Vaellus 1.-4.8.2013
Elokuun alussa vaellamme taas Liekkijärven ympäristössä neljään päivän ajan. Majoitus vaihtelee teltta-asumisesta jyljään metsästysmajaan. Hevostelun lisäksi velluksella on muutakin ohjelmaa; ainakin köysilaskua, vesihiihtoa ja tikanheiton mittelöitä.
Vaellus on avoinna Seppeleen hoitajille ja hevosenomistajille. Vaellukselta suoritetaan kaksi vapaamuotoista maksua. Toinen maksu tehdään valittavista aiheista, jotka ilmoitetaan lähempänä leiriä.
Ansaittavissa Vaellus 1, Vaellus 2 tai Hypervaeltaja (3) -merkki:
Tervetuloa mukaan! Maksut ja aihevaraukset maksuista tässä topikissa.
Ohjelma ja kartta
Torstai 1.8.
Lähdetään Seppeleestä. Matka jatkuu laukkasuoran ja Pyöstinvuoren kautta pihaton ohi metsäpoluille. Metsässä kiipeilyn jälkeen suunnataan Tervamäen seikkailu- ja leirintäpuistoon (1.). Seikkailupuistossa köysilaskua ja kalliokiipeilyä kaikille halukkaille. Vietetään yö puiston hirsimökeissä majoittuen.
Perjantai 2.8.
Aamupalan jälkeen lähdetään eteenpäin. Suunnataan vanhalle rautatielle, jota pitkin ratsastetaan. Tämän jälkeen metsäpoluilla samoilua ja kohti järveä suunnistamista. Pysähdytään niitylle (2.) lounastamaan ja niityllä hypätään myös muutamia pieniä maastoesteitä ja tehdään helppoja kontrolliharjoituksia. Jatketaan matkaa Liekkisaareen. Saareen mennään lossilla. Saaressa tehdään leiri (3.) ja yö nukutaan telttamajoituksessa. Illalla mahdollisuus harrastaa vesihiihtoa veneen perässä.
Lauantai 3.8.
Kun leiri on purettu, jatketaan matkaa saaresta pois. Lossin jälkeen seurataan rannan mukavia pikkuteitä. Lounastauko vietetään liekkijärven itärannalle (4.). Kallioisella rannalla on mahdollisuus myös uida. Jatketaan etelään kahluupaikalle. Kahluun jälkeen suunnistetaan Simoran laukkaradalle ja hypätään pari pientä maastoestettä. Lopuksi samoillaan männikössä ja saavutaan Metsästysmajalle (5.). Illanviettoa Metsästymajalla tikanheiton mittelöiden voimin.
Sunnuntai 4.8.
Nautitaan kattava brunssi, jonka jälkeen suunnataan kohti kyläkauppaa (6.). Perinteinen jätksihetki kaupalla ja siitä rauhallinen siirtyminen rantaan (7.), jossa voi uittaa tai kahluuttaa hevosia tahi itseään. Tämän jälkeen rivakka siirtyminen kotitallille.
Osallistujat:
Anne - Huiska
Elli - Rotta
Akku - Huijari: Tarina, lisätarina / Merkki OK
Ansqu - Reino
Anthon - Taiga
Britta - Hype: Kuva, lisätarina / Merkki OK
Clara - Walma: Tarina + kuva, Lisätarina + lisäkuva / Merkki OK
Emmy - Patron: Kuva, lisäkuva / Merkki OK
Emsku - Hestia: Kuva, lisätarina / Merkki OK
Essi - Humu: Tarina, kuvamaksut / Merkki OK
Ilu - Pella
Inkeri - Siiri: Kuva, lisätarina / Merkki OK
Jennyfer - Gitta: Kuva, lisäkuva / Merkki OK
Kirsikka - Sikke: Tarina, lisäkuva / Merkki OK
Linnea - Sentti
Loviisa - Frank: Kuva, lisätarina / Merkki OK
Miira - Myntti
Nadja - Aristo: Tarina, lisätarina / Merkki OK
Odelie - Alex: Kuva, lisätarina / Merkki OK
Riona - Eela: Kuva
Robert - Venna
Salma - Bonnie: Kuva, Lisäkuva / Merkki OK
Simona - Pampula: Tarina, Lisätarina / Merkki OK
Kuvamaksut:
Torstai 1.8.2013:
Lähtötohinat Seppeleessä - Clara:
- Onko sulla nyt kaikki varmasti mukana? äiti kysyi.
- Joo, joo, oot kysyny ton jo liian monta kertaa! tiuskahdin. - On varavaatteet, taskulamppu, uikkarit, makuupussi, hammasharja ja... luettelin.
Äiti nosti nauraen kätensä ilmaan.
- Hyvä on, uskotaan! hän naurahti.
Sitten hän otti askeleen minua kohti ja kiersi kätensä ympärilleni. Painauduin hetkeksi äidin syleilyyn, mutta vetäydyin sitten kauemmas. Katsoin äitiä hymyillen.
- Olethan sitten varovainen? äiti varmisti.
Nyökkäsin. Tiesin, ettei hän halunnut menettää toista itselleen rakasta ihmistä isän jälkeen.
- Menehän nyt, ja pidä hauskaa! äiti huikkasi ja työnsi minua lempeästi portaita kohti.
Loikin ne iloisesti alas ja hyppelehdin pienen, punaisen auton luo. Käännyin katsomaan ulko-ovella seisovaa äitiä ja heilautin hänelle kättäni, ennen kuin istahdin auton takapenkille tummanvihreän reppuni viereen.
- Joko mennään? ratin takana istuva setäni kysyi iloisesti.
Napsautin turvavyön kiinni ja huikkasin lähtöluvan etupenkille. Käänsin katseeni vielä kohti kaksikerroksista, valkoiseksi maalattua omakotitaloa. Setä käynnisti auton, ja vilkutin talon ovella seisovalle äidille, kunnes valkoinen rakennus katosi näkyvistä auton kaartaessa pois pihasta.
Kuoppainen hiekkatie mutkitteli metsän halki saaden punaisen auton pompahtelemaan tien kuopista. Setä käänteli taidokkaasti rattia ja huokaisi helpotuksesta, kun pääsimme vihdoin asvalttitielle. Minäkin olin tyytyväinen tasaisemmasta kyydistä. Setä vihelteli radion välittämän musiikin mukana, kun hurruuttelimme tietä pitkin. Oikealla puolella avautuva rypsipelto hehkui keltaisena loppukesän auringonpaisteessa. Sinisellä taivaalla purjehti muutama valkoinen pilven hattara. Nojasin taaksepäin hymyillen ja suljin silmäni auringon säteiden osuessa kasvoihini. Oli juuri täydellinen päivä vaellukselle.
Jännittyneenä mietin, mitä vaellus toisi tullessaan. Olin viimekesänä ollut viikon pituisella leirillä, mutta vaelluksella en koskaan ollut ollut. Tiesin, että luvassa olisi ohjelmaa Tervamäen seikkailupuistossa sekä vesihihtoa, yöpymistä teltassa - ja tietenkin ratsastusta. Uimaankin varmasti mentäisiin. Uskoin, että vaelluksesta tulisi upea kokemus - ihana tapa juhlistaa tasan kuukauden pituista hoitajataivaltani Walman kanssa. Ajatus pienestä, mustasta ponitammasta sai hymyni vain levenemään, en malttanut odottaa matkaan lähtöä ja ponin näkemistä.
Viimein sedän auto kaarsi Seppeleen pihaan. Auto pysähtyi ja hyppäsin vauhdilla ulos autosta.
- Muistahan ottaa reppusi, setä muistutti naurahtaen, mutta vilkaisi sitten auton bensamittaria totisena.
Tein äkkikäännöksen takaisin autolle ja nauraen kaappasin reppuni auton takapenkiltä ja heilautin sen selkääni. Kurkistn vielä auton ovesta sisään ja vilkaisin setääni kysyvästi.
- Täytyy mennä tankkaamaan... Mutta pidähän hauskaa, äläkä tipu selästä! mies sanoi taas iloisemmin.
- En mä pysy siellä hetkeäkään, virnistin ja iskin miehelle silmää.
Tämä nauroi, ja pamautin auton oven kiinni. Heilautin kättäni miehelle ja käännyin sitten kohti tallia. Huomasin Simonan seisoskelevan tallin edessä ja huikkasin ystävälleni tervehdyksen. Vilkaisin vielä nopeasti tallin pihasta poistuvaa autoa, mutta käännyin sitten takaisin Simonan puoleen.
- Mennäänkö kattoo onko ponit tallissa? tyttö kysyi hymyillen.
Nyökkäsin ja lähdimme kävelemään tallin ovea kohti. Astuimme sisään vielä hiljaiseen talliin ja suunnistimme yhteistuumin soniboksille. Se ammotti kuitenkin tyhjyyttään, joten päätimme viedä tavaramme yläkertaan ja lähteä katsomaan, josko tammat löytyisivät tarhasta.
Tarhoilla törmäsimme vaaleahiuksiseen tyttöön, joka näytti meitä muutamia vuosia vanhemmalta.
- Moi Inkeri! Simona huikkasi, ja päättelin tytön olevan kolmannen ponin hoitaja.
Tyttö vastasi tervehdykseen hymyillen. Moikkasin itsekin häntä ja esittäydyin siinä samalla.
- Mä aattelin odottaa teitä, että saadaan kaikki ponit kerralla kiinni, tyttö selitti avatessaan tarhan portin.
Kolme pikkuponia mutusteli heinää minitarhan perällä.
- Onpa Siiri suloinen, kehuin ihastellen ponin hamppuharjaa.
Inkeri hymyili ja kutsui hoidokkiaan nimeltä. Tamma nosti päänsä, muttei liikkunut. Inkeri kutsui sitä uudelleen, ja nyt Sirpa lähti laukkaamaan tynnyrimahan heluessa askelten tahdissa kohti hoitajaansa. Pian se hidasti raviin ja sen kautta käyntiin, pysähtyen lopulta Inkerin eteen. Tyttö pujotti riimun ponin päähän ja ilokseni huomasin Walman seuranneen uutta ystäväänsä. Tartuin ponia otsatukasta ja napsautin narun sen riimuun. Vilkaisin tarhan aidalle ja huomasin Simonan nojailevan siihen ajatuksiinsa vaipuneena. Pampula mutusteli yhä tyytyväisenä heinää tarhan toisella laidalla.
- Simona! huudahdin. - Sä oot vaan seissy kolmisen minuuttia tekemättä mitään!
Tyttö nosti hämmästyneenä katseensa ja lähti pyydystämään Pampulaa.
Saimme pian kaikki ponit talliin ja kiinnitimme ne poniboksiin harjauksen ajaksi. Puhdistin ensimmäisenä Walman pikkuiset kaviot, jotka se nosteli kiltisti yksi kerrallaan käsiteltäväkseni. Nostaessani katseeni huomasin Inkerin harjaavan reippaasti Siirin ruskeaa karvaa -Simona puolestaan oli taas vaipunut ajatuksiinsa.
- Herätys! huikkasin saaden tytön taas palaamaan maan pinnalle.
Pyörittelin reippaasti kumisukaa Walman karvalla, saaden sen pian kiiltämään kauniisti. Lopuksi vielä kulutin pitkän tovin selvitellessäni tamman jouhia, mutta vaivannäkö palkittiin: jouhet laskeutuivat kauniisti ponin kaulalle ja häntä näytti silkkiseltä. Hymyilin tyytyväisenä työni tulokseen -ei haitannut, vaikka itse olin nyt täynnä mustia karvoja.
-Lähetäänkö hakee varusteita? Inkeri tiedusteli.
Minulle tämä kävi, ja Simonakin ilmoitti olevansa jo valmis.
Tallissa kävi kova kuhina. Matkaan oli lähdössä yli kaksikymmentä ratsukkoa, ja lisäksi paikalla oli muutama muu, jotka olivat päättäneet jäädä Seppeleeseen. Bongasin monta uutta kasvoa väkijoukosta - oli niin monta ihmistä vielä, joita en tuntenut. Palasin karsinalle Walman satula käsivarrellani, suitsien tullessa myös mukana. Musta tamma katsoi ensin epäillen satulaa, mutta antoi laittaa sen ilman pullisteluja. Suitsetkin menivät helposti päähän.
- Ai niin, meidän tavarat on yläkerrassa! huudahdin Simonalle, huomatessani Inkerin tulevan paikalle reppu selässään. Simona tarjoutui vahtimaan Walmaa sillä aikaa, kun minä kävisin hakemassa reput. Kipitin portaat vauhdilla yläkertaan, jossa vielä muutama hoitaja tarkisti, että kaikki oli mukana. Bongasin Simonan ja minun reput ja heilautin molemmat olalleni. Varovasti laskeuduin portaat alas ja ojensin repun Simonalle. Vihdoin pääsimme siirtymään tallinpihalle, jossa jo parikymmentä ratsukkoa seisoi. Pihalla oli aikamoinen kaaos, joka kuitenkin hälveni, kun Elli alkoi tarkistamaan, että kaikki olivat mukana. Walma seurasi tapahtumia kiinnostuneena vieressäni.
- Joko kaikki ovat valmiita?
- Multa puuttuu makuupussi! Emsku huudahti Robertin huikatessa virnistäen tytölle jotain.
Tämä mulkaisi poikaa ja sai onneksi makuupussin äidiltään.
Kiristin hieman reppuni olkaimia ja valmistauduin nousemaan selkään. Se ei ollutkaan reppu selässä niin helppo juttu, kun kokoajan paino selässä veti taaksepäin. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että kellahdin selälleni maahan, Walman katsoessa minua hämmästyneenä. Simona purskahti nauruun ja auttoi minut ylös.
- Tarviitsä apuu selkään nousussa? hän kysyi virnistäen. - Mä voin kyl työntää, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan.
- Ei kiitos! tokaisin naurahtaen ja työnsin jalkani jalustimeen.
Ponnistin kaikin voimin, ja pääsin kuin pääsinkin vatsalleni Walman selkään. Hitaasti siirsin toisen jalkani ponin pepun yli ja suoristauduin satulassa.
- Kato nyt, kyllä mä itekin pääsin, virnistin Simonalle.
Tämä hymähti ja ponnisti kevyesti Pampulan selkään. Ihan liian helpon näköistä.
- Muodostakaa jono! Anne huikkasi jonon keulilta.
Ohjasin Walman Pampulan ja Simonan taakse. Elli ratsasti perässäni joukon viimeisenä Rotalla.
- Sitten matkaan! Annen ääni kaikui jonon toisesta päästä.
Vaellus saattoi alkaa.
Pitkä hevosletka lähti liikkeelle. Walma asteli vaelluksen ensimmäiset metrit reippaasti, energiaa puhkuen. Simona kääntyi katsomaan minua ja hymyili jännittyneesti. Hymyilin takaisin. Kauempaa jonosta kantautui innokasta puheen sorinaa.
Matka taittui reippaassa tahdissa. Kuljimme teitä pitkin metsässä. Walmaa täytyi kokoajan pidättää, ettei se rynnännyt kiinni Pampulan häntään. Niinpä päätimme vaihtaa paikkoja. Minä ja Walma menimme shettiskolmikon ensimmäisiksi, Ilonan ja Pellan perään. Seuraavina tulivat Inkeri ja Siiri, ja heidän takanaan Simona Pampun kanssa. Elli piti yhä perää.
Saavuimme metsiköstä peltojen keskelle laukkasuoran alkuun. Kaukaa jonon kärjestä kuului Annen käsky laukkaan. Elli muistutti vielä, ettei saanut ohitella. Sitten saimme päästää ponit vauhtiin.
Walma suorastaan räjähti allani. Poni pyrähti tikittävään laukkaan, eikä minun auttanut kuin tarrata harjaan kiinni ja pysytellä vauhdissa. Walman musta harja piiskasi kasvojani, tuuli humisi korvissa ja sai vedet silmiin. Ketteräjalkainen ratsuni saavutti pian Pellan, joka pitkästä iästään huolimatta pinkoi hurjaa vauhtia. Yritin pidättää Walmaa, mutta se protestoi pienellä pukilla. Siispä annoin sen mennä. Arvioin ohittamisen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin täyttälaukkaa kiitävien hevosten jalkoihin jäämisen.
Laukkasuora loppui aivan liian pian. Metsänraja lähestyi, ja edellä kulkevat hevoset hidastivat tahtia. Siirsin Walman raviin ja päästin Ilonan ja Pellan ohitsemme.
Walmakin tyytyi tottelemaan pidätteitäni nyt, kun oli saanut purkaa pahimmat energiansa.
- Rauhoituhan nyt, kuiskasin ponin korvaan. - Meillä on edessä vielä pitkä matka.
***
- Tervamäen leirintä- ja seikkailupuisto edessä päin! Annen huuto kajahti metsän hiljaisuudessa.
Nainen sai vastaukseksi ihastuneita huudahduksia. Huokaisin itsekin tyytyväisenä, monen tunnin satulassa istuminen oli osoittautunut rankemmaksi kuin luulin.
Pian ratsastimme puisesta portista puiston alueelle. Hevoset katselivat uteliiaapth ympärilleen uudessa paikassa. Ratsastimme pidemmälle puistoon, kunnes Anne pysäytti jonon ja antoi käskyn laskeutua satulasta.
Liu'uin alas Walman selästä, varoen tällä kertaa painavaa reppuani. Ratsuni huokaisi tyytyväisenä, kun sai painolastin pois selästään. Hymähdin ja löysäsin tamman satulavyötä.
- Huomenna jatketaan matkaa, kerroin ponille ja rapsutin sen korvaa.
Käännyin katsomaan Simonaa, joka talutti Pampulan viereeni.
- Ihanaa olla viimein perillä, tyttö sanoi iloisesti.
Nyökkäsin.
- Huomenna on paikat varmaan aika kipeet, tuumasin.
- No arvaa sitten vaelluksen jälkeen! Neljä päivää ratsastusta... Simona huudahti.
Hihitin. Se olisi sen ajan murhe, ja päätin työntää ajatuksen mielestäni.
Anne käski meitä seuraamaan, ja johdatti porukan puiston perälle.
- Shettikset, Pella, ja Humu saavat mennä tuohon pihattoon, Elli kertoi hetken kuluttua.
Käännyin katsomaan punaista rakennusta. Talutimme ponit pihaton luo, ja kiinnitimme Simonan kanssa suojattimme pihaton ulkopuolelle. Laskin reppuni seinän viereen ja nostin satulan pois Walman selästä. Suitset vaihtuivat riimuun, jonka olin jättänyt niiden alle. Walma ravisteli itseään tyytyväisenä. Etsin repusta käsiini ponin harjat, ja aloin sukia tamman mustaa karvaa, jutellen samalla Simonan kanssa.
- Aiotko sä mennä köysirataan? Simona kysyi Pampulan selän yli.
- Tottakai! Mä oon joskus pari vuotta sitten kokeillu, ja se on ihan mahtavaa! vastasin tohkeissani.
- Entä kalliokiipeilemään? Simona uteli. - Se kuulostaa jännältä, mä ainakin aion kokeilla!
Nyökkäsin.
- Mäkin... Ehkä. Jos uskallan, naurahdin.
Kun hevoset ja ponit oli hoidettu yöpymispaikoilleen, siirryimme majoituspaikkojemme, hirsimökkien luo. Jokaisessa mökissä oli kaksi osaa. Päädyin samaan ryhmään Simonan, Akun, Nadjan ja Loviisan kanssa. Samaan mökkiin, toiselle puolelle vain, majoittui toinen ryhmä. Anne ojensi avaimen Nadjalle, ja lähdimme porukalla kohti mökkiä.
Kipusimme portaat mökin kuistille.
- Haluuks joku avata ton oven? Nadja kysyi. - Kun mulla on kädet täynnä jo näitten tavaroiden kaa...
- Mä voin, tarjouduin ja päin pienen, metallisen avaimen käteeni.
Työsin sen varovasti lukkoon ja käänsin. Väärä suunta. Käänsin toiseen suuntaan ja ovi aukesi naksahtaen. Painoin kahvan alas ja työnsin oven auki. Katselin edessäni aukeavaa näkymää.
- Eteen päin nyt! Simona huikkasi takaatani ja siirryin sisälle mökkiin, potkaisten kengät jalastani.
Mökki vaikutti mukavan kotoisalta. Alakerrassa oli makuuhuone ja olotilat, ja leivinuunin päältä nousi portaat yläkertaan.
- Mitenkäs ne jakaudutaan? Loviisa tiedusteli. - Alhaalla on... Parisänky ja täällä ylhäällä kaks sänkyä ja sohva.
Vilkaisin muita tyttöjä.
- Mä voin jäädä ylös, ilmoitin.
- Sitte mäkin, Simona totesi.
- Mä voin mennä alas, minulle vieraampi blondi, Akku kertoi.
- Entä sä Nadja? Loviisa kysyi.
Brunette kohautti harteitaan.
- Jos mäkin jään ylös?
- Okei, mä meen sitte Akun kanssa, Loviisa päätti, ja kaksikko lähti portaita alas.
Katsoin hetken hämmästyneenä ympärilleni hiljaisuuden vallitessa, kunnes Simona kysyi:
- Kuka nukkuu sohvalla?
- Mä voin, Nadja lupautui.
Niinpä minä ja Simona rantauduimme sängyille. Laskin reppuni sängyn viereen ja levitin makuupussin lakanan kera sen päälle, nostettuani ensin päiväpeiton läheiselle tuolille. Istahdin sängyn päälle ja katselin kahden muun tytön touhuja.
- Syömään! kuului Akun huuto alakerrasta.
- Mennään sitten, mulla on ainakin ihan kiljuva nälkä, Nadja virnisti.
- Samoin, nyökyttelin.
- Mitähän siellä on ruokana? Simona pohti.
Se selvisi meille pian. Saavuttuamme päärakennukseen muiden kanssa, vastaani lehahti makaronilaatikon tuoksu.
- Makarooni laatikkoa! Emsku kiljahti.
- Ensin käsien pesulle, topakan näköinen emäntä käski.
Hieman alistuneina palasimme lavuaarin luo pesemään hyppysemme.
Pöytä oli kauniisti katettu, ja makaronin lisäksi oli monenlaisia lisukkeita ja salaattia. Yritin olla syömättä liikaa, mutta minun oli pakko ottaa toinen lautasellinen lisää - niin maukkaalta ruoka maistui. Lopulta olin niin täynnä, etten olisi pystynyt syömään enää muruakaan.
- Eikä, söin taas liikaa, ähkäisin ja työnsin tuoliani taaksepäin.
- Samoin, mä oon ihan ähky, Simona voivotteli vieressäni.
Päätimme yhteistuumin lähteä mökille sulattelemaan ruokaa ennen illan ohjelmanumeroa. Juttelimme niitä näitä, kunnes Nadja hoippui portaat ylös ja lysähti sohvalle.
- Pelataanko korttia? keksin.
- Joo, pyydetään Akku ja Loviisakin mukaan, Nadja innostui.
Rymistelimme portaat alas ja syöksyimme makuuhuoneeseen.
- Tuutteko pelaa korttia? Simona kysyi.
- Joo, käyhän se, Loviisa myöntyi ja Akku nyökytteli tämän vieressä.
Niinpä levittäydyimme suurelle parisängylle ja Nadja kipaisi hakemassa kortit ylhäältä. Ristiseiskan parissa aika kuluikin kuin siivillä, mutta Annen tullessa hakemaan meitä seuraavaan ohjelmanumeroon ennen enää olleet perillä, kuka oli voittaja - koko homma meinasi mennä kikatteluksi. Meidän nauraessa kippurassa sängyllä, Anne tuumasi vakavasti:
- Minusta tuntuu, että teidän kannattaa jättää kiipeily ja köysirata sikseen.
- Eikä! kiljaisin ja yritin nousta istumaan.
Pahaksi onneksi kierähtäessäni ympäri, tipahdin sängyn reunan yli lattialle - suoraan Annen jalkojen juureen. Purskahdin taas lähes hysteeriseen nauruun, saaden sen tarttumaan muihinkin.
- Tytöt, tytöt, eihän kello ole vielä edes paljoa, Anne yritti vielä, mutta huomasin naisen suupielien nykivän.
- Ei niin, Simona tirskahti. - Pari blondia ja muutama muu tyyppi riittää jo sekokohtaukseen - ympärivuorokauden, tämä virnisti.
- Sen kyllä huomaa, Anne naurahti. - Mutta tulkaahan nyt kuitenkin. Ettette jää paitsi mistään, tämä jatkoi.
- Olisit nähnyt Annen ilmeen, Nadja tirskui kävellessämme muiden perässä köysirataa ja kalliokiipeilyä kohti.
- Se oli... Simona jatkoi, mutta samassa jono, tai ehkä pikemminkin lauma, pysähtyi ja tyttö hiljeni.
Oli kalliokiipeilyn aika. Ensin nuori mies antoi meille muutamia yleisohjeita, jonka jälkeen Britta sai luvan olla ensimmäinen kiipeilijä. Katsoin jännittyneenä, kun brunette kohosi ylöspäin kalliota pitkin. Ollessaan lähes ylhäällä, tyttö kuitenkin yhtäkkiä irtosi kalliosta ja jäi roikkumaan valjaiden varaan. Sydämeni hypähti pari ylimääräistä kertaa, mutta kallion juurella seisova mies huusi tytölle ohjeita, ja tämä sai heilautettua itsensä takaisin kallioon.
- Hyvä Brittaa! Hyvä Brittaa! huusin muiden mukana, kun tyttö saavutti kallion yläreunan.
Brunette laskettiin varovasti alas, ja päästyään valjaista eroon, hän käveli luoksemme hymyillen.
- Se oli kivaa! Britta hehkutti.
Seuraavana oli vuorossa Emmy, joka kiipesi taidokkaasti kalliota pitkin. Monien muiden kiivettyä tuli minun vuoroni. Minulle laitettiin valjaat ja kypärä, jonka jälkeen ruskeahiuksinen nainen kiinnitti minut turvavaijeriin. Jännityksen perhoset lepattivat vatsassani, kun lähdin kiipeämään ylöspäin. Ensin juttu oli helppoa: käden- ja jalansijat olivat lähellä toisiaan. Noustessani yhä vain ylemmäs, jouduin kurkottamaan yhä enemmän, ja käsivoimatkin alkoivat loppua. Pinnistelin silti vain ylöspäin, kunnes lopulta pituuteni ei enää riittänyt, enkä yksinkertaisesti enää yltänyt seuraavaan kädensijaan. Käänsin hieman päätäni ja ihailin muutaman sekunnin ajan kaunista maisemaa. Sitten annoin miehelle kallion alapuolella merkin, että olin valmis laskeutumaan.
-Se oli ihan mahtavaa! kiljaisin, kun jalkani olivat taas tukevasti maan pinnalla.
- Eikö? Simona myötäili. Hän oli päässyt kiipeämään hieman minua aikaisemmin. – Nyt mennään köysiradalle! lettipäinen tyttö hoputti.
Kipaisimme vauhdilla köysiradan juurelle, ja hetken jonottamisen jälkeen päällemme laitettiin taas valjaat.
-Sä voit nyt mennä eka! Simona sanoi.
Hymyilin jännittyneenä ja kipusin tikkaat köysiradan alkuun. Minut kiinnitettiin vaijeriin, ja parin sekunnin päästä joku töytäisi minua selästä. Liu’uin huimaa vauhtia pitkin vaijeria, maan vilistäessä metrien päässä alapuolellani.
-Mä lennän! kiljaisin.
Tuuli humisi korvissa ja sai vedet silmiin. Lentoretki päättyi aivan liian nopeasti, ja tömähdin pehmeästi patjalle.
***
-Hui kun väsyttää, huokaisin Simonalle meidän astellessa hämärän pihan yli paljasvarpain. Ilta oli venynyt jo pitkälle, kun olimme pelanneet pullonpyöritystä ja viettäneet iltaa toisessa mökissä muiden kanssa. Nyt kello läheni uhkaavasti jo puolta yötä, ja oli aika mennä nukkumaan. Viileä, kasteinen pihamaa sai vilunväreet hiipimään sellässäni, mutta samalla kesän lämpö vielä lämmitti mukavasti.
- Huomenna on taas uusi päivä, Simona huokaisi.
Hymyilin, pohtien mielessäni, mitä se toisi tullessaan.
Lähtötohinat Seppeleessä - Essi:
Heinäkuu ja mun ja Humun taipaleen eka kuukausi oli takana. Kuukauteen oli mahtunut paljon uusia naamoja ja nimiä sekä kymmeniä, oikeastaan reilusti yli sata tuntia tallilla hengailua - talli oli ainut paikka, jossa mä tunsin edes jonkun, joten miksipä mun olisi pitänyt yksin nököttää? Humun kanssa meillä oli jo ihan jees luottamussuhdekin, syynä kenties runsas yhdessäolo. Ratsastuskertoja ei kuitenkaan ollut kertynyt montaakaan, eikä yhtäkään satulalla, vaan pääosin me tehtiin maasta käsin -juttuja ja hengailtiin karsinassa. Ja nyt mä olin lähdössä 22 muun ratsukon kanssa kolme yötä kestävälle vaellukselle, vieläpä satulalla, ilman sen isompaa kokemusta.
Anthon ja Taiga sekä Ilu ja Pella olivat myös lähdössä mukaan - eipä talliin montaa tuntiponia ollut jäämässä. Me aittalaiset juttelimme innoissamme keskenämme harjailun ja varustelun lomassa, eikä mua edes jännittänyt tippaakaan. Luotin Humuun ja tiesin sen olevan maastossa enemmän kuin innoissaan, mutta silti kiltisti. Humu seisoi tavalliseen tapaansa rauhassa paikallaan, kun mä säädin varusteet sen päälle ja taiteilinpa vielä otsatukkaan letinkin.
Kun mä lopulta painoin kypärän päähän, kiristin vyön ja laskin jalustimet, alkoi pikkuriikkiset perhoset lennellä mun mahassa. Reppu tuntui liian kevyeltä mun selässä, ihan niin kuin mä olisin unohtanut jotain oleellista. Kypärän leukahihna naksahti hiljaa ja mä asettelin jalkani jalustimeen. 23 ratsua seisoi sikin sokin keskellä tallipihaa. Jumboja, isoja, sopivia, pieniä, kääpiökokoisia. Ratsastajat puolestaan olivat suurin osa melko lyhyitä. Mä toivoin suuresti, että Humun satula olis edes melkein mukava istua, sillä mä olin päättänyt ottaa sen matkaan, kun kaikilla muillakin oli. Ja mä toivoin myös, että Humu tottelisi mun painoapuja satulankin läpi. Otin tukevasti kiinni etukaaresta ja ponnistin kyytiin.
"Voi ei, mulla ei oo makuupussia!" Emsku kiljaisi, kun oli jo asettautunut huolellisesti Hestian satulaan.
"Ei se haittaa, voit tulla mun kanssa samaan, darlinggg", Robert virnisteli läsipäänsä selästä.
"Onhan mulla makuupussi?" mä kysyin vieressäni säätävältä Ilulta.
"On, on. Onhan mulla?"
"Juu."
Kun lopulta Emskukin oli saanut makuupussinsa äidiltään (tyttö ei ollut ihastunut Robertin ajatukseen), oltiin kaikki lähtövalmiita. Satula tuntui oudolta istua pitkän tauon jälkeen, mutta sain jalustimet pian oikean mittaisiksi ja vyön kireälle.
"Onhan kaikilla nyt vaihtovaatteet, makuupussi ja teltankantajilla teltat?" Anne kailotti Huiskansa selästä. Kaikki mumisivat myöntäviä vastauksia, ja saimme ohjeet järjestäytyä jonoon. Koska me oltiin Humun kanssa melko pieniä ja lyhytaskelisia, me sijoituttiin Taigan ja Pellan väliin. Pellan takana olivat enää shettikset, joten melko loppupäässä olimme.
"Onhan kaikki nyt kiristäneet vyöt ja säätäneet jalustimet?"
"Joo", vastasimme yhtenä miehenä.
"Onhan raipat niillä jotka sitä tarvitsee?"
"Joo", raippaa kaipaavat vastasivat.
"Hyvä. Eiköhän me olla valmiita lähtöön!" Anne ilmoitti ja vyön kiristettyään maiskautti Huiskan reippaaseen käyntiin.
Metsän siimeksessä oli mukavan viileää. Linnut lauloivat ja kevyt tuulenvire hyväili paljaita käsivarsia ja nenänpäätä.
"Pitää laulaa, ettei tuu karhuja tai hirviä!" Britta kiljaisi jonon etuosasta Hypensä selästä. Osa nurisi vastaan, osa oli samaa mieltä, ja kun Anne oli samaa mieltä asiasta, alettiin laulaa. Mä en osallistunut lauluun, meistä lähti ihan tarpeeksi kova ääni ilmankin mun raakkumista. Mulla oli sellainen tunne, että tästä reissusta tulisi vielä jotain mahtavaa!
'Matkaan ratsureima!' (lisätarina) - Nadja:
Ihan alkuun pieni tilannekatsaus. Olin siis lähdössä Ariston kanssa Seppeleen elokuiselle neljän päivän vaellukselle, kaksikymmentäkaksi ratsukkoa seuranani. Oiva tapa juhlistaa tasan kuukauden pituista hoitotaivaltani Ariston kanssa! Kuukaudessa olin ehtinyt jo tutustumaan moneen uuteen tyyppiin, mutta ehkä parhaiten tältä tallilta tunsin Simonan. Tällä vaelluksella tutustuisin kyllä varmasti ihan kaikkiin mukana olijoihin, niihinkin, joitten kanssa olin vain joskus pikaiset tervehdykset vaihtanut. Mukanahan oli melkein kaikki Seppeleen hoitajat ja yksäriomistajat, ainoastaan Daniel, Dreamer, Pipsa, Wilu, Fiia, Jesse, Wear, Salla ja Reega jäivät pois. Anne johtaisi joukkoa Wilun hoitsulla Huiskalla ratsastaen, ja Pipsan hoitohevonen Rotta tulisi mukaan Ellin kaitsemana. Odotin vaellusta erittäin innolla, etenkin, kun sain sen taittaa Aristolaisen kanssa. Saisin taas lisää kokemusta ruunasta, ja toivon mukaan ruuna luottaisi minuun enemmän vaelluksen jälkeen. Aristolla olin pari kertaa maastoillut, joten tiesin jo aika paljon angloarabin käytöksestä maastossa, sen suhteen ei pitäisi siis tulla ylläreitä.
Nykyhetkeen. Talsin jo tutuksi käyneiden kolmen ihmisen kanssa kohti takatarhaa, nimittäin Emmyn, Ansqun ja Britan. Edi ei tulisi vaellukselle mukaan, sillä ponin hoitaja Odelie lähtisi matkaan yksärillään Alexilla. Riimunnaruja käsissämme heilutellen saavuimme tarhalle, ja alkoikin vihellysten ja kutsuhuutojen kuoro. Britan perässä luikahdimme aidan ali tarhan puolelle. Patron lähti kävelemään Emmyn luokse, ja yllätykseksemme kaikki muutkin heppalaiset tulivat perässä. Ehkä ne aavistivat jo, että edessä olisi kiva reissu. Kiinnitin riimunnarun Ariston päitsiin, ja odotin, että muut olivat valmiit.
- Voi sua poniraukkaa, et sä nyt pääse mukaan, Emmy jutteli Edille, joka oli innokaana tunkemassa portista muitten mukana. Vastoin tahtoamme jätimme eestinponin yksin tarhaan. Ilmassa kiiri Edin hirnahdus, kun raukka kutsui kavereitaan takaisin. Aristo vastasi ponille, mutta seurasi minua kiltisti muitten perässä.
Ja sitten alkoi puunaus. Kaikki tallissa olevat harjasivat vimmatusti niin isoja kuin pieniä, puhtaampia ja kuraisempia hoitsujaan. Hymyilin leveästi kurkatessani vieressäni olevaan poniboksiin. Kolme shetlanninponia seisoivat karsinassa, ja kolme tyttöä jynssäsivät pöllyäviä hoitoponejaan puhtaaksi. Simonan ja Pampulan tosiaan tunsin, ja Claraankin olin jo jonkin verran tutustunut. Inkeri oli jäänyt vieraaksi, olihan hän ollut koko heinäkuun ajan poissa tallilta, Siirulaisen viettäessä läskistyslomaa laitumella. Niin, poni oli lievästi sanottuna pulleassa kunnossa. Toisella puolella Ariston karsinaa taas oli Ansqu Reinonsa kanssa. Ruuna suurin piirtein nukkui tytön harjatessa melko puhdasta hevosta. Aristokaan ei onneksi ollut erityisen likainen, mutta halusin harjata ruunan oikein oikein puhtaaksi. Liekö tuossa mitään järkeä, kumminkin ensimmäisellä pysähdyksellä huomaisin punarautiaan karvan likaantuneen joko enemmän tai vähemmän. Huomasin parin tallilaisen letittävän ratsunsa harjaa, mutta itse en viitsinyt siihen vaivautua. Ensinnäkin, olin surkea letittämään, ja toiseksi, jos tulisi yllätäviä tilanteita, harjasta olisi helppo tarttua kiinni. Raaputin kaviot puhtaaksi, ja lähdin parin muun mukana noutamaan satulaa ja suitsia. Itselläni oli jo kypärä päässä, ja turvaliivi päällä, ja olin muutenkin kaikin puolin itse valmis. Pakkaukset oli hoidettu, ja tavarat oli sullottu pienimpään reppuun johon ne mahtuivat. Nostin nahkaisen vekottimen Ariston selkään vaivatta, ja tarkistin moneen kertaan huovan olevan suorassa, eikä hiertävässä asennossa. Vyötä kiristin sen verran, että satula pysyisi ulos asti selässä, ja säädin jalustimia käsivarteni pituutta apuna käyttäen suunnilleen oikean mittaisiksi. Aluksi Aristo leikki kuolaimien kanssa, eikä olisi ottanut niitä suuhunsa, mutta sekin lopulta onnistui, ja suitset saatiin ruunan päähän. Tarkistin hihnat varmasti tuhanteen kertaan. En halunnut minkään olevan pielessä.
Vihdoinkin odotettu hetki koitti, ja talutimme kaikki hevoset yhtä aikaa ulos pihalle. Nousimme selkään, kiristimme vyöt, ja säädimme jalustimet, jotka olivat minulla yhtä reikää vaille valmiit. Varmistin repunkin selässä olon moneen kertaan, ja mietin mielessäni olinko varmasti ottanut makuupussin ja muut kamppeet mukaan.
- Voi ei, mulla ei oo makuupussia! Emsku kiljaisi Hestian selästä.
- Dont worry, voit sä tulla mun kaa samaan, Robert ilmeili Vennansa selästä.
Emsku sai makuupussinsa äidiltään, koska ei ollut erityisen kiinnostunut Robertin ehdotuksesta. Anne järjesti meidät jonoon. Hän oli itse aivan kärjessä, kun taas Elli oli peränpitäjänä. Harmikseni huomasin Simonan ohjaavan ratsunsa Annen käskystä aivan jonon häntäpäähän. No, eihän siinä olisikaan ollut mitään järkeä laittaa shettiksiä jonon keskelle, ne olisivat vain hajottaneet letkan kahteen osaan. Olin kuitenkin tyytyväinen paikkaamme Ariston kanssa, edessämme oli Akku Huijarin kanssa, ja takanamme Odelie Alexilla.
- Onhan teltankantajilla teltat mukana, ja kaikilla makuupussit sun muut, ja raipat jos tarvitsee? Anne huusi jonon edestä.
Itselläni oli kaikki mukana, myös raippa varmuuden vuoksi. Teltankantajaksi en onneksi ollut joutunut.
Lähdimme liikkeelle käynnissä. Kaikki olivat selvästi iloisella tuulella, olihan kauan odotettu vaellus viimeinkin käsillä. Jossain vaiheessa aloimme Britan mukana kailottaa jotain hyvin järkevää biisiä, ja kaikilla oli hauskaa. Vaellus alkakoon!
'Lähdetään, lauletaan, matkaan vain..' (lisätarina) - Simona:
Äitini parkeerasi punaisen mersunsa Seppeleen parkkipaikalle ja minä nousin innoissani ylös. Laitoin auton oven kiinni ja vilkutin äidilleni, mutta sitten näin tutun auton tulevan parkkipaikalle. Pelkääjänpaikalla istui Clara, ja autoa ajoi hänen totisen näköinen isänsä.
- Moi! hihkaisin kun Clara tuli luokseni.
- Moi! Clara hihkaisi. Lähdimme kävelemään yhdessä polkua pitkin ja saavuimme talliin aika nopeasti. Poneja ei näkynyt poniboksissa, joten ne olisivat ulkona. Jätin kamppeeni siihen ja nappasin Pampulan ruskean riimun mukanani. Lähdimme Claran kanssa minitarhoille, ja siellä näimme Inkerin.
- Moi Inkeri! hihkaisin ja kuulin Clarankin moikkaavan.
- Moi tytöt! Mäkin tulin just, aattelin oottaa teitä vähän aikaa niin saadaan kaikki ponit samalla, Inkeri selitti. Inkerillä oli kädessään Siirin riimu ja vaaleanpunainen naru, Claralla Walman riimu ja siinäkin oli vaaleanpunainen naru ja minulla Pampulan riimu, jossa tottatosisesti oli.. oranssi riimunnaru. Itseasiassa vihasin pinkkiä, mutta se kai sopi Siirille ja Walmalle paremmin kuin Pampulalle. Eihän nyt oranssikaan kauheasti sopinut, mutta eihän sillä muita oransseja juttuja ollutkaan.
Inkeri meni ensimmäiseksi ja otti Siirin kiinni. Poni oli kyllä aika pulskeassa kunnossa verratuna meidän poneihimme, mutta Siiripä oli saanut olla laitumella, ilman huolen häiviä, Inkeri saisi kyllä sisukkuudellaan tuon mahan pois, mietin itsenäisesti kunnes hätkähdin.
- Simona? Clara karjaisi
- Ää, niin? kysyin.
- Sä oot haaveillu siinä jotain kolmisen minuuttia tekemättä mitään, Clara sanoi ja huomasin, että hän oli ottanut jo Walman kiinni.
- Aa, joo! sanoin ja otin Pampulan kiinni. Sitten lähdimme taluttamaan ponejamme poniboksiin. Oli outoa, olin hoitajaurani alussa ollut aina yksin poniboksissa, sitten aloin _aina_ olemaan Claran kanssa siellä ja nyt siellä oli Inkeri. Eihän siinä mitään pahaa ollut, mietin vain miten poniboksi oli niinsanotusti täyttynyt. Itseasiassa kun annoin Annelle hakemuksen Pampulasta, en edes tiennyt Walmasta, okei - siihen oli syy, se ei ollut edes silloin tullut!
- Simona! Clara ärähti.
- Mitä? kysyin.
- Sä oot taas omissa maailmoissas, Clara sanoi huvittuneena ja me kaikki purskahdimme nauruun. Mitäköhän vaelluksesta tulisi? Miettisin vaan enkä keskittyisi yhtiäsmihinkään, niin - olisihan se varmaan.. ihan kivaa.
Otin harjapakista kumisuan ja rupesin pyörittelemään sitä ympäri Pampulaa. Kumisuan jälkeen kaivoin VAALEANpunaisen piikkisuan harjapakista. Okei, olisi minulla ollut varaa ostaa uusi, kivemman värinen piikkisuka, mutta turhaan sitä nyt euron kuluttaisi kun oli jo, melkeimpä uusi - siskon antama piikkisuka. Sera tiesi, että vihasin pinkkiä - mutta Serapa oli ostanut vahingossa yhden samanvärisen piikkisuan Selmalle ja sai uuden harjapakin mukana samanlaisen, ja harjapakissani ei ollut silloin piikkisukaa, niin..
- Simona, nyt alkaa palamaan hermo! Clara sanoi.
- Mähän harjaan! tiuskaisin.
- Ethän? Clara sanoi. Totta, minulla ei ollut piikkisukaa kädessä vaan se lepäsi pampulan selällä.
- Okei, okei - nyt mä lupaan keskittyä, sanoin ja rupesin harjaamaan. Clara vain naurahti ja huomasin, että Walma suorastaan kiilsi. Minä selvitin vielä takkuisen harjan, ei niin takkuisen hännän sekä otin kaviot yksi kerrallaan. Vihdoin pystyin tiputtamaan sinisen kaviokoukun harjapakkiin ja sanomaan heihei harjaukselle.
- Noh, Simonaki valmis? Inkeri sanoi karsinan ulkopuolelta. Nyökkäsin ja naurahdin ja vetäisin vetosolmun auki ja otin riimun pois Pampulalta. Asetin riimun paikalleen ja lähdimme pikakävelyä satulahuoneeseen. Katsahdin kelloon, kymmentä vaille. Tasalta piti lähteä, hui! Otimme ripakasti satulat mustista satulatelineistä ja samanvärisistä naulakoista suitset ja lähdimme kiiruhtamaan karsinoille. Laitoin suitset riimupaikalle ja satulan nostettavalle satulatelineelle ja laitoin riimun taas päähän. Sidoin riimunnarun taas vetosolmulla kiinni ja nostin ruskean yleissatulan uudella, pehmeällä violetilla huovalla Pampulan selkään. Pudotin satulavyön ja kiristin sen valmiiksi kolmosreiälle.
Nostin suitset riimunaulakosta. Laitoin riimun kaulalle ja ohjat myös. Tarjosin hopeanhohtoisia kuolaimia ponille, joka väenvängällä ei halunnut niitä, mutta pienellä herkulla sain kuin sainkin ne sinne. Laitoin vielä muut remmit ja otin ohjat kaulalta, vetäisin vetosolmun auki ja otin riimun pois ponin kaulalta.
- Pitääkö meidän laittaa riimu suitsien päälle vai minne? kysyin. Clara kävi kysymässä Elliltä ja Elli sanoi, että suitsien päälle voi pistää, joten me sitten pistimme.
Lähdimme taluttamaan poneja ulos. Minulla oli selässäni reppu, joka sisälsi hiusharjan, pari pompulaa, kovaharjan [Pampulalle hätävaralta], kaviokoukun, rennommat housut, vaihtopaita, huppari, rennommat kengät sekä astmapiippuni, tottakai ja allergialääkket, plusplus vesipullo jos tarvitsin sitä kauheasti ainiin, ja kännykkä _ihan varmuuden vuoksi_. Päälläni minulla oli punainen T-paita, mustat ratsastushousut, turvakengät, kypärä ja käsissä hanskat, hiukset olivat letillä kuten tavallisesti. Nousimme selkään muiden mukana ja Anne ryhtyi kokoamaan jonoa. Me jouduimme häntäpäähän shettisjoukon kanssa ja Rotta sekä Elli pitivät perää. Minun edessäni oli Inkeri ja takana Walma. Hevosletka lähti etenemään ja minä mietin taas minkälainen vaellus tulisi olemaan..
'Vaelluksen ensiaskeleet' (lisätarina) - Emsku:
Jes! Vihdoinkin vaellus. Tätä olinkin jo odottanut. Hyppelin pihamme poikki autolle ja käännyin katsomaan kotiovea lukitsevaa äitiäni.
- Vauhtia nyt äiti! Tuu nyt jo! huudahdin ja pompein paikoillani.
-Tullaan tullaan. Kyllä sinä vielä kerkiät, nainen naurahti ja kiirehti autolle.
Avasin pelkääjän puoleisen oven ja istahdin penkille. Tästä auto matkasta tulisi toosi pitkä.
Toisin kävi. Melkein heti auton kääntyessä pois pihasta ajatukseni siirtyivät Nivaan. Koira oli näyttänyt niin pettyneltä huomatessaan ettei pääsisikään mukaan. Se juoksi aina perässäni, kun huomasi minut pukemassa tallikamoja päälleni tai etsimässä eväitä. Se tiesi aina, koska olin lähdössä tallille. Ja Niva tahtoi mukaan. Aina. Se rakasti Hestiaa yli kaiken. Koira oli joutunut pettymään silloinkin, kun olin lähtenyt yleisleirille. Mieluusti olisinkin ottanut sen mukaan vaeltamaan vierellemme, mutta asia ei ollut niin yksinkertainen.
Jarrut kirskuivat ja huomasin meidän olevan jo Seppeleen pihassa. Hyppäsin nopeasti ulos autosta ja otin tavarani takapenkiltä. Huikkasin nopeasti heipat ja suuntasin talliin. Muita ei vielä näkynyt, mutta se oli jo arvattavissa. Olin tullut reilusti ajoissa, jotta kerkiäisin laittaa Hestian oikein hienoksi. Heitin tavarani tamman karsinan eteen ja suuntasin yläkertaan johtaville portaille. Kaivoin kaapistani suklaapatukan, joka oli menettänyt pahasti muotonsa. Poloinen oli tainnut sulaa jo muutamaan kertaan. No, nyt se pääsisi parempiin suihin.
Nakersin puolisulanutta suklaapatukkaani suunnistaessani tarhoille punainen riimunnaru toisessa kädessä heiluen. Hestia oli matkannut toiseen päähän tarhaa ja mutusti siellä rehevän näköistä ruohoa.
- Hestiaa! huhuilin ja yllätyksekseni tamma tuli vauhdilla luokseni.
Astuin tarhaan kehuen tammaa vuolaasti ja sain vielä kuulla pienen hörähdyksenkin. Olin onnesta suunniltani kun talutin lehmäläisen omaan karsinaansa.
Kiiruhdin hakemaan tamman harjoja ja nappasin mukaani myös pari porkkanaa. Herkut katosivat nopeasti parempiin suihin ja otin esiin pölyharjan. Harjasin voimakkaasti pitkin vedoin ja Hesi nautti selvästi toimenpiteestä.
Talliin alkoi valua hoitajia jonkin verran juuri kun aloin viimeistellä työni jälkeä. Kipaisin muiden perässä hakemaan Hestian varusteita. Vaihdoin tummansinisen satulahuovan uuteen tummansiniseen, jossa oli pinkki ristikuvio, ihan vain vaihtelun vuoksi. Pinosin vielä satulan päälle jännesuojat, kaksi pinteliä ja suitsien niskapehmusteen.
Palatessani takaisin Hesen karsinalle tamma oli siirtynyt murjottamaan karsinan perälle.
- Tulehan sieltä Lehmä, tokaisin ja pujotin riimun ponin päähän.
Olin juuri kieputtamassa pinteleitä Hestian takajalkoihin, kun muut ratsukot alkoivat valua ulos tallista. Kerkesin vielä jonon perään ja aloin virittää tavaroitani satulan taakse. Pujotin riimun suitsien päälle ja sidoin narun tamman kaulalle ja olin valmis.
Pienten makuupussi ongelmien jälkeen olimme kaikki satulassa ja valmiina lähtöön. Pitkä letka ratsukoita alkoi liikkua metsää kohti. Hestia tuntui hyvin rennolta ja katseli uteliaana ympärilleen. Taputin tammaa ylpeänä siitä ja aloin katsella maisemia nauttien kevyestä tuulen vireestä. Tästä vaelluksesta oli tulossa jotakin hienoa.
'Elonkorjuun aikaan liikenteessä' - Britta:
'Maastoesteillä' - Riona:
'Tervamäki' (lisätarina) - Britta:
”Ja sitten nostetaan laukka!”
Tiivistin istuntaani ja painoin pohkeet kiinni kimon hevosen kylkiin. Edellä menevä hevonen nosti jo laukan ja Hype rynnisti laukkaan ilonpukin saattelemana. Nousin kevyeen istuntaan ja painoin päätäni hevosen harjan suojaan. Siirsin käsiäni eteenpäin ja annoin trakehnerille tilaa laukata ja näyttää liikkeitään. Saavutimme edellämme olevan ratsukon hetkessä, ja minun pitikin antaa Hypelle pidätteitä. Hevonen nosti päätään ylös mutta venytti sen taas seuraavassa hetkessä pitkäksi. Tunsin tuulen kasvoillani ja letitetyt hiukset hakkasivat selkääni. Vilkaisin taakseni ja kiinnitin huomiota pieneen väliin meidän ja edellisen ratsukon välillä – Hype oli innoissaan, sen kilpavietti oli herännyt. Pidätin ratsuani ja pidin sen edellä menevän hevosen takana, vaikka kimolla olisikin ollut menohaluja. Hiekka pöllysi kasvoilleni ja jälkeemme jäi vain suuri pölypilvi,jonka seassa lensi erikokoisia hiekanjyviä.
”Ja siirrytään sitten ravin kautta käyntiin”, Anne huusi rauhallisesti Huiskan selästä, nostaen toisen kätensä pystyyn.
”Soo jaa”, hiljensin Hypeä pidätteiden lisäksi äänelläni ja sen siirtyessä liitävään raviin kehuin sitä. Ravista siirsin traksun vielä käyntiin asti ja kuulin sen puuskuttavan. Laukkasuoralla oltiin menty kovaa, eikä Hypekään kestänyt sitä hengästymättä, enkä ollenkaan ihmetellyt sitä. Matka oli vasta alussa, onneksi. Minulla oli mahtava fiilis jo nyt, ja se näkyikin leveänä hymynä. Kiitin Hyperionia taputtelemalla ja silittämällä sitä kaulalta. Annoin hevoselle puolipitkät ohjat ja se nautti pidemmästä ohjastuntumasta. Hype venytti kaulaansa pidemmälle, pärskähtäen tyytyväisesti. Katsoin ylpeänä hoitohevostani, kääntäen katseeni tämän jälkeen maisemiin.
Maisemat olivat reissun varrella vaihdelleet metsäisestä aukeaan. Nyt olimme nousemassa kohti Pyöstinvuoren huippua rauhalliseen tahtiin, kaikki kevyessä istunnassa jalkalihaksiaan harjoittaen. Annoin Hypen liikkua, mutta katsoin samalla ettemme osuneet kovin suuriin kiviin. Ohjastuntuman pidin koko ajan tasaisena, jotta kompastuessaan Hype saisi tukea. Ruuna nousi innokkaasti vuorta ylöspäin, työskennellen takapäällään ja koko kropallaan tarmokkaasti. Vilkaistuani taakseni näin iloisia ja jännittyneitä ilmeitä jokaisen hevosen ja ponin tehdessä töitä ratsastajien alla. Tästä hommasta ei voisi luistaa, vaikka ainahan varsinkin ponit sitä yrittäisivät.
”Kohta saavutaan huipulle”, Anne ilmoitti jonon kärjestä, Huiskan selästä. Suokkitamma oli käyttäytynyt asiallisesti, eikä kyllä ihmekään, kun Anne selässä nökötti.
”Muistakaa ihailla maisemia!” Elli huudahti ja kaikkien päät kääntyilivät eri suuntiin maisemia ihaillakseen. Kiipeäminen oli tuottanut tulosta, ja koko joukkio olikin pian vuoren huipulla. Tähystimme hitaassa käynnissä maisemat läpi, ja jonosta kuului ihastuneita huokauksia.
Laskeuduimme Pyöstinvuorelta alas turvallisesti ja matkamme jatkui pihaton ohi. Sydäntäni kouraisi, kun kuulin, että kulkisimme kohta pihaton ohi – siellähän Riina oleskeli. Enkä ollut käynyt katsomassa sitä. Se tuntui jotenkin vain liian isolta ponnistukselta ja harppaukselta, liikaa muistoja tulisi pintaan. Totta kai Rimpula olisi vielä siinä ja siellä, mutta kaikki se, mitä olimme kokeneet ja mitä emme olleet kerinneet kokea, kaikki ne toteutumattomat suunnitelmat… Mahanpohjassa tuntui tukalalta ja takerruin kovemmin kiinni ohjasperiin. Ohitimme pihaton muina miehinä, minä itkuani pidätellen ja miltei silmät suljettuna. Piilotin tunteeni, vaikka silmäni olivat vedestä märät. Vaivihkaa pyyhkäisin silmäkulmaani kämmenselällä, pitäen katseeni silti enemmän maassa kuin edessä. En vieläkään ollut valmis kohtaamaan Rimppakinttua tai sitä tosiasiaa, ettei tamma enää ollut tavoitettavissani.
Matka jatkui metsässä pääasiassa pienillä poluilla, myös vähän leveämpiä reitiltä löytyi. Metsässä samoilu oli rentouttavaa ja rauhallista, vaikka eri askellajeissa mentiinkin. Puut siivilöivät vain osan auringonvalosta metsään, jossa oli hämyisän valoisaa. Puut kahisivat hiljaa ja jokunen lintu liversi. Kukaan ei puhunut mitään, me vain ihailimme kaikkea tätä, luonnon rikkautta, jos näin voisi ilmaista. Hengitin hitaasti ja syvään. Tuntui, ettei minulla ollut kiire minnekään, eikä koskaan voisi ollakaan. Pahat ajatukset ja tuntemukset olivat kaukana poissa, metsän nieleminä. Haavan lehdet havisivat ollen musiikkia korvilleni. Hypen askeleet keinuivat puolelta toiselle, ja omat jalkani olivat täysin rennot. Jännitys ja muljahdukset vatsassa olivat kadonneet, ja sillä hetkellä tuntui, ettei mikään voisi rikkoa tätä rauhaa. Olisin voinut vain nukahtaa ja tuudittautua siihen onnellisuuden ja raukeuden tunteeseen. Mikään ei voisi satuttaa meitä.
”Tervamäen seikkailu- ja leirintäpuisto edessäpäin!” Anne huudahti ja jonosta kuului ilahtuneita äännähdyksiä. Positiivisen jännityksen tunsi typerämpikin, ja sydämeni hyppäsi innostuksesta. Väreet kulkivat kehoani pitkin ja ravistin itseäni. Hypen korvat nousivat höröön ja se tarkkaili ympäristöä uteliaana. Eteemme avautui maisema, johon kuului mökkejä, erilaista laitteistoa, kalliota ja pitkä köysirata. Ihastuneet huokaukset kantoivat varmasti pitkälle ja puheensorina täytti jonomme. Anne ohjasi meidät keskemmälle puistoon, jonne pysähdyimme pitkäksi rintamaksi.
Anne antoi luvan laskeutua selästä, ja minäkin laskin jalustimet jaloistani. Nojasin eteenpäin, asetin käteni satulan etukaarelle ja heilautin oikean jalkani hevosen vasemmalle puolelle. Liu’uin alas satulasta ja jalkani tömähtivät kovaan maahan. Nostin vasemman puolen jalustimen ylös ja löysäsin satulavyötä. Toiselle puolelle kiertäessäni avasin ruunalta turparemmin, jonka alta paljastui hikistä karvaa. Hymähdin hajamielisesti, siirtyen nostamaan oikean puolen jalustimen ylös. Tartuin ohjiin ja liu’utin ne pois harmaalta kaulalta, jääden pitämään itse niistä kiinni. Hype katseli nopein liikkein ympärilleen, tanssahdellen hetken paikoillaan.
”Soo jaa, ei mitään hätää pieni”, hymisin hoitohevoselleni rapsuttaen sitä pieneltä alueelta kaulalta. Hyperion pärskähti ja laski päänsä alas, jonka jälkeen se ravisteli koko kehoaan. Repesin nauruun ja silitin pörisevää hevosta ryntäistä. Kuulin Annen huudon, joka koski hänen seuraamistaan, ja käännyin jonossa Annea ja Huiskaa kohti. Lähdimme letkana tepastelemaan kohti hevosten makuupaikkoja, hevoset ja ihmiset katselivat ympärilleen uteliaina.
Hoidettuamme hevoset pois pääsimme matkatavaroinemme tutustumaan leirikeskuksen ympäristöön. Meille oli varattu kolme viiden hengen parimökkiä (yksi mökki oli jaettu puoliksi, ja molemmissa puoliskoissa mahtui majoittumaan viisi henkeä), ja saimme itse päättää, missä porukoissa nukkuisimme. Anne, Elli ja Odelie päättivät nukkua yhdessä mökissä, Anthon, Robert, Inkeri, Kirsikka ja minä toisessa (juorut minun ja Robertin salarakkaudesta eivät ainakaan lieventyneet, hah, varsinkaan, kun Inkeri, joka Robertiin oli muinoin ihastunut, asui myös samassa mökissä, haha), kolmannessa asustivat Emmy, Salma, Miira, Linnea ja Ilu. Neljännessä mökissä majoittuivat Akku, Simona, Clara, Nadja ja Loviisa sekä viimeisessä, viidennessä hirsimökissä Riona, Ansqu, Emsku, Essi ja Jennyfer.
Meidän ryhmämme viereisessä puoliskossa asustivat Emmyn, Salman, Miiran, Linnean ja Ilun porukka, enkä pistänyt siitä pahakseni. Ihan mikä ryhmä vain olisi voinut meidän kanssamme tulla, tuskin kukaan meistä olisi pistänyt pahakseen jos joku muukaan ryhmä olisi viereemme sattunut, päinvastoin – jokainen ryhmä olisi ollut iloinen yllätys. Kaksi muuta viiden hengen ryhmää majoittuivat samassa parimökissä ja Anne, Elli sekä Ode parimökissä, jonka toinen puoli oli tyhjä.
Minulla oli hyppysissäni mökkimme avain, jonka työnsin lukkoon. Käänsin avainta lukossa ja lukko napsahti auki. Inkeri (isolla haballaan) auttoi minua avaamaan oven omasta tavaranpaljoudestani johtuvan avuttomuuden takia. Ahtauduimme yhdessä pienen eteisen kautta sisälle mökkiin ja loimme silmäyksiä mökin eri osiin. Mökkimme oli puoliskonsa vasemmanpuoleinen. Kun kääntyi eteisestä katsomaan kohti vasempaa seinää, näki suoraan edessänsä pirttipöydän tuoleineen, jonka pääty oli työnnetty kiinni seinään, ikkunan alle. Eteisen ovenpuoleisella seinällä sijaitsi vasemman käden nurkassa kaappi, ja kaapin vieressä sohva, joka täytti koko lopputilan. Oikeassa nurkassa oli televisio pienoisjääkaapin päällä. Suoraan eteisen ovelta katsottuna oikealla viistossa oli keittiöryhmä tasoineen ja kaappeineen. Myös uuni ja pesukone sekä tiskiallas kuuluivat varusteisiin. Uunin vieressä (joka oli reunimmaisena oikealla) oli suuri leivinuuni. Astianpesukoneen vieressä (joka oli ryhmän vasemmanreunimmaisin) oli ovi kylpyhuoneeseen ja sen vieressä ovi yhteen makuuhuoneeseen, jossa oli parisänky. Eteisen ovelta oikealle katsottuna olivat portaat, jotka johtivat leivinuunin päältä ylöspäin kohti parvea, jossa oli kaksi sänkyä ja sohva. Katto oli viisto, oikealle alaspäin. Kun nousi portaat puoliväliin, pystyi nousemaan yhtä parveketta kannattelevista kattoparruista pitkin eteisen ”päälle”, nimittäin eteisen kohdan katto ulkoni seinästä. Tässä kohtaa oli tasanne, jossa oli mukava istua.
”Mä voin nukkua tossa sohvalla”, tarjouduin ystävällisesti, ”te muut voitte sitte päättää, nukutteko ylhäällä vai alhaalla.”
Pojat sekä Ilu ja Inkeri nyökkäilivät. He alkoivat heti ottaa matsia siitä, kummat nukkuisivat parvella ja kummat alhaalla. Porukka päätyi siihen tulokseen, että tytöt nukkuisivat ylhäällä (jossa minäkin iltani viettäisin) ja pojat alhaalla. Robert ja Anthon nurisivat jotakin parisängystä, enkä voinut olla nauramatta.
”…Jos eivät sitten Robs ja Britta nuku tuossa parisängyssä”, Anthon vihjaili pukkien blondia kaveriansa kyynärpäällä käteen. Kohotin Anthonille kulmiani ja Robert virnisti.
”Kyllähän mun viereen aina mahtuu”, blondipoika virnuili. En voinut olla naurahtamatta. Keskustelumme asiasta keskeytyi, kun Anne huusi meitä syömään.
”Ruokaa!” Inksu kiljaisi. ”Mun maha meinas kuolla jo!”
Melkein juoksimme Annen huudon perään, Tervamäen päärakennukseen. Nakkasimme kenkämme ulos ja ryntäsimme sisälle hengästyneinä, pälyillen ruoan perään.
”Tsot tsot”, kuului nurkan takaa. Eteemme ilmestyi tanakka, erittäin topakan näköinen nainen huivi tiukasti päässään ja esiliina lanteillaan. ”Ensin käsienpesulle!”
Laahustimme alistunein ilmein kohti emännäksi osoittautuneen naisen näyttämää suuntaa ja pesimme kiltisti kätemme.
”Aika tiukan näköinen tyyppi”, Emsku mutisi vierestäni. Nyökkäsin repäisten paperin automaatista ja kuivasin paperiin käteni.
Istuimme yhdessä pöydän ääressä ja jokaisella oli edessään suuri lautasellinen makaronilaatikkoa erilaisin lisukkein – ketsuppia, salaattia, puolukkahilloa… Pöydät notkuivat hyvästä kotiruoasta, mutta yritin olla syömättä liikaa, koska olin kuullut, että seuraavana meillä oli ohjelmassa kiipeilyä ja köysilaskua. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ottaa lisää maittavaa ruokaa ja huomasinkin, että olin ahminut aivan liikaa ruokaa, kuten moni muukin.
”Au, mun maha on ihan täynnä”, Clara valitti, ”söin ihan liian paljon!”
”Sama täällä”, Simona myönteli Claran vierestä, ”aivan järkyttävä ähky!”
Hieroin vatsaani ja tunsin itseni todella laiskaksi. Kiitin emäntää ruoasta ja puhisten nousin ylös tuoliltani, johon olin vajonnut. Nostin astiani ja aterimeni käsiini ja kuljetin ne likaisille astioille tarkoitetulle tasolle. Lähdin yksinäni kohti mökkiämme vatsaani pidellen.
Mökkiin päästyäni lysähdin sohvalle makaamaan. Sohva ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta en usko, että sen olisi ollutkaan tarkoitus – levitettävät sohvat eivät yleensä kovin pehmoisia olleet. Hieroin vatsaani ähkyissäni ja ähkin kääntyessäni kyljelleni. Kuulin oven avautuvan ja näin Kimin hoippuvan sisään.
”Miksi on olemassa noin hyvää ruokaa, mitä pitää syödä noin järkyn paljon?” tyttö voivotteli, ja minä nousin istumaan tehden hänelle tilaa.
”Älä muuta viserrä”, naurahdin Kimin istuessa viereeni.
”Aiotko kiipeillä?” Kimi kysyi minulta. ”Tai laskea köydellä?”
”Todellaki” naurahdin kuin asia olisi itsestäänselvyys. ”Eihän nyt tuollasta tilaisuutta voi missata!”
Kimi nyökkäili puheeni mukaan. Nojailimme sohvan selkänojaan ja juttelimme niitä näitä, kunnes puheenaihe kääntyi johonkin muuhun kuin tavalliseen.
”Onko sulla ja Robertilla oikeesti juttua?” Kimi täräytti viattomin ilmein. Vatsassani muljahti. En oikein tiennyt mitä vastata, joten naurahdin vain hieman väkinäisesti.
”En oikeen osaa sanoa”, totesin ympäripyöreästi. ”Robs on kyllä komee ja tosi hyvää seuraa, en minä sillä.”
Kimi nyökkäsi tyytyväisenä vastaukseen, mutta minä en jättänyt asiaa sikseen.
”Mun mielestä sä ja Anthon voisitte olla hyvä pari”, tempaisin tuulesta. Kimi katsoi minua hämmästyneenä.
”Oikeesti”, varmistelin pukaten Kirsikan olkapäätä. ”Mä niiin voin kuvitella teijät yhessä!”
Kimi naurahti, taputtaen minua olkapäälle.
”Voi Britta, emmänyt oikeen tiiä”, tyttö virnisti, ja kuulin oven käyvän taas.
”Ai mitä ette tiiä?” kysyi oviaukosta sisäpuolelle astunut Robert. Tukahdutimme Kirsikan kanssa molemmat naurujamme, kunnes emme voineet enää pidätellä ja repesimme kummatkin railakkaaseen nauruun.
”Ei me tiietä mitään”, Kimi sai sanotuksi naurunsa keskeltä. Robert katsoi meitä hölmistyneenä, pudistaen kuitenkin päätään ja samalla mutisten jotakin epämääräistä. Loimme Kimin kanssa merkitsevät silmäykset toisiimme, jonka jälkeen jatkoimme nauramista.
Illemmalla meidät kaikki kutsuttiin ulos. Anne kertoi, että nyt jos koskaan meillä olisi elämämme tilaisuus harrastaa jotakin extremeä, nimittäin vuorossa oli kalliokiipeilyä ja köysilaskua. Ilmoitin itseni ensimmäisten joukkoon kokeilijaksi, eikä aikaakaan, kun päälleni puettiin valjaita ja minulle etsittiin sopivaa kypärää ja kenkiä. Vatsanpohjassani kipristeli, kun minut kiinnitettiin köyteen. Kävelin lähemmäs kalliota tartuin ensimmäiseen kädensijaan. Kallio oli onnekseni kuiva, eivätkä raajani monta kertaa lipsahtaneet.
”Hyvä Britta, hyvä Britta!”
Kuulin kannustushuudot alapuoleltani, kun lähestyin huippua. Minua ei jännittänyt, mutta tunsin, kuinka käsivoimani hupenivat ja käden-/jalansijojen välit pitenivät. Pinnistin itseni helpolle kädensijalle ja asetin jalkani jalansijoille. Voimani ehtyivät ja tunsin kallistuvani taaksepäin.
”Mene lähemmäs seinää!” kalliokiipeilyn ohjaaja huusi ja painauduin kallioon kiinni. Hengitin syvään sisään ja ulos. Katsoin päämäärääni, joka näkyi enää muutamien metrien päässä. Ylempänä näkyi vain huonoja kädensijoja, mutten aikonut luovuttaa. Nostin kättäni ja tunnustelin. Spottasin kädensijan ja painoin käteni sitä vasten. Yritin nostaa jalkaani, mutta yhtäkkiä tunsin, kuinka jalkani ei tavoittanutkaan jalansijaa vaan lipsahdin irti seinästä.
Sydämeni pomppasi varmaan kurkkuun saakka, mutta ohjaaja rauhoitteli minua.
”Ei mitään hätää. Jos pääset takaisin seinän luo, voit vielä yrittää kiivetä sen ylös asti.”
Nyökkäsin ja heilautin itseni takaisin kallioon. En aikonut luovuttaa ja sisu vain kasvoi sisälläni. Pinnistin voimani äärimmilleen ja nousin vielä ylöspäin. Kurotin viimeiseen kädesijaan ja haparoituani sain siitä otteen.
”Wohooooo!” kiljaisin ja päästin itseni irti kalliosta. Minua laskettiin köyden avulla alemmas ja kuulin aplodeja ja kannustushuutoja. Pian tunsin maata jalkojeni alla ja hengähdin syvään.
”Se jos mikä oli extremeä!”
Kun kaikki halukkaat olivat päässeet kiipeämään ja jokaiselle oli annettu raikuvat aplodit ja huudettu hurraat, oli köysilaskun vuoro. Tällä kertaa olin ensin kameran varressa köysiradan loppupäässä, joten olin itse vuorossa viimeisenä. Otin paljon kuvia jokaisesta laskijasta ja Essi vieressäni otti videota. Kuulimme erilaisia huutoja laidasta laitaan, kuten italialaista oopperaa, Superman-huutoa ja muuta kiljumista. Nauroimme Essin kanssa tulijoille, mutta ojennettuani kamerani Miiralle, minua alkoi jännittää. Olisin pian vuorossa itse. Lähdimme Essin kanssa kävelemään toiseen päähän, jutustellen mukavia. Small-talkia ennen turmiota.
Minut puettiin uudelleen valjaisiin ja kypärään, jonka jälkeen nousin tikapuita pitkin taivaaseen torniin. Mahassani kipristeli, mutta yritin olla ajattelematta sitä.
”No niin, laitat sitten kädet tuohon ja jalat suoraan”, ohjaaja selosti. ”Muistat vähän nojata taakse.”
Nyökyttelin hiljaa. Pala nousi kurkkuuni, mutta otin tiukasti kiinni rautaisista, ohuista tangoista molemmin puolin rullaa. Yhtäkkiä tunsin, kun minut töytäistiin liikkeelle ja kiljaisin, mikä ei minulle ollut yleistä. Vauhti kiihtyi ja sen hurma oli upea.
”Mä lennän!” kiljuin laskiessani. Työnsin jalkoja eteenpäin ja selkää taaksepäin jalkojen ollessa suorina. Silmäni meinasivat ruveta vuotamaan vettä tuulen takia. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Näin, kuinka köysiradan pää näkyi ja ojensin jalkojani kohti patjaa, johon laskeutuisin. Tömähdin jalat edellä patjaan ja minut otettiin vastaan. Huohotin hetken patjalla, kunnes nousin ylös ja hymyilin leveästi.
”Tuo – oli ihan hemmetin hienoa!”
Illalla söimme uudemman kerran, jonka jälkeen kävimme suihkuissa ja kokoonnuimme kaikki Ilun, Miiran, Salman, Emmyn ja Linnean mökkiin rupattelemaan ja viettämään pimenevää iltaa ja yötä. Anne ja Elli olivat painuneet jo omaan mökkiinsä, mutta he olivat meitä muistutelleet nukkumisen tärkeydestä. Niin tietenkin, mutta miten nukkumisesta voisikaan tulla mitään tällaisella porukalla?
”Hei, ollaanko pullonpyöritystä?” ehdotti Loviisa. Nyökyttelimme hyväksyvästi ja päätimme kalustaa tyttöjoukon mökkiä hieman uudelleen niin, että kaikki mahtuisimme istumaan jonkinnäköiseen rinkiin. Ilu kaivoi tyhjän vesipullon repustaan ja asetti sen ringin keskelle.
”No niin, mä alotan pyörittämään ku mulla on toi vesipullo”, Ilu päätti, ”ja jos itteensä osuu, niin sitä ei lasketa.”
”Oma lehmä ojassa”, Emsku virnisti, jolloin Ilu katsoi nuorempaansa en-mä-mitään-tehny-ilmeellään. Emsku päätyi vain naurahtamaan, joten Ilu pyöräytti pullon vauhtiin. Se pyöri huimaa vauhtia, kuitenkin koko ajan hidastaen. Ja niin siinä kävi, että pullo pysähtyi juurikin minuun.
”Totuus vai tehtävä?”
Hetken mietittyäni vastasin tehtävä, ja piirissä alkoi supina. Minun käskettiin olla korvat aivan tukossa ja tottelinkin vaatimusta. Vieressäni istuva Salma tökkäsi minua ilmeisesti sen merkiksi, että sain avata korvani. Ilu istui melkein minua vastapäätä ja tytöllä oli leveä virne naamallaan. En edes halunnut kuvitella tehtävääni, se olisi varmastikin jotakin tosi kamalaa.
”No niin”, Ilu aloitti, ”sun pitää pussata Robertia!”
Vatsassani muljahti. Jotenkin alitajuisesti olisin melkein arvannut, että tehtäväni liittyy poikaan. Katsoin Ilua ootko-sä-tosissas-ilmeelläni, mutta tämä nyökkäsi.
”Ja sen pusun on tultava suulle”, Inksu lisäsi piiristä virne naamallaan. Naurahdin itsekseni, kunnes käänsin pääni toisella puolella istuvan Roben puoleen. Poika katsoi minua pää kallellaan, hiljaa. Työnsin päätäni lähemmäs ja annoin huulteni koskettaa pojan huulia. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, ja siihen pysäytettyyn tilanteeseen olisin voinutkin jäädä.
'Tervamäellä' (lisätarina) - Loviisa:
Seikkailupuistosta tullessamme ensimmäisenä iltana olimme hikisiä ja iloisia. Siellä oli ollut tosi hauskaa! Sää oli ollut sopiva ensimmäiselle vaellusmatkalle, pieni vesisadekkaan ei haitannut meidän menoa. Frankin kanssa oli huippu vaeltaa ja seura oli mitä parasta!
Olimme jakautuneet hirsimökkeihin, yhdessä mökissä oli n. 5-6 nukkujaa.
”Tässä on tarpeeksi märkää niin voidaan pystyttää nuotio,Ellillä on tuolla makkaroita ja vaahtokarkkeja, voidaan paistaa niitä” Anne kertoi.
Aloitimme keräämällä lähimetsästä puita josta voisimme tehdä nuotion. Ne olivat hiukan kosteita mutta eiköhän ne syttyisi. Veimme kukin keräämämme kepit ja muut risut yhteen kekoon ja Anne alkoi sytyttymään niitä.
”Kyllähän tästä kunnon rovio saadaan!” Elli kehuskeli.
Tulen sytyttyä rehvakkaat pojat Anthon ja Robert halusivat vuolla makkaratikut. Lähellä olikin hyviä oksia josta sai nopeasti menettelevät tikut.
Elli jakoi makkaroita ja laitoimme ne tikun päähän.
”Onko kaikki varmasti saanut? Kun makkaroita jäi just yksi vaikka olin laskenut kaikille yhdet” Elli kysyi.
”1, 2, 3..... 19, 20” laskimme. ”Yks puuttuu! Meitä pitäisi olla 21, kuka puuttuu?”
Aloimme kaikki katsomaan toisiamme ja miettimään kuka puuttuisi. ”Salma?”
”Eii, kyllä mä täällä oon!” Salma naurahti.
”Ansqu ei oo täällä!!” joku tajusi ja katselimme ympärillemme etsien Ansqua. Kyllä, Ansqu ei ollut mukanamme.
”Onkohan sillä puhelin mukana? Soitetaan siihen!” Anne komensi.
Britta kaivoi puhelimensa esiin ja näpytteli siihen Ansqun numeron. Me muut levittäydyimme kuuntelemaan.
”Se kuuluu täältä! Mökistä!” Linnea huudahti ja osoitti mökkiin.
Linnea meni sisälle mutta siellä oli vain Ansqun puhelin.
”Mitä jos karhu on vienyt sen?” Simona ja Clara sanoivat yhteen ääneen.
”Ei täällä karhuja ole! Jos olis emme olisi tulleet tänne!” Anne rauhotteli.
Etsimme Anqua sisältä ja ulkoa mutta tyttö oli kadonnut, Ansqua ei näkynyt missään.
”TÄÄÄÄLLÄÄÄ!! SE ON TÄÄLLÄ!!” Odelie ja Kirsikka huusivat täysillä metsästä.
Hetken päästä kolmikko tuli iloisin mielin metsästä.
”Kun kerättiin niitä keppejä nuotiota varten näin ihan hirveen isoja metsämansikoita ja ne oikein huusi mua syömään ne! Unohin samalla ajantajun, en tajunnut ollenkaan että joku voisi etsiäkin mua!” Ansqu punasteli.
”Ei se mitään!” Anne sanoi. ”Mutta nyt kaikki nukkumaan, on jo myöhä! Huomen aamuna herätään aikaisin! Minä tarkistan vielä hevoset ja lähden itsekkin nukkumaan! Kauniita unia ja oman kullan kuvia!”
Laahustimme kaikki väsyneinä mutta hilpeinä mökkeihin. Ansqun tarina oli saanut varmasti kaikille hymyn huulille.
Perjantai 2.8.2013:
'Lähtö Tervamäeltä ja ratsastusta rautatiellä' - Kirsikka:
Herätysten soidessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän väsyneitä edellis illan valvomisesta. Oma ratsu täytyy kuitenkin ruokkia itse, joten muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ylös nouseminen. Huomaan Britan nousevan ylös, joten vedän peittoni pääni yli ja esitän nukkuvani. Tyttö ei voi vastustaa kiusausta. Hän nykäisee peiton yltäni ja heittää tyynyn kasvoilleni. Brunette yrittää paeta mutta osun häneen tyynyllä ennen kuin hän ehtii pakoon. Jäämme kikattamaan vähäksi aikaa, kunnes Inkeri tulee haukotellen valittamaan meluamisestamme.
-Te käkättäjät ette ehkä tiedä, mutta jotkut yrittää vielä nukkua täällä, blondi tuhahtaa.
-Kohta täytyy kuitenkin mennä hepat ruokkimaan, sanon pyyhkäisten naurun kyyneliä ja unihiekkoja silmistäni.
-No on tässä vielä muutama minuutti aikaa uneksia... tyttö lopettaa lauseen kesken hieman punastuen ja katsoen muualle.
-Ai uneksia mistä? Britta kysyy hymyillen viekkaasti.
-Tai kenestä, virnistän.
-No ihan sama kun jo kerran ollaan hereillä, Inkeri sanoo tomakasti ja lähtee.
-Hei onkohan pojat vielä heränny? Britta vinkkaa.
-En usko, sanon tajuten mitä hän ajattelee. Eilisen valvomisen perusteella ne vetää vielä sikeitä.
-Ajatteletko samaa kuin mä? brunette virnistää.
Hiivimme portaat alas poikien huoneen ovelle. Britta käskee olemaan aivan hiljaa ja avaa raollaan olevan oven niin varovasti kuin mahdollista. Astumme huoneeseen, ja siellähän nämä arjen sankarit, Robert ja Anthon, uinuvat kuorsaavat kerrossängyssään. Anthon alkaa vääntelehtiä, mutta ei herää, huh. Kipitämme heidän viereensä ja kuiskaamme: yksi, kaksi, kolme! Vedämme poikien peitot pois ja paiskaamme tyynyt heidän naamaansa. “Herätys pikku unikeko prinssit!”, huudamme ja juoksemme kikattaen poikia pakoon. He lähtevät peräämme, mutta pysähtyvät huomatessaan, että Anne on tullut herättämään meitä. Nainen katsoo merkitsevästi ja hieman huvittuneena bokserisillaan puhastuvia poikia, ja lähtiessään sanoo hevosten ruokinnan sekä aamiaisen alkavan pian. Lähdemme naurua pidätellen Britan kanssa vaatteita vaihtamaan, Anthonin ja Robertin vannoessa kostoa.
Aurinko lämmittää mukavasti, ja päivästäkin on luvattu lämmintä, joten puemme vain ratsastushousut ja t-paidat. Harjaamme hampaat ja hiukset, lähtien sitten hevosten luo. Sikke katsoo minua kuin kuuta nousevaa, kun huomaa minun tuovan sille ruokaa. Hymyillen juotan tamman ja annan sille heinää.
-Hei tyttö, oliko sulla ikävä? taputan heinää rouskuttavaa vuonista. Eihän mun ihanaiselle sattunut mitään yön aikana täällä ulkona?
Tamma pärskähtää heilauttaen häntäänsä öttiäisiä hätistelläkseen. Tarkistan tamman läpikotaisin, jalat erittäin tarkasti. En löydä mitään vaivoja, jotka voisivat haitata vaellusta. Pipsa käy myös moikkaamassa hevostaan, ja lähdemme yhtä matkaa aamiaiselle. Puuroa, muroja, munakokkelia, leipää, jugurttia, leikkeleitä, juustoa, kasviksia, hedelmiä, keksejä, kaakaota, kahvia ja teetä: siinä vasta aamiainen. Nyt ei kukaan voisi ennen lounasta valitella kurisevaa mahaa.
Kaavin viimeisetkin munakokkelit lautaselta, ja kulautan viimeiset kahvit. Nappaan pari keksiä mennessäni, ja hotkaisen ne matkalla mökille. Napa paukkuen pakkaan tavarani, ja puen ratsastusvarusteet. Ulos lähtiessämme huomaamme Britan kanssa ratsastussaappaidemme hävineen. Etsimme niitä alakerrasta, ennen kuin katsahdamme toisiimme: pojat! Kun Robert ja Anthon tulevat aamiaiselta, uhkaamme heitä raippoje kera kertomaan missä saappaamme ovat. Pojat nauravat katsoen hevosten suuntaan. Britan saappaat ovat Hypen luona, ja minun Siken luona. Emme jaksa kaivaa toisia kenkiämme, jotka ovat reppujemme pohjimmaisna, joten nappaamme poikien kengät ennenkuin he ehtivät silmää räpäyttää. Juoksemme hoidokkiemme luo ja vaihdamme saappaat (jotka kiinnostivat Sikkeä ja Hypeä yllättävän paljon) jalkaamme heittäen poikien kengät mökille päin.
-Varokaa vaan, meille ei ryppyillä! naurahdan kenkiä maasta nostaville blondille ja brunetelle.
-Niin, me ollaan ehkä pieniä, Britta virnistää. Mutta me ollaan myös pippurisia!
-Okeiokei, lepo vaan, Robert sanoo taputtaen Anthonia lohduttavasti olkapäälle kuin luovuttamisen merkiksi.
Alamme laittaa hevosiamme ratsastus kuntoon, ja vähitellen muutkin tulevat varustamaan ratsujaan. Harjaan Siken läpikotaisin, ja puhdistan sen kaviot. Suojat kaikkiin jalkoihin, satula selkään ja suitset päähän, ja muut varusteet selkään. Hyttyset kiusaavat meitä jo nyt, joten sekä hevosille että ihmisille suihkutetaan hyttyssuihketta. Haemme reppumme ja nousemme ratsaille. Sikke luimistelee kiristäessäni satulavyötä, mutta vaikuttaa muuten reippaalta. Pitkänä letkana laskeudumme Tervamäeltä kiemurtelevia polkuja pitkin. Sikke on onneksi varmajalkainen, eivätkä hieman jyrkemmätkään alamäet hetkauta sitä.
Metsässä samoiltuamme saavumme aukeammalle alueelle, ja näen rautatien edessämme. Lähdemme ratsastamaan ruohotuppojen täyttämiä raiteita pitkin. Sikke ei ole moksiskaan, vaikka kävelyalusta ei olekaan tasaisin mahdollinen. Salma rauhoittellee säpsyilevää Bonnieta, joka kävelisi mieluiten pehmoisilla pilvillä. Rautatie ja avoin maasto saa sisäisen länkkärini heräämään. Minä ja jotkut muut otamme ohjat toiseen käteen, ja kuvittelemme olevamme villissä lännessä matkalla läheisen kaupungin saluunaan. Heitämme siinä pari Clint Eastwoodin länkkärirepliikkiäkin, ja nauramme toistemme imitaatioille.
Seuraamme rautatietä jonkun aikaa, kääntyen sitten takaisin metsään. Ravailemme rennosti isommilla metsäteillä, ja ihailemme koskematonta luontoa. Sikke ravaa letkeästi, ja saankin patistaa sitä liikkumaan tahdikkaammin. Tamma hirnahtelee edessä kulkeville kavereillensa, ja katselee korvat kääntyillen ympärillensä. Lopulta edessämme avautuu suuri pelto, jolla söisimme lounasta ja hyppäisimme pieniä maastoesteitä. Hevoset tietävät mitä on tulossa suurella aukealla pellolla, joten ne alkavat innostua. Saa nähdä miten loppupäivä sujuu.
'Iltanuotio saaren leirillä' - Jenny:
Perjantai - Emmy:
Ratsastusta vanhalla rautatiellä. Pysähdyimme odottamaan että kaikki pääsivät radalle.
Yöllä Liekkisaaressa ihastelemassa kirkasta tähtitaivasta. Tähtiä tulkitsevat Anthon, Emmy, Simona ja Essi. Taustalla aterioivat Huiska, Reino, Taiga ja Pella.
'Kokemuksia vesihiihdosta' - Simona:
- Halukkaat voivat nyt kokeilla vesihiihtoa! Anne sanoi porukalle, joka oli istumassa pienessä, niinsanotussa piirissä nuotipaikalla. Minä katsahdin vielä valoisalle taivaalle ja sitten muihin.
- Mä haluan ainakin! Nadja hihkaisi.
- Niin mäkin! Clara sanoi heti perään.
- Mä en, tuun sivulle nauramaan kun kaadutte! Essi hihitti. Anne virnisti. Elli ja Anne lähtivät sitten jonnekkin rantaan ja kaikki halukkaat rynnistivät telttoihinsa hakemaan uimapukunsa ja pyyhkeensä.
- Tästä tulee kivaa! minä kailotin teltassamme.
- Mä en oo koskaan kokeillu.., Clara sanoi mietteliäänä.
- En mäkään! Mut kivalta se on näyttäny, kun oon kattonu! Nadja sanoi. Lähdimme sitten juosten kohti rantaa, jes!
Ensimmäisenä oli Inkerin vuoro. Tuo töykkäisi sukset jalkaansa ja oli ottamassa kahvasta, kun vene lähtikin äkkiä käytiin. Vaaleatukkainen tyttö kaatui selälleen ja tuon pää tuli pian esiin vedestä. Pian kuski [nyt en tiedä kuka oli kuskina] selitti, että oli kuullut Inkerin sanat väärin. Inkeri sai yrittää uudelleen ja tuon tukka hulmusi tuulen mukana kun vene eteni eteempäin. Seuraavana oli Nadjan vuoro.
- Pitäkää peukkua! Nadja sanoi ja vilkaisi meihin.
- Joo-o! minä huusin ja näytin peukkua tytölle. Nadja pisti sukset jalkaansa ja muut varusteet ja otti kahvasta kiinni, kunnes lähtikin etenemään. Ihan kuin tyttö olisi ollut ennenkin veneen perässä ja sitten tapahtuikin se maailman hassuimman näköinen asia. Nadjan vasemman jalan suksi irtosi niin, että se jäi törröttämään keskelle järveä. Toisinaan Nadja veteli yhdellä suksella ja kaatui pian täydellä voltilla, joka sai minut nauramaan.
- Kiinnititkö suksesi kunnolla? kuljettaja kysyi.
- Kai! Nadja sanoi vedestä ja nappasi toisen suksen vedestä. Pian oli minun vuoroni. Jännitin hieman, mutta totesin tämän olevan sitten hauskaa kun pääsin kokeilemaan. Vene lähti käyntiin. Näin edessäni veneen takaosan ja kauniin järvimaiseman. Vene kolahti johonkin, mutta jatkoi matkaansa. Minä kauhusta kankeana totesin, että edessä oli - tosin pieni kivi, jonka vene oli "ylittänyt".
- MITEN TÄTÄ OHJATAAN? huudahdin ilmasta. Ääneni tunsi katoavan ilmaan ja samassa venytin suksiani niin, että niiden oli tarkoitus mennä kiven molemmin puolin, mutta toinen suksi osui ja minä lätkähdin mahalteni veteen, raahaten samalla siinä veneessä. En jaksanut pitää kiinni kahvasta joten pudotin sen ja köhäisin. Järkevänä otin tukea kivestä ja vene tuli pian luokseni. Kenelläkään meistä kolmesta, Nadjalla, Inkerillä tai minulla ei ollut mennyt ihan nappiin.
Seuraavana oli Clara, joka kuin tanssi suksien päällä. Samaa oli sitten Britta, joka onnistui melkein virheettömästi.
- Ootko sä ennen vesihiihtäny? kysyin Britalta.
- Joo, joskus, Britta totesi naurahtaen minulle. Sitten katsahdin kiven päällä istuvaan Essiin jolla oli kamera kädessään.
- KUVASIKSÄ TON KAIKEN? kysyin häkeltyneenä Essiltä.
- Joo, näistä saa vielä monen päivän naurut! Essi sanoi ja kuulin jotakin videoääntä kamerasta. Tungin itseni katsomaan ja siinä olikin minä, joka kompastui kiveen ja piteli sitten siitä kiinni.
- Huoh! sanoin ja naurahdin. Vesihiihto oli kaatumista lukuunottamatta, yksi parhaista vaelluskokemuksista!
'Leirielämää saaressa' - Clara:
'Vesihiihto' - Inkeri:
Seppeleen järjestämä vaellus oli mulle ainut heppajuttu tänä kesänä, joten tietty siitä piti ottaa kaikki mahdollinen irti. Siispä, kun Anne ilmoitti ohjelmassa olevan seuraavaksi vesihiihtoa, olin mä siellä jo menossa pää kolmantena jalkana tunkemaan suksia koipiini. En edes tiennyt vesihiihdosta mitään - oikeasti, en mitään. Inhosin perinteistä murtomaahiihtoa, joten toivoin moottoriveneen perässä kiitämisen olevan astetta hauskempaa. Annen ojentaessa mulle pelastusliivin, alkoi pieni jännitys kouria mahanpohjassa. Toivottavasti mä selviäisin hengissä.
"Katotaanko, niin ennenkuin vene on edes käynnissä, on toi apina nenällään tuol lammessa", Robert virnuili rannalta tavalliseen tapaansa. Muut yhtyivät kommenttiin nyökkien ja naurahdellen. Kiitti, kaverit, rohkaisusta. Juuri tätähän mä kaipasin. Näytin niille kieltä tavalliseen tapaani koettaen unohtaa koko jännityksen. Mä olin Inkeri, tykkäsin haasteista. Ei mua kuulunut jännittää.
Tartuin kiinni veneen perään kiinnitetystä kahvasta ja käskin samalla veneen puikoissa häärivää miestä odottamaan vielä hetken. Valitettavasti kuljettajallamme oli vikaa a) kuulossa tai b) ymmärryksessä, ja harmaahapsi painoi kaasun pohjaan, ennenkuin olin kerennyt edes tarttua puomiin molemmilla käsilläni. Suustani pääsi jäätävä kiljaisu, joka kuului varmasti ainakin sadan kilometrin säteellä kaikkialle. Ja kas kummaa, en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun olin jo pää edellä uppeluksissa pinnan alla. Robert ja kumppanit nauroivat räkäisesti rannalla.
"Hahahhahahahahahahahahahahahhahah, mähän sanoin!" tuo hekotti vatsaansa pidellen. Yskin vedet pois kurkustani ja sieraimistani, sekä vilkaisin myrtsinä sitä kohti.
"Herra on hyvä, eikä unohda hengittämistä. Sitäpaitsi, vene oli jo käynnissä, kun mä tonne kalojen valtakuntaan pääsin kurkistamaan, että shut up kiitos", hymyilin ivallisen ystävällisesti.
Ja siinä paha missä mainitaan. Rakas veneenkuljettajammekin viimein tajusi, että jotain jäi matkan varrelle ja tuli naama punaisena pahoitellen kyselemään, voisiko asiaa mitenkään hyvittää, ja haluaisinko kokeilla vielä toisen kerran. Naurahtaen kuittasin miehen anteeksipyynnön, asettuen uudestaan lähtöasemiin. Toinen kerta toden sanoo, vai miten se meni.
'Tunteilua' - Odelie:
Nuori tyttö painoi päänsä ruohikkoon ja katseli hiljaa taivaalle. Hänen kasvonsa oli ilmeettömät, mutta silmät loistivat, kun hän ihaillen laski kirkkaita tähtiä taivaalta. Niitä oli miljoonia, mutta silti, se tuntui rauhoittavan, kun lihakset ilmoittivat ottavansa lopputilin ja koko päivän matka oli ollut uuvuttava. Nojasin läheiseen puuhun ja harjasin varovasti hiuksiani, jotka olivat tuhottomassa takussa. Alex oli pistänyt tänäänkin oman esityksensä pystyyn ja kikkurani olivat sitoutuneet toisiinsa sen johdosta tiukasti, eivätkä halunneet aueta. Laskin harjan kuitenkin käsistäni ja katsoin myös ylös taivaalle, se toi rauhallisen olon myös minulle, varsinkin, kun olin ollut taas koko päivän hermot kireällä.
- Mieti, jos meidän pitäisi elää ilman äitejä, vaikka ne on ärsyttäviä, niin jos meillä ei olisi niitä, Britta kääntyi yhtäkkiä vatsalleen ja hänen hiukset nappasivat samalla mukaansa useamman oksan. Hymähdin pehmeästi ja haroin hieman hiuksiani.
- Mulla ei ole koskaan ollut äitiä, lähes kuiskasin pimeään iltaan. - Mun äiti kuoli kun mä olin kolme, tarkensin vielä ja huokaisin hieman surullisesti. Britta henkäisi hiljaa ja vilkaisi sitten muihin vaeltajiin päin, jotka näkyivät nauttivan nuotion lämmöstä ja toistensa seurasta.
- Anteeks, en tiennyt, Britta kuiskasi. - Se vaan tuntuu niin itsestäänselvyydeltä. Kasvoitko sä sun isäsi kanssa siten? Britta painoi leukansa käsiensä väliin ja minä laskin katseeni. Aihe oli minulle vieläkin hieman arka, vaikka olinkin jo perheellinen aikuinen, kuka ei haluaisi kasvaa oman perheensä kanssa.
- En, mun isä ei mun äidin kuoleman jälkeen mua halunnut. Se muutti takaisin Israeliin ja lähetti mut tänne Suomeen. Mä kasoin mun enon kanssa, Benin, hymähdin se tuntui vieläkin huvittavalta ajatukselta, vaikka se oli totta. - Se on sellanen huumorintajuton, jääkaapinkokonen mies, tosin piti Simoraa tosi hyvin pystyssä ja oli erinomainen valmentaja., kohautin olkiani.
- Ihme että susta tuli sitten noinkin, huumorillinen, Britta naurahti kevyesti ja minä myös.
- Sitä mäkin vähän ihmettelen, mutta mulle on kerrottu, että mun äiti oli lempeä ja erityien ärsyttävä, hyvällä tavalla, eikä sille voinut valehdella koska se oli kävelevä valheenpaljastuskone, laskin katseeni, mutta pyyhin surun kasvoiltani pian pois. Ei nuoren tytön tarvinut nähdä aikuista surullisena, mennyt oli mennyttä.
- Hoh, onneksi mun äiti syö valkoiset valheet toisinaan, Britta hymähti, samalla hymy levisi myös minun kavoilleni. - Mä olisin joka kerta kun myöhästyisin jostain ni pulassa, jos en toisinaan keksisi ihmellisiä tarinoita mitä matkan varrella tapahtui.
- Älä huoli, sitä tekee kaikki, nykyään myös Jason ja se kuvittelee, ettei se voisi jäädä kiinni pienistä valheistaan, mutta kyllä sen näkee, millon se kuvittelee olevansa niin tosissaan ja valhe paistaa sen kasvoilla, naurahdin pehmeästi ja Britta alkoi myös nauramaan. Britta oli kahdeksan vuotiaan poikani selvä ensi ihastus ja sen Jason oli myös tehnyt selväksi. Se tuntui huvittavan Brittaa, vaikka minusta se oli aivan ylitodellisen suloista.
- Kyllä äiti taitaa tietää, mitä mäkin hommaan, Britta naurahti ja nousi sitten ylös jo hieman kylmästä ruohikosta. tytt pusiteli vaatteitaan ja vihdoin löysi pienen oksan hiuksistaan, joka oli hymyilyttänyt minua ja jonkin aikaa. - Pitäisikö meijän mennä tohon nuotiolle lämmittelemään, sillä alkaa ruokakin oleen valmista kota, Britta ehdotti ja minä nyökkäsin.
Nuosin ylös puun alta ja sen oksat kutittelivat poskiani, kun tuuli puhalsi hiljalleen. Britta käveli reippaasti muiden luo ja taas alkoi iloinen juttelu. Katsoin hetken hevosia, jotka haukkaisivat tyytyväisenä ruohokorsia maasta ja Alexia, joka vihdoin oli tarpeaksi uupunut ja oli painanut silmänsä visusti kiinni, korvat rentona ihan miten sattui. Hymyilin haikeasti ja puistelin housujani. En ollut puhunut vuosiin omasta lapsuudestani ja tuntui hölmöltä ottaa asia taas esille. Kuitenkin, se tuntui taas helpottavan taakkaa, jota kannoin harteillani, voisin siis palata kotiin taas pirteänä ja uutena iloisena ihmisenä.
'Ö niin kuin ötökkä, t niin kuin teltassa, y niin kuin yöllä' - Akku:
- Hei nyt pitäis varmaan mennä nukkuun? Emmy ehdotti.
- No ei nyt vielä, joku huusi musiikin läpi. Kun Anne oli käskenyt nukkumaan, oli tyypit pikkuhiljaa kömpinyt telttoihin. Emme olleet sopineet oikeastaan mitään teltoista, mutta päädyimme nukkumaan niin, että meidän teltassa oli Jenny, Nadja, Clara ja Salma, plus minä, tietty, jos puhutaan monikon ensimmäisestä persoonasta.
- Hyi helevetti, mikä toi on? Jenny kysyi.
- Ööö… Salma aloitti. – Se taitaa olla… Se on… Joku tosi iso ötökkä, johon mä en aijo tehä lähempää tuttavuutta… Vaan nyt meikä lähti veks! Pian ulos sännännyt Salma sai peräänsä Jennyn, Claran, enkä minäkään voinut jäädä ison ötökän armoille.
- Nyt Nadja jäi sinne! Se nukkuu eikä herää kohta kun se ötökkä pistää sitä ja tartuttaa siihen Mallorcan! Jenny tuskaili. Salma, Clara ja minä naurahdimme.
- Malariaa tarkotat kai? Salma virnisti.
- No ihan sama, mä en nuku tossa teltassa, jos niitä tulee lisää.
- Mitä tääl mesotaan? Robert tunki päänsä teltasta.
- Sä meet nukkuun tonne sen ötökän kans.
- Kuka on Ötökkä ja miks sä et halu nukkuu sen kaa? Britta kysyi.
- Eieiei, Jenny huokaisi. – Siel on joku törkeen iso ötökkä, mut Robsu, mä tuun nyt nukkuun sinne, pois tieltä, Jenny sanoi.
- No mä tuun kattoon mikä siel nyt on, Robert sanoi ja astui oranssimustaan telttaamme. Pian teltasta kuului naurua.
- Tulkaa leidit kattoon! Robert käkätti. Välikohtausta mun, Claran ja Salman kanssa seuranneen Anthon oli mennyt telttaan ja yhtyi Robertin nauruun. Robert viskaisi jotain – suoraan Jennyn naamaan.
- Iiiikk, ota se pois! Jenny huusi.
- No panic tytöt. Se on sellane jännä pieni lelulisko jota saa jostain huoltoasemilta, Anthon naurahti.
- Mitä tääl tapahtuu? unenpöpperöinen Nadja kysyi vilkaisten kännykkäänsä. – Kello on 3:42.
- We know, Robert sanoi. – Mä vaan pelastin nää neitokaiset leluliskolta.
- Ai niin se tais jäädä mun serkulta tänne viime viikolla, Nadja mumisi. – Öitä.
Lauantai 3.8.2013:
'Liekkieukko - totta vai tarua?' - Akku:
- Onko kukaan kuullut Liekki-Eukosta? Elli kysyi Rotan selästä. Reilu parikymmentä päätä pudisteli.
- Ettekö tosiaan! No mäpä kerron, Elli aloitti.
- Tuolla kallioiden välissä on suo. Jos joskus tuutte pidemmälle maastoretkelle, älkää vaan menkö sinne. Se on tavallista suota kamalampi. Siellä on nähty monesti vanha eukko, mustan hevosen kanssa. Siitä ei tiedetä, onko se hyvä vai paha. On tänne männikköön eksynytkin joku, ja kun kuukausien päästä hänet löydettiin, mies kertoi olleensa kaapattuna mökissä, eukon pitämänä. Eukolla on hevonen, musta sellainen. Haluatteko tietää lisää? Elli kysyi. Monen monta päätä nyökkäilivät.
- Sanotaan, että Liekki-Eukoksi kutsuttu nainen, tai mikä se nyt onkaan, on ollut täällä satoja vuosia. Jos kuulee nuoren naisen kaihomielistä laulua, älä mene ääntä kohti. Se on eukon ansa, johon on monta ihmistä meinannut jäädä.
- Tää tuntuu jo ihan soopalta, joku huusi.
- Vaan ei ole. Ravataan, niin jatketaan sitten, Anne puuttui puheeseen tasaisella kohdalla jolla saattoi ravata. Nostimme ravin, ja suurin osa ratsastajaletkasta miettivät Liekki-Eukon olemassa oloa. Totta, vaiko tarua…
Ravipätkän loputtua Elli hiljentyi.
- Shhh, kuuletteko? Elli kysyi pysäyttäen letkan. Jostain kuului kaihomielistä laulua, nuoren naisen kaihomielistä laulua.
- E-edetäänkö jo? joku kysyi.
- Ei, houkutellaan se tänne, Elli vastasi.
- Ottakaa kaikki tästä, yksi jokaiselle, älkää tehkö niille vielä mitään, Elli sanoi, ja alkoi jakaa Annen kanssa jokaiselle kaksi pientä magneettinappia ja yhden mustan hevosen jouhen. Kun jokaisella oli magneetit ja jouhi, Elli antoi ohjeet.
- Nostakaa jouhi toisen magneetin päälle, ja toinen siihen päälle, niin että jouhi on kahden magneetin välissä.
- Mitä me tehään jos se on paha? joku kysyi.
- Mulla on keinot, mutta jatketaan. Pitäkää niitä oikeassa kädessä, sulkekaa nyrkkiin, ja laittakaa silmät kiinni, Elli käski. – Kukaan ei kurki, tai tää voi mennä pieleen, ja sitten me nökötetään tässä koko loppupäivä. Teimme niin kuin Elli käski, ja hän alkoi loitsuta. Kun saimme avata silmät, edessä seisoi musta hevonen ratsastajan kanssa.
- Blade! joku sanoi pettyneenä.
- Ei toi Blade oo, joku vastasi.
- Mitä asiaa, tuo kysyi.
- Haluttiin vaan varmistua Liekki-Eukosta, joku sanoi nopeasti.
- Turhan häiritsemisen vuoksi loitsuan teidät, Liekki-Eukko sanoi vihaisesti ja nosti pussin taskustaan. Hän kääntyi ja otti hupun pois päästä.
- Eihän se mikään Liekki-Eukko ookkaan! joku sanoi helpottuneena, kun nuori nainen paljasti kasvonsa.
- Mä oon Soneü, Simorasta. Tää on Shot, hän hymyili.
- Jos sä oot Simorasta, niin Odelie varmaan tietää tästä jutusta? kysyin.
- Joo, tiesinpähän hyvinkin, Odelie virnisti.
- Soneü, sä osaat laulaa hyvin, Elli kehui.
- Häh, en mä mitään oo laulanu, nainen sanoi.
- Eli… Liekki-Eukon taru voikin olla totta… Mutta siitä me ei jäädä ottaan selvää. Kukin uskoo mihin tykkää, ja ens vuonna sitten perehdytään uudestaan tähän, maybe.. Elli sanoi ja jatkoimme matkaa metsästysmajalle.
'Saapuminen metsästysmajalle' - Salma:
'Kahluu' - Kirsikka:
'Männikön mysteerit' - Emsku:
Hestia ja Aristo säikkyivät männiköstä kuuluvia rasahduksia.
Sunnuntai 4.8.2013:
Uittoa ja kotiinpaluu - Nadja:
- Ja käyntiin! Annen ääni kuului jonon edestä ravipätkän päättyessä. Käsky liikkui ratsastajien toistamana aina jonon hännillä ratsastavalle Ellille asti.
Vaellus oli ollut aivan mahtava, ja siksi olikin hieman surullista ajatella ratsastavansa juuri vaelluksen viimeisiä hetkiä. Onneksi edessä oli kuitenkin vielä yksi vaelluksen monista kohokohdista, uittamista Liekkijärven rannassa! Neljäpäiväinen reissu oli kyllä ollut tapahtumarikas. Muistaakseni vain kaksi tippumista oltiin nähty, mutta muuta oltiinkin sitten tehty vaikka kuinka paljon! Oltiin yövytty niin Metsästysmajalla, teltassa kuin seikkailupuiston mökeissäkin, ja ratsastamisen lisäksi oltiin aikaa vietetty muun muassa tikkaa heittäen, vesihiihtäen, kalliokiipeillen, uiden… Hevosenkin selässä oltiin koettu vaikka mitä, esimerkiksi ratsastusta vanhalla rautatiellä ja maastoesteitten hyppelyä. Niin, tiedän kyllä, etten ollut ennen noita maastoesteitä Aristolla hypännyt, joten olimme pitäytyneet melko pienissä ja helpoissa esteissä. Loppujenlopuksi kaikki oli sujunut ihan hyvin.
Vielä kyläkaupalla nautitun suklaatuutin maku suussani huomasin tutun rannan jo häämöttävän puitten lomasta. Ilma oli helteinen, ja siksi kaikki olivatkin kaivaneet repuistaan kevyimmät mahdolliset vaatetukset jo valmiiksi vaatteitten alle puettujen uimapukujen päälle. Hiki virtasi minunkin kypäräni alta, ja ylistin itseäni siitä, että olin päättänyt vastoin tapojani sulloa turvaliivin reppuun sen päälle laittamisen sijaan.
Uimarannalla näkyikin olevan muutama auringonpalvoja, ja suurin osa heistä kurkisti aurinkolasejensa takaa ilmeisen kiinnostuneina kahdenkymmenenkolmen hevosen letkastamme.
- Kaikki hevosen tai itsensä uittamisesta haaveilevat nouskoon pois satulasta! Otetaan hevosilta satulat pois, ja jos ei uita hevosta, suitset pois myös ja riimulla ja narulla kiinni johonkin puuhun! Anne kailotti.
Kuten arvelinkin, kukaan ei aikonut jättää tilaisuutta käyttämättä, ja kaikki loikkasivat pois ratsujensa selästä. Satulat riisuttiin ennätysnopeudella, ja Anne kävi punttailemassa uima-asuihin sonnustautuneet tytöt ja pojat takaisin selkään. Itse hän värväsi hieman pelokkaan näköisen aurinkoa ottavan naisen auttamaan itsensä selkään. Annen kiitettyä tätä avusta, nainen luikki peloissaan kauemmas omalle pyyhkeelleen. Voi noita hevospelkääjiä.
Rakastin sitä tunnetta, kun sai ratsastaa lämpimässä ja helteisessä kesäilmassa ilman satulaa, paljain varpain. Ilman satulaa pääsi paljon lähemmäs hevosta, ja ratsastaminen tuntui paljon luonnollisemmalta. Kengät oltiin sukkineen päivineen potkaistu rannalle, samoin hanskat ja turvaliivit, jos joillain semmoisia päällään oli. Kypärät oli Annen toivomuksesta jätetty pääkoppaa suojaamaan.
Muistelin hilpein mielin ensimmäistä ja tähän asti viimeisintä kertaa, kun olin käynyt uimassa Ariston kanssa. Ruuna oli heittänyt minut silkasta innostaan veteen, ja tapausta oltiin naureskeltu vielä monta päivää sen jälkeenkin. Puristin Ariston harjajouhia kevyesti käsissäni, varautuneena minä hetkenä hyvänsä puristautumaan kaikin voimin kiinni punarautiaaseen selkään, jos ruuna aikoisi toistaa tempauksen. Puristin pohkeillani Ariston kylkiä, ja ruuna lähti kävelemään kohti vesirajaa. Ensin se jäi tuijottelemaan vettä, kuin ei olisi koskaan tuota ihmeellistä nestemäistä ainetta nähnytkään, mutta muutaman kehotuksen jälkeen se asteli reippaasti veteen, loiskuttaen vettä kavioillaan minun jaloilleni. Vedessä oli jo aika monta ratsukkoa, kuten kaikki kolme shetlanninponia. Eikun ei, Clara taisteli vielä Walman kanssa vesirajassa saadakseen itsepäisen tamman astumaan askeleenkin veteen. Vennalla ja Bonniellakin oli suuria vaikeuksia rohkaistua veteen, mutta esimerkiksi Pampu ravasi jo iloisesti pärskyen matalassa rantavedessä.
Hetken kuluttua kaikki hevoset oltiin saatu veteen joko pyytämällä nätisti tai ei enää niin nätisti. Minäkin kahlasin Ariston kanssa noin ruunan polvenkorkuisessa vedessä, ja ravasimmekin vähän. Hevosten kavioista roiskunut vesi oli saanut Aristonkin karvaan ja jouhiin auringossa kiilteleviä vesipisaroita.
- Saadaanko me laukata vähän, Anne? Jookosta, pliis? Simona aneli Claran ja Inkerin kanssa joukkomme johtajalta.
- Saatte kai te. Ei tässä nyt kuitenkaan ihan niin liukasta ole, mutta olkaa kuitenkin varovaisia.
Minäkin pyysin Annelta luvan, ja sopivan tyhjän tilan avautuessa eteemme, pyysin Aristolta laukkaa. Innokas ruuna nosti laukan pienehkön ilopukin saattelemana, mutta tiivis istunta ja harjajouhien puristus pitivät minut kyydissä. Viiletimme rantaviivaa pitkin kuin tuuli, veden roiskuessa korkealle Ariston kavioista.
Kukaan ei vielä ollut uskaltautunut kunnolla uimaan, vaikka hevosten kanssa oltiin kahlailtu jo melko syvässäkin vedessä. Taivas oli sininen ja pilvetön, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Mutta sekunnin murto-osassa show oli jo alkanut.
Se alkoi pienenä pörinänä, mutta hetkessä sei voimistui korvia raastavaksi mylvinnäksi. Taivaankannen poikki lensivät ilmeisesti harjoittelemassa olleet hornetit! Ne kaartoivat muutaman kierroksen yllämme, lähtien sitten kauemmas. Tämä sai kuitenkin kaaoksen aikaiseksi.
Kaikki olivat kuulleet äänet nopeasti, jo ennen koneitten näkemistä, joten suurin osa oli onneksi varautunut hevosten sekoamiseen takertumalla jokaisella raajallaan kiinni hevoseensa. Mutta niin onnekkaita emme olleet, etteikö muutama ilmalento olisi nähty.
Pieni musta shetlanninponi teki sen ensimmäisenä. Walma säntäsi mielettömään ja tikittävään kiitolaukkaan, joka sinkosi Claran suoraan veteen. Muutkin hevoset tulivat aivan hulluiksi, jotkut kavahtivat puolittain pystyyn, jotkut laukkasivat täyttä vauhtia vedessä ja rannalla, ja jotkut pyörivät paikallaan ja loikkivat sivuille. Aristokin allani säikähti perin juurin, vaikka ruuna ei normaalisti ollut lainkaan säikkyvää sorttia. Ensin ruuna tanssi paikallaan, sitten nousi hieman pystyyn, ja lähti laukkaan kohti rantaa. Ohjasin ruunaa ympyrälle, ja vauhdin hidastuttua loikkasin pois selästä, otin ohjista tukevan otteen ja yritin rauhoitella tanssivaa hevosta. Katsoin, kuinka Huijari säikähti myös pahasti, ja Akkukin ohjasi poukkoilevan ruunan rannalle, hyppäsi alas selästä ja jäi tyynnyttelemään oria. Clara ei ollut ainut joka ei onnistunut pysymään selässä, sillä myös Venna, Hype ja Bonnie aloittivat ison show’n ja onnistuivat tiputtamaan ratsastajat selästään. Salma molskahti veteen kuin kala konsanaan, ja Robert onnistui lentämään vedestä pois laukkaavan Vennan selästä. Britan tippuminen näytti pahimmalta, sillä Hype sai horneteista täydellisen slaagin ja täysin pillastuneena heitti jonkin aikaa selässä sinnittelevän Britan rantahiekkaan. Britta tömähti maahan selälleen ja hetken hengen haukkomisen jälkeen nousi seisomaan, pudistellen hiekkoja jaloistaan ja käsistään. Onneksi pahemmin ei siis tainnut sattua. Hype taas laukkasi kohti metsää ohjat maata viistäen.
Lukuun ottamatta tippuneita ratsastajia, retkeläiset olivat saaneet hevosensa rauhoitettua, ja osa istui vielä selässä, osa taas oli minun ja Akun tapaan laskeutunut maan tasalle. Clara oli jo kahlannut pois vedestä, samoin Robert oli noussut vesirajasta hämmentyneen näköisenä. Viimeisenä vedestä tuli Salma. Naisenalku manasi poniaan hiljaa, ja Annen varmistuttua ettei kehenkään ollut sattunut ja että kaikki oli okei, lähtivät Clara, Salma ja Robert ottamaan hieman kauemmas rannalle pysähtyneet poninsa kiinni. Erityisesti Anne huolehti melko kovaa tantereeseen tömähtäneestä Britasta, mutta tyttöä ei onneksi ollut sattunut, hän oli vain säikähtänyt perin juurin. Ja kuten Anne oli arvellutkin, Hype ravasi pian takaisin rannalle kavereitten luokse.
Kaikkien noustua takaisin selkään ja toivuttuaan enimmästä järkytyksestä, Annen yllätykseksi kaikki ryntäsivät vielä ratsujensa kanssa veteen. Eihän kunnon uittamista saanut pienen välikohtauksen takia jättää pois! Muutama hevosista arasteli veteen menoa äskeisen jälkeen entistä enemmän, mutta Aristo ei näyttänyt välittävän tapahtuneesta yhtään. Kaikki kuitenkin pääsivät veteen, ja pian kaksikymmentäyksi hevosta ui ratsastajat vierellään vedessä, Annen ja Ellin jäätyä rannalle vahtimaan meitä. Oli upea tunne, kun Ariston jalat eivät enää osuneetkaan pohjaan, ja sain liukua märästä selästä ruunan vierelle uimaan. Varoin ruunan jalkojen osumista omiini, mutta kaikki meni hyvin, ja Annen kutsuessa meitä talutimme hevoset vastahakoisesti takaisin kuivalle maalle. Joillain oli hikiviilat repuissaan, kuten esimerkiksi minulla, mutta ne joilla ei, saivat lainata Annen ja Ellin omia. Aurinkokin kuivatti hevosten selät onneksi nopeasti, joten pääsimme satuloimaan hevoset uudelleen ja nousemaan selkään. Varmistettuamme sataan kertaan, ettei mitään jäänyt rannalle, muodostimme jonon, ja lähdimme kävellen metsää kohti.
Paluumatkalla ohitimme Ruolammen, ja liikuimme enimmäkseen ripeässä ravissa, pari lyhyttä laukkapätkääkin otettiin, ja loppuosa mentiin käynnissä. Liian pian Seppeleen tilukset tulivat näkyviin, ja oli aika jalkautua tallipihalle. Nyt alkaisi Seppeleen arki, tuntitoiminta ja kaikki muu. Onneksi viimeistään joulun alla olisi varmasti luvassa jotain spesiaalia toimintaa. Taputin vuolaat kiitokset Ariston kaulalle, ja hyppäsin sulavalla liikkeellä alas. Lähdimme taluttamaan hevosiamme kuka minnekkin, jotkut menivät aitalle, jotkut jäivät ulos purkamaan ratsunsa, mutta minä ja monet muut talutimme ratsumme tallin viileyteen.
Aristo pääsi omaan boksiinsa, jossa se ei ollut ollutkaan viimeiseen neljään päivään. Riisuin ruunalta kamat, jynssäsin kuolaimet puhtaaksi, ja vaihdoin satulahuovan puhtaaseen. Kamat olisi ehkä syytä putsata, mutta tekisin sen jokin toinen päivä. Vaelluksen ja etenkin tämänpäiväisen uittoreissun jälkeen olin järkyttävän väsynyt, joten harjattuani Ariston ja heitettyäni sen pihalle Edin, Elmon ja muitten kavereittensa kanssa, sanoin heipat muille hoitajille ja lähdin talsimaan kohti bussipysäkkiä Emskun ja Britan kanssa.
'Kahlaamassa' - Jenny:
'Uittoa' - Loviisa:
Lisämaksu - Salma: