Kesäleiri 2014

”Mä kaipaan jotain äksöniä”, Inkeri ilmoitti aamukahdeksalta tiistaina, kun koko tupamökin porukka purkautui ulos kasteiseen kesäilmaan.
”Mä tiedän! Tehdään joku jekku saunamökkiläisille!” hihkaisin innostuneena.
”Shh. Ne nukkuu vielä”, Pihla muistutti hiippaillessamme kohti tallia.
”Tästä tulee jännää”, Loviisa kuiskasi.
”Mutta mitä me tehdään?” Inkeri kysyi.
Vilkuilimme toisiamme kuin salaliittolaiset. Jännitys kipristeli vatsanpohjassa. Nyt olisi lyötävä viisaat päämme yhteen, jotta keksisimme jonkun oikein mojovan jekun saunamökissä majoittuvien päänmenoksi. Täytyihän elämässä jotain jännitystä olla!

”Mitäs täällä juonitaan?” Piritta kysyi vaativasti astuessaan ulos tallista.
”Ei me mitään juonita”, Inkeri sanoi viattomasti.
”No, sittenhän te ehditte auttaa Kasperia karsinoiden siivouksessa”, esteopettaja päätti. ”Siinä on teille vähän tekemistä ennen aamupalaa.”
Huokaisimme raskaasti ja vaelsimme talliin Piritan jatkaessa matkaansa ulos.

”Ei näin”, puuskahdin tarttuessani kottikärryihin.
”Hei c’moon, tässähän on just hyvä tilaisuus meille välttää tää karsinoiden siivous! Kuka teistä nyt haluisi raataa tallissa kun täällä on muutenkin niin kuuma?” Inkeri huudahti.
Me muut katsoimme blondia hämmästyneinä.
”No siis. Huijataan saunamökkiläiset auttamaan meitä siivoamisessa! Ei kai nyt ole kovin reilua, jos meidän pitää siivota koko talli ja ne vaan nukkuu”, tyttö selitti.
”Miten?” Pihla ihmetteli. ”Ei ne meitä kuitenkaan vapaaehtoisesti auta jos ne saa tietää että vaan meidät käskettiin siivoamaan.”
”Sanotaan vaikka että Anne sanoi että ketkä siivoo eniten karsinoita saa jonkun palkkion?” Loviisa ehdotti.
”Joo ja sitten palkkioksi kastellaan ne vedellä, karsinoita siivotessahan tulee tosi kuuma”, keksin.
”Yes, näin tehdään!” Inkeri päätti.

Suunnittelimme vielä idean toteuttamista hetken aikaa. Sitten Inkeri ja Loviisa lähtivät herättämään saunamökkiläiset ja minä ja Pihla kävimme työn touhuun. Aloitin ponikarsinasta. Nostin juuri viimeisen lantakasan kottikärryihin, kun saunamökkiläiset alkoivat valua unisina paikalle. Hetkessä talli oli täynnä ahkeria tallityttöjä, jotka siivosivat karsinoita palkkion toivossa. Me tupamökkiläiset vaihdoimme keskenämme huomaamattomia, viekkaita katseita. Siivottuani kolme karsinaa, kärräsin viimeisen kuorman lantalaan, mutta jätinkin kärryt omille paikoilleen. Minä ja Loviisa nappasimme molemmat kolme tallin nurkalle jättämistämme ämpäreistä mukaamme ja kipitimme vesipisteelle. Täytimme hihitellen ämpärit viileällä vedellä ja hiipparoimme tallin ovelle, jossa Inkeri ja Pihla meitä odottivat.

Meidän ei tarvinnut odottaa kauaa, kun saunamökkiläiset saivat työnsä päätökseen ja askeleiden äänet alkoivat lähestyä tallin ovea. ”Yksi, kaksi, kolme!” Inkeri kuiskasi äänettömästi ja astuimme esiin viskaten täydet ämpärilliset vettä muiden tyttöjen päälle.

”Mitä ihm..?” karkea ääni kajahti tallista.
Jäykistyin ja vilkaisin Inkeriä, jonka silmät olivat laajenneet varmaan lautasen kokoisiksi säikähdyksestä. Samassa huomasimme katsovamme suoraan Kasperia, jonka hiukset olivat litimärät ja pitkän ponnarin päästä valui vesinoro maahan. Saunamökkiläiset katsoivat meitä hämmentyneinä kauempaa käytävältä.
”Mitä täällä tapahtuu?” Salma kysyi astuen lähemmäs.
”Sitä minäkin ihmettelen”, Kasper tokaisi puristaen lettiään kuivaksi.
Tunsin kuinka suupieleni alkoivat epäilyttävästi nykiä tajuttuani erehdyksemme. Loviisankin huulilta karkasi pieni hihitys, joka sai Kassun mulkaisemaan meitä pahasti.

”M-meidän pitää varmaan viedä nää ämpärit takaisin..” Pihla totesi epävarmasti.
”Joo”, Inkeri puuskahti yrittäen peittää naurunsa.
Lähdimme kaikki neljä pinkomaan sairaan nopeesti tallin kulman taa, emmekä enää juostessamme voineet pidätellä naurua.

Loikoilin nurmella tallin edustalla Salma vierelläni istuen risti-istunnassa ja lukien kirjaa. Fiia oli vähän matkan päässä syöttelemässä Elmoa ja Kia oli kaivanut perikortit jostain ja pelasi nyt Claran, Kuun ja Pipsan kanssa korttia. Essi, Sandra, Loviisa ja Inkeri istuskelivat ison koivun varjossa, kun taas Lynn heilui kameran kanssa ympäriinsä. Akku houkutteli Taigaa lähemmäs aitaa ja Kirsikka tuli juuri tallin ovesta ulos Pihlan kanssa, molemmilla käsissään pullot kylmää limsaa.

Päivä oli ollut kuuma ja kaikki olivat viimeisimmän koulurääkkitunnin jälkeen enempi vähempi kuolleita. Vaikka päivä oli kääntymässä jo illaksi, oli ilma edelleen hyvin lämmin. Pieni hento tuulenvire puhalsi toisinaan kasvoille, viilentäen, noh.. ei yhtään. Tunnelma oli unisen rauhallinen ja hiljainen. Äänimaailma koostui lähinnä Lynin kameran napsumisesta, hevosten hännän huiskeesta ja korttien pläräämisestä. Välillä, joku avasi suunsa sanoakseen jotain ja puhe kuulosti oudon irralliselta uneliaassa kesäillassa.

Kaikki kuitenkin havahtuivat uuteen ääneen: kärryn pyörien rapinaan metsätieltä. Äänen voimistuessa porukka keräili raajojaan, kuka mistäkin ja keräännyimme yhteen ryhmään seuraamaan tulijaa. Annen tullessa ulos tallista, pilkotti tumma ja siro hevosen pää puiden lomasta: lämminverinen veti perässään kärryjä.
-No jo oli aikakin! Tokaisi Anne takaamme, kaikki kääntyivät katsomaan häntä.
-Niin, meillä on iltaohjelmassa ajamisen opettelua, nainen totesi tyynesti.
Käänsimme katseemme juuri parahiksi takaisin tulijoihin, jotta näimme kun toinen, tällä kertaa suomenhevonen putkahti kärryt perässään puiden takaa. Molempien kärryillä istui mies. Tunnistin heidät. Hehän olivat totta kai Artsi ja Tappi Artsin ravitallilta.
-Sieltähän ne komiat kärryajelijat tulevat tyylikkäästi myöhässä, Anne totesi huvittuneena.
-Älä pingota, nyt on kesä! Tappi huikkasi suomenhevosen kärryiltä hidastellessaan hevosen pysähdykseen.

Molemmat miehet nousivat kärryiltä Kasperin ja Jaakon pidellessä hevosia. Artsi aloitti esittelemällä hevoset.
-Tämä tässä on Pimatsu Ros, 6-vuotias suomentamma, hän selosti esitellessään vaaleaa suomenhevosta. -Tuo toinen taas on Tierra’s Isis, 5-vuotias lämpöinen.
Esittelyiden jälkeen Artsi jatkoi kertoen perus ravihevosen arjesta, miten sitä treenataan ja kisataan. Tappi kertoili ravitallin arjesta. Saimme myös perusteellisen selvityksen hevosen varusteista.
-Näillä hevosilla on nyt koppakärryt, joten niihin mahtuu istumaan kaksi henkilöä, mutta kisoissa käytetään yhden hengen istuttavia kilpakärryjä, Artsi keroili.

”Teoria” osuuden jälkeen pääsimme kukin vuorollamme hevosten kärryille kokeilemaan ajamista. Minä pääsin Tapin kanssa Pimun kyytiin. Ensin Tappi ajoi ja kertoili samalla miten hevosta ajetaan, miten ohjaksia pidetään kädessä, miten hevonen hidastaa. Lopuksi sain itse kokeilla ajamista. Se oli aika hauskaa itseasiassa. Oli mukavaa istua kärryillä hevosen jolkotellessa innokkaasti edessä. Lämmin tuuli puhalteli kasvoille ja jokunen kivi kopsahti kypärääni. Palasimme tallin pihaan ja luovutin paikkani innoissaan odottavalle Sandralle, jota Tappi lähti seuraavana kyyditsemään.

-Kenen kyydissä kävit? Kysyin Salmalta, kun odottelimme viimeistä kahta kierrokseltaan.
-Issen! Mentiin aika kovaa, oli kyllä hauskaa, Salma vastasi innoissaan ja hymyillen.
-Niin mustakin, tosi mielenkiintosta opetella jotain uutta.

Kun kaikki olivat päässeet kierroksen kärryillä, lähtivät Artsi ja Tappi hevosten kanssa kohti ravitallia. Me jäimme pihaan vielä höpisemään iltaohjelmasta, kaikilla oli ollut hauskaa ja minusta ainakin oli ollut mielenkiinoista opetella ravijuttuja. Viivyimme pihalla vielä pitkään ja auringon alkaessa laskea pitkälle aloimme pikkuhiljaa valua mökkeihin ja osa aittaan. Itse kävin vielä illan hämärtyessä moikkaamassa Patronia.

Yömaaston jälkeen talli hiljenee nopeasti. Minä ja neljätoista muuta leiriläistä hoidamme reippaat ja rohkeat ratsumme nopeasti yökuntoon käyttäen juoksupoikanamme Kasperia, jonka iltavuoro on muuttunut enemmänkin yövuoroksi. Osa hevosista jää sisälle talliin, osa – Elmo mukaan lukien – menee yöksi laitumelle. Hoidettuamme hevoset viemme ne sinne yhdessä tuumin ja katsomme, kuinka niiden hahmot katoavat pimenevään iltaan. Elmo on onnistunut astumaan useampaankin kuralätäkköön maaston aikana, joten jään puhdistamaan vielä sen satulavyön ja suojat muiden jo painuessa mökkejä kohden. Kahden edellisyön vähäisiksi jääneet unet alkavat jo painaa jokaisella, ja toisaalta huomenna, viimeisenä leiri-iltana, pitäisi pysyä hereillä aamunsarastukseen saakka vaikka väkisin. Tänä yönä ei siis ehkä valvottaisi.

Saatuani varusteet kuivumaan suljen valot satulahuoneesta ja astun tallin puolelle.
”Kasper?” huikkaan hiljaa, mutta kukaan ei enää vastaa. Kai punapää on sitten lähtenyt jo lätkimään. Tallin on täyttänyt rauhallinen rouske, kun hevoset tuhoavat yöheiniään.
Ne tuntuvat olevan rauhassa. Sammutan valot tallikäytävältäkin ja hölkkään pihan poikki saunamökille.

Mökkitoverini ovat jo valmistautumassa yöpuulle. Lynn letittää vaaleita hiuksiaan, Emmy kiskoo Salmalta saappaita jalasta hammasharja suussa. Kuú näyttää kirjoittavan päiväkirjaa sängyllään ja Kiia on jo lakanoiden välissä. Liityn joukkoon: vedän ratsastusvaatteet pois, pujahdan yöpaitaani ja –shortseihini ja loikin tavararöykkiöitä väistellen vessaan hampaidenpesulle. Olemme saaneet kolmessa päivässä aika lahjakkaasti sotkettua mökkimme, mutta tupamökissä vierailleena voin puolustuksemme sanoa, etteivät toiset ole onnistuneet järjestyksen ylläpidossa yhtään sen paremmin.

Olen jo sängyssä, kun Salma sammuttaa peseydyttyään valot ja hypähtää omalle sängylleen. Hetkeen ei näy mitään, ennen kuin silmät tottuvat jälleen pimeään.
”Mitä huomenna aamulla? Koulutunti?” Emmyn ääni kysyy lattian toiselta puolelta.
”Joo, ja iltapäivällä esteitä”, Lynn vastaa.
”Mä haluan hyppäämään ponilla”, toivon ääneen. Olin aiemmin valinnut torstain koulutunnille Elmon, joten esteille Piritta päättäisi ratsuni.
”Ja mie hevosella”, Kuú pohdiskelee. ”Hypellä, Alexilla, Sentillä tai jollakin.”
”Illalla sitten lettukestit!” Salma intoilee. ”Ja grillausta.”
”Mä haluan mansikkahilloa”, unisen kuuloinen Kiia toteaa viereiseltä pediltä.
Lynn naurahtaa. ”Sitä odotellessa. Hyvää yötä, tytöt!”
”Öitä”, toteamme kuin yhdestä suusta. Joku kääntää kylkeä, toinen saa vielä viimeisen tekstiviestin, sitten mökki vaikenee yötä varten.

Minä en kuitenkaan saa unta. Mielessä pyörii Elmo, Svante, huominen hyppytunti, kesän loppuminen ja kaikki muu, mahdollinen ja mahdoton. Vaikka takana on raskas päivä, ei minua oikeastaan edes väsytä. Mökissä on kuuma ja lakanat hiostavat ympärilläni. Puolisen tuntia sängyssä pyörittyäni nousen hiirenhiljaa ylös, nappaan hupparin ja kengät ja painun kuistille. Keittiömökistäkään ei näy valoa eikä kuulu ääntä. Laitumella joku hevosista hirnahtaa, toinen juoksee ja saa äänestä päätellen muutaman kaverinkin mukaan laukkapätkälle. Vaellan tielle tennarienkannat lytyssä. Tallin nurkalla pimeydessä hehkuu tupakan punainen pää – Kasper, epäilemättä. Kävelen hissukseen miestä kohden.

”Miten sä vielä tallilla?” kysyn päästyäni näköetäisyydelle.
Kasper kohauttaa hartioitaan. ”Mä ajattelin jäädä taloon yöksi, kun meni kuitenkin tänään niin myöhään. Elukat kuulosti levottomilta niin tulin kattomaan mikä meininki.”
Kuulostelen. Sirkat sirittävät nurmikossa, jostain kuuluu hevosen pärskintää, mutta ei enää laukka-askelia.
”Eiköhän ne kohta rauhoitu syömään”, totean.
Kasper polttaa tupakan hiljalleen loppuun ja tumppaa sen maahan. ”No, mä taidan tästä lähteä talolle. Öitä.”
”Öitä”, vastaan. Mies lähtee ja minä jään yksin pimeyteen. Taivaalla tähdet ja melkein kokonainen kuu, nyt tosin harsomaisen pilven takana, valaisevat pihamaata, mutta yö on silti musta. Värisen puoliksi kylmästä, puoliksi jostain muusta. En välittäisi tietää, mitä varjoissa liikkuu tai on liikkuvinaan.

Kävelen aitan ohitse ja laidunta kohti. Vaalea Sikke näkyy ikään kuin tahrana näkökentässäni, muuten hevosia ei erota kaiken tummuuden keskeltä. Ovatko ne edes siellä? Pahaenteinen ajatus valtaa mieleni: mikä jos niillä oli jokin oikea syy juosta? Kettu, hirvi, karannut koira – mitään kovin ihmeellistä ei vaadita säikyttämään hevoslaumaa. Mitä jos ne juoksivat langoista läpi ja suoraan metsään? Pakko tarkistaa; tiedän, etten muuten saisi nukuttua koko yönä.

Luikahdan langan ali laitumen puolelle. Vihellän matalalta, mutta hevosia ei näy eikä kuulu. Suunnistan kohti sitä vaaleaa läikkää, jonka oletan olevan Sikke. Kasteinen ruoho kastelee tennarini ja jalat puolisääreen asti ja usva kietoutuu ympärilleni kuin kylmä peitto.

Hevoset ilmestyvät näkökenttääni muutaman askeleen päästä kuin tyhjästä. Pella pärskähtää paljastaen olinpaikkansa, ja kun tiedän minne katsoa, näkyy kauempana muitakin: Taiga, Humu ja Huiska vierekkäin, Reino. Lasken pääluvun ja saan sen täsmäämään laitumelle vietyjen hevosten lukumäärän kanssa – melkein. Yksi puuttuu, ja se yksi on Elmo, kuinkas muutenkaan. Pelko kouraisee sydänalaa. Mitä jos se on kadonnut?

Mutta ei Elmo yksin olisi lähtenyt, ei pois laumansa luota. Aavistus tuntuu kihelmöintinä selässä, ja käännähdän ympäri. Tumma poni on puolen metrin päästä, kyljet rauhallisesti kohoillen ja korvat hörössä. Ruuna on kuin aave tai varjo vain, ennen kuin se rikkoo mielikuvan ojentamalla turpaansa ja puhaltamalla lämmintä ilmaa kasvoilleni. Hymyilen itsekseni, kohotan toisen käteni ja rapsutan ponia pienten, pyöreäkärkisten korvien takaa.
”Rakas Elmo”, kuiskaan sille. ”Kiva kun tulit.”

Hevoset ovat siis tallessa. Ne tuntuvat rauhallisilta, valmiita lepäämään. Ehkä minunkin olisi aika. Elmo saattaa minut takaisin portille, kulkien turpa melkein selässäni kiinni. Se jää syömään, kun palaan tielle ja sitä pitkin mökeille. Kylmä tuuli puhaltaa hiukset sekaisin ja vilun luihin ja ytimiin asti. Lämmin mökki ja sänky eivät tunnu enää ollenkaan hullummalta ajatukselta.

Hyvin, hyvin harvoin sitä joutuu kyselemään katsomossa istuvilta kesken ratsastuksen, paljonko tuntia on vielä jäljellä. Vielä harvemmin niin joutuu tekemään Pirittan vetämälle estetunnilla oman hoitoponin selästä. Leirin ensimmäinen estetunti on kuitenkin yksi niistä kerroista. Lähes joka kerta katsomon ohi kulkiessani pyydän joko kelloa tai vesipulloa joltakulta jo ratsastaneelta ykkösryhmäläiseltä. Vesi ei vie loputonta janoa eikä kello suo helpotusta: aika matelee tai on pysähtynyt, en ole aivan varma.

Aurinko paistaa, kentän kuiva hiekka pöllyää ja satulat narisevat – aivan niin kuin Nummelan ponitalli –kirjoissa aina. Minulta loppuu kunto, kärsivällisyys, taito ja sietokyky – aivan niin kuin Nummelan ponitallilaisilla ei koskaan.

Elmo on uskomattoman laiskalla tuulella. Se reagoi apuihin yhtä nopeasti kuin kuollut etana, eikä mikään normaali kikkani saa sitä herkemmäksi pohkeelle. Yritän ensin hyvällä ja sitten pahalla, ja kun mikään ei auta, päätän tehdä parhaani tästä mateluvauhdista huolimatta. Poni raahustaa toinen silmä ummessa eteenpäin ja tiputtaa joka toisen esteen. Piritta tsemppaa meitä parhaansa mukaan, mutta ihmeisiin nainenkaan ei pysty. Kun poni ei etene, ei se etene. Laukannostoon tarvitaan joka kerta huomautus raipalla ja sen ylläpitoon tiukkaakin tiukemmat pohjemerkit. Mistään askeleen säätämisestä on siinä vaiheessa ihan turha puhua.

Puolen tunnin jälkeen, omaa hyppyvuoroa odotellessani minulla ei enää riitä energia herättelemään Elmoa millään tavalla. Haen vesipullon aidalta, parkkeeraan ponin pois tieltä ja heitän sille pitkät ohjat. Ruuna ottaa kahden minuutin torkut ja minä imen itseeni puoli litraa vettä. Senkin jälkeen tuntuu, että kurkussani on itse Sahara. Jokainen lihas tärisee holtittomasti, enkä ole ihan varma, ovatko mustat pisteeni näkökentässäni paarmoja vai hallusinaatioita.

Rotan lennokkaita hyppyjä katsoessani en voi olla muuta kuin kateellinen Pipsalle. Omasta esityksestäni puomi-okseri-pysty –linjalla en osaa odottaa kuin katastrofia, ja lahjakkaasti se alkaakin. Neljän laukan väliin Elmo saa jollain ilveellä tungettua seitsemän. No, ainakaan minua ei päästä kaukaa hypyttämisestä syyttämään. Poni on sen verran kartalla, että se jaksaa kiivetä vaivalloisesti, mutta tällä kertaa puhtaasti, molemmista esteistä yli. Elmo saa liioitellun ruhtinaalliset taputukset linjan jälkeen, ja henkisesti taputan itseänikin hyvästä taistelusta. Omaa esteistuntaani en sen sijaan jaksa edes miettiä – ei siinä ainakaan kehumista kyllä olisi.

Hyvin, hyvin harvoin on myöskään tehnyt mieli itkeä onnesta, kun opettaja sanoo hyppytunnin päätteeksi maagiset taikasanat: ”Ja sitten loppuravit!” Nyt olisin valmis vaikka tanssimaan tiputanssin siitä ilosta, että enää ei tarvitse jaksaa hypätä. Hölkkäilemme muutaman kierroksen molempiin suuntiin ja siirrymme sitten loppukäynteihin. Elmo venyttää turpaansa maata kohden ja pärskii väsyneenä.

Selästä laskeutuessani polvet notkahtavat ja ovat pettää alta saman tien. Tarraan kiinni satulasta ja saan pysyteltyä pystyssä. Reisiä kihelmöi ja hikinoro valuu niskaa pitkin. Mielenkiintoista nähdä, miltä lihakset tuntuvat huomenna tai leirin päätyttyä. Jonkinlaista linimenttihoitoa tilanne voisi ehkä vaatia.
”Mä oon niin poikki”, huokaan Salmalle. ”Jos en saa koulutunnille jotain reipasta hevosta, mä en ratsasta.”
”Höpö höpö”, tyttö nauraa Bonnien viereltä. ”Vähän ruokaa, karkkia ja vissyä ääntä kohden, niin johan jaksaa taas.”
Salma on tietysti oikeassa – kyllä se tästä vielä iloksi muuttuisi. Ollaanhan tässä sentään Seppeleen kesäleirillä. Luovuttajia ei täältä tulisi löytymään.

Vuosien mittaan olen viettänyt Seppeleessä niin paljon aikaa, että se tuntuu toiselta kodilta. Erityisen paljon se tuntuu siltä nyt, kun olen viikon asunut mustikansinisessä leirimökissä ja viettänyt aikaa tallin välittömässä läheisyydessä vuorokauden ympäri kavereideni – parhaiden kavereideni – kanssa.

Takana on neljä ja puoli huikeaa leiripäivää. Niihin on sisältynyt osaltani kolme koulutuntia, kolme estetuntia ja kaksi maastoa, kaksi lettua mansikkahillolla ja kermavaahdolla, kaksi mustaksi paahtunutta makkaraa, yksi pahvilautasellinen kesäkeittoa valoisalla metsäaukiolla, nolla itse kalastettua ahventa hyvästä yrityksestä huolimatta, yksi kunnon kärryajelu ravitallin Issellä, pari karannutta ponia, yksi vesisota ja aika monta kepposta ja kujetta, yhdet leirikisat ja yksi putoaminen – Reinolta, kaikista maailman hevosista. Puhumattakaan niistä lukemattomista nauruntyrskähdyksistä, huonoista vitseistä ja hyvistä keskusteluista, joita olin viikon aikana päässyt todistamaan. Hauskaa me seppeleläiset osaamme pitää, ja päivittäin useamman tunnin hevosten selässä aherrettuamme täytyy omaksi ja muiden kunniaksi sanoa, että kyllä me jonkun verran osaamme myös ratsastaa.

Leirikisoista selvittyämme luvassa on enää uittoreissu. Se tekisi hyvää: päivä on helteinen ja niin hevoset kuin ihmisetkin hikisiä, pölyisiä ja virkistäytymisen tarpeessa. Satulat saavat jäädä talliin, kun laitamme urheat ratsumme valmiiksi vielä viimeistä koitosta varten. Kietaisen Elmon kaulan ympärille jalustinremmin ja kiinnitän suitsien remmit viimeisen kerran tällä viikolla. Ratsastushousut ja –saappaat olen jo tunkenut kassiin ja päättänyt lähteä matkaan shortseilla ja tennareilla. Moni on tullut samaan lopputulokseen vaatepohdintojen jälkeen, ja tallipihasta matkaan lähteekin varsin kesäinen joukko.

Hevoset ovat saaneet purkaa pahimmat energiansa leirikisoissa, ja nyt ne kuljettavat meitä rauhallisina ja leppoisina läpi metsän. Pääasiassa etenemme käynnissä ja kevyessä hölkässä, jota voi tuskin raviksi kutsua. Niin Pihla Pella-mummolla kuin Inkeri väärän värisen shetlanninponin selässä pysyvät hyvin matkassa. Elmo napsii lehtiä suuhunsa sieltä täältä niin kuin moni muukin ratsu edellämme, mutta en jaksa alkaa estää sitä. Kuolaimet saisi aina pestyä.

Liekkijärvi aukenee edessämme kirkkaansinisenä ja melkein täysin tyynenä. Levittäydymme koko rannan pituudelle ja houkuttelemme hevoset vesirajaa kohden. Elmo on ollut tänä kesänä aivan erityisen innokas uimaan, eikä sitä nytkään tarvitse kahdesti käskeä. Ruuna kävelee pää ja korvat pystyssä polviaan myöten veteen, juo muutaman kulauksen ja jatkaa sitten pyynnöstäni pidemmälle. Otan kaularemmistä kiinni ja valun rauhallisesti Elmon vierelle, kun poni alkaa tosissaan uida. Ohjaan sen uimaan rannan suuntaisesti ja muutaman metrin jälkeen jo takaisin muita kohden. Elmo pärskii tyytyväisenä ja puhaltaa veteen kuplia, hassu poni, ja minä naureskelen itsekseni. Tämä on sitä todellista kesäelämää; tämän voimalla minä jaksaisin vaikka kolme syksyä putkeen.

Muutama muukin hevosista ui hyvin, mutta osalla kestää pidempään uskaltautua edes kastamaan kaviot. Jokunen poni, Pella etunenässä, heittäytyy piehtaroimaan ratsastajineen päivineen, ja osa kuopii vettä lennättäen sitä jokaiseen ilmansuuntaan. Loppujen lopuksi olemmekin kaikki yhtä märkiä riippumatta siitä, suostuivatko ratsumme tosissaan uimaan vai eivät. Nauru ja ilonkiljahdukset kaikuvat ympäri rantaa. ”Miten

olis laukkakisa?” Essi ehdottaa Vennan selässä jalkojaan heilutellen, kun olemme aikamme pelleilleet vedessä. ”Joo!” –huudot kantautuvat joka puolelta. Minä epäröin hetken – Elmossa voi olla kisoista huolimatta pitelemistä, eikä minulla ole satulaakaan tukenani ja turvanani. Mutta väliäkös sillä, vaikka putoaisinkin. Hiekka olisi pehmeää, eikä Elmo mihinkään karkaisi kavereiden luota. Kerranhan tätä kesää vain eletään. Huomaan siis virnistäväni ja ilmoittavani:
”I’m in!”

Okei, kun puhutaan este- ja leikkitunnin sekoituksesta, ajattelee helposti, että hah, eihän se ole homma eikä mikään, tuskin tulee edes hiki. Niin myös meitsi ( ja nelisentoista muuta leiriläistä) sortui miettimään kavutessaan pahaa aavistamattomina karvaooppeleidensa kyytiin. Mutta, kun soppaan lisättiin vielä Pirre - joka tunnetusti ei päästänyt ketään ikinä helpolla - sekä ihanainen kolmenkymmenen asteen helle, lopputulos onkin kaikkea muuta, mitä pikkuisten päidemme sisällä odotettiin.

Tunnin jälkeen Walma sitten innokkaasti (ruuan toivossa) raahasi mut (joka hädintuskin pysyin pystyssä - varmaan joku lämpöhalvaus iskenyt) tallin puolelle. Teki oikeasti vain mieli lyyhistyä makaamaan keskelle viileää kivilattiaa silläkin uhalla, että joku jättikaakki hoitajineen tepsuttelisi mun yli huomaamattaan.
"Miten te jaksatte olla noin pirteitä?" tiedustelin innokkaasti Edin kanssa touhuavalta Claralta, sekä Vennaa ämpärin ja sienen kanssa hankaavalta Essiltä.
"Inksu-rakas ei se mun vika oo, että sulla vaan nyt sattuu olemaan aika hiton huono kunto", blondeista vanhempi lauleli.
"Eikä varsinkaan Walman, joten lahnaudu ylös siitä ja hoida mun kulti nyt heti", Clara käski terävästi kuulostaen erehdyttävästi meitsin äidiltä siivouspäivänä. Käsiä ylhäällä pitäen mumisten jotain "okeokei peace" -tyyppistä olin jo avaamassa poniboksin lukkoa, kun yhtäkkiä eräs nimeltämainitsematon Essi viskaisi poninhikivedet mun niskaan ja häipyi sitten oman jäätävän räkänaurunsa ja mun vertahyytävän kirkaisun siivittämänä kulman taakse.
"Vitsin urpo, kostan tän viel tänään!" kiekaisin tytskän perään about minuutin myöhässä – niin kauan mulla meni sisäistää koko äskeinen välikohtaus. Vastapäisessä boksissa hihittävä Clara edelleen viittoi mua naurunseasta keskittymään Walmaan Essin tempauksesta huolimatta, vaikka mun kovasti tekikin mieli upottaa se likka heti sillä sekunnilla Liekkijärven pohjaan.

Koska mä en jaksanut y h t ä ä n raahata minkään valtakunnan vesiämpäreitä poniboksille, katsoin parhaaksi viedä mustan karvakasan suorinta tietä pesarille. Matkan varrella keksin myös loistotuuman kostaa Essin tekemät julmuudet – vaikkakin olin sille salaa kiitollinen tarjoamastaan viilennyksestä ja lopulliselta lämpöhalvaukselta pelastamiselta. Kiinnitin Walman pesarin seinistä roikkuneilla ketjuilla, käynnistin hanan ja palkkasin seinään nojailevan, Instagramia selailevan Britan limsapullon voimalla hakemaan Essin paikalle mahdollisimman neutraalisti, ettei se tajuaisi mistään mitään. Okei, sen päivän mäkin haluaisin nähdä, kun se tyttö olisi jostain kärryillä, mutta enivei.

Ja kuinka ollakaan, Britta ei tälläkään kerralla pettänyt meitsin luottamusta, ja mä sain ruiskaistua hölmistyneen Essin päälle kunnon annoksen vettä – tottakai suurimmalla mahdollisella paineella, joka tallin hanoista lähti. Walma-pullukka sai varmaan elämänsä sydänkohtauksen niistä ääniaalloista, jotka Essiskän kurkusta ilmoille kantautuivat, meikä sen sijaan elämänsä naurukohtauksen – jonka aikana vastapuoleni sitten omi lattialle tippuneen vesiletkun itselleen suunnaten pään jälleen kerran kohti mua. Brittakin sai siitä osansa, eikä kulunut hetkeäkään, kun tuo oli värvännyt koko leiriporukan – Walman hermoromahdukselta pelastanutta Claraaa lukuunottamatta - täysine ämpäreineen mua ja Essiä vastaan. Ja niin, hyvät historiantuntini opiskelijat, niin syttyi kolmas maailmansota.

Hikinen istuntatunti oli kaikkea muuta, mitä mä sellaisena hellepäivänä kaipasin, mutta en mä sitä ajatellut väliinkään jättää, kerran leirille olin ilmottautunut. Joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön.
"Koeta kestää", Salma, joka ratsastaisi vasta toisessa ryhmässä, totesi mulle empaattinen katse naamallaan kentän laidalta. Otin viimeisen kulauksen Novellen mangoguavaa ennen hoohetkeä. Sitten nakkasin pullon Salman hoteisiin ja raahasin laiskasti matelevan Walman perässäni kentän keskelle. "I feel ya, pony", supatin sille säätäessäni jalkkareita. Mullakin oli kuuma, vaikka olin vitivalkoinen, eikä tapoihini kuulunut pitää turkkia kesäisin; millaiset olot siis mahtoivatkaan olla pikimustalla ponilla, jonka muotoja hädintuskin erotti sen jäätävän karvakedon alta?

Tunnin alkuun me kaikki tsekattiin jalustinpituudet sopiviksi ja Anne tarkisti jokaisen istunnan oikeaksi yksitellen. Meitsi isti kuulemma jalat koukussa (wat, ei mulle ikinä huomautella tämmöisestä?!) ja painokin tahtoi siirtyä ajoittain liiaksi vasemmalle. En mä vaan ollut huomannut mitään eroa normaaliin, mutta kai ne virhe-istunnat sitten korostuivat pienen ponin kanssa. Tein siis työtä käskettyä ja venytin oikeaa kylkeä parhaani mukaan, istuen omasta mielestäni liioitellusti oikealla, mutta luotin Anneen ja sen ohjeisiin.

Walman kanssa oli varsin kiva työskennellä ravissa, ja saimmekin siitä rutkasti kehuja. Kevennys sentään sujui, vaikkei istunta niinkään. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi nuolaista ennenkuin tipahtaa, sillä Walmuskan laukka oli sieltä syvältä ja poikittain. Suomeksi sanottuna ihan kamalaa siis. Propsit Claralle sen jokapäiväisestä kestämisestä. Mä en ollenkaan osannut istua sen pienen ponin selässä, ja vähän lintsasinkin sitten lopulta. Se oli vain sanalla sanoen järkyttävää.

Tunnin lopuksi kaikkien odottama painajainen kävi toteen; Anne the pääjehu käski meitä keventämään ilman jalkkareita. Siinä helteessä?! Mä olin ihan varma, että pyörtyisin ja saisin lämpöhalvauksen ja nestehukan ja ebolan, mutta ei, en saanut. Tosin, asiaa auttoi se, että Walman kuumettua homma ei ottanut tulta alleen, joten Anne käski mua ottamaan jalkkarit takaisin jalkaan ja pönöttämään niiden varassa kevyessä istunnassa. Ja heti oli maailma pikkuisen parempi. Vahingoniloisena ihmisenä mulle tuotti myös suurta hupia seurata muiden tuntilaisten kärsiviä ilmeitä kevennystensä kanssa - hahah.

Tunti loppui ja poistuessani kentältä nappasin Salmalta pullon nestemäistä kultaa aka mangoguavaa. Tuo oli muiden tapaan valmiina samanlaiselle tunnille, mitä meillä oli juuri ollut.
"Koeta kestää", virnistin. Salma irvisti. Vaikka eihän se tunti edes ollut loppujenlopuksi niin paha.

”Pliis tän kerran?” Kasperin anova ilme vetosi jopa meidän tunteisiimme.
”Sä joka päivä pakotat tolla sun ilmeellä meidät tekemään sun töitä ja sulle maksetaan siitä et jauhat shittii Jaakon kaa ja poltat tupakkaa. Yeah right?”
”Tää on viimenen kerta! Mä en käskytä teitä enää ikinä, mut jeesatkaa mua tää kerta. Mulla lentää kohta laatta” vielä ennestäänkin kalpeampi Kasper selitti.
”No mee sitte krapulas kaa” tuhahdimme.
”Tuun sit jonkun ajan päästä kattoo onko hommat hoidettu” ukko huusi vielä oven suussa.
Just joo, jaksaa kuitenkin vielä viimesillä voimillaan komennella...

”Siivotaan nopee ni sit voidaan tehä jotain hauskaa ennen seuraavaa tuntia” Sandra totesi.
Yöllisen rankkasateen ja ukkosen takia hevoset olivat sisällä yön.
Myrtseinä tartuimme talikoihin ja kottikärryihin ja kävimme hommiin. Onneksi tallissa ei ollut niin tukahduttavan kuuma mitä ulkona oli.
”Tiiättekö mitä tytöt, eikö meidän pitäski tehä sellanen Seppeleen kesävideo? Kuvattas se ja laitettas youtubeen” Inkeri ehdotti.
”JOOO! Musiikkina vois olla se girls just want to have fun”
”Eka voitais siivoo muka ihan normaalisti, sit se kappale alkaa soimaan, me hypätään tohon käytävälle ja hullaannutaan täysin. Olisko hyvä?” Essi keksi.
Idea oli hauska ja innostuimme siitä täysin. Akku haki oman pokkarinsa jolla kuvaisimme videon. Rakensimme kameralle jalan tuolista ja harjapakeista. Musiikki tulisi Kian puhelimesta.
”Noni ja kaikki paikalleen. Laitan kameran päälle än yy tee nyt!”
Esitimme siivoamamme karsinoita, hetken päästä puhelimesta pärähtää musiikki soimaan.
GIRLS JUST WANT TO HAVEEE FUUUUUUN!!
Lauloimme, karjuimme, kiljuimme, tanssimme, nauroimme, heittelimme tavaroita ja purua ympäriinsä. Jotkut heittelivät kärrynpyöriä käytävällä.

Kesken videoinnin ja hauskanpidon tallin ovi aukeaa.
”Mitä helvettiä te hommaatte???”
”KAASPEERRR, we just want to haaaavee fuuuun” jatkoimme rallatusta omin sanoin Kassun naaman edessä.
”LOPETTAKAA!!!! Mikä hitto teitä vaivaa?? Kattokaa tätä sotkua! Anne varmasti kiittelee mua hyvästä työn teosta. Mä lähen nyt ja tuskin palaan. Moro”
Punapää marssi ovesta ulos, jäimme tuijottamaan perään hiljaisina. Girls don't want to have fun now...
”Tais lähtee vähän lapasesta..” Clara sipisi. ”Miten me voidaan lepytellä se?”
”Ihan ekaks siivotaan koko sotku ja keksitään sitten jotain” Salma järkeili.
Tällä kertaa siivosimme tosissaan niin että kun lopetimme olisin voinut melkeimpä syödä käytävän lattialla. Keksimme myös miten lepyttelisimme Kasperin.

Sillä aikaa kun Fiia lähti hakemaan Kassua me muut ryhmityimme oven eteen. Kun kaksikko sitten saapui takaisin talliin, Kasperi tietenkin nuivasti suupielet alaspäin nyhjöttäen ja tuhahdellen aloimme laulaa.
”AAANDD I WILL AAAALWAYYS LOVEEEE YOUUUUUU!!!”
Tehtävä suoritettu, jopa Kasperin naamalle levisi virne.

Viimeinen tunti tuntui haikealta mutta mieltä kohensi se että se oli juuri estetunti. Ja vieläpä Frankin kanssa. Tuttu ja turvallinen oma hoitohevonen, vaikka tykkäsin mennä tietenkin muillakin, oli viimeinen tunti ennen leirikisoja mukava päättää Frankin kanssa. Uskoin myös että estetunnista oli tulossa raskas ja haastava. Pirre osasi pitää mahtavia tunteja, ne patistivat antamaan itsestään parhaansa.

Aurinko heitti kuumia säteitä päällemme. Vaikka lämmöstä ei saisi valittaa, kirosin mielessäni kuumuutta. Vaikka tunti ei ollut edes alkanut olin jo tukehtumassa. Onneksi olin tajunnut ottaa vesipullon kentän laidalle, etten saisi kaiken kukkuraksi nestehukkaa.

Kun odottelimme muita kentän keskellä, Pirre kertoili päivän tunnista ja asioista mihin kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota. Sekä muistella palautteita edellisiltä estetunneilta ja miettiä onko niissä kehitettävää. Muiden tultua aloitimme alkuverkat tavalliseen tapaan, ensiksi muutama kierros käynnissä jonka jälkeen aloimme ravailemaan. Meidän verkatessamme Pirre kokosi esteitä Kassun kanssa. Tulossa oli paljon sarjoja, monta monta hyppyä. Sehän oli selvä, mitä enemmän toistoja sen paremmaksi tulee.

Laukkasimme ennen esteille menoa sileällä esteistunnassa sekä kevyessä istunnassa. En ennen ollut kunnolla erottanut/tiennyt noiden eroa, olin vain muutamalla tunnilla kuullut niistä puhuttavan mutta nyt sen opin Pirren selittämänä ja neuvomana. Esteistunnassa lähestyttäessä estettä ja kevyessä esteen päällä. (Jos siis olin nämä oikein nyt tajunnut)

Näiden jälkeen aloitimme hyppimisen. Odotin hyppäämistä innolla pienesti jännittäen. Jumppasarjassa oli neljä estettä perätysten, vaikka ensimmäinen este menisi huonosti, pitää pää pitää kylmänä ja tsempata loput kunnialla. Sain olla tarkkana Frankin kanssa että sain patistettua sen jo alussa tarpeeksi kovaan laukkaan. Ei laiskan pulskealla laukalla noita esteitä ylitetty. Jumppasarjan lisäksi oli kaksois- ja kolmoissarjaa.

Mahaa kipristeli meidän vuoron tullessa. Laukkapohkeet ja suunta jumppasarjan ekalle esteelle. Ensimmäinen onnistui, toisen tullessa en tajunnut miten nopeasti seuraavat jo tulivat. Kädet heittivät eteen ja Frank joutui itse tekemään kaiken työn. Loput kykenin juuri ja juuri menemään. Ihme että Frank edes hyppäsi, muulla hevosella olisi varmasti tullut kielto.

Edellisestä sarjasta viisastuneena seuraava meni jo paremmin. Ensimmäisen otin tarkasti ja toin Frankestainin esteelle hyvin. Nyt jo osasin varautua seuraaviin eikä samallaista kaaosta tullut kuin edellisellä. Vieläkin kädet ja ohjat lipsuivat jonkin verran, se tapa pitäisi yrittää parantaa. Sarjoja tuli vielä monta, siis todella monta. Hiki virtasi jokaisella ratsukolla kun kaikki yrittivät antaa parhaansa esteillä.

Tunnin loputtua teimme loppuraveja omatoimisesti, sillä aikaa kun Pirre haki Väinöä jotta pääsisimme yhdessä vielä maastoon. Lopulta pääsimme metsäpoluille. Metsä oli ihanan viileä kenttään verrattuna ja siellä olisi voinut olla pitempäänkin. Aika kuitenkin tikitti ja nälkäkin jo kurni joten palasimme takaisin tallille. Monen tytön kasvoilla paistoi tyytyväinen hymy vaikka tunti olikin ollut aikamoista työstöä. Rapsutin ja taputtelin Frankia viileässä tallissa. ”Sehän meni jo ihan siedettävästi” irvistin ruunalle.

Miten hassua, ajattelin, kun keksin, että tämän leirin ratsastustunnit oli nyt ratsastettu. Seuraavana päivänä olisi edessä leirikisat ja uittoreissu, ja sitten koko homma olisi pulkassa. Löhösimme muiden leiriläisten kanssa ulkona mökkien edustalla odottelemassa luvattuja grilli- ja lettukestejä, eikä kukaan juuri jaksanut liikahtaa muutoin kuin kohottaakseen hetki hetkeltä lämpiäviä limupulloja ääntä kohti. Tämän päivän tunnit olivat olleet totista työtä. Minäkin olin hetkellisesti jo kaivannut kotiin ratsastamaan omassa rauhassa, kun Piritta oli hiillostanut minua kuin viimeistä päivää. Noh... olihan tässä jo ihan kirjaimellisesti viimeinen päivä käsillä.

"Tytöt hei... Kuka vei Walman ja Siirin tarhaan?"
Pirittan ääni sai meidät kohottamaan laiskasti päitämme. Saimme nähdä esteopettajan marssivan paikalle otsa huolestuneen näköisillä rypyillä ja vilkuilimme toisiamme. Mitä nyt?
"Mä vein molemmat", Inkeri sanoi. "Eikö niitä olisi saanut?"

"Ne ei ole tarhassa enää", Piritta sanoi ja sai Inkerin hätkähtämään. "Portti on sepposen selällään."
"Mutta - miten niin ei ole? Kyllä mä ne sinne jätin, ja suljin portinkin, muut voi todistaa! Oli siinä ainakin Fiia ja Salma ja Essi katsomassa, ja Clara auttoi mua portin kanssa."
"Keräännytään koko lössi kentälle ja aloitetaan etsinnät, kun ollaan kasassa. Käykää joku hälyttämässä Annekin paikalle, minä etsin Kasperin jostakin meidän avuksi", Piritta sanoi ja oli jo matkalla Kasperin hakuun.

Inkeri loikkasi hätääntyneen ja harmistuneen oloisena pystyyn. Tyttö pureskeli alahuultaan ja näytti siltä, ettei ehkä itkukaan aivan kovin kaukana ollut. Minäkin nousin; ymmärsin, miltä tytöstä tuntui. Ei ollut kivaa, kun ponit pääsivät karkuun, etenkään, jos siitä joutui ottamaan syyt niskaansa.
"Mä menen sanomaan Annelle", Inkeri huokaisi alakuloisena. "Se varmaan tappaa mut..."
"Eikä tapa", sanoin. "Näitä sattuu. Siinä portissa voi olla vikaa, tai ehkä ponit on olleet tosi ovelia. Kyllähän te suljitte sen portin Claran kanssa."
"Niinpä, me nähtiin kyllä", Essikin lohdutti. "Ei se ole sun syy, että shettikset on shettiksiä."
"Joo, shetuthan osaa olla ihan hirmu fiksuja", Salma yhtyi. "Mennään kaikki yhdessä hakemaan Anne ja kiiruhdetaan sitten kentälle. Kyllä me kaksi ponia aina löydetään!"

Anne löytyi päärakennuksesta. Hän hätkähti, kun kuuli ponien karanneen, muttei syytellyt ketään.
"Jassoo, vai on ponit lähteneet omille teilleen? Voi ei. No, ei auta, koetetaan löytää ne, ennen kuin ne ehtii tuhota kenenkään naapurin kukkapenkkejä."

Kentälle saapuessamme epäilykset heräsivät rysäyksellä. Miksi, oi miksi kenttä oli täynnä tötteröitä, puomeja, ämpäreitä ja kaikenlaista muuta kummallista? Olikohan tämä huomispäivän kisarata? Mitenköhän kottikärryt liittyivät leirikisoihin? Näin ihmetystä muidenkin kasvoilla. Pirittan ja Annen roolit alkoivat rakoilla.
"Kuulitko, että ponit karkasi?" Piritta kysyi Annelta, eikä täysin kyennyt pitämään virnettä pois kasvoiltaan.
"No kuulin! Mitenköhän me saataisiin ne takaisin?" Anne kysyi ja kuulin Loviisan mutisevan vieressäni:
"Tän täytyy olla leirikaste."

"Huijasitteko te mua?" Inkeri kiljaisi ja katseli opettajia silmät selällään. "Eikö ponit oikeasti olekaan hukassa?"
"Näetkö sä niitä täällä? Kyllä ne hukassa on, ja on teidän, arvoisat leiriläiset, tehtävänne ansaita ne takaisin", Kasper sanoi tärkeänä. "Poninsieppaajat jättivät tarhaan viestin."

Piritta kaivoi taskustaan lapun, köhäisi saadakseen äänensä kuuluviin ja luki:
"'Olemme siepanneet poninne! Saadaksenne ne takaisin teidän on osoitettava atlettisuutta, rohkeutta ja rymätyökykyä' - ei mitään älyn jättiläisiä nämä sieppaajat, kirjoitusvirheistä päätellen", Piritta huomautti välissä (ja Kasper punasteli vieressä, vaikka mitäpä tekemistä hänellä olisi kirjoitusvirheiden kanssa ollut, sitä emme tietenkään ymmärtäneet; roistohan hän ei voinut olla), "'Edessänne on haastava tehtävä, sillä emme tyydy vähään. Ponit ovat teidän, jos suoriudutte radasta kunnialla. - Roistot.' Ooh, miten jännittävää. Mitenkähän käy? Oletteko te tarpeeksi atlettisia, rohkeita ja taitavia toimimaan rymässä?"

Meidän ei tarvinnut miettiä kauan vastausta esitettyyn kysymykseen.
"Ollaan", sanoimme kuin yhdestä suusta.

Pääsimme todistamaan urheilullisuutemme, rohkeutemme ja ryhmätyötaitomme haastavalla tehtäväradalla. Saimme niin kuskata toisiamme kottikärryissä, hyppiä sokkona, yhdellä jalalla ja muiden ohjaamana tötteröiden muodostamaa rataa kuin ratkaista biisiarvoituksiakin. Anne ja Piritta antoivat vuorotellen vihjeitä haetusta kappaleesta, jota me sitten jouduimme yksissä tuumin hoilottamaan heti oikean laulun keksiessämme.

Haastavin tehtävä oli korkean esteen ylitys. Säännöt olivat selvät: puomia ei saanut hipaistakaan ja vain yksi meistä sai kulkea puomin ali, kaikkien muiden oli ylitettävä este. Hyppäämällä ei meistä päässyt yli kukaan. Jouduimme yrittämään useamman kerran, ennen kuin tajusimme, miten oli paras toimia. Juju oli loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen: oli helpompaa nostaa yli lautamaiseksi jännittynyt kuin perunasäkkiä muistuttava rento kaveri.

Radan lopussa meitä odotti ämpärit, joiden oletimme liittyvän leirikasteeseen. Jouduimme loikkimaan nurin käännettyjä ämpäreitä pitkin suuren, vedellä täytetyn saavin ympärille.

"Tehän olette selvinneet hienosti! Kyllä me nyt varmasti saadaan ponit takaisin", Anne sanoi meille. "Nyt on vuorossa viimeinen osio: kaste. Inkeri, ole hyvä ja astu eteenpäin."
Inkeri teki alistuneena työtä käskettyä.
"Me ajateltiin, että saat toimia kastajana siitä hyvästä, että säikäytimme sinut kaikkein pahiten", Piritta sanoi, ojensi kahden litran rehukauhan Inkerille ja kehotti meitä muita astumaan vuoron perään Inkerin luo, jotta tyttö sai kipata kylmää vettä niskaamme.

Jos Inkerin etuoikeus saikin osakseen nurinaa silloin, kun me muut vielä kuvittelimme, ettei hän itse kastuisi lainkaan, lopuksi emme olleet lainkaan kateellisia. Kun meidät muut oli kasteltu, Kasper ja Anne nostivat yksissä tuumin saavin ilmaan ja hulauttivat loput vedet Inkeri-paran päälle. Tytön hölmistynyt ilme sai meidät muut nauramaan katketaksemme, ja onneksi hän yhtyi itsekin nauruun. Meidän nauraessamme hiippaili kentän portille kaksi mustiin pukeutunutta mieshahmoa pikkuponit mukanaan. Minua hymyilytti, kun tunnistin toisen ponivarkaista. Daniel päästi kentälle vapaaksi Walman ja Siiri sinkosi vauhtiin Kristerin käsipuolesta.

"Katsokaa, ponit on tulleet takaisin! Kiitetään nyt roistoja ponien palauttamisesta, napataan Walma ja Siiri talteen ja mennään sitten vaihtamaan kuivat vaatteet niskaan, jotta voidaan mennä grillaamaan ja nauttimaan viimeisestä illasta", Anne hymyili. "Hienosti toimittu, leiriläiset! Roistot, liityttekö seuraan grilli-illan kunniaksi?"
Katalat poninsieppaajat myöntyivät. Me otimme ponit kiinni, veimme ne tarhaan ja tarkastimme huolellisesti, että portti todella oli kiinni. Sitten oli aika painua grillaamaan ja paistamaan lettuja.

Iloinen ratsukkojoukku kiemurteli maastoreittejä pitkin. Aurinko paahtoi selkämme takana. Alkoikin olla jo kuuma. Onneksi olimme matkalla viilentymään. Pella tuntui tietävän, minne olimme menossa. Korvat hörössä tamma kulki eteenpäin. Leiri kuitenkin loppuisi uittamisen jälkeen. Se laski fiiliksiä hiukan alemmas, mutta vain vähän. Kaikilla kuitenkin näytti olevan hauskaa, koska nauru kaikui kauas.

”Hei, kyllä sä nyt menet sinne veteen!” kuului Claran huuto. Walma oli oma itsensä, eikä suostunut veteen. Osa hevosista jäi steppaamaan vesirajaan ja osa suostui rohkeasti veteen heti aluksi. Pella oli yksi rohkeista. Kahlasimme niin kauas, että vesi ulottui varpaan päihini. Siinä kohtaa Pella pysähtyä ja alkoi roiskutella vettä etusillaan. Toppini kastui jo siinä vaiheessa aika lailla. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, Pella käveli rannan tuntumaan ja alkoi piehtaroida! Tipuin tietenkin veteen ja sain ratsastaa loppuajan märillä vaatteilla. Sää oli kuitenkin niin lämmin, ettei se haitannut, hyvää viilennystä vain. Onneksi en ollut ainut, joka teki pudotuksen veden ihmeelliseen maailmaan. Muutama muukin tippui joko samasta syystä, tai siitä, kun hevonen ei halunnutkaan mennä veteen.

Otimme laukkakisan rannalla. Anne lähetti meidät matkaan. Kisan aikana kuului iloista kiljuntaa ja hurraamista. Hiekka vain pöllysi hevosten laukatessa. Varsinkin, jos sattui olemaan hiukan taaempana muista. Pella ei yltänyt muiden hevosten nopeuteen, mutta ei se haitannut. Fiilikset olivat kuitenkin korkealla ja uittaminen kruunasi koko leirin.
”Lähdetäänkö jo tallille päin?” Anne kysyi. Kukaan ei halunnut vielä lähteä. Jatkoimme siis vielä hetken uittamista. Uskaltauduin jopa käymään Pellan kanssa hiukan syvemmällä. Nyt Pella joutui jo uimaan. Itse liu´uin tamman vierelle, kun ponin jalat irtosivat maasta. Huvittavinta touhussa oli se, että siinä missä Pella joutui uimaan, isommat hevoset vain seisoivat.
”Mennään vain syvemmälle mekin,” Sandra houkutteli. Isokokoinen, ruunikonkimo Hype lähti liikkeelle ratsastajansa pyynnöstä. Kaksikon perässä syvemmälle lähti pari muutakin isompaa hevosta, kuten Frank ja Windi. Muistelin, että Windikin oli ollut aluksi hiukan varauksellinen veteen menemiseen. Nyt tamma kuitenkin meni vedessä kuin vanha tekijä!

”Nyt lähdetään takaisin, matkassa menee kuitenkin aikaa!” Anne huusi. Hiukan harmissamme ryhmityimme jonoon ja lähdimme tallia kohti. Otimme matkalla pari ravipätkää, mutta muuten pääaskellaji oli käynti.
”Millaista oli?” joku etupään kulkijoista kysyi yhtäkkiä hiukan kovemmalla äänellä, jotta kaikki varmasti kuulivat.
”MAHTAVAA!” kaikki huudahtivat kuin yhdestä suusta. Reissu oli tosiaan ollut unelmien uittoreissu, josta monet vain haaveilivat. Sain olla vain kiitollinen ihanasta leiristä, ja sen loppuhuipennuksesta, uittoreissusta. Hyvä tunnelma oli säilynyt koko ajan, eikä kukaan joutunut olemaan missään vaiheessa yksin.

Anne tuntui olevan tiukalla päällä. Tunnista ei tulisi mitään leikkimistä, ei todellakaan. Saimme heti selkeännousun jälkeen säätää jalustimet todella pitkiksi, tai siltä se minusta tuntui. Säädin aluksi jalustimet normaalipituisiksi, mutta Anne sanoi heti, että niitä piti laskea yhdellä reiällä. En ollut ikinä mennyt niin pitkillä jalustimilla, mutta kai siihenkin piti tottua. Aloin vasta silloin miettiä, kuinka vaativaa kouluratsastus todellisuudessa olikaan! Piti tehdä kaikenmaailman taivutuksia ja voltteja niin pitkillä jalustimilla, ettei niistä saanut minkäänlaista tukea, hui.

Aloitimme käynnillä, puolipitkillä ohjilla, kuten Anne neuvoi. Hän kävi yksitellen läpi jokaisen ratsastajan, niin myös minut. Vaativinta oli pitää reisi rentona ja istua syvällä satulassa. Varpaani menivät kuulemma välillä liikaa sinne sun tänne ja tasapainoni kärsi. Tosin ymmärsin tasapainon, koska enää ei ollutkaan lyhyitä jalustimia, joista saattoi ottaa tukea. Toki pidemmillä jalustimilla oli tosiaan helpompi mennä.

Aloitimme keventämisen. Satula narahti joka kerta, kun istuin satulaan. Pellalla oli nopea vauhti, jota jouduin monta kertaa jopa hidastamaan pidätteillä. Anne tarkasteli haukan silmillään kevennystäni, niin kuin kyllä muidenkin.
”Nojaa taaksepäin ja kevennä enemmänkin korostetusti lantiolla,” hän sanoi. Tein työtä käskettyä ja yritin parhaani mukaan parantaa istuntaani. Tuntui tyhmältä nojata taaksepäin kevennyksessä, kun olin tottunut menemään aina suorassa. Aikani kevennettyä huomasin, että taaksepäin nojaaminen auttoi kyllä.
”Juuri noin, huomaatko itsekin, että varpaasi menivät nyt oikeaan kohtaan?” Anne jatkoi. Nyökäytin päätäni. Asia oli helppo huomata. Harmitti vain, että jouduin hyvin pian vaihtamaan kevennystä ja muistelemaan Annen antamat ohjeet uudelleen. Pella meni kyllä kokoajan hyvin, mutta itselläni oli paljon parantamisen varaa. Meno alkoi onneksi sujua melko hyvin ja olin jopa itsekin iloinen, että olin tajunnut jotain ohjeista ja saanut jopa parannettua istuntaani hiukan. Kuitenkin Anne joutui muistuttelemaan reisistäni useammin. Opettajien kuuluikin huomauttaa virheistä ja Anne teki sen juuri oikealla tavalla, ei huutamalla muttei aivan lempeästikään.

Harjoitusravia ilman jalustimia, hui. Tasapainoni ei ollut mikään hyvä ilman jalustimia, joten tuntui, että pompin kuin perunasäkki. Ei kai se sitten ollutkaan niin, koska Anne ei sanonut mitään. Tai sitten Pellalla oli vain niin tasainen askel, mikä oli hyvin todennäköistä. Ratsastimme pohkeet irti ja piti hakea oikea paikka istuiluille. Anne katsoi asiaa taas yksitellen jokaisen kanssa. Tunti tuntui miltei yksityistunnilta, koska saimme jokainen yksilöllistä opetusta. Sellaista pitäisi olla joka tunnilla. Anne jopa kehui minua, olin saanut jalkani kerrankin rennoiksi ilman jalustimia menossa. Olin siihen itsekin tyytyväinen, niin kuin kuuluikin.

Laukassa virheeni palasivat taas. Ihmettelin asiaa jopa itsekin, koska luulin olevani huonompi menemään ilman jalustimia kuin jalustimilla. Annen mukaan asia oli päinvastoin. Jännitin reisiäni jalustimien ollessa jaloissa.
”Koita ottaa jalustimet pois nytkin,” Anne ehdotti. Hidastin Pellan käyntiin ja nostin jalustimet kaulalle ja nostin laukan uudestaan. Pella kulki nätisti ja totteli apujani todella hyvin. Anne kehuikin sekä minua, että Pellaa. Olin saanut tamman kulkeman kuulemma todella nätisti laukassa. Silti totuus pitäisi oppia, kaipasin jalustintreeniä. Tai ehkä se auttaisi, jos menisin usein tunteja ilman jalustimia, niin pystyisin sitten samaan myös jalustimet jalassa.

Olinkin hyvin helpottunut, kun Anne huusi että saisimme siirtyä loppuraveihin. Tietenkin asiasta piti silti tehdä tukalaa ja mennä ilman jalustimia keventäen. Se ei ollut helppoa, mutta loppujen lopuksi pääsin hyvin rytmiin. Ehkä sekin vaikutti, että Pellalla oli tasainen, mutta selkeä raviaskel. Jalkalihakseni olivat vain uskomattoman kipeät. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. Ainakin tiesin tehneeni kunnolla töitä!

Tuntui, että iho oli ottanut jo nyt pintaansa grillinruskeaa päivetystä enemmän kuin koko kesän aikana yhteensä. Oli heinäkuun viimeinen viikko, viimeinen mahdollisuus valittaa läkähdyttävästä kuumuudesta ennen kuin syystuuli alkaisi kutitella niskaa. Mikä aika viettää ratsastusleiriä!

Oli ensimmäisen leiripäivän alkuilta. Me, neljätoista mukaan ilmoittautunutta seppeleläistä, kykimme metsämättäillä toistemme näköetäisyydellä ja yritimme vaivihkaa hakeutua varjoon olemattomassa tuulessa heilahtelevien koivupuiden alle. Yhteen niistä oli sidottu Humu, joka raastoi paljaaksi koivun alimpia oksia ja huiski tottuneesti takajalkojen väliin ryöppyävällä hännällään kärpäsiä. Hevosen toisella kyljellä keikkui punainen ämpäri, jonka luo joku leiriläisistä silloin tällöin vaappui mättäiden ylitse ja kävi tiputtaa kopsauttamassa sen pohjalle punaisen marjan.

Meidät oli lähetetty keräämään mansikoita. Anne ja Pirre, jotka toimivat leirin armoitettuina pomoina ja ruokamestareina, olivat iskeneet meille Humun mukaan, kun saimme riisuttua hevoset iltapäivän maastolenkiltä.
”Käykää tunnin verran keräämässä metsämansikoita, ruoka on sitten valmista”, Anne oli täräyttänyt tärkeän näköisenä.
”Mut kello on sitten jo melkein yhdeksän…” yritti Clara huolestuneella äänellä. Hän oli ollut nälkäinen jo maastossa.
”Nyt on kesä, aurinko ei laske koskaan”, Pirre sanoi ja iski silmää. Hän ja Anne katosivat päärakennukseen touhukkaan näköisinä ja jättivät meidät seisomaan keskelle pihaa korviaan höristelevä suokki keskellämme.

”Mun jalat ei enää kanna”, Kia huokaisi ropsauttaessaan kourallisen mansikoita Humun ämpäriin. Tamma käänsi päätään nähdäkseen mistä ääni kantautui ja Kia taputti ohimennen sen kaulaa.
”Me ollaan puhdistettu varmaan koko metsä mansikoista”, Pipsa jatkoi kurkaten ämpäriin. Se tosiaan alkoi olla jo melkein täynnä.
”Palataanko takaisin tallille?” Clara kysyi vähän matkan päässä ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
”Kello on vasta puoli”, Sandra sanoi aukion toiselta laidalta. Hän kiskotteli ja nousi ylös puun varjosta. ”Kierretäänkö vielä laukkasuoran kautta?”
”Joo!” innostuin. Näin ilta-aikaan laukkasuoralla oli upeaa. Pelto kumpuili keltaisena ja viljavana molemmilla puolilla ja sopivasta kohdasta saattoi nähdä kauas, melkein Liekkijärven rantaan asti.
Hämmästykseksi minun huudahdukseni jäi ainoaksi. Osa tytöistä vilkuili toisiaan, mansikkaisia käsiään ja puunlatvojen tasalle pyörähtänyttä aurinkoa.
”Mentäiskö jo takaisin tallille?”
Minä vilkaisin Emmyä, joka oli nojautunut Humun kylkeä vasten ja raaputti mutaa jalkapohjastaan, ja kohautin olkiani. Ei ylimääräinen lenkki minullekaan pakollinen olisi.
”Ei!” Sandra henkäisi yllätykseksemme niin, että Humukin käänsi päänsä lehtikruununsa alta ja vilkaisi viisailla mantelisilmillään tyttöä. Sandra takelteli hetken ja painoi sitten katseensa alas, ihan kuin olisi halunnut peittää jotakin. Hänen kulmakarvansa värähtelivät ja posket rusehtuivat, kun hän jatkoi:
”Mä, tai, tuolla, siis… Kasper on suunnilleen tähän aikaan jakamassa heiniä hepoille. Mä en tahtois törmätä siihen, kun…”
”Haa!” Inkerin silmät välähtivät merkityksellisesti. ”Sandra, ootko sä retkussa Kasperiin?”
”Joo”, Sandra myönsi ja tuntui painavan katseensa vieläkin tiukemmin multaisiin varpaanpäihinsä. Varpaat kipristelivät.

Tytöt hyväksyivät lisälenkin syyn nyt sen enempiä mutisematta. Ämpäri keikahteli Humun kyljellä, kun talutimme tamman polkua pitkin eteenpäin. Fiia oli ottanut riimunnarun käteensä ja antoi vaalean hevosen kulkea pitkän narun päässä takanaan. Se valitsi jalansijansa huolellisesti, nosteli rauhallisesti jokaisen kavion kerrallaan juurakoiden ylitse ja tuntui tuhahtavan harmistuneena, jos Fiia veti sen hellästi peräänsä reitille, joka oli sen mielestä epätasainen.
”Mennään täältä”, Essi sanoi äkkiä, kun olimme minun arvioni mukaan noin puolivälissä matkaa, ja kääntyi pienelle männikköiselle peurapolulle. Me käännyimme hänen peräänsä, kenenkään mieleen ei tainnut tulla kyseenalaistaa reittiä. Humu kääntyi kapealle polunpätkälle tottuneesti häntä heilahdellen edessäni vaaleana merkkilippuna. Se oli varmasti kulkenut useasti aiemminkin samaa polkua silloin, kun Essi vielä hoiti sitä.

Laukkasuoran viereinen pelto oli kesannolla. Jyrkkä ojanpohja, jotka pitkin nousimme itse suoralle, muuttui rinnettä alaspäin varisevista hiekkanoroista pehmeäksi, joustavaksi pohjaksi. Aurinko paistoi puiden tasalta niin, että ne seisoivat jylhinä mustina ritareina ja havisivat hiljalleen järveltä päin puhaltavassa viileässä tuulessa. Pelto oli kuin kultainen meri, joka velloi tuulen painaessa sitä hellästi multaista maata vasten. Ojanpenkalla nyökkivät ruiskaunokit taipuivat meidän astellessamme niiden väliin. Humu käytti tilaisuuden hyväkseen ja painoi tyytyväisenä turpansa kukkien sekaan. Fiia antoi riimunnarun solahtaa pidemmäksi sormiensa lomasta. Hän oli meidän muiden tapaan jähmettynyt ihailemaan näkymää.

Äkkiä metsänreunasta irtosi kaksi hahmoa. Toinen oli laskevan auringon valossa punaisen metallin värinen, kiiltävä, värähtelevä ja lihaksikas. Se nieli voimakkaasti maata allaan ja tuntui venyvän ja madaltuvan karatessaan vielä nopeampaan liikkeeseen. Toinen hahmo, joka kulki melkein sen rinnalla, oli jykevärakenteisempi ja vaaleine karvoineen näytti siltä, että se oli saanut ämpärillisen sulaa kermakaramellia ylleen. Hahmojen selästä saattoi erottaa kaksi pienempää, jotka olivat painautuneet villinä tuivertavia harjoja vasten.
”Anne!”
”Ja Pirre!”
”Topi”, Lynn hengähti vieressäni tunnistaessaan punaruunikon hevosen.
”Pirre ja Väinö! Mitä ne täällä tekee?” Akku käänsi innostuneet kasvonsa meitä kohti.

Ratsukot etenivät kohti lainehtivan pellon toista reunaa. Vastavalo muutti ne varjoiksi ja minun oli pakko kääntää katseeni pois auringonpilkkujen läikittäessä näkökenttäni. Kun seuraavan kerran saatoin katsoa, ne olivat kääntäneet kurssinsa ja lähestyivät meitä rennossa ravissa. Ohjat heilahtelivat puolipitkinä kosteita kauloja vasten ja hevosten puuskutus kuului jo kauan ennen kuin niiden raudoitettujen kavioiden ääni pehmeää multaa vasten.
”Mitä te täällä teette?” Akku toisti kysymyksensä posket hehkuen. Anne nauroi, pidätti Topia kun se oli saapunut ojan reunalle ja taputti orin kaulaa niin, että se läiskähti kosteana.
”Pitäähän meidänkin saada oma kesäleiri”, hän vastasi. Tuuli oli liimannut hiuksia hänen rusottaville poskilleen.
”Karkasitte tänne laukkailemaan!” Inkeri ilakoi.
”Aika hauska sattuma, että osuttiin tänne samaan aikaan teidän kanssa”, Kuú tuumasi. Hän oli koonnut matkan varrella tummille kähärähiuksilleen keltaisista ja valkeista kukista seppeleen ja näytti hurjan somalta.
”Sattuma, niinpä”, Pirre myönsi ja vilkutti silmää. Anne katsahti Sandraan.
”Haa!” Kirsikka oli seurannut Annen katsetta. Melkein näki, miten vastinhihna solahti toiseen hänen aivoissaan. ”Vai Kasperin perässä sitä muka oltiin!”
”Mitä! Olin olin…” Sandra kiiruhti vakuuttamaan. Hänen suupielensä nykivät ylöspäin ja silmät loistivat viattomuudesta niin kirkkaina, että minunkin uskoni hänen Kasper-tarinaansa mureni.
”Sandra on järkänny tän Annen ja Pirren kanssa!” hihkaisin.
”Miks?” Loviisa näytti hämmentyneeltä. ”Mitä täällä on?”
”Tuokaapa Humu ojan yli”, Anne nauroi. Fiia naksautti kieltään rautiaalle tammalle ja se laskeutui varovaisesti pyöreä kavio kerrallaan ojan pohjalle ja multaista penkkaa ylös pellolle. Me seurasimme kuka mistäkin kohtaa heidän perässään.
”Au! Au! Mun varpaat!” Clara voivotteli ja nosteli kärsivän näköisenä pieniä paljaita jalkojaan. ”Nää heinänkorret seivästää mun ihon.”
”Hoppaa Humun selkään”, Anne neuvoi. Hän tuntui olevan hurjan korkealla Topin satulassa nyt, kun seisoimme samalla tasolla hänen kanssaan.
”Mä tuun mukaan”, Inkeri päätti. Hän kipaisi Claran vierelle, punttasi hänet tottuneesti selkään ja tarttui sitten Claran ojentamaan käteen ponkaistakseen itse Humun kyljelle. Inkeri olisi luultavasti valunut samaa vauhtia ponin yli toiselta puolelta, ellei Kia olisi ollut valmiina ja pysäyttänyt hänen rakettivauhtiaan.
”Sitten mennään”, Anne sanoi. Hän käänsi Topin (hevonen näytti upealta kun sitä katsoi niin läheltä, se höristi älykkäästi korviaan Annen äänen suuntaan ja kaartui kuin neulansilmän sisällä) ja lähti johtamaan meitä kohti metsänreunaa, joka siinsi mustana kauempana.
”Mihin me ollaan menossa?” Pihla huuteli jonon kärkeen, mutta Anne vain heilautti kättään. Aurinko pyörähti yhä lähemmäs taivaanrantaa, se oli oranssi ja enää hailakan lämmin.

Clara ja Inkeri keikahtivat toisiaan vasten, kun me lopulta pysähdyimme. Anne ja Pirre olivat johtaneet meidät pellon takaa lähtevälle pienelle metsäpolulle ja kuljettaneet meitä sitä pitkin hiljaisuuden vallitessa. Nyt polku alkoi viettää alaspäin ja levetä vähä vähältä. Topi ja Väinö, joiden hypnoottisesti heilahtelevia häntiä minä olin seurannut, seisahtuivat.
”Tervetuloa kesäleirilounaalle”, Anne sanoi ja kääntyi katsomaan meitä Topin selästä.
”Yhdeksältä illalla. Täällä ei eletä kiireellä”, Pirre jatkoi ja nauroi.
He käänsivät hevoset sivuun polulta niin, että me saatoimme nähdä heidän väliinsä. Polun ensimmäisen mutkan takana oli leveä, auringon iltasäteiden hehkussa loistava aukio, jonka harvojen koivupuiden välistä näki Liekkijärvelle. Vesi kimalteli – se oli tyyntä, näytti enemmän nestemäiseltä peililtä kuin järveltä – ja aukion takaa lähti pieni polku, joka vietti hienohiekkaiselle rannalle. Saatoin melkein aistia, miten viileä hiekka painui varpaita vasten. Teki melkein pahaa katsoa vettä, niin timantein koristeltuna se häikäisi silmiä. ”Täällä on ruokaa!”
Clara oli huomannut ensimmäisenä rannalta katsoen vasemmalla olevan nokisen nuotiopaikan. Siinä loimotti iloinen, risahteleva tuli, ja valkoisista kivenmurikoista rakennettu tulisuoja heitti pitkät varjot meitä kohti. Tulenlyömällä, pitkällä tummalla puupenkillä istui tutunnäköinen parivaljakko.
”Tuokaa se mansikkaämpäri tänne, niin saadaan jälkiruokaa! Ekaksi on kesäkeittoa à la Kasper ja Jaakko!” he remusivat ja Kasper paukautti puisella soppakauhalla emalikattilaa, joka roikkui tulen yllä.
Sandra tirskahti vierelläni.

Jo noustessani Rotan selkään takaraivossani kolkutti katumus siitä, etten ollut satuloinut hevosta. Ruunikon selkäranka tuntui nikama nikamalta allani ja minä kiemurtelin selässä kuin harjakatolla löytääkseni mukavan asennon. Rotta paistatteli päivää ja natusteli rentona kuolaintaan.

”Miten sä voit ratsastaa tällä ilman satulaa”, huokailin Pipsalle, joka istui mukavasti jalat törröttäen Gitan leveän ratsastuskouluponin selän molemmin puolin. Hän nojautui nautiskellen taaksepäin ja sulki silmänsä auringon ottaessa niihin.
”Aaah, mikä pehmeys ja tasaisuus”, hän kiusoitteli minua. ”Mä voin kertoa sulle salaisuuden: kun mä meen ilman satulaa, otan Siken ja Rotta saa jäädä tuntilaisille.”

Pirre saapasteli kentälle toppi päällään ja huikkasi vielä nopeasti vesipullosta.
”No niin, aletaan!” hän kailotti sitten keskihalkaisijalta. Pirren käsivarret tuntuivat ottaneen jo nyt leirin aikana lisää väriä. Hän oli paahtunut suloisesti kuin maitokahvi. Hevoset kiersivät käynnissä uralla ja taivaanranta oli niin kirkkaan sininen, että tuntui melkein, kuin olisi ollut ulkomailla. Kenttä pölisi, vaikka se oli kasteltu aiemmin päivällä. Mikä kesä!
”Ollaan ekaksi peiliä. Fiia ja Reino toiseen päätyyn, muut toiseen! Lähdetään tältä viivalta”, Pirre huikkasi vahvistaessaan saappaankärjellään ykkösryhmän tunnilla maahan vedettyä uraa.

Rotta tuntui hämmästyvän tajutessaan, että tällä tunnilla ei pyörittäisi rauhallisesti uraa pitkin ja puurrettaisi askelpituuksien kanssa. Kun ratsastin sen muiden rinnalle lyhyen sivun keskelle, se yritti tarjota minulle varovaisesti ensin pohkeenväistöä, sitten peruutusta. Minä aloin aavistella, että Rotan kanssa pitäisi ottaa ainakin alkutunti ihan nätisti.

Peili oli sitä tarkoitusta varten hyvä harjoite. Kuljimme lyhyitä pätkiä käynnissä Fiian pyörittäessä Reinoa, jotkut rohkeimmista ottivat pari raviaskelta. Olimme tippua pelistä koko joukolla, kun Loviisa pysäytti Myntin huolimattomasti, menetti tasapainonsa ja valui hitaasti Fiian silmien alta hevosen kyljeltä alas. Myntti käänsi päätään ja tuijotti pöyristyneenä maassa hihittävää Loviisaa samaan aikaan, kun me muut yritimme naamioida hymyä kivikasvojemme taakse. Rotta oli taitava pysymään paikoillaan ja taisi tykätä lyhyistä pyrähdyksistä.

Pirre, joka oli vetäytynyt estemökin luokse varjoon, nousi parin pelikierroksen jälkeen.
”Hyvältä näytti!” hän kehaisi. ”Loviisa pääsee kakkuhommiin. Pelataan seuraavaksi maa-meri-taivasta, mä olen johtaja.”
”Mikä se on?” kysyin kauhistuneena. Maa-meri-laivan minä kyllä tunsin, mutta että TAIVAS!
Pirren selittäessä leikin sääntöjä minun oli pakko myöntää, että kyseessä oli sama peli.
”Mutta miks taivas!” Sandra liittyi samaan kerhoon kanssani.
”Nii!” nyökyttelin. ”Sehän on loogista! Pelaajat on merimiehiä ja ravaa maan, meren ja laivan väliä….”
Pirre keskeytti nauraen ja päätään puistellen minun ja Sandran kuoron.
”Pelataan nyt! Tässä on rajat.”

Rotta oli vähän hukassa maa-meren kanssa. Se kyllä ravasi kiltisti minun osoittamaani suuntaan, mutta kääntyi epäröiden ja kankein jaloin. Hetken juoksentelun jälkeen se alkoi kohottaa päätään ja selkeästi kuumua, mitä ei helpottanut minun paljaassa selässä pomppimiseni. Rotan askel oli korkea ja Bonnien ponitikutuksen jälkeen minun oli vähän vaikea joustaa istuntaani sen kanssa.
”Meri!” Pirre huudahti aidan luota. Kia käänsi Patronin vieressäni – poni kaarsi notkeasti kuin näätä – ja karautti merialueelle jo siinä vaiheessa, kun minä ja Rotta vasta pohdiskelimme sopivaa askellajia.
”Salma tippui!” Pirren ääni kajahti. Salaa minä tunsin helpotusta – Rotta pääsisi jäähdyttelemään hetkeksi.

Kulkiessamme välikäyntejä Pirre kasasi hassunnäköiset pikku esteradat keskihalkaisijan molemmin puolin.
”Estekatrilli”, Kuú huokaisi ihastuneena ratojen valmistuttua. Pirre nyökytteli.
”Tarkoituksena on ratsastaa peilikuvana.”
”Tästä tulee hauskaa!” Sandra kiljahti iloisena.

Ja niinhän siitä tulikin. Muut vääntelehtivät naurusta selässä ja olivat valua Loviisa-tyylillä alas, kun parivaljakot vuoron perään lähtivät radalle. Keskittyneistä otsarypyistä ja irvistyksistä arvellen hyppytahdit oli vaikea sovittaa yhteen. Minun parikseni määräytynyt Fiia hymyili minulle innostuneena, kun odotimme esteiden edessä Pirren lähtömerkkiä.

Rotta jäi heti jälkeen venkoillessaan laukannostossa. Reino karautti heti kilttiin keinuhevoslaukkaan ja minä sain pongahdella pari metriä ravissa, ennen kuin pää korkealla hösäävä Rotta hoksasi apuni. Fiia onneksi pidätti ja odotti meitä, joten ensimmäisen esteen ylitimme suunnilleen samassa tahdissa. Rotan kuolainrenkaat helähtelivät ja minä huomasin tuijottavani Fiiaa yhtä tuimasti kuin aiemmatkin ratsukot toisiaan. Reinon askel oli vähän lyhyempi, Rotan taas kankeampi, ja istunta tuntui olevan erityisen kovilla tempoa muuttaessa.

Viimeisen esteen jälkeen käänsimme hevoset omiin suuntiimme ja taputimme niiden kauloja. Minua nauratti. Onneksi olin saanut tunnille Rotan! Voiko hevosen ratsastettavuuteen tutustua paremmalla tavalla kuin näin.

Ja nyt kun sanon kuuma, tarkoitan todellakin hiki-virtaa-selkääsi-pitkin-kuumaa. Sellaista lämpöä, joka saa toivomaan, että Suomessa olisi ikitalvi, eikä kukaan koskaan tulisi ehdottamaan mitään työtä muistuttavaa. Lämpötila keikkui niin komeissa lukemissa, että teki mieli piiloutua koko päiväksi, juoda mansikkamehua ja puhua yksinkertaisilla lauseilla.

Niin minä, Akku, Pihla, Essi, Sandra ja Pipsa olimme tehneetkin. Oli torstai-iltapäivä ja me olimme hetki sitten tulleet Annen kidutustunnilta (”väistöjä ja taivutuksia”) ja kiivenneet heinävintille loikoilemaan kutittaville heinäpaaleille mehukannu mukanamme. Vintillä oli ihanan hämärää ja viileää, ilmaa oli helppo hengittää ja se tuoksui suloisesti heinältä. Kattorakenteen läpi siivilöityi valoa.

”Miksei voi olla jo ilta, mä haluan lettukestit”, Essi huokaisi ja venytti itsensä parempaan asentoon kahden paalin väliin. Hänen vaaleat hiuksensa olivat kostuneet ja painuivat märkinä, läpikuultavina suortuvina poskia vasten.
”Mä haluan, että joku leyhyttelee mua palmunlehdillä ja mä saan maata hevosen selässä lukemassa lehteä”, Pipsa haaveili silmät suljettuina. ”Ei mieluiten Siken. Se ei malta seisoa paikoillaan riittävän pitkään.”
”Mä haluaisin mehua”, Akku jatkoi. ”Voitko sä Salma ojentaa?”
Kurottaessani antamaan kylmää, jääpaloin kruunattua mansikkamehukannua Akulle Pipsan jalkojen ylitse Sandra äkkiä päästi suhahduksen hampaidensa välistä.
”Häh, mikä tuo on?” aloitin kysymyksen, ennen kuin tajusin Sandran viittomisesta hiljentyä.
”Kuuntele!” Sandra suhisi niin villi katse silmissään, että minua alkoi naurattaa järjettömästi. Hiljenin kuitenkin ja kuuntelin kiltisti.

”Kasper, ootko sä nähny tyttöjä?” Annen ääni kuului lattian läpi alapuoleltamme. Me käännyimme jännittyneinä katsomaan toisiamme. Kasperin vastaus oli nyreää muminaa.
”Kenttä pitäis kastella ennen estetuntia. Sit olis hyvä, että joku kävis imuroimassa ja tuulettamassa leirimökit. Niissä on aika kunnioitettava lemu”, Anne jatkoi.
”Tiedätkö sä missä keittiömökkiläiset on?”
”Ne lähti valokuvaan toisiaan rannalle”, Pihla, joka itsekin oli keittiömökkiläinen, sipisi tietäväisenä.
Kasper, jolla ei näyttänyt olevan tätä kullanarvoista informaatiota, solkkasi taas jotakin Annelle. Annen vastaus sai meidät tönimään toisiamme.
”Käytkö kiltti vilkaiseen olisko osa niistä tuolla ylisillä.”
”Mitä me tehdään?” Essi panikoi.
”Mä en halua töihin!” Akku parahti hädissään. ”Se ei tee hyvää mun lepotasapainolle!”
”Mennään tänne paalien taakse, tulkaa tänne ovensuuhun!” Sandra oli jo kipittänyt huoneen poikki ja viittoili oven vieressä olevan paalikasan takaa. Minä tukahdutin hihityksen ja seurasin muiden joukossa hänen luokseen. Tyhmää, mutta niin hauskaa.

Kuten olimme arvelleet, Kasperin askeleet lampsivat oleskeluhuoneen ovelle, pysähtyivät ja jatkoivat sieltä suoraan heinävintin vinolle pikkuovelle. Me olimme sammuttaneet valot ja odotimme hiljaa kihisten paalien takana. Sandra oli joutunut kyykistymään kyyryyn ja hänen polvensa painui kevyesti selkääni vasten. Kun ovensuuhun siilautui valokaistale Kasperin avatessa oven, Akku painoi jännityksestä käden suulleen ja vilkaisi minua silmät nauraen.

”Mikä kannu tuolla on…” Kasper murahti. Olimme jättäneet mehukannun kutsuvasti keskelle lattiaa niin, että uskoimme sen näkyvän ovensuusta. Essi tarttui innoissaan käteeni, kun Kasper tarttui syöttiin ja lähti kulkemaan pimeässä kannua kohti.

Sandra tönäisi minua merkiksi selkään ja niin me ryntäsimme naurua pidätellen ulos vintiltä oleskeluhuoneeseen ja siitä tallin alakertaan. Nauru muuttui tyrskähdyksiksi tallin kesäisessä viileydessä ja repesi sitten uudelleen, kun tajusimme Annen jähmettyneen tallin pikkupuolelle meitä tuijottamaan. Bonnien pää pilkisti karsinasta Annen takaa ja se ilmensi kiitettävän aitoa yllättynyttä paheksuntaa, kun ryntäsimme hihittäen eteenpäin ja törmäsimme satulahuoneeseen.

”Mennään autotalliin!” Pipsa sai sanottua hengenhaukkomisen välillä. Kiidimme tallista ulos, seinänvierustaa pitkin ja ohitimme yhtenä jonona tyhjän, yksinäisenä pöllyävän kentän. Autotallin noustessa edessämme kopistelimme sen ovelle. Vetäessämme sen auki saimme eteemme Pirren, joka oli ollut kumartuneena vanhojen hevoskärryjen puoleen ja hypähti nyt yllättyneenä seisaalleen.
”Mitä ihmettä te teette täällä?” hän ehti kysyä, ennen kuin Sandra vetäisi meidät taaksepäin ja paiskasi oven kiinni.
”Takatarhalle! Takatarhalle!” hän hihkui ja pinkaisi juoksuun.

Hengästyneinä, punaisina ja hikisinä juoksimme metsänrajassa kohti takatarhaa. Minua nauratti edelleen järjettömän paljon. Siinä meni se rauhallinen loikoilu heinävintillä! Olin avojaloin ja jalkapohjiini tarttui havunneulasia varpaiden painuessa maahan. Ruoho tuntui pehmeältä ja hyvältä, kun pingoin pitkin askelin Essin vanavedessä.

Pääsimme takatarhalle ja lysähdimme huohottavaksi kasaksi aitaa vasten. Sandran pitkät hiukset lennähtivät minun suuhuni ja minä syljin niitä pois samalla, kun haukoin henkeä ja nauroin. Essi oli levittänyt kätensä ja sulkenut silmänsä ja hänen rintakehänsä kohoili kiivaaseen tahtiin.
”No, se oli hauskaa!” Pipsa huohotti jalat sykkyrällä.
Ehdimme koota itseämme hiukkasen ja alkaa suunnitella mehukannun pihistämistä päärakennuksesta meidän yksityisiin takatarhajuhliimme, kun takaamme kuului äkkiä hämmentynyt ääni.
”Mitä ihmettä te lojutte siinä?”
Käänsimme päämme tahdissa kuin kuusi mangustia. Puiden välissä, jossa kulki kapea ja turvallinen tallin kiertävä maastopolku, istui Jaakko Reinon selässä. Pilkkuhevonen ei ollut iltapäivän tunnilla ja höristeli ystävällisen innostuneesti korviaan meidän suuntaamme.
”Voi ei”, Akku tirskahti, kun Jaakko jalkautui Reinon selästä ja talutti hevosen harvan pöheikön poikki. Reino nappasi matkan varrella vihreän oksan mukaansa ja mutusteli sitä elämäänsä tyytyväisenä, kun Jaakko kävelytti meidät ankanmarssia tallipihan poikki Annen hoiviin.

Mutta pakko myöntää, että kun on juoksennellut ympäriinsä tallin tiluksia, pöllyävä kenttä yhdistettynä vesiletkuihin voi hyvinkin olla se iltapäivän vilvoittavin vaihtoehto.

"Leikkitunnilla pääsin jo toista kertaa iki-ihanan Sentin selkään. Aijemmasta koulutunnista rohkaistuneena päätin mennä ilman satulaa, ja vaikka lähellä oli, se ei kostautunu putoamisilla. Oma tasapainoni heitteli kyllä huolestuttavasti välillä, joka johti kaikennäköisiin horjahteluihin, mutta ninjamaisesti pysyin selässä. Suuri kiitos kuuluu Sentille, joka kyllä varmaan kummasteli selässä hieman ärsyttävästikkin välillä keikkuvaa otusta. Sekä tietysti Pirrelle, joka kärsivällisesti jaksoi säätämistäni. Pikaiset anteeksipyynnöt olisi varmaan paikkeilla myös kanssa ratsastajille jotka saivat tarkasti pitää minua ja Senttiä silmällä, kun en välillä itsekkään tiennyt minnepäin mennä. Oli kyllä aivan mahti tunti!"

"Pakolliset poseerauskuvat ihanan leirihoitsuni Hypen kanssa. Oli kyllä paras leiri, ja vaikka välillä oli hieman ikävä tutumman Ariston selkään - joka on paikoitain yhtä paha sähläri kuin minä, teki kyllä hyvää ratsastella myöskin muilla ihanuuksilla. Kaikein hauskuuden keskellä taisin kyllä oppiakkin jotain, ainakin toivon niin. Tästä on hyvä jatkaa!"