Osallistumiset

Tänne tulee vapaamuotoiset, merkkiin oikeuttavat osallistumiset.

Suoritettava merkki:

Britta:

Pe-pe-pe-perjantai, ja Seppeleen viisivuotissynttärit jatkuvat! Eilen synttärit aloitettiin mm. Annen ja Ellin ratsastusnäytöksellä, hoitajien ratsastusnäytöksillä ja PKK-näyttelyillä. Juhlien lomassa oli myös talutusratsastusta sekä kaikenlaista tarjottavaa upouudessa katoksessa. Jaakko piti ne vieraat, jotka tarjoilualueelle tulivat, ominaan; hän tyrkytti heille hieman liikaakin kaikkea, eikä kukaan voinut vastustaa Jaakon luontaista charmia. No, saipahan talli ainakin rahaa.

Minun ei tarvinnut olla esillä talutusratsastuksessa, nimittäin Riina ei siihen osallistunut. Autoin kuitenkin talutuksessa, jos joku hoitajista halusi lähteä pienelle tauolle. Kävin myös kävelyllä Riinan kanssa maastossa, en tällä kertaa niin pitkää lenkkiä kuin viimeksi. Rimpsuliina oli kyllä aikamoinen paksukainen, mutta suloinen sellainen. Kohta se varsa sieltä putkahtaa, ja minä saan olla kahden hevosen hoitaja! Ainakin toivon niin; onhan Riinaliina hoitsuni, ja eikös se varsa kulje koko ajan emänsä vierellä?

Tänään kouluni olisi loppunut vasta kolmelta, ja juuri silloin alkoi hoitaja – hoitohevonen esittelyt, joten minun täytyi pyytää viimeinen tunti vapaaksi. Ahkera koulunkävijä kun olin, sain sen helposti vapaaksi, ja niin matkasin bussilla Seppeleeseen. Kuski oli äärettömän ystävällinen; hän nakkasi minut aivan Seppeleen pihaan asti, en kyllä tiedä miksi, mutta nakkasi kuitenkin. Kiitin bussikuskia varmaan tuhat kertaa, kunnes hän ystävällisesti patisti minut ulos, ja jatkoin matkaani.

Vein tavarani rivakasti yläkertaan ja vaihdoin tallikamat ylleni; harmaat colleget, sininen huppari ja turvakärkiset jodhpurit. Kaikki hoitajat, jotka tallille olivat päässeet, olivat kaikki jo työn touhussa, siksi olohuoneessakaan ei lojunut ketään, vaikka normaalisti se oli tupaten täynnä. Lähdin itsekin hakemaan Riinaa hevostarhasta.

Tänään Rimpsukka ei ollut niin hyvällä tuulella kuin viimeksi. Se katsoi minua sivusilmällä, esittäen oikein kiltisti heinää syövää hevosta. Kun pääsin lähemmäs, Riina koikkelehti tarhan toiseen nurkkaan niin lujaa ravaten, mitä möhömahastaan pääsi. Vai sellaista tänään. Lähdin lähestymään Riinaa uudelleen, ja sama homma toistui. Rupesin pyörittämään riimunarulla ympyrää, lähestyen Riinaa. Tamma lähti juoksemaan, minä jäin pyörittämään narua. Lopetin pyörittämisen ja lähestyin tammaa.
”Haluaisitko nyt kiinniotettavaksi?” kysäisin tammalta nostaen kulmaani. Tanskalainen vastasi lähtemällä uudelleen juoksemaan.
”No juokse sitten, jos kerta haluat!”
Pyöritin riimunarua uudelleen ja kun tamma pysähtyi, lähestyin taas sitä. Tällä kertaa Riina antoi kiinni, ei tainnut jaksaa juosta enää.
”Hyvä tyttö”, kehuin sitä ja taputin tammaa kaulalle.

Pesupaikka oli täynnä, joten vein Riinan karsinaan ja sidoin sen kiinni. Voikko mulkaisi minua pahankurisesti; hänen majesteettinsako laitettaisiin kiinni hänen omassa valtakunnassaan? ”Joo joo, nyt pitää laittaa ettet pyöri”, puhelin tammalle ja hain harjapakin tamman karsinan eteen. Otin kopasta harjan, jolla juoksutin tamman kaulaa. Harjasin tamman läpikotaisesti ja selvitin harjan ja hännänkin oikein selviksi.
”Nytpä tehdään letit!” innostuin, ja aloin väkertämään ensin tamman häntään lettiä. Se onnistui kohtalaisen hyvin, vaikka jouduin aloittamaan sen muutaman kerran uudelleen. Häntäletin jälkeen mietin, mitä voisin tehdä läsipään harjaan; se oli kuitenkin niin lyhyt, että verkkoletti ei mahtaisi onnistua. Päätin väkertää siihen sykeröt, joita olin ennen tehnyt vain yhden kerran.

Katsoin lopputulosta. Sykeröt sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan päästäen lävitseen jouhia, enkä todellakaan ollut tyytyväinen.
”Eiiih! Miksi mä en osaa?!” raivostuin itselleni. Purin kuitenkin jouhet hellävaraisesti ja lyhistyin karsinan nurkkaan. Turhautumisen kyyneleet laskeutuivat poskilleni. Riina yritti nykiä päätään alemmas ja irroitin sen riimunarusta. Tamma laski päänsä tasolleni ja puhalsi ilmaa kasvoilleni.
”Älä ainakaan näykkää”, varoitin Riinaa. Tamma pukkasi olkapäätäni turvallaan ja sai minut muksahtamaan kyljelleni.
”Hupsu”, sanoin hellästi ja nousin ylös. Silitin tamman silkkistä turpaa ja pyyhin kyyneleet kasvoiltani.
”Britta”, kuulin huikkauksen käytävältä. Se oli Mirri. Tyttö raotti karsinanovea, katsoen vielä hieman punaisia kasvojani.
”Mikä on?”
”En osaa tehä sykeröitä”, naurahdin. Mirri laittoi kädet lanteilleen ja tuli Riinan luo. Tamma kavahti hieman taaksepäin, olihan Mirri sille uusi ihminen.
”Soo tamma”, Mirri puheli sille rauhallisesti, ja huomasin, kuinka voikko rentoutui.
”Mä voin kyllä tehä ne sykeröt, pidä sä vaan tän jätin päätä paikoillaan”, Mirri lupasi. Nyökkäsin hymyillen ja katsoin sekä opin, miten Mirri teki sykeröt.
”Ja kas noin”, hän lopetti. Siihen ei ollut mennyt kauaa aikaa, ja jälki oli siistiä.
”Kiitos hirveästi”, sanoin halaten tyttöä. Minua pidempi blondi katsoi minuun virnistäen.
”Eipä kestä”, hän naurahti, ”Mutta nyt pitää mennä hoitamaan Tiia loppuun, see ya!”
Tyttö lähti, ja minä jäin kahdestaan Riinan kanssa. Kymmenen minuuttia esittelyyn.

Kiersimme kehää, kaikki me hoitajat, jotka olimme paikalle näin aikaisin päässeet. Taputin Riinulin kaulaa ja hymyilin Mirrille. Kaikki ihailivat tamman hienoja sykeröitä.
”Tuo voikko on ihan tosi hieno hevonen, olisimpa mäki tommosen hoitaja”, kuulin yleisön joukosta. Kommentti pisti hymyilyttämään ja rapsutin tanskalaisen kaulaa. Se kulki kauniisti jäljessäni, riimunaru löysällä, ollen kuitenkin hyvännäköinen. Harmitti, ettei Josefiina ollut näkemässä näitä karkeloita, mutta ehkä hänellä olisi hyvät oltavat Irlannissa. Kehittyisi
siellä paremmaksi. Minua harmitti myös se, ettei Chao ollut näkemässä tätä. Kuinka hieno tamma siitä raakileesta oli tullut... ”Hei Bee!”
Käänsin katseeni yleisön joukkoon ja pysähdyin. Kuulin takaani ihmettyneitä huokaisuja, miten se nyt tuolla tavalla pysähtyi. En välittänyt. Muut hevonen ja hoitaja-parit menivat ohitseni, kun tiirailin huutajaa. Pian huomasin heiluvan käden. Chao! Nainen laskeutui katsomosta ja tuli aidan viereen seisomaan.
”Oottepa hienon näkösiä”, nainen sanoi ja vinkkasi silmää.
”Kiitos, niin säkin”, sanoin hymyillen.
”Teillä on mitä ilmeisimmin mennyt hyvin kahdelleen?”
”Jep, tosi hyvin. Ootko jo kuullu vauvauutisia?” kysyin voikkoon hoitohevoseeni katsahtaen. Tamma katsoi ympärilleen pää uljaasti pystyssä.
”Oon, joo. Ihanaa tosiaan, pitää joku kerta tulla kattomaan, millainen Riiviö Kakkonen siitä on tullut”, Chao naurahti.
”Niimpä, saat luvan tullakin!” vannotin naista.
”Jep jep, enköhän mä joskus kerkeä”, nainen sanoi vinkaten silmää. Olen varma, että hän tulee katsastamaan varsan voinnin pian sen syntymän jälkeen, ja silloin Chao saa nähdä, kuinka hienoja me kolme ollaan yhdessä.

Pipsa:

Rotta mulkoilee minua erivärisillä silmillään. Syvään huokaisten pudistan päätäni.
“Äläs nyt liiku yhtään mihinkään”, mumisen ruunalle syventyen tekemään tasakokoisia shakkiruutuja sen lautasten päälle. Saatuani edes jonkinmoiset ruudut ruunan turkkiin, astelen kauemmas tarkastelemaan työni tulosta. Puoliverinen näyttää suorastaan oudolta kiiltelevänä ja letitettynä.
“Voi että oot nyt komia”, lepertelen eläimelle tyytyväisyyttä äänessäni. Nopsasti vilkaisen kännykkäni kelloon, hymyn kohotessa kasvoilleni. Aikaa näyttelyiden alkuun olisi vielä hyvin jäljellä, joten kerkeäisimme Rotan kanssa käydä totuttelemassa etukäteen hieman väkijoukon ääniin.

“Tules niin mennään Hiirulainen”, puhisen ruunalle työntäen karsinan oven auki. Korvat hörössä hevonen lähtee kulkemaan perässäni. Kenttä on vielä tyhjillään, eikä katsojiakaan ole vielä ilmaantunut paikalle. Kaikessa rauhassa käyn esittelemässä pelottavat paikat puoliveriselle, sekä otan pari reipasta ravipätkää ruunan kanssa. Kun väkeä alkaa lapata paikalle, tuntuu Rotta yhä rennommalta kuin olin odottanut - se oli selvästikin tottunut meluun ja ihmisvilinään tuntilaisten ansiosta.

Näyttelyt tuntuvat kuluvan kuin pikakelauksella, pian on näyttelyiden parhaat palkittu ruusukkein ja aplodein.

“Pipsaa, työt kutsuu”, Jaakko hihkuu kassalta.
“Juujuu”, huikkaan takaisin.

Hymyssä suin, kiitos näyttelyiden, vien Rotan karsinaan ja riisun siltä suitset. Yläkerrassa käyn vielä vaihtamassa vaatteet, ennen kuin suuntaan tarjoiluille päin.

Ja siinä minä sitten istun makkaroita grillaten. Jotenkin olin erehtynyt kehuskelemaan hygieniapassin suorituksella ja kympin kotsan numerollani, jonka seurauksena minut oli määrätty makkaroita paistamaan. Vaikka toisaalta, eipä homma nyt niin inhottavaa ollut; savu vain tuntui kääntyvän koko ajan minuun päin.
“Otatko sinappia tai ketsuppia?”, kysyn hymyillen grillin edessä seisoskelevalta Britalta.
“Molempia!”, tyttö hihkaisee. Vuorotellen laitan mausteita makkaraan, ojentaen sen sitten Britalle.
“Kiitti!”, tyttö hihkaisee kadoten ihmisten joukkoon. Radio soittaa kauniilla melodialla varustettua Samuli Putron yhtä uusimmista kipaleista. Tunnelma on varsin hyvä, onhan tarjolla hyvää seuraa ja tietenkin hyvää ruokaa. Sääkin suosii, taivaalla ei ole nähtävissä lainkaan tummia pilviä.

“Pipsa, muista pepsodent-hymy!”, kassana toimiva Jaakko virnistää liioiteltu hymy kasvoillaan.
“Tuo saa ihmiset luulemaan, että aiot syödä ne”, virnistän takaisin, välttäen kuitenkin näyttämästä hieman vinohkojakin hampaitani. Hymyillen jatkan makkaroiden grillailua, ojentaen niitä aina välillä ostajille.

“Morjes!”, sädehtivä Inkeri huikkaa tervehdyksen. “Makkara mullekkin kiitos!”
“Tulossa”, virnistän. “Laitanko ketsuppia tai sinappia?”
“Ketsuppia”, tyttö valitsee. “Osallistut sie eilen siihen hoitajien ratsastusnäytökseen?”
“Alkuun mie ajatettelin että oisin Rotan kanssa osallistunu, mutta en mie sitten oikein kerenny harjotella, niin päätin jättää väliin”, kerron ojentaen makkaran. “Mut oli kyllä tosi kivoja esityksiä porukalla”
“Jep”, makkaran vastaanottava Inkeri myöntää.
“Noissa hoitaja-hoitsu näyttelyissä olin ihan yllättynyt miten vähän Rotta säikky mitään”, selitän tytölle.
“Siiri oli kanssa ihan super”, nuori tyttö hymyilee haukaten makkaraa.

Hieman ennen seitsemää siirryn muiden Seppeleläisten kanssa leirimökeille, jossa tulisi varmasti olemaan hauskaa. Varmaa olisi kuitenkin myös se, että olin saanut tarpeekseni makkaroista ainakin vähäksi aikaa.

Anthon:

Juuri olin suoriutunut hoitajakurssista ja odottelin innolla uusia hoitajahakuja, sillä olisin varmasti hakemassa hoitajaksi yhdelle Seppeleen hevosista. Eniten pidin Riinasta, mutta tiesin sillä olevan jo täydellisesti sille sopiva hoitaja. Olin iskenyt silmäni myös Taigaan, mutta sen omisti Wear, enkä uskonut sen tulevan hoitajahakuihin.

Kun en hoitaja ollut, en voinut oikeastaan tehdä muuta kuin kierrellä. Olin myös eilen ollut tallilla, heti juhlien alkaessa. Annen ja Ellin esitys oli ollut todella upea ja heidän ratsastustaidot olivat ihailtavia. Kummatkin ratsastivat niin pehmeästi. Eilen oli ollut myös talutusratsastusta, kahvio, PKK-näyttelyt ja hoitajien vapaamuotoinen ratsastusnäytös. Sekin oli ollut upea ja toivoin niin kovasti pääseväni heidän joukkoon jonain päivänä. Hoitajat ratsastivat taitavasti hoitohevosillaan.

Tänään kouluni loppui poikkeuksellisesti jo yhdeltä opettajien kokouksesta johtuen, mutta sehän ei minua haitannut. Ainakin kerkesin hyvin kolmeksi tallille, sillä juhlat jatkuivat yhä. Aukaisen kotioveni ja heitän koulureppuni eteiseen samalla huikaten lähteväni tallille. Muuttomme jälkeen olin pyörinyt useasti Seppeleessä, sillä hevoset olivat lähellä sydäntäni.
Edellisessä kodissamme lähellä oli talli, jossa olin vuokraillut suurta 170cm hevosta. Huikkasin äidille lähteväni Seppeleeseen ja äiti nyökkäsi myöntävästi. Olimme oikeastaan muuttaneet jo kolme vuotta sitten ja Seppeleessä aloin käymään noin kaksi vuotta sitten katselemassa. Siellä olinkin ystävystynyt jo joihinkin hoitajiin, mutta erityisemmin Miirasta oli tullut hyvä ystäväni.
Kouluvaatteissa juoksin bussipysäkille, sillä tiesin sen tulevan aivan kohta. Kello olikin lähemmäs vartin yli kahta. Bussikuski tervehti minua ystävällisesti ja tervehdin takaisin. Porukkaa ei ollut paljon, sillä Liekkijärvelle menevä bussi ei ollut kovinkaan yleisessä käytössä, muuta kuin tallilla käyviä ihmisiä siellä oli. Tunnistin bussissa olevia tyttöjä ja pojan, mutta jäin eteen istumaan. He olivat hoitajia.

Kello oli varttia vaille kolme, kun saavuin tallille. Hymyilin vastaan tuleville ihmisille iloisesti ja kävelin kentälle hyvissä mielin, sillä siellä juuri kolmelta alkaa hoitajien vapaamuotoinen näyttely hoitohevostensa kanssa. Hevosten ja hoitajien ilmestyttyä kentälle jäin katsomaan niitä koko ajaksi. Hoitajat olivat laittaneet kauniita lettejä ja sykeröitä ja puunanneet hevoset oikein kunnolla. Siistiä jälkeä oli tullut ja hevoset olivat todella kauniita yksilöitä.

Näyttelyn loputtua kentällä alkoi talutusratsastus, jonne itse en ajatellut osallistuvani, sillä olin ratsastanut jo 6-vuoden ajan, eikä pelkästään hevosen kävellessä taluttajan kanssa satulassa istuminen paljoa innostanut. Lähdin käymään katoksessa, josta ostin pullan ja pillimehun. Samalla niitä syöden lähdin kiertelemään tallilla ja katsomaan Taigaa, joka oli ponitarhassa.

- Sinähän olet kaunis, sanoin samalla tervehtien tammaa. Taigaa en ollut koskaan päässyt koskettamaan sen suuremmin, mutta silitellyt aina joskus. Olin katsonut useasti, kun Wear sillä ratsasteli ja hoiti. Nyt tamma seisoi tarhan toisessa päässä heiniä syöden. Katselin sitä jonkun aikaa, kunnes lähdin kuuntelemaan äänestystuloksia.

Juhlat olisivat jatkuneet vielä, mutta lähdin kotia, sillä olisi vielä kokeisiin lukua edessä, kun en viikonloppuna kerkeäisi lukea. Kävin hyvästelemässä vielä kauniin ja höpsön Taigan, jota Wear oli juuri hakemassa. Oli mahtava, kun Anne oli järjestänyt näin hienot kaksi päivää kestävät juhlat Seppeleen kunniaksi.

Fiia:

Ihmiset taputtavat kuin hienommankin suorituksen jälkeen, kun me enemmän tai vähemmän vapaaehtoiset hoitajat hoitohevosinemme asetumme siistiin kaartoon maneesin keskelle ja laskeudumme kutakuinkin samaan aikaan alas. Hyvin vapaamuotoinen ratsastusnäytös on takana, ja täytyy sanoa, että olen aika tyytyväinen Elmoon. En ole ihan varma, mikä oli meidän funktiomme näytöksessä, joten päätin esitellä toivottavasti siistiä perusratsastusta ja ottaa sen harjoituksen kannalta. Elmo teki todella upeita raviväistöjä ja tasapainoisia vastalaukkakaarteita, vaikka luultavasti suurin osa katsojista ei edes tunnistanut, kumpaa laukkaa hevonen menee tai kumpaa sen pitäisi mennä. Isompi yleisö sopii ruunalle selvästi hyvin: sen askeleessa oli toden totta normaalia enemmän pontta koko näytöksen ajan.

Ihmiset alkavat valua maneesista ulos. Kentällä alkaa pian talutusratsastus, jossa Elmonkin on kannettava kortensa kekoon, mutta vuorot on onneksi porrastettu eikä meillä ole ihan vielä kiire. Nostan jalustimet ylös, löysään satulavyötä ja taluttelen muiden mukana ponia jokusen kierroksen. Näytöksessä kun emme luonnollisestikaan esitelleet oikeaoppisia loppukäyntejä. Hypänneet ratsukot jäävät vielä hetkeksi kävelemään, kun me vain sileällä työskennelleet päätämme yhteistuumin lähteä jo tallille. Heitän Elmon hetkeksi karsinaan ja lähden metsästämään ruokaa. Makkaran tuoksu houkuttelee minut katoksille, jossa Jaakko tarjoilee purtavaa halukkaille. Otan pahvimukin ja valutan siihen kahvia. Nestenoro on onnettoman pieni.

”Onks tää koje rikki vai kahvi lopussa?” kysyn Jaakolta ja kopautan kannua. Ei vaikutusta.
”Kahvi lopussa”, Jaakko toteaa kepeästi.
”Pitäiskö asialle tehdä jotain?” kohotan kulmakarvojani ja hörppään vain puolilleen täyttyneestä mukista kahvia.
”Todennäköisesti”, mies jatkaa ihan yhtä huolettomasti, ojennellen makkaroita paperiin käärittynä oikealle ja vasemmalle. Viesti on aika selvä: tee asialle jotain.
”Hyvä on, hyvä on”, huokaan ja vilkaisen kelloa. Kaksikymmentä yli. Kai minä nyt yhdet kahvit ehdin käydä yläkerrassa keittämässä, ennen kuin on vuoroni marssia kentälle viihdyttämään pieniä kävijöitä Elmon kanssa. Nappaan termoskannun kainalooni ja lähden puikkelehtimaan kohti tallia ja oleskeluhuonetta. Heti kun olen kääntynyt kannoillani, näen kuinka Jaakko nostaa pöydän alta toisen ison termoksen esille. No, kai minä kahvini saan myöhemminkin.

Yläkerrassa kaksi kahvinkeitintä pitää täysiä pannullisia lämpimänä. Britta lappaa keksejä lautasille, muuten oleskeluhuone on ihanan hiljainen pihan vilinään verrattuna.
”Hyvä kun tulit”, tyttö toteaa. ”Kahvit on siinä valmiina. Mä pistän heti lisää tulemaan, niin on valmiina, kun se taas loppuu. Ihmisiin uppoaa ihan tajuttomat määrät kahvia!”
”I know”, naurahdan. Kaadan kahvipannulliset termariin ja lähden sitten raahaamaan ei-enää-niin-kevyttä kannua katoksille. Ojennan sen Jaakolle.
”Tostakin loppui”, mies sanoo nyökäten toista termoskannua kohden.
”Mä en kyllä nyt mitenkään ehdi”, puuskahdan. ”Oon jo myöhässä talutuksesta… mutta hei! Loviisa!”
Tyttö maleksii lähistöllä vähän toimettoman oloisena – vaan ei kauan. Hän suostuu ottamaan kahvirumban tehtäväkseen, ja minä painallan puolijuoksua Elmon karsinalle.

Ruuna vaikuttaa hiukan tyytymättömältä joutuessaan taas hommiin, mutta lapsia ponin yrmeys ei haittaa. He taputtelevat innosta hihkuen Elmon tummaa turpaa ja selässä istuessaan pitävät ruunan pystyharjasta kiinni sormet valkoisina. Osa lapsista ei puhua pukahda, kun juttelen Elmosta tai Seppeleestä tai kyselen onko kivaa, mutta osa selittää innoissaan, kuinka Elmo on maailman paras poni tai kuinka tämä on jo heidän kolmas kertansa hevosen selässä. Minua hymyilyttää väkisinkin. Hyvä, että kasvamassa on taas uusi sukupolvi ihania pieniä heppatyttöjä ja –poikia.
”Sinä saatkin olla viimeinen, joka ratsastaa tänään Elmolla”, hymyilen vajaan tunnin päästä nostaessani pienenpienen tytön, jolla on luonnonpunainen tukka, ruunan satulaan. Lapsi ottaa kiinni ohjasta ja harjasta ja maiskuttaa asiantuntevasti. Elmo siirtyy korviaan heilautellen käyntiin.
”Oletko sä ratsastanut ennen?” kysyn tytöltä puoliksi häneen päin kääntyneenä. Tyttö nyökkää tarmokkaasti.
”Joo. Miusta tulee isona kenttäratsastaja.”
”Vai niin!” naurahdan. ”Sepä hieno juttu.”
Kierroksen jälkeen nostan tytön pois Elmon selästä. Lapsi taputtaa ponia lavalle ja juoksee sitten letti heiluen äitinsä luo. Saattaa olla että kuvittelen, mutta olen kuulevinani, kuinka hän aloittaa heti mankumisen: äiti mie haluan ponin, voidaanko ostaa poni? Hymähdän - aivan kuin minä pienenä.

Loviisa:

Saavuin tallille jo heti kolmelta. Seppele juhli tänään 5-vuotis synttäreitä.
Menin sisälle talliin. Paikalla oli jo paljon porukkaa, melkeinpä kaikki hoitajat olivat paikalla.
”Moikka Inkeri!” kailotin Inkerille.
”Moii, meetsää talutusratsastukseen?” Inkeri sanoi iloisesti.
”Joo, meen varmaan Pampun kaa. Entä sä?”
”Joo, mäkin meen Siirin kaa!” Inkeri sanoi. ”Lähetäänkö yhessä laittaa heppoja valmiiks, laitetaan ne oikein hienoiks!”
”Joo, mut mennään eka kattoo niitä hoitajien esityksii!” sanoin Inkerille.
Lähdimme kentälle, poimien matkalta muutaman keksin ja karkin sekä otimme mukeihin limsaa.
Istahdimme katsomoon muiden ihmisten sekaan. Hetken aikaa odotellessamme alkavat näytökset. Monen monta hoitajaa näyttää taitojansa.
”Nää on kyl tosi hyviä!” Inkeri sanoo suu täynnä keksiä.
”Niin mustakin, tää suklaa on tässä parasta!” sanon takaisin heittäen keksin suuhun.
”En mä noita keksejä tarkottanu vaan noita ratsastajii!” Inkeri sanoo nauraen.

Näytökset menevät melko nopeasti ohi. Lähdemme hiukan aikaisemmin laittamaan hevosia kuntoon. Kipaisemme poniboxeille. Siellä Siiri ja Pampu popsivat heinää mielessään.
Siirrän Pampun käytävälle ja toivon ettei se ole kenenkään edessä.
Otan harjat ja alan sukimaan Pampulaa. Se ei ole kovin likainen sillä se oli jo eilen talutusratsastuksessa.
Puhdistan kaviot ja sen jälkeen alan selvittämään harjaa. Suihkutan hiukan selvityssuihketta jota Inkeri on tuonut. Käden käänteessä olen jo saanut selvitettyä harjan.
”Osaatsä tehä jotain hienoja lettejä?” kysyn Inkeriltä sillä itse olen aika tunari tekemään mitään.
”No voin mä jotain yrittää, teen vaan tän letin loppuun Siirille!” Inkeri toteaa.
Siirille Inkerin tekemä letti on tosi hieno.
”Mä käyn hakee varusteet sillä aikaa!” sanon Inkerille. ”Otankohan mä ne vähän hienommat satulahuovat?”
”Ota vaan!” kuulen Inkerin huikkaavan.
Kävelen reippaasti satulahuoneeseen ja otan mukaani molempien ponien suitset, huovat ja saan vielä kannettua Siirin satulan mukanani. Vien ne karsinan luo ja käyn vielä nopeasti hakemassa Pampun satulan.
Sillä aikaa Inkeri on saanut tehtyä Pampulalle letit. Molemmat shettikset näyttävät tosi söpöiltä. Inkeri on myös kerennyt alkamaan satuloimaan Siiriä. Minä aloitan vauhdilla satuloimaan Pampua. Liu'utin satulan oikealle kohdalle ja kiristin satulavyötä vähän. Sitten laitoin suitset nopeasti. Pampu näytti hyvältä.
”Just sopivasti, kello on kohta 5 ja eiks sillon eka ryhmä!” sanoin Inkerille.
Talutimme ponskut ulos ja menimme kentän laidalle. Jonossa odotteli monta pikkulasta.
”Onko kauppa käyny?” kysyin Elliltä joka oli kentän laidalla katsomassa että kaikki sujui.
”Joo on! Tuntuu että lapset eivät lopu ikinä!” Elli naurahti. ”Mutta hyvähän se vain on!”
Hevoset vaihtuivat ja menimme kentälle. Vuoron perään ohjaajat suuntasivat pikkutytöt ja -pojat jonkun hepan luokse.
Minun luokse tuli tyttö. Punttasin tytön selkään ja lähdin Siirin perään. Kiersimme kentän aika kaksi kertaa yhtä lasta kohden.

Tunti meni tosi nopeasti. Tuntui kuin olisin kiertänyt vasta muutaman kiekan. Hevoset vaihtuivat ja me menimme riisumaan Inkerin kanssa varusteet hepoilta.
Kun olimme sen tehneet jäin vielä hetkeksi sinne oleskelemaan.
Juhlat olivat onnistuneet ja mahtavat!