Vaellus

Avoinna Seppleen hoitajille ja hevosenomistajille - ilmoittautuminen ja osallistumismaksujen jättö.

Ansaittava merkki edellisen tason mukaan:

Merkkiin vaaditaan pienehkö kehystarina ja vaellusaiheinen kuva.

Ohjelma

1. yö: Telttayöpyminen Liekkisaaressa
2. yö: Mökkiyöpyminen
3. yö: Yöpyminen metsästysmajalla

Katso myös tarkemmat kartat: kartta 1 ja kartta 2.

Osallistujat 9/12 - Täynnä!

Anne - Laila
Britta - Riina: Kehystarina, lisäkuva / Merkki OK!
Carkki - Leevi: Kehystarina, lisäkuva
Daniel - Eela: Kehystarina, lisäkuva
Fiia - Elmo: Kehystarina, lisäkuva
Inkeri - Siiri: Kehystarina, lisäkuva / Merkki OK!
Jeccu - Reino: Kehystarina, lisäkuva
Lovvu - Poppari: Kehystarina, lisäkuva / Merkki OK!
Jennyfer - Frank: Kehystarina, lisäkuva
Mirri - Tiia: Kehystarina, lisäkuva

Spessut:

Leiriläisten kuvia:

Maanantaipäivä 6.8.

Kehystarina - Jennyfer: Lähtöhulinat

Maanantaipäivä 6.8.

Kehystarina - Jeccu: Hiostava kahvitauko metsässä

Maanantai-ilta 6.8.

Kehystarina - Britta: Ilta ja telttayöpyminen saaressa

Vaellus oli tähän mennessä sujunut mahtavasti – alussa oli ollut havaittavissa hieman hermostuneisuutta ja muutakin hulabaloota, mutta matkaan lähdettyämme se oli sujunut hyvin. Ilma oli kuitenkin hiostava ja kaikenmaailman pörriäiset olivat häirinneet matkaamme. Olimme pysähtyneet kerran metsässä ”kahvitauolle”, vaikka varmaan puolet meistä ei edes pidä kahvista. Söimme eväitämme ja jutustelimme muuta mukavaa, kunnes lähdimme taas matkaan. Tämän päivän yöpymispaikkamme on Liekkisaari. Liekkisaaressa meidän olisi tarkoitus nukkua teltoissa (saas nähdä miten siinäkin käy)… Mukana meillä oli kaksi viiden hengen telttaa, joten jakaisimme porukan puoliksi. Tällä hetkellä kävelimme vielä syvällä metsässä, mutta Annen mukaan metsän pitäisi harveta piakkoin. Käännyimme tikkupolulta hieman leveämmälle metsätielle, ja Anne käski meitä nostamaan ravin.
”No jo oli aikakin, täällä on niin paljon ötököitä että tänne kuolee!” Loviisa valitti Popparin selästä.
”Tsot tsot, itsepähän halusit matkaan lähteä”, Anne naureskeli ravatessaan porukan kärkenä Lailan kanssa.
”No se…” Loviisa mutisi, ja keskittyi nyt toisten perässä pysymiseen.

Pian metsä harveni ja tie leveni. Ilta alkoi jo hämärtyä kävellessämme tietä pitkin. ”Nostetaan tästä laukka, on niin hyvä pohjakin”, Anne ohjeisti nostaen Lailalla ensin laukan. Jono siirtyi ketjureaktiossa laukkaan, viimeisimpänä perää pitävinä Inkeri ja Siiri. Heillä oli vaikeuksia pysyä muun joukon tahdissa; hevoset olivat iloisia päästessään hieman revittelemään. Nousin kevyeeseen istuntaan, ja tunsin, kuinka tuuli leikitti poninhännällä roikkuvia hiuksiani. Riina tuntui energiseltä allani, ja sen harja ”liekehti” tuulessa. Tamma tuntui nauttivan tästä vaihtelusta; tuskin sillä on ratsastettu näin pitkää maastolenkkiä ihan lähiaikoina. Tukeuduin hieman Riinan ohueeseen harjaan nojatessani vielä enemmän eteenpäin. Tunsin itseni laukkaratsastajaksi, kun Riina kauhoi jaloillansa ilmaa, ja laski ne sitten (enemmän tai vähemmän) maahan. Nautin tästä hetkestä täysin siemauksin. En ollut pitkään aikaan mennyt näin kovaa, ja vielä näin isolla hevosella, joka pääsi näin lujaa. Tunsin rinnassani hieman pelonsekaista vapautuneisuutta. Hiekka pöllysi jonomme edetessä yhä lähemmäs rantaa. Piakkoin edessämme avautui kaunis rantanäkymä hiekansekaisine mutineen ja säkenöivine järvineen. Tai no, ei se hirmu säkenöivältä näin pilvisenä päivänä näyttänyt, pikemminkin harmaavalkoiselta massalta, mutta pitäähän sitä nyt vähän fiilistellä. Anne nosti kätensä pystyyn ja hiljensi Lailan ravin kautta käyntiin. Pian koko letka oli käynnissä, kunnes yhtäkkiä takaamme kuului huuto: ”Odottakaa miua!”
Käännyimme katsomaan takaamme tulevaa huutoa. Yllätys yllätys, se oli Inkeri. Siiri nelisti niin kovaa kuin koivista lähti, kunnes Inkeri sai sen vihdoin pysäytettyä jonon jatkoksi.
”Siiri pukitti ja mie olin kaulalla ja punnersin itteni takas selkää ja sitte te olitte jo menny kauemmas ja sit se sai hepulin ja sit se veti pukkilaukkaa ja sit –”
”Okei, eiköhän me ymmärretty sun pointti”, Mirri naurahti. Inkeri virnisti, huohottaen vieläkin pienen ponin selässä.
”No niin, onko teissä joku, joka ei ole koskaan uittanut hevosta?” Anne tiedusteli. Nostin käteni hieman häpeissäni pystyyn. En kyennyt katselemaan, oliko muita, koska keskityin nyt vain Anneen.
”Kerrataan sitten hieman uittamiseen liittyviä ohjeita”, Anne selosti. Ja niin hän rupesi kertaamaan kaikkea, mikä liittyi uittamiseen. Muiden ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoisia – niin tylsistyneitä ilmeitä kun olla ja voi, heiltä, jotka olivat varmasti monia kertoja hevosia uittaneet. Itse kuuntelin Annea tarkkaavaisena, kunnes nainen oli lopettanut tarinansa:
”Ja näillä ohjein uitamme hevoset Liekkisaareen. Matka ei ole pitkä, eikä vesi ole kovin syvää, joten sen suurempia ongelmia ei pitäisi ilmaantua.” Annen johdolla lähdimme kohti vettä. Riina arasteli ensin hieman, mutta hieman sitä patistettuani se suostui veteen. Laila jo mennä porskutti hieman kauempana, mutta Riina ei halunnut kahlailuvaiheesta pidemmälle. Tajuttuaan, että Laila olikin jo kohtuullisen kaukana, lähti Rimpulakin vauhdilla mustuaisen perään. Kaikki suostuivat lopulta tulemaan veteen, vastarannan kiiskejäkin kyllä löytyi, ja sekin oli ihan odotettavissa. Riina ui tomerasti eteenpäin, ja sen kyydissä istuminen tuntui oudolta, korkealta, silti todella mukavalta. Ja sitten tapahtui. Yhtäkkiä huomasin olevani pinnan alla, ja sitten taas vedenpinnan yläpuolella. Mitä hemmettiä?! En ollut kerinnyt varautua mihinkään, varsinkaan tuohon. Riina oli juuri sukeltanut. Vesi ei tässä kohtaa edes ollut kovin syvää, sillä varmasti olisi yltänyt jalat pohjaan jos se olisi halunnut, sen verran suuresta hepasta on kyse. Mutta se sukelsi! Kesti hetken toipua ”shokista”. Sipaisin märät etuhiukset pois silmieni tieltä ja korjasin otettani suitsista. Tuo oli tosiaankin uutta.

Uittoretken jälkeen pääsimme saareen. Märät hevoset kävelivät peräkanaa metsikön suojaan, kunnes metsä avautui aukioksi. Aukion keskellä oli pyörein kivin ympäröity tulisija, aukion laidassa pieni liiteri polttopuita varten, sekä puiset puomit (kuin harjauspuomi, eli suht. korkealla), joihin hevoset oli mahdollista sitoa kiinni yöksi. ”Leiriydytään tähän. Telttaryhmät ovat minä, Carkki, Däni, Fiia ja Jeccu ja sitten loput”, Anne kertoi. Hän pysäytti Lailan ja rupesi purkamaan tammalta varustuksia. Teimme samoin, ja pian jokaiselta hevoselta ja ponilta oli riisuttu sekä varusteet että kantamukset. Vaihdoimme suitset päitsiin ja riimunaruun, jonka jälkeen sidoimme ratsumme kiinni puomeihin.

Illan saatossa kasasimme teltat (meidän telttamme ei kyllä aluksi näyttänyt siltä miltä piti, vaan joltakin kaatumisvaarassa olevalta roskasäkiltä…), levitimme tavaramme ja teimme leirinuotion. Ilta oli jo suhteellisen pimeä; siitäkin huomasi, että syksy oli tulossa. Istuskelimme nuotion ympärillä piirissä, paistaen makkaraa ja/tai vaahtokarkkeja. Ilta oli vielä mukavan lämpöisä, varsinkin nuotion hehkussa. Pian jutuskelumme kääntyi – yllätys yllätys – kauhutarinoihin. Tällä kertaa Jennyfer halusi kertoa omansa.
”Isomummoni kertoi minulle, että täällä, tässä saaressa, asui ennen vanhaan vanha nainen, jota nimitettiin noidaksi. Muut saaren asukkaat pelkäsivät noitaa, ja karttivat häntä kuin ruttoa. Hän oli naamaltaan ryppyinen ja känsäinen, ja koska häntä ei arvostettu, hän päätti tappaa muut ennen kuin itse joutuisi tapetuksi…” Jenny kertoi salaperäisellä äänellä. Tässä vaiheessa minä hipsin huomaamattomasti telttaan. En ollut mikään suurin kauhutarinoiden ystävä liian vilkkaan mielikuvitukseni takia. Pienenä jo Harry Potter tuli uniini… Painoin pääni tyynyyni, ja yritin torkahtaa.

Puoliunessa ollessani kuulin teltan ulkopuolelta rasahduksen. Uskottelin itselleni, että tytöt ne vain siellä… Tämän jälkeen kuulin kärsivän kuuloista, rahisevaa äännehdintää:
”Verta täytyy vuodattaa, ettei se ole omaani…”
Ponkaisin äkkiä pystyyn. Pulssini oli kohonnut huomattavasti, ja kylmä pelonhiki väristi selkäpiitäni. Teltan suuaukko avautui, ja sieltä nakkautui jotain päälleni. ”Apua-aaa!” kiljuin ja juoksin ulos teltasta. Teltan ulkopuolella muu vaellusporukka nauroi katketakseen. ”Toi ei ollu hauskaa”, esitin loukkaantunutta. Huomasin, että päälleni heitetty ”jokin” oli Annen villapaita. Lopulta tyydyin vain nauramaan asialle, ja lähdin muihin iltapuuhiin.

Tiistai 7.8.

Kehystarina - Pinja: Kahlailua ja vaarallisia tilanteita

Tiistai-ilta 7.8.

Kehystarina - Fiia: Saapuminen mökille, sokerihumalaiset tytöt!

Kaksi päivää ratsastusta takana, kaksi edessä. Ainakin minä olen eilistä väsyneempi telttayön jäljiltä, eikä juttu tunnu kenelläkään lentävän vanhaan malliin. Istumme vaisuina satuloissa, kuka mihinkin suuntaan vinossa: lihakset ovat kipeinä tavallista runsaammasta ratsastuksesta ja minun tapauksessani myös kuhmuraisessa kohdassa nukkumisessa. Ratsuni sen sijaan on levännyt ilmeisen hyvin – se ravaa paikallaan jonossa, pärskii ja pomppii ylös tai sivulle aina, kun jossain rasahtaa. Annan Elmon höyrytä. Viimeiset käsivoimani haluan käyttää ihan muuhun kuin yli-innokkaan ponin jarrutteluun, josta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.

Tämänpäiväinen ratsastusurakkamme lähestyy todennäköisesti loppuaan – aurinko paistaa vinosti suoraan silmiin ja ilta alkaa viilentyä. Kahluupaikan olemme ohittaneet jo aikaa sitten ja oletettavasti viimeiset laukatkin on otettu. Kukaan ei siis ylläty, kun punainen rakennus järven rannalla, mökki jonka on tarkoitus majoittaa meidät tänä yönä, paljastuu puitten takaa. Jonosta kuuluu muutama helpotuksen huokaus – ruokatauosta alkaa olla jo useampi tunti, ja ilmeisesti muillakin kuin minulla on nälkä. Etupään hevoset alkavat steppailla, ja jono leviää lopulta, kun pääsemme metsän syövereistä laajemmalle niitylle. Ponit kiskovat ohjaa, Laila kävelee vetävämmällä askeleella kuin vielä kertaakaan tänä päivänä, ja Danielin alla Eela esittää täpinöissään tyylikästä raviväistöä.

Pääsemme kuitenkin ilman välikohtauksia mökin pihaan. Potkaisen jalustimet jaloistani ja valun sitten alas. Elmo hinkkaa päätään etujalkaansa ja huokaisee syvään, kun irrotan satulavyön ja kiskon satulan vaellusvarusteineen pois sen hiestä kostuneesta selästä. Ponistakin on varmasti mukava olla perillä. Joudun temppuilemaan hetken, ennen kuin saan ruunalta suitset pois ja kaulalla olevan riimun päähän, mutta loppujen lopuksi onnistun siinäkin karkuuttamatta Elmoa. Kun muutkin alkavat olla valmiita, talutamme hevoset sähköpaimenella rajatulle niitylle ja päästämme ne yhtä aikaa irti. Leevi pitää meteliä omassa, pienemmässä aitauksessaan, Riina esittelee parasta showraviaan, Poppari heittäytyy heti piehtaroimaan ja Siiri juoksee korvat luimussa tungettelevaa Reinoa karkuun. Muut rauhoittuvat saman tien syömään.

”Laitan nuotiopaikalle tulet, paistetaan hiilloksella makkarat”, Anne kailottaa. ”Sitä ennen sopii laitella hevosensa varusteet johonkin järjestykseen ja etsiä mökistä nukkumapaikka. Sängyt on kaikille, joten ei huolta! Kunhan hevoset ovat käyneet laiduntamaan, käykää vielä puhdistamassa kaviot, katsomassa jalat ja laittamassa ötökkämyrkyt.”

Lähdemme yhdessä tuumin laittamaan sinne tänne heitettyjä varusteita siistimmin ja menemme sitten katsastamaan mökin. Se ei ole sieltä uusimmasta päästä, mutta perinteinen, ja mahdumme kaikki kymmenen sinne loistavasti. Edellisyön toinen telttaporukka valtaa parven, ja minä, Daniel, Carkki, Jeccu ja Anne otamme alakerran sängyt.
”Mun on pakko saada sokeria”, totean, kun Anne on lähtenyt virittämään nuotiota. ”Sori nyt vaan.”
”Sama täällä”, Carkki huokaa. ”Kamala nälkä.”
Alamme yhdessä tuumin kaivella sisälle tuotuja satulalaukkuja. Minä lapan sängylle kaksi pussia lakritsia, Carkki suklaalevyn ja Jeccu heittää päälle sirkusaakkospussin.
Daniel näyttää ällistyneeltä. ”Mulla ei todellakaan ole eilisen jälkeen enää mitään makeaa jäljellä! Kai noista riittää yhdelle Dänillekin?”
”Säännöstely, säännöstely”, Jeccu huomauttaa. ”Saas nyt nähdä…”
Minä revin oman pussini auki. Lakritsin tuoksu on huumaava. Työnnän kourallisen suuhuni ja ojennan pussia muille. ”Ottakaa ihan runsaalla kädellä.”

Huoneseurani Daniel etunenässä työntävät kätensä pussiin, ja hetkeen ei kuulu muuta kuin mussutusta. Sitten katto ja portaat alkavat täristä – yläkerran poppoo juoksee ryminällä alas ja valtaa hetkessä sänkymme. Tytöt ovat ehtineet jo vaihtaa vaatteita, ja hekin näyttävät hyvin varustautuneilta: yhdellä jos toisella on käsissä karkkipusseja ja suklaalevyjä, jollain colapullokin. Herkut pistetään yhteen kasaan pöydälle.
”Nyt syödään”, Loviisa käskee ja näyttää esimerkkiä repimällä paperit Fazerin sinisen ympäriltä. Käymme ahnaasti kimppuun, vaikka joku yrittääkin heittää väliin ehdotusta siitä, pitäisikö ensin odotella makkaraa. Yksissä tuumin vastaamme, että ei pitäisi, ja niin karkit alkavat upota tyhjiin mahoihin hälyttävää vauhtia. Syödessämme juttelemme niitä näitä: lähinnä valittelemme lihassärkyä ja hehkutamme maastossa ratsastamisen ihanuutta vuoron perään.

Hetken perästä Britta saa loistoidean: on aika kertoa vitsejä. Mietimme hetken kuumeisesti. Minulle ei tule mieleen yhtäkään järjellistä vitsiä kerrottavaksi tässä porukassa. Jecun ajatukset näyttävät liikkuvan aika samoilla raiteilla.
”Käykö vauvavitsit?” blondi ehdottaa viattoman näköisenä. Minä voihkaisen ja muut huutavat kaikeksi onneksi naisen kumoon.
”Okei, no mä voin sitten kertoa yhden”, Mirri keskeyttää. Tyttö katsoo meitä kaikkia vakavana silmiin, ja vaistomaisesti nojaudumme eteenpäin pelkkinä korvina. ”Kaksi mummoa pelasi tennistä. Toinen hävisi, eikä sitä ole vieläkään löydetty.”
Olemme keskimäärin niin väsyneitä, nälkäisiä ja sokerihumalaisia, että repeämme hervottomaan nauruun.
”Ai, mun vatsalihakset”, Jennyfer ähkäisee, kun naurunpuuska on vähän tasoittunut, ja minä olen saama mieltä. Lihastreeni kuitenkin jatkuu, kun ensin Inkeri ja sitten Carkki kertovat Pikku-Kalle-vitsit. Britta heittää lakonisen basistivitsin ja minä alan kertoa sekavaa juttua autiomaasta ja kamelista, ennen kuin tajuan, etten muista loppua.

Lopuksi Däni on se, joka räjäyttää pakan antivitsien kuninkaalla. ”Mies meni kauppaan, lapio”, ja porukka lakoaa suuntaan jos toiseen. Minä haukon happea kaksin kerroin, Loviisa putoaa sängyltä kiskaisten Mirrin mukanaan ja Carkki onnistuu huitaisemaan puolitäyden ja totta kai avonaisen kokispullon lattialle. Loput kierivät kuka missäkin ja puoliksi itkevät ja puoliksi nauravat. Tilanne on kerta kaikkiaan koominen, ja juuri silloin Anne astuu sisään. Jähmetymme aloillemme ja katsomme ovelle viattomat ilmeet kasvoillamme. Nainen seisoo ovensuussa kulmakarvat koholla.
”Jaahas… Ei ollut tarkoitus keskeyttää, mutta nuotio olisi nyt hyvällä hiilloksella. Nälkäisiä?”

Joo-huuto lähtee niin kovaa, että ulkona aitauksessa hevoset Eela etunenässä säntäävät korvat luimussa pakoon.

Keskiviikko 8.8.

Kehystarina - Daniel: Kyläkaupalla tapahtuu aina!

Keskiviikko 8.8.

Kehystarina - Loviisa: Villintymistä Simoran laukkasuoralla.

Olimme ratsastaneet jo aika kauan. Anne olikin kertonut että tänään ratsastettaisiin aika pitkä matka. Olimmehan jo joka päivä ratsastaneet monta, monta tuntia. Tänään olimme lähteneet jo aika aikasin.
Popparin selässä oli mukava ratsastaa. Poppis oli niin kiltti ja kuuliainen että sain vain istua selässä.
Ratsastimme pientä metsäpolkua pitkin. Metsä oli täynnä ötököitä varsinkin itikoita. Vaikka olimme laittaneet kamalasti itikkamyrkkyä ne vain pörräsivät ympärillämme, tai ainakin minun.
Ilma ei ollut kovin kylmä muttei kovin kuumakaan. Pilvet olivat aika tummia ja ne enteilivät sateen tulevan. Myös aika kylmä tuulikin puhalsi syksyisesti.
”Kunhan päästään vähän isommalle polulle voidaan ravata!” Anne komensin kärjessä. ”Haluaako joku juoda, voidaan pysähtyä nyt!”
”Joo, pysähdytään juomaan!” huusimme kaikki yhdessä.
Stoppasimme juomaan ja samalla hiukan kävelemään ettei jalamme puutuisi täysin. Otin laukustani juomapullon ja join siitä kylmää vettä.

Jatkoimme matkaa hetken kuluttua. Pieni metsäpolku jatkui hiukan isommaksi jolla kuitenkin pystyisimme ravamaan.
”Nostetaan ravi!” Anne sanoi lähtien ensimmäisenä ravaamaan.
Me muut seurasimme perässä. Kevensin mukana Popparin pehmeässä ravissa.
Kun käännyimme taas pienemmälle polulla kevensimme käyntiin. Matka meni rattoisasti mukavassa seurassa. Puhua pälpätimme kokoajan.

”Simoran laukkasuoralla pääsette sitten kunnolla irrottelemaan!” Anne kertoi meille.
”Meneekö sinne vielä kauan?” Fiia kysyi.
”Noo, ei olla vielä menty Artsin ravitallinkaan ohi, joten menee vielä jonkun verran”
”Vitsi ootan että päästään laukkaamaan!” Carkki totesi.
”Niinpä, alkaa puuduttaa jo tää käynti!” Daniel yhtyi puheeseen.
Vähän enne Artsin ravitallia alkoi taas tie jolla pääsimme ravaamaan. Nostin Popparille ravin. Katsoin laakeita peltoja joissa oli er viljalajeja. Ne näyttivät aika hienoilta.
”Enää ei oo pitkä matka Simoralle!” Anne sanoi.

Menimme ripeästi, enää olisi pikkumatka laukkasuoralle.
”Varokaa sitten kun laukataan sillä hepat voi päästellä hiukan höyryjä!” Anne sanoi.
Saavuimme laukkasuoralle. Anne antoi luvan laukata ja kaikki lähdimme rivissä.
Hepat villiintyivät täysin, katsoin sivusta miten Siiri pomppasi parit pukkihypyt, Elmoja Eela kilpailivat täysillä ja Tiiakin innostui laukkamaan tosi kovaa.
Popparikin innoistui ja laukkasit hirveän kovaa. Hiukseni hulmusivat kypärän alla kun laukkasimme täysillä. Tuuli puhalsi huminaa korviin. Laukkaaminen oli mahtavaa.

Innoistuimme laukkaamaan aika paljon ennekuin matkamme jatkui syksyisen tuulen puhaltamana seuraavaan majapaikkaan.

Keskiviikko 8.8.

Kehystarina - Mirri: Saapuminen metsästysmajalle, iltapuuhat.

Torstaiyö 9.8.

Kehystarina - Inkeri: Näkeehän niitä metsästäjiäkin!

Torstai-iltana saavuimme pitkän ja hikisen vaelluksen jälkeen metsästysmajalle.
"Mä en jaksais tehä enää mitää", Jenny valitti hoitaessaan Frankia kuntoon. "Viel yks päivä jäljel.. Toisaalta aika on taas menny tosi nopeesti."
"Ainahan tämmösillä.." naurahdin. "Vitsi kun tekis mieli mennä uimaan! Mie oon ihan nihkee hiestä ja tää hyttysmyrkyn lemu särkee jo päätä." Muut nyökyttelivät myöntymisen merkiksi, mutta rannalle oli majalta hieman turhan pitkä matka. Olimme Annen mukaan jo valmiiksi myöhässä suunnitellusta aikataulusta yllättävien tempausten takia, ja huomenna eteneminen tulisi olemaan melko ripeää.
"Eihän kello oo kun ykstoista.. Kyllä mä nousen vaik kuudelta aamulla jos se siitä on kiinni!" Britta yritti.
"Mutta kuinka virkeenä ja jaksavaisena, se on sitten ihan eri juttu", Anne naurahti.

Pikapuoliin siirryimme sisälle mökkiin, ja aloimme tekemään iltapuuhia. Tunnelma oli väsymyksen takia aika maassa, eikä edellisten iltojen sähläilyjä ja naurua paljon nähty. Ainoastaan Loviisalla, Britalla ja minulla oli hieman omaa kivaa kaksimielisyyksien parissa, mutta siihen se sitten jäikin. Ellei Dänin ja Jecun tavallisia kinasteluja lasketa mukaan.
”Aika tylsä ilta ollu”, Britta huomautti pestessämme hampaita. ”Ei oikeestaan mitään tapahtunu.” ”Ihan hyvä vaan välillä”, Carkki naurahti. ”Vai onko stressiä et pitäis pitää tänäki iltana jotain show'ta just like edellisinä iltoina?”
”No ei! Mut.. En mä tiiä.. Olis vaa vähä voinu jotai.. No ihan sama. Unohtakaa”, Britta sönkötti nauraen laahtustaessamme kohti sänkyjä. Sitten alkoi hiljaisuus, jota seurasi hiljainen tuhina, säestettynä jonkun kovaäänisellä kuorsauksella.

Keskellä yötä koko mökki heräsi ulkoa kuuluneeseen, hirvittävään paukkeeseen. Meteli oli sanoinkuvaamatonta, ja lähes kaikki pitelivät korviaan. Kurkimme metsästysmajan ikkunoista pihalle nähdäksemme melun aiheuttajan, mutta elokuinen yö oli aivan liian pimeä, emmekä nähneet yhtikäs mitään.
Lopulta melu taukosi hetkeksi, ja seurasi hetkellinen hiljaisuus, melko kiusallinen sellainen. Lopulta Loviisa uskalsi avata suunsa:
”Öö.. Mitä toi oli?”
Katseet kääntyivät kohti Annea, mutta Daniel ehti ennen häntä.
”C'mon likat! Me ollaan METSÄSTYSmajalla. Mitähän te luulisitte et se vois olla?”
”Kyllä tässä nyt varmaan tajuttiin et tuol on metsästäjiä”, Carkki sanoi, ”mut mitä ne tekee siel tähän aikaan vuorokaudesta, se on ihan eri juttu.”
”Kai meiän täytyy mennä kattomaan, mitä siel puuhataan”, Anne sanoi. ”Vetäkää jotain kuteita niskaan, niin lähetään.”
Nousin haukotellen ylös, ja vetäisin lökärit jalkaan. Paitaa en jaksanut vaihtaa, pinkin, hieman liian pienen snoopy – pyjamani paita sai luvan kelvata.

”Miettikää, jos siel on jotain karskei ja kaapinkokosii salametsästäjii!” Britta fantasioi innostuneena talsiessamme mustikanvarpujen päällä. ”Vähän olis helmi!”
”Tai sit jos ne olis jotain tosi komeit.. Vähän niinku 1D:n pojat!” minä puolestani haaveilin. Britta tökkäsi minua leikkisästi kyynärpäällään ja sanoi:
”Inksu, koeta elää. Mä en tajua, mitä sä niissäkin näät..”
”Älä sitte”, sanoin unelmoiden. ”Mutta ne on vaan niiiiin ihania! Tai mieti joku Justin Bieber! Aiettä, liian ihanaa!”
”Joskus olis kiva tietää, mitä sun päässäs liikkuu, kun sä puhut niistä tyypeistä”, Britta nauroi.
”Britta! Hyi! Oikeesti, mitä sie oot ottanu? Oot viel tavallistaki pervompi tänää!”

En ehtinyt saada vastausta, kun huomasimme koko letkan pysähtyneen. Kaikki tuijottivat eteensä, ja me Britan kanssa yritimme paikantaa, mitä muut katsoivat. Laukaukset olivat alkaneet taas, ja pian huomasimme, ketkä niitä päästivät ilmoille. Rannassa oli kaksi noin kymmenenvuotiasta pellavapäistä pikkupoikaa, joista toisella oli jonkinsortin metsästyskivääri kädessään, osoittamassa joka hetki minne sattui.

”Hei! Pojatpojatpojat! Mitä te ootte tekemässä?” Anne huusi rientäessään poikien luokse. Meidän muiden hän käski pysyä kauempana, ettei mitään sattuisi. Pikkupojat kääntyivät ympäri, ja näyttivät lähinnä pelästyneiltä kaninpoikasilta Annen tullessa kohti.
”Ethän soita poliisia!” oli ensimmäinen lause, jonka toinen pojista päästi ilmoille.
”No mun on vähän niinkun pakko”, Anne vastasi. ”Mutta kertokaas, mitä ihmettä te teette täällä tähän aikaan, pyssy kädessä?” Pojat hiljenivät, ja vilkaisivat toisiaan.
”Me karattiin kotoo ja meille tuli nälkä”, he vastasivat. ”Ja sitte me päätettiin ampua pari sorsaa.”
”Mistä te ton aseen ylipäänsä saitte?” Anne kysyi.
”Isin varastosta.”
”Ja minkä takia teiän piti karata?”
”Ne riiteli.”
Itselläni nousi pala kurkkuun siinä vaiheessa. Olinhan itsekin harkinnut karkaamista samasta syystä vuoden alussa, mutta en ollut ikinä toteuttanut ideoitani. Minun alkoi käydä poikia aivan suunnattomasti sääliksi, mutta purin hammasta, etten olisi alkanut itkemään.
”Mitä jos tehdään nyt niin, että te tuutte meiän kanssa nyt tonne metsästysmajalle, ja siellä soitetaan poliisit. Annetaan niiden sitten selvittää tää juttu teiän kanssa”, Anne ehdotti. Pojat tajusivat, ettei heillä ollut paljon vaihtoehtoja, ja nyökkäsivät.

Poliisit saapuivat puolen tunnin päästä, ja lähtivät takaisin asemalle pojat mukanaan. Me muut pääsimme sen sijaan viimein nukkumaan.
”Eipä ollut karskeja ukkoja tällä kertaa”, Britta kuiskasi minulle vielä valojen sammuttua.
”Eikä söpöjä teinipoikiakaan”, kuiskasin takaisin.
”Mutta jotain äksöniä sentään tällekin illalle.”
”Niinpä. Mut öitä!”
”Öitä!” Britta toivotti takaisin.

Torstai 9.8.

Kehystarina - Carkki: Viimeiset samoilut metsissä, paluu kotiin.