Palaa edelliselle sivulle


Joulukuu 2009   |   Tammikuu 2010   |   Helmikuu 2010


Kuukauden tähtiin valitaan 2-4 henkilöä, riippuen kuukaudesta. Yhden henkilön valinta on seppeleläisten käsissä, loput valitsee ylläpito. Tämän kuukauden Tähdistä vastaa Anne.

Aimie

Aimie oli tammikuun seppeleläisten valinta. Aimie on Taigan hoitaja ja pyörittää myös aktiivisesti Yleisvakkari hoitsuttomille-rinkiä. Alla seppeleläisten mietteitä Aimiesta:

Lynn:
Aimie on pyörittänyt hoitsuttomien valmennusrinkiä ihailtavalla aktiivisuudella, ja lisäksi foorumikäyttäytyminen on mun silmääni tosi esimerkillistä. Asiallinen tyttönen, joka neuvoo mielellään kun joku tarvitsee apua, muttei tunge nenäänsä kuitenkaan joka asiaan, vaan sinne missä sitä tarvitaan :)

Johku:
Aimie on auttanut kaikkia (ainakin mun mielestä) iloisesti ja on ystävllinen + kohtelias. Jotenkin kun aina kysyn Aimielta jotain ja saan vastauksen, niin tuntuisi kun saisi lisää energiaa! Aimien positiivisuus saa minut innostumaan!

Jassu:
Aimie on ollut hurjan pitkäpinnainen ja ahkera foorumilla, pyörittänyt hoitsuttomien valmennusta esimerkillisesti, ja on muutenkin varsin positiivinen esikuva uusille kävijöille. Tuttu varmaan lähes kaikille Tallipostissa pörrääville, ja ottaakin uudet hymyssä suin mukaan. Aimie on auttanut kans vaikka ketä ties millaisten ongelmien kanssa, eikä kyllästy vastaamaan turhempiinkaan kysymyksiin.

Jutta:
Tyttö on sopivan ahkera hoitaja. Tarinat tai kuvat aina tehty huolellisesti. tyttö selvästi välittää virtuaalihoitohevosestaan. Aimie teki vaikutuksen jo valmennusta hoitsuttomille kurssillaan ja oli todellakin oikein että tämä pääsi Taigan hoitajaksi! :-)

Catu:
Mun ääni menee tälläkertaa Aimielle. Tyttö on ihan älyttömän ahkera ja asiallinen vaikka kouluakin on! Hoidot ovat todella panostettuja ja se kuinka hän pyröittää Yleisvakkari Hoitsuttomille -rinkiä on aivan järjettömän upeaa!

Aimien haastattelu:

Kerro itsestäsi perustietoja joko IRL tai URL-hahmostasi.
- Olen niin IRL ja URL 16-vuotias, ja käyn lukion ensimmäistä luokkaa. Harrastan ratsastusta, mutta pidän myös kirjoittamisesta ja lukemisesta. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi pari vuotta nuorempi sisko ja kissa. Musiikin kuuntelu on minulle ikään kuin henkireikä, minut näkee melko usein napit korvilla :--D

Kuinka kauan olet käynyt Seppeleessä?
- Rekisteröidyin Seppeleeseen kesäkuussa, eli reilu puoli vuotta ollaan täällä pyöritty. Olin käynyt kurkkimassa sivuja sitä ennen, mutta kunnolla mukaan uskaltauduin vasta kesäkuussa.

Mistä erityisesti pidät Seppeleessä, ja mistä et?
- Pidän paljon Seppeleen tunnelmasta, se on sellaista mukavaa ja rentoa heinäntuoksuista hevosten kanssa puuhailua. Sen takia tänne tulinkin, pakenemaan kiireistä v-maailmaa. Tietysti tykkään myös hoitsustani Taigasta paljon! :) En pidä siitä, että foorumille lähetetään ns. turhia viestejä tai topikeita, muuta en oikein keksi tähän.

Mitä muuta harrastat virtuaalimaailmassa? Onko sinulla tallia/hevosia?
- Minulla on kaksi virtuaalitallia, Rajametsä ja Meltdown. Näiden lisäksi minulla on yksityishevosena Kitty Smith, joka asuu Shelyesissä. Pyörin aktiivisesti virtuaali-issikoiden parissa, ja yritän muiden issikka-ihmisten kanssa saada rodun kantaa nousemaan ja keksiä mukavaa yhteistä toimintaa.

Miten haluaisit kehittää Seppeleen tai virtuaalimaailman toimintaa?
- Koko virtuaalimaailmassa ei musta paljon kehitettävää ole, nykyään kaikki on VRL'n ansiosta tosi hyvin reilassa ainakin ratsupuolella, ja muutenkin homma pelittää kaikkien rotuyhdistysten ynnä muiden avulla hyvin! Seppeleen toimintaankin olen tyytyväinen, näin äkkiä ei tule ainakaan mitään suurta mitä pitäisi kehittää. Leirille tosin haluaisin kovasti, mutta ne vaativat tietty paljon niin pitäjältä kuin osallistujiltakin. Tässä haluaisin muistuttaa, että tallin pyöriminen vaatii panostusta myös kävijöiltä, ainakin omasta mielestäni! :)

Erityisterveisesi Seppeleen väelle:
- Kiitos kovasti äänestämisestä, tämä oli suuri kunnia! :) Pidetään kaikki hauska ja hevostentäytteinen vuosi Seppeleessä, keksitään yhdessä kaikkea hauskaa toimintaa eikä unohdeta että loppujen lopuksi on sitä elämää tietokoneen ruudun toisellakin puolella! ;)

Aimien tuntimaksutarina Lets fly @ maneesi-tunnilta. Tarina on esimerkillinen, huolellinen tuntimaksu.

Pakkasta oli varmasti sen kahdenkympin verran, kun astuin Seppeleen maneesiin vierelläni iso - todellakin iso! - Eppu ja takanani muut neljä ratsukkoa. Olin päättänyt karistella hieman isojen esteiden (ja hevosten) pelkoani näin poniratsastajana, joten olin uskaltautunut Liisan estetunnille. Olin varustautunut tuntiin pukemalla paksut toppavaatteet ja monia kerroksia vaatteita päälle. Olin jopa laittanut jättikokoisiin hanskoihini ja ratsastuskenkiini sanomalehtipaperia, jonka olin kuullut eristävän kylmyyttä!

Ohjasin Epun kaartoon ja aloin tiukata vyötä. Olin onnellinen, että olin saanut kiltin Epun ratsukseni, nytkin se vain puhalteli ja katseli välillä minua. Taputin kermakarkin väristä ruunaa ennen kuin punnersin selkään. Huh, kuinka korkealla olinkaan. Eppu oli minua 15 senttiä korkeampi ja vielä paljon isompi kuin ne hevoset joilla tavallisesti menin.
Lyhentelin aivan liian pitkät jalustimet sopiviksi ja kokeilin vielä nousta kevyeeseen istuntaan.
"Sitten pitkin ohjin käyntiä uralla!" Liisa huudahti kun olimme kaikki valmiita. "Ilmoitan näin Brennan puolesta, ettette sitten ratsasta Vilin hännässä kiinni, kun ei kuulemma pidä siitä. Muistakaa pitää muutenkin hyvät välimatkat!"

Eppu venytteli kaulaansa ja minä keskityin istumaan rauhallisesti oudon isoissa askelissa. Maneesin katsomoon kipitti juuri silloin mahdollisimman hiljaa kaksi tyttö kameroidensa kanssa, joka sai oloni tuntumaan entistä hermostuneemmaksi. Jalkojeni asennossa ei todellakaan ollut aina hurraamista, ja nyt joutuisin muutenkin koville kun menin isolla hevosella. Kävelimme kierroksen loppuun ja otimme sitten ohjat tuntumalle. Tein paljon taivutteluja volteilla ja ympyröille, mutta pian Liisa käski meidän siirtyä kevyeeseen raviin.
"Verrytelkää hevosia kunnolla, antakaa niiden mennä pitkiä, rentoja askeleita", Liisa ohjeisti. "Aimie ja Roosa, ratsastakaa kunnolla eteenpäin."
Vauhti oli ollut minulle täysin sopiva, mutta annoin ruunalla hieman pohkeita. Irvistin, tuntui siltä kuin allani olisi puksuttanut pikajuna eikä hevonen. Purin hammasta ja keskityin istuntaani ja kevennykseen unohtaen muut. Jatkoin volteilla ja ympyröillä, jotta esteille lähestyminen helpottuisi kun Eppu olisi taipuisampi eikä suora kuin rautakanki.
Ilokseni huomasin, että iso ruuna totteli nätisti ohjeitani ja taipui suhteellisen hyvin.

Alkulämmittelyn jälkeen otimme hetkeksi käyntiin ja siitä laukannostot kumpaankin suuntaan. Epun laukka oli isoa ja matkaavoittavaa, varmasti komeaa katseltavaa. Vähän aikaa meni ennen kuin pystyin rentoutumaan, mutta kyllä sitä välillä sittenkin pompahtelin komeasti selässä. Onneksi ratsukoita ei ollut tunnilla monta, niin emme olleet koko ajan hengittämässä toistemme niskaan. Hetkisen päästä hidastimme käyntiin siksi aikaa että Liisa selittäisi hyppyjärjestyksen.
"Rakennan teille ensin pienen jumppasarjan. Sen jälkeen muutetaan vähän esteiden etäisyyksiä ja korotetaan niitä. Mitään varsinaista rataa ei ole, hypätään vain kolmea, neljää estettä", Liisa selitti.
"Herätelkää hepat kunnolla, tehkää suunnanvaihto täyskaarron kautta, sitten toiseen suuntaan voltteja. Harjoitusravia ja hevosten taivuttelu ja verryttely jatkuu. Aimie istuu harjoitusraviin! Kyllä mä tiedän, että se on vähän hankalaa Epulla, mutta yritä nyt!"
Vai vähän vaikeaa, tuumin yrittäessäni pysyä Epun pomppuravissa kiinni satulassa. Olinhan minä mennyt Humulla, jolla väitettiin olevan tallin pahin ravi, mutta enpä tiennyt enää... Isolla hevosella oli isot askeleet, enkä ollut tottunut niihin. Hirvitti, miten isoja volteista tuli, välillä iso ruuna lähti oikomaan mutta oikaisin sen päättäväisillä pohjeavuilla.

Hetkisen kuluttua saimme siirtyä hetkeksi käyntiin, luojan kiitos. Uran sisäpuolella oli kolme estettä, tällä hetkellä viisikymmensenttisiä, mutta niitä korotettaisiin tunnin edetessä. Viisikymmentä senttiä näytti matalalta, Epulle se varmaan vastaisi suurin piirtein maapuomia.
"Kaikki reippaaseen raviin, niin päästään asiaan!" Liisa huudahti. Taas sitä mentiin... Aloimme hypätä vuorotellen liikkuen samalla ympäri maneesia ravissa. Pidimme kuitenkin jonkinlaista järjestystä, että ehtisimme kaikki viisi ratsukkoa hyppäämään yhtä paljon. Minä ja Eppu valikoiduimme toisiksi. Kun Carkki Leevillään oli ylittänyt esteet, kannustin Epun rauhalliseen raviin ja katsoin esteitä. Eppu teki komean ja varman hypyn, keskityin myötäämään reilusti ja yrittämään pitää alapohkeeni paikallaan; se meinasi aina nousta paikaltaan. Kun pääsimme takaisin uralle, taputin herraa tyytyväisenä. Emme olleet pudottaneet, tai ainakin siltä minusta tuntui. Käännähdin katsomaan esteille, joita Henni jo lähestyi.
"Hyvä, Aimie! Olit hyvin mukana hypyssä, mutta eteni vähän madellen, joten ratsasta sitä kunnolla eteenpäin", Liisa huudahti minulle ja keskittyi sitten Henniin ja Anttuun.

Hyppäsimme saman korkeuden vielä pari kertaa, kunnes Liisa korotti esteitä seitsemäänkymmeneen senttiin ja pidensi välimatkoja. Ei näytä pahalta, onneksi. Eppu liikkui rauhallisesti allani, pärskähteli välillä. Minä olin alkanut hiota kiitos monen monien vaatekerroksieni.
"Nyt tullaan laukassa, mutta muistakaa että hevoset etenevät rauhassa. Etenevät-sana on hyvä: hevonen liikkuu tahdikkaasti ja kiireettä, mutta kuitenkin edeten, ettei jää paikalleen tahtimaan tai laahaamaan jalkojaan", Liisa selitti. Huh, kuulostipa hienolle. "Brenna ja Carkki valmistautuvat pidättämään ratsujaan - ne eivät saa tulla liialla kiireellä esteelle. Nyt voitte nostaa kaikki laukan!"

Eppu nosti hetken hangoittelun jälkeen hyvän laukan, jonka Liisan ohjeesta jouduin pian hiljentämään raviin ja nostamaan uudelleen oikean. Laukkasimme kenttää ympäri, tein hieman taivutteluja ja ympyröitä. Asetukset tosin olisivat voineet joissakin kohdin mennä paremmin.
"Aimie ja Eppu voisivat aloittaa, ja tulla esteet laukassa. Muista, ratsua eteenpäin", Liisa huomautti minulle. "Kaksi ekaa on pystyjä, mutta kolmas on... niin mikä?"
"Okseri!" Roosa hihkaisi heti.
"Aivan oikein! Se on pidempi kuin kaksi ensimmäistä. Muistakaa lähestyä keskelle esteitä", Liisa vielä muistutti ennen kuin ohjasin Epun kohti ensimmäistä pystyä. Eppu loikkasi kevyesti ensimmäisen yli, ja toisenkin. Viimeisellä tunsin pientä hermostusta, enkä muistanut tai sitten uskaltanut ajaa ruunaa reilummin eteenpäin. Pieni hermostukseni kostautui yhden puomin putoamisella. Irvistin itselleni, ja kehuin Eppua taputuksin.
"Hyvin meni taas, Aimie. Nyt Epun tahti oli vähän reippaampi", Liisa kuitenkin kehui. "Hypyissä voisit koettaa pitää selkäsi suorempana ja nyrkit myös, etteivät ranteet kierry kippuralle." Nyökkäsin, ja pidin ohjeet mielessäni seuraavina kertoina, joina hyppäsimme samaa korkeutta. Paljon emme samankorkuisia esteitä kuitenkaan hypänneet, sillä näinkin pienellä porukalla aika ei kuitenkaan riittänyt.

"Esteen korkeus on nyt metrissä. Ketä hirvittää?" Liisa kysyi virnistäen. Minä katselin huolestuneesti metrin korkuista estettä, ja yritin näyttää vähemmän pelokkaalta. Epun koulutustason tietävänä tuumin, että eiköhän tästä selvittäisi, kyllä Eppu pääsisi varmasti esteen yli, kunhan minä vähän näyttäisin tietä. Vai...?
"Rauhoittukaa vain, ja olkaa rentoja. Hepat aistivat pelon!" Liisa muistutti ilmeisesti huomattuaan huolestuneita ilmeitä. "Ja sitten kaikki harjoitusravia, mars!"
"Ääh, Antun askellajit on niin kurjat..." Henni valitti. Katsoin häntä ymmärtäväisesti, itsekin näytin varmaan paremminkin jauhosäkiltä kuin ratsastajalta Epun ravissa istuessani.
"Höpö höpö, Henni, irvistys pois naamalta!" Liisa puuskahti. "Roosan ei tarvii ravata yhtään kovempaa, Blade menee nyt jo melkoista tahtia. Hyvä ravi, Aimie! Kaikille hyvät välimatkat. Ei, Vili, se ei tarkoittanut että saat pysähtyä syömään sitä havunoksakoristetta!"
Brennan ratsu oli päättänyt pysähtyä herkuttelemaan ilmeisesti joululta jäänyttä koristetta. Brenna-parka yritti saada Viliä tuskaisesti pois, mutta mitään ei tapahtunut. Tirskahduksia kuului sieltä täältä, olihan tilanne melko hauska. Lopulta Brenna sai hevosensa liikkeelle napsauttamalla sitä raipalla takapuoleen, niin että Vili pomppasi raviin - napaten mukaansa muutaman oksan.

"No niin, Henni ja Anttu vois vaikka nyt aloittaa. Muistakaa että este on hiukkasen korkeampi ja välimatkat pidempiä, niin että hevoset saavat kunnolla askellettua väliin", Liisa huomautti. "Carkki hei, älä nyt vaan sano että oot hemmotellut Leevin niin pilalle, että se hidastaa käyntiin kakatakseen! Kunnolla ravia, osaa se lantoa ravatessaankin!"
Naurahdin, Liisalta ei jäänyt mikään huomaamatta. Kenellekään ei riittänyt tällä tunnilla armoa, ei edes Leeville joka kipitti nöyrästi ravissa. Tällä kertaa me hyppäsimme viimeisenä, mikä oli vähän huonompi juttu, sillä olin ehtinyt kerätä pelkoa katsellessani muiden hyppyjä. Ohjasin kuitenkin Epun rennossa laukassa ensimmäiselle esteelle.
Hämmästyin hiukan, kun Eppu kiristi tahtia ja leiskautti esteen yli. Jäin hiukan jälkeen, mikä näkyi seuraavalla esteellä. Viimeisellä kuitenkin nautin jo menosta ja suoriuduimme hyvin. Liisa muistutti minua rentoutumisesta, ja etten antaisi jännityksen siirtyä Eppuun. Nyökkäilin taas, mutta taasen helpommin sanottu kuin tehty. Varmuutta kerääntyi kuitenkin jokaisella hypyllä lisää, ja aloin jopa tottua enemmän Epun askellajeihin.

"Korotin taas esteitä, huikeaan 120 senttiin. Näin korkeita esteitä hypätään harvoin kotona, joten nyt teillä on aika loistaa. Kerätkää siis viimeisetkin rohkeuden hippunne!" Liisa esitelmöi innostuneena kävellessämme rauhallista tahtia. Vaihdoimme suuntaa, ja aloimme sitten hypätä. Vaikka hermostutti, annoin Epulle reilummin pohkeita että pääsisimme kunnialla esteiden yli. Miten korkealla tunnuinkaan olevan! Välillä tuntui siltä, että tasapaino pettäisi alastulossa, mutta pysyin selässä silti. Viimeiselle tulimme huonosti, joten Eppu kielsi. Tulimme esteen uudestaan, ja suoriuduimme hyvin. Taputin Eppua paljon, se oli tehnyt hienoa työtä.

"Hienoa, viimeisetkin esteet menivät oikein hyvin! Nyt kaikki harjoitusraviin, keventäkää, pidentäkää ohjaa ja antakaa hevosten venyttää kaulojaan ja ottaa pidempiä askeleita", Liisa ohjasi. Eppu pärskähteli ja ravasi rennosti kaulaansa venytellen, minä kiitin onneani että sain keventää. Olo oli hikinen, mutta tyytyväinen. Tunti oli mennyt kohdallani hyvin, ja olin tyytyväinen että olin uskaltautunut hyppäämään näinkin isoja esteitä.
"Voitte hidastaa käyntiin, pitkät ohjat ja taputuksia hepoille. Tunti meni oikein hyvin!" Liisa kiitteli ja kävellessämme jutteli vielä jokaisen ratsastajan kanssa.
"No niin, Aimie. Muista että reippaammatkin hevoset tarvitsevat sen pohkeen, jotteivat laahaa jalkojaan. Eppu oli alkuun vähän laiska, mutta reipastui kun aloin ratsastaa sitä oikein. Teiltä nähtiin hienoja hyppyjä, ja sun kannattaakin hypätä enemmän, jotta epävarmuus kaikkoaa", Liisa jutteli ja kiitin häntä sitten hyvästä tunnista.
Hetkisen kuluttua ohjasimme hevoset kaartoon ja hyppäsimme alas. Liisa kehui vielä kaikkia ja kiitti hyvin menneestä tunnista.

"Hepat ansaitsevat kyllä omenalohkon tai porkkanan jos toisenkin, muistakaahan kiittää niitä kunnolla!" Rapsutin hikisenoloista Eppua, ja myöhemmin se saikin itselleen kiitoksen tunnista ruokakuppiinsa porkkanan muodossa.

Kiitos mukavasta tunnista, Liisa!

Chao

Seppeleen pitkäaikaisin kävijä, Chao, teki näyttävän paluun pienoisen taukoilun jälkeen Seppeleeseen. On taas nautinto lukea Ceen huumorilla ja romantiikalla höystettyjä, kuitenkin hevospainotteisia, tarinoita. Chao omistaa puolikkaan Riinasta. Eppua hän hoiti lähemmäs pari vuotta, ja Chaon hevosista Seppeleessä on asunut myös Ami ja Sipe.

Erityisesti Chaon puuväripiirrokset ovat sykähdyttäneet tässä vuosien varrella:

Esimerkkitarina Chaolta vuoden alusta. Helppoa, kevyttä luettavaa. Ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä ;) :

02.01.2010 - It's snowing again...

"Pysy nyt paikallas!" Kiljaisin vihaisesti Riinalle joka odotti niin innoissaan iltapöperöitään, ettei malttanut edes loimien poisottamisen ajaksi seistä aloillaan. Sain kuin sainkin loimet pois ja raahasin ne kuivaushuoneeseen ja ripustin kuivumaan.
Pestäkin ne pitäisi perhana... Mietin sekoittaessani tuntsareille iltamössöjään. Hulluuttani, ja mahdollisesti tylsyyttäni, olin lupautunut Jaakon avuksi iltatallia puuhaamaan. Niinpä Jaakko viskoi heiniä ja tsekkasi vedet sillä aikaa, kun itse sain puuhata haisevien mössöjen kanssa - reilukerho kokoontui jälleen ja herrasmies pääsi vauhtiin.

Kun mössöt oli sekoitettu, piti osa ryönästä jättää turpoamaan, mutta sillä aikaa ehti jakaa osalle iltakaurat ja muut sörsselit. Ne, jotka jäivät vielä ilman, takoivat karsinoiden ovia minkä jaloistaan irti saivat ja pelkäsin ovien, tai vähintään saranoiden, pettävän hetkenä minä hyvänsä ja olinkin valmis ämpäreineni pakenemaan ensimmäisestä vastaantulevasta ovesta karkuun nälkäisiä hevosia.

Turpoamista odotellessani kävin hakemassa reilun satsin heinää kottikärryihin ja heittelin aitan asukeille iltaheinät. On kyllä luvanneet niin paljon pakkasta että on niille loimet heitettävä... mietin ja raahauduin satulahuoneen puolelle.

Sain kaivella aimo ajan, ennenkuin sain silmiini kolmen ponin loimet. Eivätpä kummoiset olleet, mutta olihan niillä nyt normaalia tuhdimpi karvakin. Kävin yksi kerrallaan heittämässä fleece-talliloimen jokaisen aitassa asuvan niskaan - uutisissa luvattiin kuitenkin kolmekymmentä pakkasastetta ja ulkona mittari näytti nyt jo 20... Vihaan tammikuuta.
Vaan vielä enemmän vihaan helmikuuta - kylmin kuukausi.

Sitten olivat loput mömmöistä vihdoin turvonneet ja loputkin hevosista saivat appeensa. Jaakko sai viskottua viimeisillekin heinät ja tallin täytti tasainen rouskutus ja maiskutus, jota säestivät vaimeat kolahdukset, kun joku vielä potkiskeli seinää kaverille kateellisena. Seisoimme Jaakon kanssa tallikäytävällä kädet taskuissa.

"Nyt siis vaan venataan, et ne saa syötyä. Oliks kaikil vedet ookoo?"
"Oli joo. Enää ämpäreiden takaisinkeräys ja pesu ja sit voi lähteä nukkumaan."
"Jee jee. Mitäs se kello on?"
"Kohta yksitoista."
"Mitä hittoa? Miten se voi... tähhäh?"
"No on on."

Vaikenin. En ollut arvannutkaan kellon olevan jo niin kamalasti. Ryhdyimme pikkuhiljaa keräilemään rehusankoja pois, ja nyt nakitin Jaakon pesemään ne. Miehellä tosin oli sanansa sanottavanaan, minähän ne olin "sotkenutkin", joten pesu kuuluisi minulle, mutta ei tarvittu kuin yksi oikein kohdistettu tappomulkaus ja Jaakko nappasi jo pesuharjan käteensä valmiina töihin. Myhäilin tyytyväisenä keräillessäni tyhjiä, melkein puhtaaksi nuoltuja kippoja karsinoista. Toivotin samalla jokaiselle hyvät yöt, ja Antulta sain hampaat olkapäähäni vastaukseksi - oikea herttaisuuden perikuva.

Jaakko sammutti valot tallista ja lukitsi oven takanamme. Sytytin savukkeen. Seisoimme hiljaa pimeässä talvi-illassa ja katselimme toisiamme. Sammutin savukkeen lumihankeen ja kätkin natsan Annelta ja Jossulta piiloon, saisin vielä haukut tästä hyvästä, mutta niistäkin pääsisi Artsin pontikkapullolla. Käännyin lähteäkseni autolle, kun tunsin Jaakon nappaavan käsivarrestani kiinni.

Jaakko käänsi minut ympäri ja kietaisi kätensä niskaani ennenkuin ehdin Felis catusta lausua ja painoi huulensa huulilleni.

Hetken aikaa tähtitaivas pyöri pääni sisällä, sitten perhosten valtakunta otti vapauden linnoittautua vatsaani ja se oli epäilemättä kylmyys joka sai polveni huutamaan hoosiannaa. Sulin vastasuudelmaan kuin suklaa fondueeseen. Hetki tuntui ikuisuudelta, silmänräpäyksen verran olin yhtä maailmankaikkeuden kanssa ja tunsin avaruuden hengityksen ja sydänmenlyönnit.

Ja kaikki se loppui kuin seinään Jaakon vetäytyessä kauemmas.
"Hyvää yötä. Ja kiitos avusta." Miehen ääni oli kermainen ja pehmeä, ja sai jalkani veteläksi, kuin vastakeitetty spagetti.
"Juu, eipä mitään... Oli ilo... tuota... auttaa..." Änkytin, sopersin jotain puuta heinää ja olin punainen kuin pieni paloauto. Onneksi sitä ei pimeässä voinut nähdä, eihän?

"Nähdään huomenna." Tokaisin vikkelästi ja kompuroin kinosten läpi autolleni, jonka päräytin käyntiin ja kaahasin pihalta sivuliirrossa pois. Jätin hölmistyneen näköisen Jaakon seisomaan tallipihalle ja tunsin vielä kotonakin tämän silmät takaraivossani. Olin typerä rynnätessäni tuolla tavoin pois, lapsellinen ja argh!

Olinko jo saanut pilattua kaiken?

Tässä vielä maistiaisia Seppeleen alkuajoilta. Taitaapi olla Chaon ensimmäinen hoitotarina Epulle:

17. syyskuuta 2007 - sataa ja tulee

Tallin ovi natisi hieman avatessani sen. Narina jäi kaikumaan tyhjään, hämärään talliin haaveen lailla. Huokaisin kiukkuisena ja riisuin mopokypäräni. Ärsyttävä sade oli alkanut juuri, kun olin päässyt ajamaan kotipihasta pois. Kirosin hiljaa mielessäni, etten ollut laittanut sadetakkia päälleni jo ajomatkalla, olin sen kuitenkin ottanut mukaan.

Iskin kypärän ja repun satulahuoneeseen ja rutistin hiuksistani vettä pois. Sitten nappasin Epun riimun ja riimunnarun käteeni ja läksin kohti tarhoja, jossa herra oli jo ehtinyt pyöriä jokaisen kuralätäkön läpi. Meinasin ryhtyä huutamaan täyttä kurkkua hyppiessäni tarhaan vesilätäkköjen yli väistellen kuraisimpia kohtia, tennarini eivät todellakaan tykänneet tästä kelistä.

Eppu antoi onneksi helposti kiinni, eikä aikakaan, kun herra jo seisoi tallikäytävällä odottavan näköisenä. Käynnistin vesiletkun ja käänsin hanan lämpimälle. Kokeilin tietenkin ensin kädelläni, ettei vesi ollut liian kuumaa tai kylmää, mutta koska käteni oli jo miltei syvä jäässä, tulin siihen tulokseen, että on parempi katsoa hevosen reaktiota. Kyllä sekin varmaan jotenkin reagoisi, jos vesi olisi sille liian epämiellyttävää? Onnekseni näin ei ollut, vaan Eppu seisoi nätisti, paljoa vesisuihkusta piittaamatta tallikäytävällä ja tutkaili avoimesta ovesta kentän suuntaan.

Naamani vetäytyi pieneen hymyyn, "päästään poika tänään sisäänajamaan uus maneesi." Eppu käänsi korvansa minua kohden kuunnellessaan selitystäni samalla kun pesin siitä irti kilon kurakökkäreitä.

Viimeisin sontaläntin irrottua kipaisin hakemassa satulahuoneesta Epun harjat, hikiviilan ja kasan kuivia pyyhkeitä. Otin turhat vedet pois hikiviilalla ja kuivasin Epun vielä pyyhkeillä. Ruuna oli melkein kuiva, ja puhdas. Ainakin hetken vielä.

Kävin ulkona putsaamassa harjat ja toteamassa, että vettä tuli yhä taivaan täydeltä. Harjasin Epun ja se nuokkui pää painuksissa, silmät puoliummessa vain nauttien koko harjauksen ajan. Hymyilin sille itsekseni ja jatkoin puuhailua sen kanssa. Putsasin kavot ja pään ja kääräisin sille vielä pintelit etusiin, vaikken ollutkaan varma, tuleeko Epulle suojia tai pinteleitä.

Lähdin noutamaan satulaa ja suitsia ja nappasinpa siinä samalla Epulle sadeloimenkin, jonka ajattelin taitella meidän molempien päälle siten, ettemme aivan läpimäriksi kastuiksi, kun kävelisimme maneesille.

Toivoin totisesti että maneesissa olisi joku muukin minun lisäkseni, tai että tämä olisi edes jättänyt maneesin oven auki, niin ettei minun tarvitsisi kavuta alas selästä avaamaan ovea.

Satuloin ja suitsin Epun nopsasti ja talutin herran ulos tallista. Painoin kypärän ovella päähäni ja työnsin ratsastushanskat taskuun. Vedin sadetakin vetoketjun kiinni ja astuimme molemmat rohkeasti vesisateen piiskaamiksi. Laskin jalustimet ja kiristin vielä satulavyötä varmuudeksi, enhän tahtoisi löytää itseäni Epun vatsan alta noustessani selkään.

Työnsin jalkani jalustimeen ja ponnahdin selkään. Eppu heitti hieman päätään ja oli jo kovasti menossa, tosin eri suuntaan kuin minä.

"Ei me poika nyt mennä maastoon, eheijei..." Puhelin sille rauhoittavasti ja vedin sadeloimen syliini ja hevosen lautasille. Sitten lähdimme matkaamaan kohti maneesia hiljaa vihellellen.

Maneesi oli tyhjillään, mutta onneksi ovi oli jätetty auki. Sain oven kiinni nousematta pois satulasta ja jätin loimen ja oman sadetakkini katsomon kaiteelle odottamaan, kunnes me olisimme Epun kanssa raataneet kylliksemme.

Kävelin Epun kanssa jonkin aikaa pitkin ohjin ja annoin sen nuuhkia vielä uudelta puulta tuoksuvaa maneesia kaikessa rauhassa, kun itse pohdin askelmääriä kullekin sivulle.

Otin vihdoin ohjat ja hämmästyin suuren hevosen huomiointi kykyä. Säkäkorkeudeltaan suurin piirtein minun korkuiseni, (175cm) hevonen huomasi heti pienimmänkin liikkeeni satulassa. Kiristin ohjia ja jännitin vatsalihaksiani, tiivistin istuntaani ja nostin katseeni eteenpäin. Eppu kokosi itsensä allani ja painoi turpaansa luotisuoralle hakeutuen pehmeästi kuolaimelle. Se ei painanut, eikä kulkenut kuolaimen alla. Olin taivaassa. Suuren suuri hevonen kuunteli pienintäkin merkkiäni.

Ajattelin kevyttä ravia, hipaisin pohkeilla ruunan kylkiä ja se ponnisti eteenpäin. Leijuva ravi vei mukanaan, enkä ensin olisi tahtonut keventää alkuunkaan. Puristin hieman reisillä satulaa ja Eppu polki enemmän alleen, kuin yksikään hevonen aikaisemmin.

"Etpähän oo ainakaan loppuun kulutettu..." Tokaisin Epulle ja käänsin sitä varovasti käyttäen ainoastaan paino-apuja. Ruuna totteli mukisematta. Jättiläismäinen hevonen liikkui allani kuin höyhen. En voinut Epun selässä tehdä pienintäkään virhettä, ruuna olisi tuntenut kaiken. Hevonen oli täydellinen ja niin täytyi minunkin olla. Olin kuullut muilta tallilaisilta hieman huonoa juttua Epusta, se on kuulemma todella tarkka ratsastajastaan, ei liiku minnekään jos pyydät liian voimakkaasti. Nyt ymmärsin miksi. Jos minäkin olisin näin taitava, niin kyllä itsekin vaatisin hieman parempaa. Ajattelin pikaisesti, ennekuin taas keskityin Eppuun täysin.

Istuin satulaan ja pyysin sitä varovasti eteenpäin myödäten lantiolla ja kädellä ja se pidensi askeltaan, ojensi hieman turpaansa ja taivutti kaulansa upealle kaarelle. Liisimme upeinta lisättyä ravia pitkin kenttää, jota olen ikinä saanut kokea. Kiristin hieman ohjia ja kokosin Eppua, ravi pehmentyi ja askel madaltui. Takapään sain polkemaan kunnolla pelkästään koskettamalla pohkeellani Epun kylkeä.

En voinut vastustaa kiusausta, vaan annoin Epulle laukkakäskyn ja ruuna jännitti takajalkansa ja ponnahti niiden voimalla eteenpäin upeaan, harmoniseen laukkaan, jossa hevonen astui tarkasti alleen. Vauhti ei ollut päätähuimaava, ja olin siitä aivan tyytyväinen, ja kokosin Eppua vielä vähän lisää. Askel lyhentyi entisestään ja turpa painui maata kohti, ei kuitenkaan pois luotisuoralta, eikä Eppu ryhtynyt painamaan kädelle missään vaiheessa.

Ulkopohkeen ja painon avulla sain Epun vaihtamaan laukkaa joka neljännellä askeleella ja kun vihdoin siirryimme takaisin raviin, tunsin hetken aikaa pyörtyväni, niin upea hevonen oli. Annoin sille hieman pidempää ohjaa jäähdyttelyraveissa ja ruuna venytti kaulaansa pitkälle ja tunsin kuinka sen selkälihakset allani rentoutuivat.

Ruuna puuskutti ja hikinorot valuivat pitkin sen jalkoja. Itse pyyhin omaa hikeäni otsaltani ja hidasti Epun käyntiin. Upea suoritus, kehuin itseäni ja hevosta.

Avasin maneesin oven ja nappasin samalla sadetakkini ja loimen katsomon reunustalta. Sade oli tauonnut. Kävelimme Epun anssa kaikessa rauhassa takaisin tallille ja laskeuduin tallin edessä satulasta. Rapsutin ruunaa jonkin aikaa ennekuin nostin jalustimet ylös ja talutin hevosen sisään.

Viileässä talli-ilmassa Eppu höyrysi hieman. Riisuin siltä varusteet ja vein ne satulahuoneeseen, ripustin huovan kuivumaan ja pesin kuolaimet. Nappasin samalla mukaani ohuen viltin ,jonka ajattelin heittää Epun selkään sadeloimen alle, ennekuin veisin sen takaisin tarhaan.

Ensin suin ruunan, sitten heitin ohuen viltin sille selkään, jonka kiinnitin ryntäiden kohdalta pienellä loimiklipsillä ja mahan kohdalta loimivyöllä. Siihen päälle asetin sadeloimen ja kiinnitin sen piuhat ja nippelit tarkasti. Muistin myös ottaa pintelit pois, ennekuin vein Epun takaisin tarhaan kavereiden kanssa odottamaan iltaa ja tuntien alkamista. Ehkä sitten ensi lauantaina päästaisiin maastotunnille Epunkin kanssa.

Ripustin vielä ennen lähtöäni Epun pintelit kuivumaan ja laitoin loputkin tavarat paikoilleen. Sitten viikkasin sadetakkini takaisin reppuuni, vetäisin mopokypärän päähäni ja painuin ulos. Käynnistin skootterin ja kaasutin pois tallinpihalta, kun pilvi repesi päälläni ja vesi tulvi joka paikkaan. Hymyilin itsekseni, "oli se tämän arvoista!" huusin kypärän sisällä ja ajoin kaatosateessa kotiin.

Chao & Eppu - 2oo7

Loviisa

Tallin nuorimpiin kävijöihin kuuluva Loviisa on Pampulan apuhoitaja. Aiemmin hän toimi myös Pikun apuhoitajana. Loviisa hoitaa ponihoitsuaan huolellisesti ja rakkaudella, kuitenkin rennolla mielellä. Usein hän ilahduttaa meitä värikkäillä ja tunnelmallisilla piirroksilla sekä selkeillä tarinoilla.

Loviisan piirrokset ovat värikkäitä ja idearikkaita:

Hyvä hoitarinaesimerkki: kappalejako on kevyttä, teksti luistavaa ja jutut hauskoja.

Retkellä

Oli iltapäivä. Olimme työn puuhissa. Jaakko oli tuonut kuusen talliin. Minä, Sastu, Kata, Pipsa, Fiia ja Maiss olimme koristelemassa sitä. Joulupallot lensivät karsinoihin kun aloimme pallosotaa! Heitin suoraan Maissia päähän.
"Auts! Paholainen" Maiss kiljaisi.
"Anteeksi, ei ollut tarkotus" hihitin. Ja siihen paikkaan me kyllä lopetimmekin, kun Maiss joutui hakemaan jääpussin oleskeluhuoneesta.
Jatkoimme koristelua. Röyhelöitä, pallosia ja tähtiä sinkoili sinne tänne. Ja pientä kiistaakin tuli siitä, kuka sai laittaa tähden latvaan. Siitäpä sekamelska tulikin, ja Jaakko hermostui siitä ja laittoi tähden itse.
Kohta kuusi olikin täynnä koristeita.
"Aika hienohan tästä tuli" Jaakko kehuskeli. "Mutta minähän tämän valitsin..."
"Jaaaakkooo, sä oot sit niin itsekeskeinen!" Sastu tiuskaisi.
"Noh, minkä sille voi, kun on näin hyvä" Jaakko kehui.
Lähdimme kävelemään oleskeluhuonetta kohden.
"Tiedätkö mitä Maissi? Lähdettäisiinkö pienelle iltaretkelle?"
"Lähdetään vaan. Voitais vaikka talutella Pampua" Maiss innostui.
"Joo! Käydään Jossun ruokakaapilla niin kyllä me sieltä jotain hyvää löydetään!"
Ja lähdimme kävelemään kohti Jossun taloa.

Jossu oli katsomassa Emmerdalea.
"Terve! Olisko jotain syötävää? Lähettäis tässä retkelle" tokaisin.
"Kattokaa kaapissa, kyllä kai sieltä jotain löytyy" Jossu huokaisi. "Ja moi Maiss!"
Katsoimme ensimmäiseksi jauhokaapista.
"Ai, täältä löytyy sun karkkisäästöt." Katsoin Juhlapöydän konvehtia himoitsevasti. "Saataisko ottaa yhet, pliis?"
"No ottakaa vaikka koko rasia!"
"Wuhuu! Kiitti" huudahdin.
Otimme suklaat mukaan ja lähdimme Pampulan ja Siirin karsinan luo.

"Terve Pampu!"
Otimme Pampun käytävään ja harjasimme sen. Se olikin todella likainen! Aina kun putsasin sen kaviot, se näykkäisi minua takapuolesta. Ja samaten myös Maissia.
"Pampula! Et jaksais" Maiss komensi.
Sitten lähdimme viemään harjapakkia takaisin ja hakemaan paria porkkanaa.
Kun tulimme...
"Missä Pampula on?!" kiljuimme yhteen ääneen.
"Tässäpä se... huomasin sen tuolla ulkona" kuulin tutun rauhallisen äänen sanovan. Se oli Anne!
Meitä alkoi hirveästi nolottamaan. "Öö... kiitos" naurahdin.
"Tässä on Pampula, minäpäs lähden tästä nyt Jossun luona käymään" Anne ilmoitti.

"Toi oli kyllä noloa!" Maiss huokaisi.
Otimme riimunnarun ja lähdimme ulos. Sitä ennen otimme lamput ja heijastimet ja laitoimme Pampulan jalkoihin heijastintarrat. Suklaan laitoimme Maissin kainaloon.
Meitä vähän kyllä pelotti, sillä oli tooodella pimeää. Löntystelimme metsään päin. Olimme vähän pelokkaita.
Yhtäkkiä pusikosta kuului hevosen hörinää ja ihmisen kikatusta.
"Nyt tulee aaveratsu ja tappaa meidät!" kiljahdimme.
"Mitä te oikein höpötätte?" kuulin tytön äänen. "Minähän se vain, Liisa Cassun kanssa!"
"HUH!" henkäisimme. "Ollaan lähdetty retkelle."
"Minä ja Cassu maastosta. Hauskaa oli!" Liisa kertoi. "Varokaa muuten metsänhenkeä."
"Hyvä juttu, Liisa! Ei me ihan säikkyjä olla" Maiss tokaisi.
Yhtäkkiä Pampu tökkäsi minua turvalla kylkeen.
"AARGH! METSÄNHENKI!" huusin suoraa kurkkua.
Liisa ja Maiss nauroivat tikahtuakseen.
"No niin, mutta mun pitää nyt mennä. Moikka!" Liisa moikkasi.

Lähdimme taas syvemmälle metsään. Metsä oli pimeä ja karmiva ja maa oli routaista.
Kohta löysimme pienen lammen.
"Tässähän voidaan syödä suklaata" sanoin.
Niinpä aukaisimme konvehtirasian.
"Nimetäänkö tämä lampi Konvehtilammeksi?"
"Joo! Se on hyvä!"
Söimme konvehteja ja lähdimme tallustamaan takaisin.
"On ollut aika hauskaa" sanoin.
"Niin minustakin" Maiss hymyili.

Matka oli pitkä ja tallilla olimme ihan uupuneita.
"Minulla on kyllä ihan varpaat jäässä" Maiss valitti.
"Nyt äkkiä sisälle lämpimään!"
Veimme Pampulan karsinaan ja lähdimme oleskeluhuoneeseen lämmittelemään.