihitti kerättyään itsensä.
"Sanoo Clara, joka istuu lattialla huutonauramassa melkein viis minuuttia," mä puuskahdin ja vedin blondin jälleen jalkeille.
"Hei sä et nähnyt itteäs, vähemmästäkin naurattaa," Clara puolustautui virnistäen.
"Just," mä tuhahdin.
Mä sain onneksi lahjonnan (ja kiristyksen) avulla Claran pitämään letkautukseni omana tietonaan, joten me palattiin takaisin muiden luo. Mä taisin kyllä edelleen muistuttaa enemmän paloautoa kuin ihmistä naamani perusteella, koska Jutta loi muhun ihmeellisen katseen istahdettuani Salman viereen.
Robert kertoo
Varpaani osui kylmään veteen. Sumu oli vallannut (öisen) järven.
Ihan käsittämätöntä.
Viettää nyt juhannus jossain keskellä metsää itikoiden syötävänä kun voisi olla kotiterassilla grilliruoan ja naurun täyttämissä illanistujaisissa.
Pällistelin väliaikaistarhassaan rennosti kököttävää Eelaa, jonka Anne oli määrännyt mun juhannusratsukseni Harryn ja pikkuharmaan jäädessä kotinurkille nauttimaan vehreästä sillä välin kun me muut hikoiltiin juhannushelteissä ja hankittiin hankaumia. Tiesin suurimman osan talliporukasta nauttivan ties mistä vaelluksista ja tuntien pituisista maastoretkistä, mutta mun viimeisin pidempi maastorupeama oli ollut syysvaellus, ja tämä kerran puolessa vuodessa vaeltelu sopi mulle paremmin kuin hyvin.
"Harmi, ettet saanu Windiä!" Cella yhtäkkiä kailotti korvan juuressa ja lätkäisi mua selkään niin että sen käsivarrella roikkunut Huiskan riimu tuntui lähinnä ruoskalta t-paidan päällä. Mä pidin säikähdykseni hienosti kurissa: ristin vain käsivarteni ja katsoin hyttysiä paljailta käsivarsiltaan hätistelevää blondia kunnes se katsoi mua viattomasti takaisin. Silmiä pyöräyttäen jatkoin hevosten katselua ja mietin kuinka erilainen matka mökille olisi ollut vähän happamamman tamman kanssa. Onneksi Anne ei ollut uhkaillut mua Windillä kuin ohiliitävässä jatkolauseessa. Eela oli ollut tajuttoman mukava paitsi ratsuna niin myös hoidettavana, ja olin vain tyytyväinen, että silloin joskus monta vuotta sitten olin pyrkinyt senkin hoitajaksi vaikka loppupeleissä mulle olikin tullut pienempi ja pippurisempi tamma hoidokiksi.
"Kristerillä on makkarat tulilla, tuuttekste?" Anni huuteli navetasta ja silotteli Lemonin hiestä kostunutta satulahuopaa paremmin kuivumaan. Me lähdettiin Cellan kanssa kapuamaan kohti nuotiota bruneten perässä, kinastellen Windin (ei-niin-)hurmaavasta luonteesta. Samasta aiheesta oli meidän välillä käyty sivistyneitä keskusteluja nyt kolme kertaa. Tallilla, kun Anne ohimennen mainitsi Windin mun mahdolliseksi ratsuksi ja Cellan suunpielet olivat nousseet taivaisiin; vesisodan keskelle joutuessa, kun Cella oli vakuutellut, että Windi ei olisi kyllä ollut moksiskaan tällaisesti toisin kuin Huiska; nyt, palatessa Kristerin määräämältä väliaikaistarhausten kunnontarkamisreissulta.
"Joko te teitte mökkijaon?" Cella kysyi ensimmäisenä pyllähtäessään Jutan viereen. Mä istuin sen viereen, mutta vain koska muitakaan paikkoja ei ollut. Me oltiin ilmeisesti mattimyöhäiset tälle päivälliselle. Annoin katseeni kiertää ringissä, ja olisihan yksi toinenkin paikka löytynyt: mukava rako Kristerin ja Salman välistä. Ehkä tässä Cellan vieressä oli ihan hyvä.
"Joo, mutta tehän olitte kanssa siinä", Jutta vastasi.
"Meillä saattoi olla hienostuneen eriävät mielipiteet ja siitä seurannut keskustelu", mutisin kun Kristerin miksi-mä-olenkaan-täällä-näiden-lasten-kanssa -katse kävi mussa ja Cellassa. Olo oli kuin joskus koulussa kun oli supissut takapenkissä kavereiden kanssa ja opettaja oli keskeyttänyt opetuksen sen takia ja kaikki huomio oli kiinnittynyt supisijoihin.
"Isompaan mökkiin pojat, sitten oliko Cella, Anni, Mikaela, Jutta ja Tuulia", hattupäinen ohjaajamme totesi ja tökki liekkejä jollain oksanvarrella. "Taisi muut käydä jo varaamassa sängytkin. Teidän kamat on vielä tossa pihalla."
Mun kasvoilla mahtoi välähtää joku Kristerin sanojen epämiellyttävyydestä kertova mikroilme, sillä Mikaela ystävällisesti ilmoitti, että oli varannut mullekin punkan ja dumpannut mun kamat sinne. Cella vilkaisi Annia vähintäänkin samanlaista ilmoitusta odottaen, mutta se vain kohautti olkiaan ja tunki toisenkin vaahtokarkin suuhunsa. Andrei ja Inkerikin katsoivat sopivaksi liittyä seuraamme, ensimmäisen viedessä viimeisen istumapaikan Kristerin vierestä. Jonkinlaista katsein käytyä keskustelua viimeiseksi saapunut parivaljakko taisi käydä, mutta lopulta Inkeri jäi seisomaan kädet puuskassa vastakkaiselle puolelle rinkiä.
Porukka meni hiljaiseksi sitä mukaan kun saivat makkaraa tai muuta vatsantäytettä kouraansa. Kristerin kevytmakkarapaketit jäivät kaikilta huomaamatta, niin kiireissään jengi oli syömispuuhissaan. Inkerikin oli löytänyt satulahuovan takamuksensa alle ja vaihtoi tyytyväisenä eväitään keskenään Claran kanssa.
Oli tämäkin tapa viettää juhannus, mietin kun lätkäisin jonkun hyttystä suuremman verenimijän pisamaiselta käsivarreltani.
"Mennäänkö me uimaan ollenkaan?" Nette, yksi nuoremmista ja uusimmista hoitajista, kysyi kun keskustelu oli palannut kuvioihin ja jokainen saanut vatsansa enemmän tai vähemmän täyteen. Krister katsahti lettipäiseen tyttöön ja sitten meihin kaikkiin muihin aivan kuin se ei olisi koko leirin vetäjä vaan täällä toimisi joku demokraattinen äänestys. Sitten mies taisi itsekin muistaa roolinsa: se kohautti olkiaan ja totesi, että mikäs siinä kunhan ollaan esityskelpoisia illan tansseihin.
"Ollaanko me menossa joihinkin tansseihin?" suhisin Mikaella kun porukka alkoi riemuissaan kaivella uimakamojaan (joita mä en ollut edes pakannut mukaan) ja rynnätä kohti laituria (jonka olemassaolosta mä en ollut edes tiennyt).
"Joo! Liekkijärven perinteiset juhannustanssit!" hattarapää kertoi ja veti jo paitaa pois päältään. Mä suuntasin katseeni jonnekin puihin sen selän takana, kisakatsomon jälkeinen hässäkkä yhä tuoreena mielessä. Mikaela sen kuin virnisti ja lähti kiskomaan mua käsivarresta mukaansa rantaan, samalla vakuutellen, että voisi tanssia mun kanssa ja opettaa mulle valssin jos toisenkin.
Nopeimmat olivat jo vedessä. Olin tunnistavinani ainakin Neten, Wenlan, Wilman ja Tuulian, sekä laiturin reunalla toisiaan tönivät Andrein ja Inkerin. Jutta keikkui vaarallisesti laiturin reunalla shortsit edelleen jalassa, toisen jalan varpaat vettä tunnustellen. Mä en ehtinyt edes varoittaa sitä kun laiturin päähän kilpaa juoksevat Cella ja Anni saivat koko röttelön tömisemään ja Jutankin veden varaan. Ei sillä, että kaksikon pommilaskeutumisten jälkeen kukaan laiturilla ollut olisi jäänyt kuivaksi.
Mä mietin miten pitkällä ilta jo olikaan, ja seisoin rantaviivassa jalkojen hautautuessa veden pehmittämään santaan. Kevyt laine kiipesi sinne asti ja varpaani osui kylmään veteen. Sumu oli vallannut järven, vaikka kello ei tuntunut olevan vielä paljon mitään. Aurinkoa ei enää korkeiden puiden takaa näkynyt, mutta taivas hohkasi siniviolettina ja melkein yhtä kirkkaana kuin muutama tunti sitten.
Jotain taianomaista siinä oli.
Ainakin niin kauan kunnes Mikaela salakavalasti kiskoi mut mun lohenvärisissä shorteissa ja ennen kastumista vaaleanharmaassa t-paidassa veteen asti.
Mikaela kertoo
Edes villeimmät juhannusnoidat eivät olisi kyenneet tähän taikaan.
Mä olin oikeastaan tyytyväinen. Krister oli katsonut mua erittäin pahasti kun jätkien majoittautuessa toiselle puolelle kämppää mä olin päättäväisesti parkkeerannut nukkumapaikkani Robertin ja Andrein väliin. Ehkä se meinasi, että mä saattaisin ylläpitää mökin sopua. Kuivasin karheita hiuksiani muumipyyhkeeseen jätkien vilkuillessa toisiaan vaivautuneesti. Mä ymmärsin sen täysin, ne kaksi eivät aivan olleet samalla aaltopituudella. Se oli musta vähän mälsää, koska kumpikin oli mulle hyvä ystävä.
Ilta oli jo hämärtynyt, mutta mä pidin siitä. Mä pidin kesäöistä, jotka oli luotu seikkailuille. Mä rakastin, kuinka yön pimeimmätkin tunnit olivat valoisia, kuinka topilla ja shortseilla tarkeni läpi koko vuorokauden. Aurinko muutti ihon tummemmaksi ja jopa mä hellitin mun tarkasta meikkirutiinistani hieman. Kesä sopi mulle.
Palatessani ulos kosteat hiukset kiharaisina, kyseli Wenla juhannustanssien aikamisalkaa.
”Eihän tässä nyt mikään kiire ole”, Krister hymisi tönien aurinkolaseja paremmin nenälleen, vaikka aurinko ei enää edes paistanut. Sen stetsoni oli vähän kenossa.
”Onhan!” Cella ja Anni ilmoittivat yhteen ääneen kärkkäästi. Mä hymyilin hiljaa ihmisten innolle, ottamatta kantaa: vaikka mä odotinkin tansseja suuresti. Mä pidin kesästä ja erityisesti mä pidin juhannuksesta.
Robert ja Salma istuivat kauempana kahdestaan nurmikon rajalla. Ne eivät näyttäneet keskustelevan mistään – enemmänkin vain kuuntelevan muita. Cella ja Anni ruikuttivat Kristerille mahdollisimman nopeasta lähdöstä, ja kun Krister viimein totesi, että voitaisiin lähteä vaikka heti, nousi kummankin kasvoille kauhistunut ilme. ”Eihän me olla vielä valmiita!!” kiljuivat kumpikin. Mä kohotin kulmiani huvittuneena.
”Ootteko meinannu tehdä juhannustaikoja?” kysyin Robertilta ja Salmalta, joista ensimmäinen katsoi mua hämmentyneesti ja toinen taas leveästi hymyillen. ”En kyllä itse meinannut juoksennella alasti pitkin kyliä, mutta yrittänyttä ei laiteta?”
Niiden sanojen saattelemana mä kävelin molempien ohi, jossa nurmikko vaihtui kesäiseksi luonnonniityksi. Lusmu olisi antanut kaikkensa, jotta olisi päässyt sinne laiduntamaan. Aloin poimia kukkia käteeni.
”Olisko alastomuus sit sulle muka jotain uutta?”, tuumasi Andrei pienen matkan päästä. Se oli selkeästi kadottanut Inkerin johonkin, varmaan ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. ”Vaikka luulin ettet olis ihan noin epätoivoinen. Kukat ei kyllä sun rakkauselämää pelasta.”
Mä näytin sille keskisormea ja jatkoin kukkien keräämistä. ”Mä vaan koetan heittäytyä mukaan. Kokeilisit joskus. Sulla vois vaikka olla hauskaa.”
Andrei pyöritteli silmiään ja lähti tönkösti kävelemään pois. Palasin Robertin ja Salman viereen, joista jälkimmäinen katsoi mun kukka- ja heinäsatoa uteliaasti.
”Kukkaseppele?” se kysyi.
”Joo”, mä vastasin hymyillen ja aloin punomaan kukkia yhteen heinillä sitoen. ”Ei tässä välttämättä yhdeksää heinää ole, mutta close enough.”
”Toivottavasti näät unia jostain kivasta sitten! Jos tänään edes ehtii nukkua...” Salma myhäili ja virnisti. Mä naurahdin sen sanoille ja siirsin katseeni hetkeksi seppeleestä Robertin.
”Aihetta sivuten, mites sun rakkauselämä? Miten se Jortikan Konsta?” mä hymisin saaden Robertin ilmeen kauhistumaan.
”Miten sä tiedät siitä?” se ulisi ja koetti piiloutua eteensä nostamiensa polvien taakse.
”Huhut kulkee nopeesti”, mä sanoin sormet väkertäen Salman ilmeen vahvistaen mun sanoja. Robert vikisi hiljaa jotain vastalauseita, mutta mä heilautin kättäni. ”Eihän siinä mitään pahaa ole. Oon aina halunnutkin sellasen gay best friendin.”
”En mä oo homo”, Robert älähti tiukasti. Me vilkaistiin Salman kanssa toisiamme.
”Et tietenkään, muru”, mä jatkoin ja hymyilin Robertille. Se ei näyttänyt sille, että olin vakuuttanut sen ja naama myrtsinä alkoi punoa kukkaseppelettä toisesta päästä. Sehän jos joku sitten olikin miehekästä ja vähensi kaikkien epäilyjä sen seksuaalisesta suuntautumisesta.
Pian mun päässä keikkuikin kukkaseppele, joka toistaiseksi ei ollut päätynyt mun tyynyn alle. Salman kanssa me oltiin ahkeroitu ja tehty oma seppele Robertillekin, jonka synkkä ilme oli pahentunut entisestään. Se koetti niin pitää kiinni sen imagosta kiinni, jota se ei selvästi ollut tajunnut oikein. Tai siis, eihän se ollut mikään kovin shokeeraava ylläri ollut kenellekään, että Robert saattoi olla homo. Robertissa oli jokin sellainen... piirre. Eikä kukkaseppele sen otsalla auttanut asiaa lainkaan. Se päätti selkeästi alkaa murjottaa meille: kun mä koetin houkutella sen mun mukaan jatkamaan juhannustaikoja jos se vaikka näkisikin unelmiensa miehen, jätkä käänsi mulle selkänsä ja marssi pois päättäväisesti. Samalla Krister ilmoitti Cellan ja Annin olevan viimein edustuskunnossa ja valmiita lähtemään tanssilavalle.
Tanssilava oli kaunis. Se oli koristeltu kukkapunoksilla sekä valoilla, jotka tuikkivat ja saivat koko paikan näyttämään... taianomaiselta. Siellä jos jossain tapahtuisi juhannustaikoja. Tuuppasin seppelettä paremmin pään päälle ja astelin muiden perässä sisälle. Tuulia tuntui tuntevan paikan erinomaisesti sekä useita siellä olevia ihmisiä. Joku kuiski mulle sen olevan jonkinlainen lavatanssiguru, ainakin seppeleläisten mittakaavassa.
Pian moni pyörähteli tanssilattialle, kun osa taas pakeni istumaan penkeille keskenään rupatellen. Mun silmiin tarttui vain yksi ihminen, joka tönötti jokseenkin kiusallisen näköisenä. Andrei näytti kerrankin silmiinpistävästi siltä, ettei se tiennyt mitä sen pitäisi tehdä. Inkeri oli liuennut tyttöjen kanssa tanssilattian keskelle, jossa ne piti perinteistä tyttörinkiä. Nyt mies tuntui puntaroivan, pitäisikö sen seurata blondia vai koettaa kehitellä penkeille karanneiden kanssa jonkinlaista sosiaalista kontaktia. Koska mä olin ihana ja loistava ystävä, päätin pelastaa sen kiperästä tilanteesta ja karkasin Cellan vierestä Andrein luokse.
”Tuu”, mä virnistin ja nyin sitä paidasta.
”Minne?”
”Tupakalle! Mä en oo polttanut yhtään moneen tuntiin. Kädet tärisee jo.”
”Addikti.”
”Vähintäänkin. Lisäksi mulla on käsilaukussa salmaripullo.”
”Kelasinkin, että toi virne ei oo enää täysin selvä.”
Huitaisin syytökset sivuun kädellä. ”Sellainen mä vaan oon. Romantisoin alkoholia ja tupakkaa, kun ei oo mitään muutakaan mitä romantisoida. Ala tulla. Etsitään vaikka virvatulia samalla.”
”Musta tuntuu, ettei virvatulet näyttäydy tupakoiville juopoille.”
”Ja musta taas tuntuu, että se riippuu ihan siitä kuinka paljon on juonut.”
Andrei hiljeni, kun kiskoin sen perässäni metsän rajaan lavan ulkopuolelle. Valkoinen kesämekko levisi pyörteeksi kun käännyin katsomaan toista, tupakka valmiina huulien välissä liekkiä odottaen. Huokaisten Andrei sytytti mun tupakan palamaan.
Potkin kengät mun jalasta, kunnes astuin metsän pehmeälle sammaleelle. Metsäkin näytti taianomaiselle. Kaikki siinä oli vihreää ja satumaista ja vaikka ei tuullut, olin varma, että se kuiski mulle hiljaa tuulen lailla. Mä kaivoin laukusta sen yhden pullon ja heitin laukun kenkien viereen. Andrei seurasi mua metsään, vaikka mä kuulinkin turhautuneen tuhahtelun.
”Hei juhannusnoita, meinaatko sä talsia pitkällekin?” Andrei valitti. Mä hymyilin sille olan yli.
”To do-listan toinen kohta: tee ainakin yksi juhannustaika”, mä ilmoitin ja jatkoin eteenpäin.
”En mä tarvitse mitään to do-listaa”, Andrei jatkoi ruikuttamistaan. Mä vedin sinivioletit hiukset toiselle olalle, valkoinen mekko paljasti niskaan tatuoidut lentävät perhoset. ”Ja vielä vähemmän kaipaan mitään juhannustaikoja.”
”Pieni määrä iloa ei tekis pahitteeksi”, huomautin ja astuin ulos metsästä.
Metsän toisella puolella oli pelto. Oikeastaan aika montakin: Liekkijärven kunnan pinta-ala tuntui koostuvan lähinnä pelloista muutenkin. Mä virnistin, mikä sai Andrein mutristamaan huuliaan.
”Sulla on joku suunnitelma”, se mumisi synkästi.
”No tää ei ole ruispelto enkä mä oo tullut saunasta saatika että lähtisin kirmaamaan alasti, mutta kai tääkin kelpaa!” mä hihkaisin ja kiskoin (yllättäen) Andrein perässäni pellolle juoksuun.
Ihan vain tiedoksi jos meinaatte ikinä kokeilla yhdeksän ojan taikaa: yhdeksän ojaa ylittääkseen sai juosta helvetillisen matkan. Mulle selvisi pian, etteivät liekkijärveläiset pellot olleet mitenkään pieniä. Andreista näki, ettei se ollut vielä aivan loistokunnossa parantumisen jälkeen, mutta piti yllä hyvää tahtia.
”Mitä hittoa tää auttaa jonkun sulhasen etsinnässä? Ja miksi ihmeessä mun pitää roikkua mukana?” se puuskutti vaikertaen mun takana. Musta tuntui, että Andrei oli oikeassa: mikäli joku kelvollinen ehdokas nyt tulisi vastaan, mun viehättävä, punaisena hehkuva naama ei välttämättä ollut paras hurmaamaan.
”Kai tää oli kahdeksas oja vai oonko seonnu laskuissa?” mä vikisin ja sain luojan kiitos myöntävän vastauksen. Mä en ollut luovuttajatyyppiä, joten yhdeksännen ojan siintäessä edessä kiristin vain tahtia.
Juuri kun mun piti hypätä yhdeksännen ojan yli sieltä ilmestyi miehen pää.
Mä iskin jarrut pohjaan, mutta olin jo osittain ilmassa, mikä johti siihen, että tipuin suoraan rähmälleni ojan reunalle. Suusta pääsi jonkinlainen huuto tasolla ”ääöäöääöääää”, mutta kaikkein nolointa taisi olla kuinka mun jalka osui suoraan keskelle vieraan miehen otsaa.
”Auts!” se huusi.
”Hups”, mä mumisin.
”Oho”, sanoi Andrei, joka oli pysähtynyt itse ajoissa.
”Mitä hittoa te täällä juoksette ja potkitte viattomia ihmisiä?” se sähisi naama punaisena.
”Juhannustaikoja”, mä huomautin kuin se olisi ollut maailman normaalein asia. ”Mitä hittoa sä teet ojassa?”
”Juhannustaikojahan mäkin”, se murisi ja nähdessäni kädessä roikkuvan Koskenkorva-pullon, epäilin mä vähän erilaisia juhannustaikoja. ”Helkutin kakarat...”
”Kakarat?” Andrei äännähti, mutta mä mulkaisin sen hiljaiseksi. (#skills)
”No anteeks vaan jos häirittiin teidän juhannuksen viettoa”, mä ilmoitin ja koetin nousta seisomaan. ”Mutta susta ei kyllä tule mun sulhasta, sen lupaan.”
”En olis halunnutkaan olla”, se rääkyi mulle takaisin, samalla kun mä nousin seisomaan. Heti kun pistin painon oikealle nilkalle, se vihlaisi ikävästi ja mä melkein romahdin uudestaan maahan.
”Loistavaa”, mä vaikersin, kun Andrei nappasi mua kädestä ja veti mut ojasta ylös.
Myöhemmin mä keikuin Andrein reppuselässä aina välillä siemaillen mun kädessä yhä olevasta pullosta. Mun juhannustaiat olivat epäonnistuneet pahemman kerran: mun kukkaseppele oli jokseenkin purkautunut ja vinossa kiharoiden päällä eikä yhdeksännessä ojassa odottanut mies ollut lähellekkään sitä mitä kelpuuttaisin. Se oli ihan ikivanhakin! Andrein iloksi me oltiin löydetty ihan tie, eikä sen tarvinnut rämpiä peltoja pitkin enää takaisin. Mun nilkka taas vihlaisi jokaisen kerran kun mä astuin sille, eikä kävelemisestä tullut mitään.
”Kiitti”, mä toistin samaa mantraa Andrein kävellessä varmasti eteenpäin.
”Lopeta jo kiittely”, se mörisi takaisin.
”Enkä lopeta.”
”Pitääkö sun väittää vastaan kaikessa?”
”Joo.”
”Aha.”
Andrei kohensi asentoaan ja jatkoi eteenpäin.
”Tiedätkö mitä?” mä sanoin äkkisellisti.
”No?”
”Mä oon aika varma, että oon antanu tolle äskeiselle kaverille joskus sylitanssin.”
Andrei melkein tiputti mut. ”Miksi sä jaat tän faktan mun kanssa?”
”Kunhan ajattelin ääneen.”
Sen jälkeen me ei sanottu hetkeen mitään. Mä nojasin mun leukaa Andrein olkapäähän. Se haisi vahvasti partavedelle, mutta silti varmaan vähemmän kuin mä erilaisille parfyymeille. Mulle oli joskus sanottu, että mä käytin tarpeeksi Victoria's Secretin Body Mistiä jotta siihen kykeni tukehtumaan. Siksi mä päätin pitää suuni kiinni. Ei sillä, että se olisi haissut pahalle. Andreilla oli ihan hyvä maku. Tosin mun salmari tuoksui vieläkin paremmalle.
”Sä oot kohta ihan liian kännissä kävelemään vaikka sun nilkka olisikin kunnossa”, Andrei mutisi.
”Pah, tää on kestävyyslaji”, vastasin. ”Juhannus on vain kerran ja toistaiseksi ainoa toimiva juhannustaika tuntuu olevan tässä pullossa. Se tulee suodattamaan mun kriteerejä Tinderissä niin nopeasti että pam, mulla on sulhasehdokkaita rivissä.”
”Ollaanpa sitä itsevarmoja”, Andrei sanoi. Sen äänestä kuuli virneen sen kasvoilla.
”Mulla on varaa olla.”
Mä en nähnyt sitäkään, mutta olin varma Andrein pyörittelevän silmiään. Heiluttelin mun paljaita varpaita ilmassa kun me vihdoin nähtiin valoa. Hetken mua kikatutti, koska ”valoa tunnelin päässä”, mutta sitten mä tajusin ettei se ollut hauskaa. Damn salmari.
”Missä te olette olleet?” Cella kysyi kärkkäästi heti kun me tultiin esiin lavan reunalle.
”Seikkailulla”, mä sanoin ja irvistin Andrein laskiessa mut selästään maahan. Nilkka sattui yhä.
”Mitä sulle on käynyt?” Anni mölisi sen olan takaa.
”Löin jalkani paikalliseen juoppoon”, mä jatkoin selittelyäni ja onnuin tuolille istumaan.
”Sen on pakko olla Artsi”, Cella ilmoitti topakasti ja mä kohautin harteitani, koska mulla ei ollut hajuakaan kuka oli Artsi.
”Joka tapauksessa mä oon saanut tarpeekseni juhannustaioista”, mä puuskahdin ja nojasin vieressä istuvaan Robertiin. ”Ainoa juhannustaika mitä aion tänään käyttää on täällä -” Heiluttelin mun puhelinta. ”- ja sen nimi on Tinder. Uskokaa tai älkää, mutta mulle riittää pelloilla juoksentelu ja kukkaseppeleet. Ennemmin swaippaan vaikka yhdeksän oikealle.”
”Vihdoin”, parahti Andrei.
Silmiäni pyöräyttäen mä aloin tökkiä puhelinta peukalollani. Yhdeksän matchin jälkeen mä hymyilin ja ajattelin, että edes villeimmät juhannusnoidat eivät olisi kyenneet tähän taikaan.
Toisaalta olin ehkä sen verran heikko, että yhden jätkän kehuessa mun räjähtänyttä kukkaseppelettä melkein uskoin juhannustaioissa olevan sittenkin järkeä. (Vaikkei mun kukkaseppele ollutkaan tyynyn alla ja tämä ei ollut unta. Pikkuvikoja.)
Fiia kertoo
Melkein kävi Kristeriä sääliksi. Yleensä skarppi mies tuijotti tyhjästi eteensä.
En ollut varmasti koskaan nähnyt yhtä monta liekkijärveläistä yhdessä paikassa kuin tanssilavalla. Humppabändi soitti vanhoja klassikoita ja kaikenkirjava kansa heilui musiikin tahdissa. Osa valssasi hyvinkin sujuvasti, osa lähinnä huojui paikoillaan, mutta jokainen vauvasta vaariin näytti nauttivan olostaan.
Minä istuskelin kapealla puupenkillä Neten ja Jutan välissä jäätelötötterö kädessäni. Porukka oli hajaantunut kuka minnekin: ainakin Tuulia ja Wilma näyttivät pyörähtelevän tanssilattialla. Mikaela ja Andrei taas olivat kadonneet jonnekin hämärtyvään iltaan, mutta en ollut turhan huolissani. Eiköhän kaksikko selviäisi takaisin ilman pelastuspartioita.
Minua ei liiemmin huvittanut tanssia. Lähinnä odotin, että pääsisimme palaamaan takaisin mökeille ja lämmittämään saunan – mistä tulikin mieleeni, että yksi olennainen osa juhannussaunaa meiltä puuttui.
”Nyt lähdetään taittamaan vastoja”, ilmoitin ja ponnahdin äkkiä virkistyneenä jaloilleni.
Yllättävää kyllä, Inkeri suostui ensimmäisenä ja nousi venytellen penkin päädystä ylös. Nette ja Jutta sen sijaan poistuivat melko pikaisesti paikalta Salman ja kumppanien seuraan, mutta Anni ja Wenla sentään lupasivat lähteä minun ja Inksun mukaan koivikkoon.
Suuntasimme tanssilavan taakse, kuljimme vähän matkaa ihan näkyvimmältä paikalta metsän suojiin ja aloimme taittaa nuoria oksia vastoiksi. Ilta oli lämmin ja tuoksui kesälle. Musiikki kuului enää vaimeana, mutta linnut huusivat sitäkin raivokkaammin perheenperustamisaikeet mielessään.
”Onkohan täällä punkkeja”, Wenla kyseli paljaita sääriään vilkuillen.
”Hyttysiä ainakin, hyi että”, Inkeri valitti ja uhrasi puolivalmiin vastansa ötököiden hätyyttelyyn. Minä pyöräytin karsitun oksan oman vastani ympärille ja esittelin sitä tyytyväisenä Annille.
Anni ei ehtinyt kiinnostumaan taidonnäytteestäni, ennen kuin veret seisauttava karjahdus sai meidät jähmettymään nanosekunniksi aloillemme. Sitten puiden takaa ilmestyi punakka vanhempi mieshenkilö, joka heristi meille nyrkkiään.
”Ei niitä oksia saa taittaa!” ukko huusi ja lähti tulemaan kohti. ”Perhanan penskat!”
Koska olimme kaikki viisaita aikuisia, otimme jalat allemme ja lähdimme kallisarvoisia vastoja rystyset valkoisina puristaen pinkomaan takaisin tanssilavaa kohden. En jäänyt katsomaan, seurasiko ukko, vaan sprinttasin mättäiden yli nopeammin kuin Elmo laukkasuoralla ja toivoin parasta.
Tanssilavalla suurin osa muista seppeleläisistä seisoskeli ringissä parkkipaikan laidalla. Työnnyimme mukaan ja yritimme näyttää siltä kuin olisimme olleet siinä aina, eikä ukkoa enää näkynytkään. Hengästytti.
”Mietittiin tässä että voitaisiin varmaan kohta lähteä takaisin mökeille. Krister näyttää siltä että se on valvonut vauvan kanssa koko viime kuukauden”, Cella kertoi ja nyökäytti päätään rannalla olevaa penkkiä kohden.
Mies istui satavuotiaden papparaisten jatkona ja sulautui joukkoon tavattoman hyvin. Melkein kävi Kristeriä sääliksi. Yleensä niin skarppi mies tuijotti tyhjästi eteensä. Ja koska Mikaela ja Andreikin olivat tulleet takaisin, päädyimme yksissä tuumin lähtemään heti, ennen kuin kukaan muu ehtisi kadota jäljettömiin.
xx
”Toinen kattaus!” Tuulia heläytti saman tien mökeille saavuttuamme ja alkoi pikavauhtia latoa polttopuita nuotiopaikalle. Robert taas tarjoutui lämmittämään saunan, vaikka minä kyllä kaikella rakkaudella epäilin, ettei kaverista siihen olisi. Salma ja Clara lähtivät avuksi saunalle, muka kantamaan vesiä, jotta meidän ei tarvitsisi odottaa kiukaan syttymistä aivan koko yötä.
Krister painui kaikessa hiljaisuudessa nukkumaan. Toivottavasti miehellä oli mukana korvatulpat, sillä epäilin, ettemme hiljenisi ennen aamunkoittoa – jos silloinkaan.
Jutta kertoo
Tulesta kimpoili kipinöitä. Joku tarttui käteeni.
Kesäinen tanssilavaromanssi oli jäänyt mulle kaukaiseksi haaveeksi. Vaikka miesten haun aikana mä olin istuskellut tanssilattian lähettyvillä ja kuikuillut toiveikkaana parin söpön mopopojan perään, olivat he lopulta karauttaneet tiehensä derbeillään ja mä olin saanut tyytyä pyörähtelemään hivenen epävireisesti soivan Kesäillan valssin tahtiin jonkun turhan ystävällisen ikämiehen kanssa. Kunhan pääsen tanssimaan, mä olin tuhahtanut ja pyrähtänyt sen partasuun perään täyden tanssilattian keskelle. Wilma ja Tuulia katsoivat mun perään järkyttyneinä.
Turhan vauhdikkaan valssin jälkeen mätkähdin takaisin kuluneelle penkille Tuulian kylkeen ja kuivasin Röppösen Veikoksi esittäytynyeen miehen poskelleni muiskauttaman lonkeronhajuisen suudelman hihansuuhuni. Wilma nauroi makeasti.
Myrskyn jälkeen ja Satumaan soitua alkoi tanssikansa olla melko hupsussa kunnossa ja niin me luikimme muiden sebeläisten joukkoon parkkipaikalle, josta suuntasimme epämääräisesti metelöiden takaisin mökeille.
Parkkeerasin takapuoleni nuotiopaikalle. Tuulia hääri polttopuiden kanssa ja Fiia tarjoutui auttamaan Annin ja Cellan teroitellessa makkaratikkuja.
”Onko kellään hyttysmyrkkyä?” Inkeri parahti tuskastuneena kävellessään mökeiltä päin. Andrei seurasi hitaasti perässä hammastikkua pureksien.
”Mulla on!” Nette pomppasi seisomaan ja hymyili ystävällisesti, ”voin käydä hakemassa.”
”Kiitti.”
Koko Seppeledraama tuntui jääneen multa paitsi, kun kaksikon saapumista seurasi hetken kiusallinen hiljaisuus. Onneksi Cella jatkoi keskustelua pirteästi ja sai koko hiljaisuuden unohtumaan. Hyttysiä kyllä tuntui riittävän vaikka niitä lätki minkä kerkesi ja mua alkoi kaduttaa että olin unohtanut hyttyssavut kaappiin. Nuotio alkoi näyttää hitaasti syttymisen merkkejä ja joku kaivoi makkarat ja vaahtokarkit esiin. Robert, Salma ja Clara tekivät paluuta saunalta ja saivat ilahtuneen vastaanoton.
"Saitte sen syttymään?" Andrei naurahti kyynisesti.
”Eiköhän se parissa tunnissa ole ihan valmiina käytettäväksi”, Clara hymyili aurinkoisesti ja nappasi makkaratikun Cellalta.
Robert istui tiiviisti mun ja Mikaelan väliin ja hörppi väljähtynyttä kolaa huuruisesta lasipullosta, jonka joku oli unohtanut mökin jääkaappiin. Kun koko porukka oli koossa unten maille painunutta Kristeriä lukuunottamatta, rupatteluvolyymi kasvoi ja nuotion leimu lämmitti kasvoja mukavasti.
”Jutta!”
Tulesta kimpoili kipinöitä. Joku tarttui käteeni.
”Tuutko ratsastamaan?” Salma hymyili ja veti mut mukaansa ennen kuin sain sanaakaan suustani.
Ja yhtäkkiä mä keikuin Gitan paljaalla selällä hyttysten armoilla ja Salma piteli tanssahtelevaa Ruusua tiukasti ohjista. Nettekin oli liittynyt joukkoomme rauhan toivossa ja pontevasti johti tammalaumaamme hämärällä metsäpolulla. Nuotiopaikan äänet kaikuivat puiden takaa.
”Ei mennä kauas”, Nette vilkaisi meitä huolestuneena olkansa yli, ”jos tulee pimeetä.”
”Älä huoli, osaan nää maastot kuin omat taskuni”, Salma tirskahti, ”mutta mä tarviin kyllä hyttysmyrkkyä, joten kierretään vaan pieni lenkki.”
Me käveltiin mustikanvarpujen välissä ja kuunneltiin hiljaa Liekkijärven juhannusta. Jostain kaukaa kuului mopojen pörinä ja tanssilavan suunnaalta kaikui Olavi Virran Hopeinen Kuu.
Mitäköhän tämä juhannusyö vielä toisi mukanaan?
Inkeri kertoo
Navetassa haisi mädältä ja tunkkaiselta.
Tähän asti mä olin ollut Seppeleen väen hehkutuksen ja hypen kohteena kahden kuukauden ajan olleeseen juhannusreissuun tosi pettynyt. Yks, mä olin saanut hevoseksi Loeken. Siis tylsempää ponia sai hakea, ja mä olin saanut sen ihan vaan koska en ollut vaivautunut lukemaan Annen rustaamaa viiden kilometrin pituista ilmoittautumisläpyskää ennen kuin olin iloissani heittänyt Siirin hevostoiveeksi. Ei omia hoitohevosia – aha. Kun olin istunut kirjavan ruunan ravissa jossain metikössä keskellä-ei-mitään ja miettinyt, oliko mun alla hevonen vai kameli, olisi Pekka Pouta voinut ennustaa mun naamasta vuosisadan ukkosmyräkkää.
Kaks, hyttyset. Mä olin viimeiset kolme vuotta vältellyt maailman tappiin asti juhannuksen ihkuihania juhannussaunamakkaraSUAMImökkireissuja porukoiden kanssa sen ääliömäisen inhottavan hyönteiskunnan osan takia. Vaikka olin tällä kertaa varautunut taisteluun mielestäni ihan asiaankuuluvasti pöllimällä Robertin varastoista Harryn ”supertehokasta” ja ihan kuolemalta haissutta ötökkämyrkkyä, ainoa, joka musta pysyi tavallista kauempana, oli Andrei.
Kolme, mökkijaot. Vaikka mä nyt en sinänsä sorsinut Seppeleen porukasta ketään, olisin ehkä vähän mieluummin yöpynyt siinä toisessa, bilemökiksi Miksun toimesta ristityssä hökkelissä kuin meidän antibilemestassa ponityttöjengin hihityksen ympäröimänä. Vaikka olin räpytellyt Kristerille ripsiä ahkerasti ja tarjoutunut toimimaan ilmaiseksi Kasperin kesälomasijaisena, en ollut saanut elintasomahaisen miehen päätä kääntymään jakojen uudistamisen suhteen sitten millään. Jupisten olin istunut nuotiopaikalle Robertin ja Cellan väliin ajatellen kolmesataasivuisen reklamaation laatimista Annelle heti kotiin palattuamme.
Tanssilavalla käyminenkin oli ollut ihan lame, sillä oletettavasti meidän porukalle alkoholi oli ehdottoman pannassa. Kamoon, kuka nyt osasi tanssia ilman veressä virtaavia promilleja – ja Tuulia, mä en nyt puhu susta: kaikki tietää, miten usein sä käyt Liekkijärven lavalla. Kaiken lisäksi Andrei ei joko sen konkkajalasta tai Hartsan ötökkämyrkystä johtuen ollut suostunut ottamaan askeltakaan vaan katosi heti tilaisuuden nähdessään jonnekin. Jälleen kerran mä olin mennyt räpyttelemään Kristerille ripsiä aikaisempaa mökille lähtöä vaatien. Jälleen kerran mun tuleva reklamaatio oli saanut yhden kohdan lisää.
Kun me sitten istuttiin porukalla taas nuotion ääressä, kärvennettiin vaahtokarkkeja ja Jutta, Salma sekä Nette lähtivät ratsastamaan, musta tuntui, että saattaisin kuolla tylsyyteen, mikäli yö ei toisi mukanaan edes pikkiriikkistä jännitysnäytelmää. Voisiko ratsastusporukka esim eksyä? Tai joutua murhatuksi?
”Ei kukaan olis sattunut tyyliin näkemään virvatulia? Musta tuntuu, että näin juhannuksena nää vaahtokarkitkin ruskettuis sellasessa paremmin”, huokaisin ja nostin makkaratikun ylös grillistä. Karkki oli tummunut pinnalta ihan liikaa. ”Joku Liekki-Eukon näkeminenkin kelpais. En mä jaksa vaan istua ja syödä!”
”Justhan me käytiin tanssimassa”, Wenla huomautti. ”Ja kyllä musta syöminenkin on kivaa!”
”Sun onneksi Pirre ei kuullut tota. Se varmaan käskis sua vaihtamaan Gitan Kössiin ennen kuin poniparka menee pilalle liiasta painosta”, sanoin saaden Wenun tyrskähtämään.
Mä niin ihmettelin, miten kellään muulla ei muka ollut tylsää, tai ainakaan kukaan ei myöntänyt sitä ääneen. Tuskin Cellan loputtomat papatukset siitä, kuinka tulomatkalla Huiskan suuhun eksyneet ainakin seitsemän kukkaa olivat takuuvarmasti merkki jostain suuremman voiman läsnäolosta bla bla bla, olivat kaikista niin kiinnostavia, että niitä jaksoi kuunnella läpi yön. Heiluttelin jalkoja vasten puista penkkiä kärsimättömän oloisena mussuttaen palanutta vaahtokarkkia. Tässäkö mun juhannus nyt oli? Tämänkö takia me oltiin kaikki kiherretty innosta enemmän kuin Siiri laitumelle päästessään?
”Inksu, sun pitäis keskittyä tunnelmaan!” Fiia muistutti ja alkoi saarnata tulesta sinkoilevista kipinöistä ja laineiden liplatuksesta, enkä mä ollut enää varma, oliko se Cellan kukkahössötys sittenkään ollut niin paha.
”Joo tosi kivaa hei. Miks Seppeleessä tapahtuu aina jotain, muttei koskaan silloin, kun sitä eniten kaipa—”
Yhtäkkiä vanhan navetan suunnalta kuului jäätävä rysähdys. Kuulosti ihan siltä kuin joku vanha rakennus olisi romahtanut lahouttaan tai kymmenen puuta olisi kaatunut samanaikaisesti keskellä metsää. Anni kirkaisi korviaraastavasti ja Wenla liittyi sopraanokuoroon tapansa mukaan hieman viiveellä. Krister ja Cella sen sijaan ponkaisivat salamannopeasti ylös valmiina selvittämään, mikä tähän aikaan yöstä piti sellaista ääntä.
”Pärjään ihan hyvin yksinkin”, Krister ilmoitti ja pörhisti rintamustaan. ”Siellä on varmaan vaan joku eksynyt rusakko.”
”Entä jos se onkin karhu?” Tuulia henkäisi.
”Ei täällä ole karh—”
”MÄ NIIN SANOIN ALLULLE, ETTÄ SEN PITÄIS PYSYÄ KILTISTI KOTONA!! NYT SE IDIOOTTI SAI VARMAAN SEINÄN KAADETTUA TOSTA NAVETASTA!” Cella kiihkoili, tönäisi maskuliini-Kristerin tieltään ja lähti päättäväisesti askeltamaan kohti punaista, tosiaan parhaat päivänsä nähnyttä rakennusta. Mä virnistin ja lähdin kipittämään blondin perässä – lopulta seuraan liittyi koko lössi. Seppeleläiset kun eivät tosiaan draamanjanon puutteesta olleet tunnettuja.
Cellan odotusten vastaisesti yhtään seinää ei näyttänyt olevan kaatuneena, kun me kierrettiin pientä, ehkä neljän lehmän navettaa ympäri. Sen seinien ruosteenpunainen maali oli rapistunut melko pahasti, ja mitä ilmeisimmin paikkaa ei ollut käytetty tarkoitukseensa vuosikymmeniin.
”Kuten näette, täällä ei ole yhtään mitään pelättävää. Rusakko se oli”, Krister huokaili, kun mä tutkin, oliko navetan ovi ruostunut jumiin. Koska yrittänyttä ei laiteta, vetäisin kahvasta sellaisella raivolla, että ehkä mun ei tarvitsisikaan purkaa vihaani reklamaatioon.
”Inkeri, ei”, Krister yritti, mutta apuun rientäneet Cella ja Mikaela vastasivat sille päättäväisesti mun puolesta:
”Krister, kyllä.”
Ruostuneet saranat meinasivat lähteä paikoiltaan, kun lahonnut, harmaa ovi läimähti auki. Me löysimme itsemme pian maasta istumasta nätissä kasassa – Miksu alimmaisena – päästämässä epäuskoisia henkäyksiä.
”Se aukes!!” Cella kiekaisi ja hoputti mua nousemaan ylös. Kai se edelleen kelasi, että Allu piti läävässä majaansa.
Navetassa haisi mädältä ja tunkkaiselta, siis paljon mädemmältä ja tunkkaisemmalta kuin navetoissa yleensä, ja mä taisin siinä kohtaa kiittää luojaa Kasperista, joka omallaan toiminnallaan piti mallikkaasti huolta Seppeleen sisäilman raikkaudesta. Pitelin nenästäni kiinni Annin yrittessä etsiä jotain valokatkaisijan tapaista, kunnes joku muistutti, että tilaa oli varmaan viimeksi käytetty suunnilleen viisikymmentä vuotta ennen sähkön keksimistä. Clara tarttui mua kädestä vaelleskellessamme ympäriinsä – sitä tuntui pelottavan semisti. Mä taas kelasin, mitä kaikkea ratsastusretkelle lähtenyt kolmikko tällä hetkellä missasikaan.
Koko lauman päät kääntyivät kuin pienillä varpusilla, kun eräästä vanhasta karsinasta alkoi kuulua heinien rapinaa. Krister yritti taas rauhoitella meitä keksimällä typeriä luonnollisia selityksiä hiiristä ja rotista, mutta mä, Clara mun käsipuolessa, Cella, Anni ja Miksu kiidettiin jälleen viivana etsimään jotain mielenkiintoisempaa juttua kerrottavaksi jälkipolville. Löysimme vanhat kottikärryt täynnä heinää, joita hattaratukkaisin meistä alkoi vauhdilla penkoa.
Eikä aikaakaan, kun kasasta nousi esiin pää. Pöllämystynyt miehen pää.
Clara kirkaisi ja juoksi vauhdilla karkuun.
”Toi on se mies, joka tuli meitä Andrein kanssa ojassa vastaan!! Miten hitossa sä tänne eksyit, kun ovetkin oli kiinni???” Miksu päivitteli, ja me Cellan kanssa raivattiin saman tien itsellemme aitiopaikat pällistelemään löytynyttä nähtävyyttä eturivistä.
”ARTSI???” rääkäisy karkasi kuorossa molempien huulilta.
Andrei kertoo
Askeleet olivat kiireiset ja kopisivat puulattiaa vasten uhkaavasti.
Olisiko se voinut olla missään universumissa mahdollista, että mä olisin selviytynyt juhannuksesta ilman alkoholia. Varsinkaan juhannuksesta, jonka päädyin jostain hemmetin kierosta syystä ilmoittautumaan juhannusreissulle Seppeleläisten kanssa. Ei siinä, että näissä tytöissä tai pojissa olisi ollut jotain vikaa, musta ei vaan tunnuttu pitävän. Siihen Miksu oli keksinyt pelastuksen ja räkäisin pahan maun suustani, ennen kuin seurasin tyttöjä vanhaan navettaan, kun sieltä kuului epämääräisiä kiljahduksia ja se pieni vaalea tyttö sinkaisi ulos navetasta vauhdilla.
- En mnäh tiedä mitä täällä, kuului tyttöjen takaa mongertava ääni ja kolahdus. Se mies ojensi kätensä ottaakseen tukea Inskusta, jolloin mä asetin ystävälliesti Robertin sivuun ja nappasin tuntematonta äijää riveleistä kiinni.
- Andrei lopeta heti! Inkeri reagoi ensimmäisenä.
- Äläs äläs äläs nyt äijä hei.... aloitti mun käsissä roikkuva mies ja mä kiristin otettani.
- Sä näytitkin tutulta, Artsihan se siinä, mä virnistin.
- Ei s*atana sinä, se räkäisi mun naamalle sössöttäessään jurrissa ja mä laskin jo illanvietoista tutuksi tulleen ukon.
- En mä odottanut sua täällä viehkeiden pikkutyttöjen keskellä, Artsi horjahti tyylikkäästi. - Tai no ei yllätä.
- Mä en oo kyllä ikinä kuullut Artsin puhuvan meistä noin kauniisti, Cella aloitti.
- Toi oli aika kauniisti sanottu, Miksu totesi, mutta hieraisi niskaansa vaivautuneena.
Ymmärsin kyllä miksi. Insku roikkui edelleen meikäläisen käsivarressa, kun olisi oikeasti voinut tehdä asialle jotain jos olisin päättänyt lyödä.
- Hei mähän tunnen sut jostain... Artsin harhaileva sormi heilui kohti Miksua, joten mä nappasin sitä niskasta kiinni ja lähdin taluttamaan ulos navetasta.
- Täähän on tuttua, Artsi virnuili kun mä päästin siitä pihamaalla irti ja se horjahti eteenpäin muutaman askeleen.
Silloin Krister oli ehtinyt hölkätä jo navetasta ulos pihalle ja mun ja meidän kutsumattoman vieraan väliin. Kaikki olivat kerääntyneet pihall lähemmäs tai kauemmas Artsista, tai musta, ja kuikuilivat ympärilleen uteliaana. Artsi vilkaisi mua vielä vittumaisella ilmeellä, mutta Krister laski käden humalaisen miehen olalle ja yritti löytää miehen silmiä jostain.
- Täällä on nyt Artsi noita alaikäisiä, että sun ois ehkä hyvä palata Artsilaan tasaamaan tota oloa, Krister yritti puhua rauhallisesti.
- Tällä kertaa mä kyllä lyön sut, Artsi uhitteli meikäläiselle Kristerin olan yli ja mä virnistin.
- Ei jeesus, Insku pudisteli päätään.
- Ei Andrei tappele, Miksu totesi sen vierellä.
- Ja mistä sä oot niin varma, Inkeri mulkaisi Miksua, samoin Cella ja Anni katsahtivat epäilevästi Mikaelaa, kun Artsi lähetteli hattarapäälle vinkkauksen, joka sai naiselle ällötyksenväreitä. Sitten se keksi mulkoilla Kristeriä vihaisesti silmästä silmään ja heristi miehelle nyrkkiä.
Mä silti tiesin paikkani ja se paikka oli nyt väistää ja antaa Kristerin vastuuohjaajana hoitaa ongelman pois. Kun Artsi oli rauhoittunut ja me odotettiin, kaikki että humalainen seikkailija tultaisiin hakemaan kotiin, oli tytöt jo rentoutuneet ja rupattelivat nuotion äärellä hiljaiseen ääneen.
- Mitä sä ees teet täällä? Fiia tuntui nauravan Artsille, joka seisoi rauhoittuneena, mutta selkeästi tuohtuneena Kristerin vieressä.
- No siis, se virsniti. - Kaikki alkoi sellasesta blondista jonka kanssa mä satuin viettämään iltaa, hemaseva takapuoli, ja sitten se halusi... Artsi aloitti virnuillen Fiialle ja mä tunsin inhotuksen väreet selässäni.
- Hyi en halua edes tietää, punahiuksinen irvisti ja muut tytöt kikattelivat taustalla.
Sitten Artsi tultiin hakemaan ja tilanne tuntui rauhoittuvan aavistuksen. Kaikki edelleen liikehtivät levottomana ympäriinsä, mutta Krister tuntui olevan tapahtuneesta edelleen hieman ärsyyntynyt. Kaikki nostivat kuitenkin katseensa ystävällisesti miehen suuntaan ja Krister taisi olla ihan loppu kaiken sähligin jälkeen, koska se hieraisi niskaansa ja huokaisi syvään.
- Eiköhän me sitten vedäydytä mökkeihin nyt nukkumaan, se totesi.
- Voi paska, Inkerin suusta lipsahti.
- Sun ilta ei ole vielä loppunut, mä kuiskasin tytön korvaan, ennen kuin valuin muiden perässä kohti niin kutsuttua bilemökkiä Robertin rinnalle ja taputin retken ainutta tosiäijää selkään.
- Sun tehtävä on sitten tänä iltana pitää huolta että meidän mökin tytöt viihtyy, mulla on vielä tekemistä, totesin Robertille joka käänsi muhun järkyttyneen katseen.
Tosiaan niin oli, sillä mä lipesin paikalta mökkien taakse, ennen kuin kukaan ehti huomata. Vaikka Miksu olikin erittäin viehkeää seuraa, mä tiesin naapurimökissä blondin jonka kanssa halusin viettää hetken kahta kauheammin. Mökin takana tupakoidessa mulla putkahti mieleen Anni ja Cella, muiden siviilisääty oli jäänyt tuntemattomaksi, jotka jättivät pirullisesti miehensä viettämään juhannusta yksin. Onneksi asia oli aina korjattavissa. Sitä virnuilin, ennen kuin siirryin bilemökin puolelta nunnaluostariin (niinkuin Insku oli sen nimennyt kun olin Mikaelan kanssa matkailun jälkeen liittynyt hänen suojeliakseen, kun neiti kävi pissalla). Tai no kurkistin ovesta, etten yllättäisi pikkutyttöjä vähissä pukeissa ja joutuisi vankilaan.
- Nyt mäkö kerron...?
- Eiku nyt on Wenlan vuoro..
- En mä oo missään kauhutarinoissa kauhean hyvä. Kaikki on ihan samanlaisia, ne alkaa rauhallisesti, mutta yhtäkkiä sit tulee myrsky ja jotkut lapset näkee pihalla jonkun epäilyttävän miehen. Sitten se onkin yhtäkkiä sisällä ja kaikki juoksee kiljuen karkuun ja tilannetta kuvaillaan: Askeleet olivat kiireiset ja kopisivat puulattiaa vasten uhkaavasti. Kaikki odottivat suljetussa vessassa pelokkaasti, odottaen ja sitten joku koputti....
- Ihan tylsää Wenla, pilaat koko jutun kun.... *KOP KOP KOP*
Voisin vannoa että ne tytöt, valkoisena kun lakanat, kääntyivät mökin ovelle päin katsomaan jyrähtävän kovaa koputusta. Fiia liikahti sisällä aavistuksen, kauemmas ovesta, mutta muuten jokainen tyttö istui paikallaan hengittämättä.
- Mä haluan lähteä kotiin nyt, blondin pienen tytön suusta karkasi ja kyyneleet kohosivat paran silmiin.
- Koputus oli pelottava, eikä kukaan tytöistä uskaltanut tehdä mitään. Uhkaavat askeleet olivat pysähtyneet ja he odottivat, odottivat kuka heistä olisi vuorossa ensimmäisenä ja kuinka moni pääsisi kotiin vanhempiensa luokse ehjänä. Sitten ovi aukesi räjähtävällä voimalla...
Ja siis ovi aukeni. Paljon kiljumista.
- Ja sisään astui se pelottava paha mies, joka tuli varastamaan yhten tytöistä iltapalakseen, kaikki tytöt hiljenivät järkytyksestä kun tajusivat kuka astui sisään.
- Tai tuli hakemaan tyttöä iltapalalle, ei juhannusta ilman treffejä ja ne ois järjestetty tälle kyseiselle neidille tonne laiturille. Äkkiä vaan ennen kun meidän kynttilä päättää ottaa jalat alleen tuulen mukana ja sytyttää koko Liekkijärven tuleen.
Inkeri katsoi mua hetken tosi oudosti, mutta nousi sitten ylös mökin lattialta, muiden vielä tasapainottaessaan sykettä.
- Oli sit niinku ihan pakko pelästyttää, eikä me käydä missään treffeillä, Inkeri aloitti heti nakuttamisen, mutta vilkaisi samalla muita tyttöjä epävarmasti. Ymmärsin, juorut kulkivat tallissa kulovalkean tavoin.
- Olihan se, kun juuri sopivasti pääsitte tunnelmaan, nauroin ja Inkerin ohittaessa mut ovella mä tarrasin sen takapuolesta kiinni ja toivotin muille tytöille hyvät yöt ja suljin oven perässäni.
Salma kertoo
Prikulleen juuri, sitä mitä olin toivonut. Kuin joku olisi lukenut ajatukseni.
Öisen hämärtyvässä metsässä oli miljoonittain hyttysiä. Kiemurteleva polku, jota ratsastimme Jutan ja Neten kanssa, oli niin kapea, että jouduimme suojaamaan toisella kädellä päätä raskaana roikkuvilta oksilta ja huitomaan toisella hyttysiä pois. Onneksi Ruusu, Gitta ja Venna olivat meidän laillamme vihkiytyneet juhlalliseen juhannustunnelmaan, niin kauniissa possujunassa ne kulkivat metsäpolkua pitkin. Minun olisi melkein tehnyt mieli ratsastaa Seppeleen päärakennuksen ikkunan alle esittelemään Kasperille ja nukkuvalle Annelle ponikatrasta, joka tuskin koskaan oli kulkenut niin sävyisästi rauhallisin alkeistuntiaskelin. Seppeleeseen oli kuitenkin matkaa.
”Mihin tää polku vie?” Jutta puhisi takanani, kun kärjessä oleva Ruusu kääntyi vielä pienemmälle polulle puunrunkojen väliin. Hämärässä kuului vain oksien raksahtelu, kun ne katkeilivat hevosten kavioiden alla. Linnut olivat jo pistäneet päänsä siiven alle tai lehahtaneet syvemmälle metsään sirkuttamaan.
”Tästä pääsee kiertämään vielä tanssilavan kautta”, huikkasin olkani ylitse. Jutta päästi hämmentyneen huudahduksen.
”Mä luulin että me ollaan ihan eri suunnassa!”
”Niin mäkin”, Neten uninen ääni kuului viimeisenä Vennan selästä. Käännyin katsomaan hänen porkkanatukkaansa, joka loisti yössäkin kirkkaana kypärän alta. Pian pitäisi kääntyä takaisin, ettei Nette nukahtaisi satulaan. Hän puristi kyllä ylpeästi ohjia nyrkeissään, mutta arvelin näkeväni, miten silmäluomet lupsahtelivat salakavalasti kun hän ajatteli ettemme katsoneet.
Tulimme isommalle tielle, jonka toisella puolella ojan takana pelto leveni joka suuntaan. Taivaanrantaa kohti painuva aurinko sai sen raskaat lyhteet hehkumaan kultaisina. Oikealta, mutkan takaa, kaikui yhä ilmassa väräjäviä säveliä.
”Ne soittaa tosi pitkään”, Nette ihmetteli.
”Kierretään tanssilattian kautta, sieltä pääsee isompaa tietä takaisin mökeille”, ehdotin.
Ehdimme ratsastaa vain vähän matkaa, kun pellon yli käveli erikoinen seurue.
Toisella naisista lyhyt vaalea polkkatukka, jonka malli oli haettu suoraan Charlien enkeleistä, toisella pitkät loivat kiharat. Kummankin neitseellisen valkeat kesämekot liimautuivat polviin, kun he koikkelehtivat viljapellon poikki kädet levällään. Toinen heistä oli tehnyt kukkaseppeleen, mutta se oli kai liian suuri hänen päähänsä, koska hän roikotti sitä paraikaa kädessään vihreänä ja punakeltaisena väriloistona. Hänen olkapäällään roikkui turkoosi, pullottava kangaskassi.
Kun pienet joukkiomme huomasivat toisensa, molemmat pysähtyivät. Ruusu nosti päätään ja haisteli viilenevää yöilmaa välissämme. Se näytti ihmettelevän, mitä kummaa vieraat ihmiset tekivät pellolta nousevan sumun keskellä.
”Makeet mopot!” Toinen nainen lopulta huudahti rikkoen lumouksen väliltämme.
Hujauksessa he olivat harpanneet pellon poikki ja nousseet ojassa kasvavan ruovikkoisen kasvillisuuden poikki hiekkatielle. Polkkatukkainen raaputti paljasta säärtään, jota terävä heinä oli raapaissut.
”Me etsitään sellasta paikkaa ku Artsin ravitalli”, hän sanoi.
”Oikeesti?!” Jutta päästi epäuskoisen hirnahduksen. ”Mitä ihmeessä te Artsilassa teette?”
”Meillä on Artsille lahja”, toinen sanoi tärkeän näköisenä.
”Mistä te tunnette sen?” Minun oli vaikea uskoa, että pellon poikki kompastelleet pitkäsääriset hahmot olisivat Artsin perinteisiä tallilikkoja.
”Se on meidän, hmm, vakiasiakas töistä”, polkkatukka sanoi.
”Me kyllä tiedetään missä Artsila on”, kiirehdin sanomaan.
"Niin me arveltiin noista hepoista."
Jätin sanomatta, että nämä tuskin olivat Artsin perinteisimpiä ravihelmiä.
”Voitteks te sitten näyttää tietä? Mä oon Nanna, ja toi on Emilia.”
Nanna ja Emilia olivat niin pitkiä, että meidän tuskin tarvitsi kumartua voidaksemme puhua heille hevosten selästä. He eivät suostuneet kertomaan, mitä Artsi saisi heiltä lahjaksi, Nanna vain puristi kangaskassia kylkeään vasten ja heitti meille tietäväisen virnistyksen.
”Missä te ootte töissä?” Nette kysyi, kun olimme ratsastaneet melkein tanssilavalle asti.
”Me ollaan tuolla… yhdessä ravintolassa vaan”, Emilia sanoi vilkaisten syrjäkarein Nannaa.
”Mä en tiennytkään, että Artsi on niin fiini että se kävis ravintoloissa syömässä”, hymähdin. Jutta naurahti.
”Voiton jälkeen Artsi varmaan muuttuu henkiseksi miljonääriksi saman tien.”
”Joo. Henkiseksi miljonääriksi mäkin sitä kyllä kutsuisin”, Nanna ennätti sanoa, ennen kuin Emilia töytäisi häntä kylkeen.
Tanssilavan kohdalla erkanimme. Minä, joka olin käynyt Artsilassa useimmin, neuvoin heille metsän läpi oikaisevan reitin ja vilkutin perään, kun he katosivat puiden väliin.
”Mitähän ne meinaa antaa Artsille?” Jutta pohdiskeli, kun käänsimme hevoset mökkiä kohti.
Kohautin olkiani.
”Ravataanko?” Neten uninen ääni kuului takaamme. ”Päästäis pian kotiin.”
Siirsimme hevoset raviin ja lähdimme humputtelemaan kohti jossakin pimeyden keskellä siintäviä mökkejä.
Wilma kertoo
Itikan ininä häiritsi keskittymistäni.
Tuulia kertoo
En voinut mitenkään uskoa, että juuri minut oli valittu.
Cella kertoo
Tällaisenko kaverin kanssa olin joutunut tähän pulaan?
Anni kertoo
Mieltä lämmitti, taisin jopa punastua.
Clara kertoo
Dekkaripokkareiden juonetkin kalpenivat tämän rinnalla.
Nette kertoo
Pitelin leirioitsuni riimusta kiinni. Sen sieraimet värisivät ja katse oli suuntautunut kohti tummaa metsää.